JOULUA ODOTELLESSA, MENNEITÄ MUISTELLESSA

Joulunalusaikana on kalenterissa jatkuvasti merkintöjä kokoontumisesta ruoan ympärille - ainakin aktiivisella eläkeläisellä. Kun olin työssä, ylimääräisiä jouluaterioita oli vuosittain kaksi: työpaikan ja seurakunnan vapaaehtoisten pikkujoulussa. Kummassakin oli hauskaa ohjelmaa ja seurakunnassa hauskuuden lisäksi myös harrasta.

Kun järjestelin viime viikolla (vihdoinkin) valokuviani, käteeni osui yllä oleva pikkujoulumuisto. Olin ammatti-instituutissa sosiaali- ja terveysalan osastolla opettajana ja meidän vuoromme oli järjestää tasan kaksikymmentä vuotta sitten pikkujoulun ohjelma. Hieman erikoinen kampaus kertoo vaikutteista, joita olin saanut oppilailta. Varsinainen juhlakampaus se ei ollut. Se liittyi ohjelmanumerooni, jota en enää muista. Myöhemmin lisäsin toiseen korvaani riippumaan tekemäni puolikuun muotoisen korviksen. Niihin aikoihin yksi television suosikkiohjelmista oli "Kuutamolla". Se on nyt lämmitetty uudelleen. Siinä julkkis kertoo kolme tarinaa sattumuksista elämässä ja yksi niistä on valetta. Kaksi muuta ohjelman julkkista ja yleisö arvaa, mikä niistä on valetta. Tein ohjelmasta sovelluksen, jonka mukaan vain minä tarinoin ja yleisö eli opettajatoverit yrittivät arvata, mikä oli valetta.

En muista, mitä tosia tarinoita kerroin. Aika eriskummallisia juttuja minulle oli ehtinyt tapahtua kuudenkymmenen vuoden kuluessa. Muistan kuitenkin sen valehtelemani jutun. Kerroin, että olin ollut vuorikiipeilemässä Tansaniassa Kilimanjarolla ja en päässyt kuitenkaan ihan huipulle, mutta viimeiseen leiriin kuitenkin jne. En muista mitä kerroin syyksi epäonnistumiseen huipulle pääsyssä. Erikoista oli, että vain muutama opettajatovereista oli sitä mieltä että tarina oli valetta. Todellisuudessa olin katsellut vuorta kaukaa Kenian puolelta ja lukenut kirjoista vuorikiipeilykokemuksia.

RUOKAA, RUOKAA

Nyt eläkeläisenä kuulun yhdistyksiin ja teen vapaaehtoistyötä ja kalenterissa on seitsemän merkintää jouluaterioista, jotka nykyään ei onneksi sisällä kuin nimeksi varsinaisia joulupöytään kuuluvia ruokalajeja. Kahdeksas ateriakutsukin tuli, mutta se sattui samalle päivälle entisen työpaikan aterioinnin kanssa. Entisten työtovereiden näkeminen ja Ammatti-instituutin cateringosaston ylenpalttinen, taidokkaasti tehty tarjonta vie voiton jumppaohjaajille tarjottavasta jouluateriasta kaupungintalolla.

Kristikunta odottaa joulua ja siihen liittyen laulamme ensimmäisenä adventinajan sunnuntaina Hoosianna-hymniä. Moniko tietää, että ensimmäisen adventtisunnuntain jälkeisenä maanantaina alkaa kirkkokalenterissa ns. pienen paaston aika, joka kestää jouluun. Adventinaikana syödään luultavasti enemmän kuin minään muuna neljän viikon ajanjaksona vuodesta. Näin ainakin minulle taitaa käydä. Koska missään ei ole pikku paaston ruokaohjeita, en voi niitä blogissanikaan tarjota. Käsittääkseni lihasta pitäisi pidättäytyä, mutta kalaruuat olisivat sallittuja. Paaston muistoksi kuulemma syödään jouluna lipeäkalaa, sinänsä erikoista koska silloin paaston aika kirkkokalenterissa on ohi.

PAASTOA OLOSUHTEIDEN PAKOSTA

Muistan senkin adventinajan 55 vuotta sitten, jolloin minulla ei ollut kalenterissa yhtään merkintää ruokailuista tai pikkujouluista. Olin yksinhuoltaja Kalliossa miniyksiössä. Sattui niin, että muutama päivä ennen joulua jääkaappi oli täysin tyhjä, mikä sinänsä oli siihen aikaan varsin yleistä minulla. Ruokakaapissa oli kahvia ja pala reikäleipää. Olin istuutunut pöydän ääreen nauttimaan iltakahvia, kun ovikello soi. Siellä oli ex-miehen sisar tuomassa joulukukkaa. Kutsuin häntä sisään ja selittelin, ettei tässä nyt ole valitettavasti kuitenkaan tarjota muuta kahvileipää kuin ruisleipää ilman voita. Tiesin, että varmaan hänellä oli jo leivottuna valtavat määrät joululeivonnaisia. Hän kieltäytyi kohteliaasti kahvittelusta ja jatkoi matkaansa.

Selitys surkeaan tilanteeseen oli seuraavanlainen: Olin juuri valmistunut työttömäksi psykologiksi. Silloin ei ollut hyvinvointivaltiota vielä rakennettu. Ei ollut työttömyyskorvausta vastavalmistuneille eikä sosiaalitoimistosta jaettu toimeentulotukea. Kauppalistan kanssa ei ollut muistiongelmia: Maitoa, leipää, voita ja perunaa – tarpeen mukaan vaihdellen. Nekin ostin pankkilainalla. Kerran viikossa taivalsin lastenvaunuineni Kalliosta Töölöön vanhempien luo nauttimaan runsaan päivällisen ja kotiin tullessa oli vaunuissa äidin mukaan pistämää proteiinipitoista sapuskaa. Niihin aikoihin en ollut vielä katkera. Luulin saavani nopeammin työpaikan tai ainakin sijaisuuksia, mutta niitä ei tullut riittävästi. Monena iltana laskin pankkikirjani ääressä, montako kuukautta rahat riittävät elämiseen. Hankin sitten palkattoman harjoittelupaikan kasvatusneuvolasta parantaakseni työllistymismahdollisuuksia. Sain sellaisen Riihimäeltä. Helsingin seudulla ei huolittu vastavalmistuneita psykologeja edes ilmaiseksi harjoittelijoiksi, kaikki paikat oli täynnä. Kuulemma vankiloissakin oli niin paljon työttömiä psykologeja vetämässä ilmaiseksi ryhmiä, ettei sinnekään huolittu lisää.

Muutin Riihimäelle ja ruokatilanne muuttui vain pahemmaksi, viikoittaiset äidin mukaan sujauttamat ruokapaketit loppuivat. Seuraavaa joulua odotellessa Riihimäellä ei ollut aina edes sitä leipääkään. Olin vuokrannut asunnoksi rintamamiestalon ullakkohuoneen, jossa oli hella, mutta ei jääkaappia eikä vesipistettä. Vesi piti hakea pikkuvessasta, joka oli toisen vuokralaisen kanssa yhteinen. Kalliossa minulla oli ollut kuitenkin aina perunaa tai leipää riittävästi, nyt rahatilanne heikkeni edelleen ja oli nähtävä nälkää. Kasvatusneuvolassa piti osallistua kahvikassaan ja siitä osallisena kahmin päiväkahvilla niin paljon tarjottavaa kuin kehtasin. Mistään terveellisyydestä en välittänyt, kunhan pääsin tilapäisesti eroon inhottavasta nälän tunteesta. Minusta tuli hirvittävän katkera. Aloin ymmärtää vallankumouksia, jolloin nälkäinen kansa hyökkää hallitsijan palatsiin. Olin kateellinen kaikille normaalielämää viettäville ja toivoin kaikille pahaa, etten olisi ainoa onneton maailmassa.

Kun kerroin äidille, että näen nälkää, hän katsoi minua kauhistuneena ja totesi, ettei minun tarvitse nähdä nälkää. Siihen keskustelu päättyi. Mitään rakentavaa ehdotusta nälkäni torjumiseksi häneltä ei tullut. Sitten kerran kerroin, että ainoa päivittäinen lämmin ateriani on useimmin kaksi paistettua ruislimpun siivua. Äiti totesi siihen, että se on oikein maukas ruoka varsinkin, jos leivät liottaa ensin kermassa. Kermassa!!! Luuliko äiti, että minulla oli varaa ostaa kermaa. Tuijotin häntä sanomatta mitään ja sisäinen katkeruuteni nousi uusiin lukemiin.

Huoli jokapäiväisestä leivästä kesti yli kaksi vuotta. Sitten sain Forssasta vakituisen työpaikan. Minut valittiin kolmenkymmenenneljän hakijan joukosta. Osallistuin viime viikolla paikallisten psykologien yhteissyömiseen ja siellä iloittiin paikkakunnalle julkiselle puolelle saadusta uudesta kokopäivätoimisesta psykologista. Viime vuosina oltiin jouduttu tyytymään osa-aikakeikkailijoilta ostettuihin kalliisiin palveluihin. Viime viikolla oli myös Senioripsykologien pikkujoululounas Helsingissä. Siellä luennoitsija kertoi, että siihen aikaan, kun me valmistuimme, oli vain n. 1000 psykologia eikä vastavalmistuneille tahtonut löytyä töitä. Nyt psykologeja on n. 10 000, eikä virkoihin tahdo löytyä hakijoita.

On hienoa, ettei nykyisten vastavalmistuneiden psykologien tarvitse nähdä nälkää. Toisaalta se aika opetti minulle elämästä ja ihmisestä paljon sellaista, mitä oppikirjoissa ei ollut. Vaihe, jolloin näin nälkää, ei ollut niin synkkä kuin monella tämän hetken köyhällä. Jaksoin yleensä toivoa, että ennen pitkää saan työpaikan ja nälkä on vain tilapäistä, vaikka se oli fyysisenä kokemuksena kamalaa. Sitten minulla oli taivaan lahjana kestoiloinen pieni tyttö, varsinainen terapeutti, joka sai katkerankin äidin suun hymyyn. Kun valitin omalle äidille, että saan naamaani ennenaikaisia naurunryppyjä tytön kanssa, niin äiti ennusti: "Odota vaan, tulet saamaan vielä murheen juormujakin." Onneksi äidin ennustus siinä suhteessa meni pieleen.

PULA-AJAN MUISTOJA

Olin syntynyt sodan aikana ja elänyt ensimmäiset vuoteni pula-aikana. Pula-aikana joulupöytä oli kuitenkin suhteellisen runsas ja poikkesi arjesta. Kokonainen kinkku oli aina pöydässä, laatikoita ja lipeäkalaa. Muistan miten turska muuttui lipeäkalaksi kotikonstein. Prosessiin kuului metalliämpäri, jossa oli tuhkaa. Sitä kuljetettiin parvekkeelle ja enempää en muistakaan. Pidin lipeäkalasta ja edelleen haluan sitä syödä valkokastikkeen ja pippurin kanssa.

PULA-AJAN LAPSUUS

Olen pula-ajan lapsi, jolle oli virallisesti määritelty

määräosa leipää, sama rikkaille ja köyhille.

Ostokortti kädessä sitä jonotettiin.

Kaikesta oli pula, kaikilla tasa-arvoisesti.

Karamellejä ei ollut, oli sakariinilla makeutettuja porkkanan muruja.

Purukumia ei ollut, oli marmeladipurkin sisältä kaavittua parafiinia.

Silakan ja läskisoosin tuoksu sekoittuivat kotoisesti rappukäytävässä.

Lauantaisin tuoksui vastaleivottu pula-ajan pulla.

Vaatteita parsittiin ja paikattiin, takkeja käännettiin.

Joskus tuli Amerikanpaketissa vanhoja vaatteita

ja koulussa jaettiin Hooverin hammaspulveria.

Leluja oli vähän, mutta vuosi vuodelta enemmän.

Kaikkea oli edellistä vuotta enemmän.

Sitten kauppoihin tulivat karamellit ja kadulle jäätelökärryt.

Aloin uskoa: Tällaista elämä on:

Vuosi vuodelta parempaa.

Olin kuullut, että purukumia oli olemassa, mutta sitä ei saanut ostaa kaupoista. Kun aikuiset keksivät kahvinkorvikkeita, me lapset keksimme purukumin korvikkeita. Mustaa purkkaa eli tervanmakuista pikeä saatiin jostain ja sitä sitten jauhettiin niin kauan, kunnes leukaperät kipeytyivät. Vieläkin muistan elävästi pien maun. Sitten oli valkoista purkan korviketta, josta kerron runossa. Se ei venynyt vähääkään. Kun valitin kotiapulaiselle, ettei se veny, hän sanoi, että pure tarpeeksi kauan, niin se muuttuu venyväksi. – Ei muuttunut. 

Yksi lapsuuteni onnellisimmista muistoista liittyy ruokaan – jälkiruokaan nimeltä jäätelö, josta en ollut aikaisemmin kuullut. Sain ensimmäisen kerran jäätelöä neljävuotiaana serkkuni häissä kestikartanossa. Muistan vieläkin ne tunteet, joita koin. Vatsani oli jo täynnä, kun jälkiruoka tuotiin. Lautasellani oli kuution muotoinen valkoinen nokare. Kaikki piti syödä mitä lautaselle laitettiin, oli perheessämme sääntönä. Katsoin ahdistuneena nokaretta ja sanoin etten jaksa. Perheessä sanottiin usein vitsinä, kun joku herkullinen jälkiruoka tuotiin pöytään, että sitä ei ole pakko syödä, koska tiedettiin, että sitä me lapset halusimme varmasti syödä. Nyt vetosin sääntöön, että eihän jälkiruokaa ole pakko syödä. Muistan miten äiti ja tarjoilija yhdessä vakuuttivat, että kannattaa maistaa, se on oikein hyvää. Tartuin hitaasti lusikkaan ja kohta oli elämäni järisyttävin makuelämys suussani. Se tuntui melkein ihmeeltä, erilaiselta jo koostumukseltaan kuin mikään muu herkku. Sen ohessa luottamukseni aikuisiin vahvistui; he puhuivat sittenkin totta.

Kun olot paranivat, ja jäätelöä ilmestyi kauppoihin, meillä oli aika usein sitä jälkiruokana. Veljeni kertoi vähän ennen kuolemaa lapsuudenmuiston, jonka olin unohtanut itse. Vaikka jälkiruoat maistuivat hyvältä, niin lautasta ei ehdottomasti saanut nuolla. Olin kuitenkin neuvotellut vanhempieni kanssa poikkeuksen sääntöön. Saimme nuolla aina lautasen, kun oli syöty jäätelöä. Vieläkin yksin ollessa nuolaisen lautasen puhtaaksi. Toki muistan sen, että niin me lapset teimme kotona, mutta sitä en ollut muistanut, että etu tuli minun neuvottelutaitoni ansiosta.

Pula-aikana, jolloin sokeri oli kortilla ja vispikerma, täytekakku oli harvinaisuus. Miellä oli aika usein sunnuntaijälkiruokana valkeasta leivästä tehty "täytekakku". Seurasin usein, kun apulainen teki sitä. Se tehtiin polakasta, joka oli maultaan samanlainen kuin ranskanleipä, mutta viillot kulkivat päällä vinosti poikittain. Leivästä leikeltiin veitsellä pois kuoret ja se pilkottiin kerroksiin. Jokainen kerrossiivu kasteltiin maidolla ja siivujen väliin levitettiin omenamarmeladia. Kun "kakku" tuotiin pöytään, sen päälle ja tarjoiluastian sivuille levitettiin vaniljakastiketta. Hyvältä maistui.

Koska sokeri oli kortilla vuodesta 1939 vuoteen 1953, ei kaupoissa myyty leivoksiakaan. Elämäni ensimmäisen leivoksen söin veljeni syntymäpäivillä. Korttiannoksista oli säästetty sokeria, voita munia ja jauhoja, Ne vietiin läheiseen Elannon myymälään ja muuttaman päivän kuluttua sieltä haettiin leivoslaatikollinen bebe-leivoksia. Nykyään ne maistuvat suussani liian makeilta, mutta silti joskus ostan niitä muistellakseni lapsuuden herkkuhetkiä.

Vanhustyön keskusliiton sivuilla on kuvia, joita voi käyttää materiaalia erilaiseen muisteluun: https://vahvike.fi/

Löysin sieltä kuvan sokerirasiasta. Se oli haikea jälleennäkeminen ja muistoissa liittyi vierastarjoiluun kotimme kahvipöydässä. Pöydässä oli sokeriastia, josta tarjottiin sokeria, mutta vieraat kieltäytyivät kohteliaasti ottamasta siitä palasia ja kaivoivat käsilaukusta tai povitaskusta esiin pienen sokerirasian ja makeuttivat omilla sokereillaan kahvinsa.

Siihen aikaan käytettiin yleisesti kahvissa sokeria ja kermaa. Meillä äiti laittoi kuppiinsa kaksi palaa ja isä kolme. Kyllä siinä mentiin päivittäin lasten annosten verottamiseen. Sokeriannos päivää ja henkeä kohden oli noin kuuden palan verran. Siitä määrästä piti riittää myös jälkiruokiin ja pullataikinaan lauantaisin.

Meillä säilytettiin palasokerit astiassa ruokasalin kaapissa. Se oli lapsille houkutus, vaikka sokeriastialla käynti oli ehdottomasti kielletty. En tiedä näpistivätkö siskoni ja veljeni sokeria, mutta minä näpistin. Sain nyt sokerinormeja tutkittuani uuden näkökulman sokerin näpistämiseen. Täydensin vain omatoimisesti muuten vajaaksi jäävää päivittäistä sokeriannosta.

OLIKO JOULU JOULUNA?

Kristillisten juhlien kohdalla nousee usein keskustelua sen todellisesta alkuperästä ja Raamatun tulkinnasta. Vasta uskoon tultuani törmäsin toisaalta väittämiin, että joulu on alkuaan ollut auringon syntymäpäivä ja lähes kaikilla jouluperinteillä on pakanallinen tausta. Toisaalta kristillisissä piireissä esiintyy näkökulmia, että Jeesus olisi syntynyt syksyllä lehtimajajuhlien aikaan.

Minua ei häiritse erilaiset spekulaatiot. Minusta on hienoa, että kerran vuodessa kuitenkin iso osa ihmiskuntaa saa kuulla lauseen: " teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Daavidin kaupungissa." Oliko se päivä lokakuussa vai oliko se joulukuussa? – Pääasia, että se oli.

Pysähdyin aikoinaan miettimään Jeesuksen merkitystä juuri jouluna. Olin päättänyt ensimmäisen kerran luopua suvun yhteisestä jouluaatosta ja jäädä Forssaan omaan kotiin ja viettää joulua kaksistaan tyttäreni kanssa. Kun hän oli nukkumassa, poltin kynttilää ja istuin mietteissäni. Pohdin silloin Jeesuksen elämän merkitystä, jota en silloin vielä edes tiennyt: Luulin merkitykseksi, että kertomaan Jumalasta. Kesti melkein vuosi ennen kuin tajusin, mikä oli todellisuudessa Jeesuksen elämän merkitys ja mitä sana Vapahtaja tarkoittaa. Joulun jälkeen kuitenkin mieleeni alkoi tulla  aika usein Jumala ja hänen vaikutuksensa elämänkulkuun. En ollut aikaisemmin miettinyt kristinuskon Jumalaa sen kummemmin. Minua oudoksutti Jumala-näkökulman mieleentulo. Sanoitin tilanteen niin, että "Jumala tunkeutuu ajatuksiini". Päätin soittaa psykologiystävälleni ja kertoa tilanteesta. Hän oli taistolainen ja huolestui minusta. Hän sanoi, että hänen psyykkisesti sairas sisarensa alkaa aina kuunnella radion hartausohjelmia, kun kunto menee huonompaan suuntaan. Totesin, että oikeastaan oloni on ollut levollisempi kuin aikaisemmin. Päätimme seurata tilannettani ja seurattavaa totisesti tuli: https://www.anjalaurilankotisivu.com/usko/. Seuraavana jouluna 1974 tiesin jo joulun todellisen merkityksen ja olin ensimmäistä kertaa aikuisena joulukirkossa ja nyt Forssassa, Kirkko oli tupaten täynnä ja tilaisuus oli elämys.

Nykyään joulun odotukseen kuuluvat adventinaikana joululaulutilaisuudet. Monissa kirkoissa lauletaan Sylvian joululaulua, jonka on säveltänyt Karl Collan. Se on joskus äänestetty Suomen suosituimmaksi joululauluksi. Kuulun Collanin sukuseuran hallitukseen ja olen siinä ominaisuudessa perehtynyt Karl Collanin elämään. Ihastuin hänen säveltämäänsä toiseen, melko tuntemattomaan joululauluun, jonka nimi on yksinkertaisesti Joululaulu. Mahtoiko Karl Collan sitä säveltäessään muistella lapsuutensa jouluja Iisalmen pappilassa.

KUUNTELE>>>