KUN SURU KOSKETTAA

Keskiviikkona liput olivat puolitangossa koko Suomessa. Se kuvasti sitä, että meillä on yhteinen suru. Joka puolella maata on lapsia, jotka ovat reagoineet tapahtumaan ja joutuvat nyt käsittelemään sen aiheuttamia tunteita. Myös meidän aikuisten on käsiteltävä asiaa, myös me voimme tuntea surua, vihaa, ahdistuneisuutta, pelkoa, myötätuntoa mutta myös toivoa.

APUA ON SAATAVILLA

Lapsen trauman syvyys riippuu lapsen psyykkisestä rakenteesta, elämänhistoriasta ja tilanteen uhkaavuudesta. Suurin riski traumautua on lapsilla, jotka ovat nähneet ampumisen ja jotka ovat kokeneet, että oma henki on ollut uhattuna. Tilanteeseen on varmasti liittynyt huutoa ja itkua, ja ne voivat kuulua elävästi mielessä tai toistua korvin kuultavina aikuisuuteen asti, elleivät lapset saa riittävästi oikeanlaista kriisiapua traumaterapeuteilta. Myös ne, jotka kuulivat etäämmältä  laukauksien äänet ovat voineet haavoittua psyykkisesti. Pelko jättää jälkensä. Opettajien käyttäytyminen on ollut avainasemassa tuomassa turvaa. 

Myös vanhemmille aiheutunut pelko ja epätietoisuus oman lapsen kohtalosta voi jättää jälkiä. Kahden haavoittuneen tytön läheiset elävät pitkittynyttä kriisiä, jossa huolestuneisuus, pelko,  jännitys, viha, toivo ja epätoivo vaihtelevat ja eletään vain minuutti kerrallaan. Silloin juodaan elämän karvasta kalkkia. Juhani Siljon runo Kalkki on toiminut monelle voimarunona kriisissä. Varsinkin se loppusanat ovat puhuttelevat:

"Uusi voima versoo
joka pisarasta,
minkä tyynnä juot sa
kalkin sisällystä."

Siljon runo liittyi hänen omaan kutsumukseensa, mutta moni lukija on voinut soveltaa sitä omaan tilanteeseensa. Eri selviytymiskeinojen avulla (keskustelu, musiikki, taide, liikunta, pohdinta, rukous jne) saavutettu tyyni hetki antaa uutta voimaa ja uskoa ja toivoa.

PSYKOLOGIEN APU

Kun kouluissa on psyykkisen avun tarve, koulupsykologit ovat avainasemassa. Ikävä kyllä tällä hetkellä ei suuressa osassa Suomea ole saatavilla lain vaatimia opiskeluhuollon psykologipalveluja. Onneksi kriisityöntekijän koulutuksen omaavia on koulutettu runsaasti. Osalla heistä on koulutustaustana psykologian maisteriopinnot, osalla muita sosiaali- tai terveysalan tutkintoja. 

Psykologikunnan valmius kohdata kriisissä oleva ihminen, on parantunut viime vuosikymmeninä ja etenkin koronaepidemian kokemusten myötä. Enää ei olla sen varassa, että Salli Saari lähtee liikkeelle vaikka saunan lauteilta. Hän tosin kertoi Myllypuron räjähdysuutisen radiosta kuultuaan, että meni ensin saunaan, koska tiesi, että alussa kukaan ei ole vastaanottavainen kriisiavulle, ihmiset ovat shokissa. Siinä vaiheessa voidaan auttaa vain kertaamalla, miten asiat etenivät ja siihen pystytään ilman psykologin koulutustakin. Kaikkein vastaanottavaisin ihminen on kriisiavulle vasta muutaman vuorokauden kuluttua.

Psykologi-lehdessä elokuussa 2020 kerrotaan korona-aikana tulleesta tarpeesta vahvistaa psykologien valmiutta kohdata ja hoitaa kriisejä. Psykologiliitto järjesti keväällä 2020 viikoittain verkossa luentoja, joita pääsi suorana seuraamaan 500 osallistujaa. Luennot ovat edelleenkin psykologikunnan katseltavissa. Tuttavani Pia Huolman on lasten ja nuorten erikoispsykologi ja toimii psykologien Kriisi- ja traumapsykologian ammatillisen työryhmän sihteerinä. Hän oli yksi luennoitsijoista ja luettelee lasten stressioireita kriiseissä:

" Takertuminen vanhempiin (pienemmillä lapsilla) • Vetäytyvyys • Uniongelmat, painajaiset (lyhytkestoisena) • Kastelu, taitojen taantuminen • Ruoansulatusvaivat (voivat liittyä stressiin tai virukseen), ruokahalun muutokset • Somaattiset vaivat ja säryt • Yksinäisyyden kokemukset • Pelot • Viha, ärtyneisyys, suru, itkuisuus ym. • Käytösongelmat • Keskittymisvaikeudet, lyhytkestoiset oppimisen vaikeudet • Huolestuneisuus"

SPR:n psykologien valmiusryhmä on tuottanut verkkoon tietoa. Suomen Punaisen Ristin sivuilla on luettavissa ohjeita siitä, miten läheiset voivat auttaa lasta kriisitilanteessa. https://www.punainenristi.fi/hae-apua-ja-tukea/henkinen-ensiapu/nain-autat-lasta-tai-nuorta-kriisitilanteessa/

Netistä on saatavissa tietoa kriiseistä selviytymiseen. Mutta googlettamalla voi joutua sivuille, jotka eivät ole luotettavia. Mielenterveystalo.fi on verkkopalvelu, joka tarjoaa monipuolista mielenterveyteen liittyvää tietoa. Palvelun on kehittänyt HUS Psykiatria ja se vastaa myös palvelun kehittämisestä ja ylläpidosta.

https://www.mielenterveystalo.fi/fi/trauma-kriisi/kriisin-vaiheet-ja-kriisista-toipuminen

Kun Jokelan kouluampuminen tapahtui, olin psykologianopettajana ammatti-instituutissa. Näin lähihoitajaopiskelijoista, miten kouluampuminen voi haavoittaa täysin ulkopuolisia nuoria. Heidät oli testattu sisäänpääsykokeiden yhteydessä ja todettu riittävän tasapainoisiksi kohtaamaan  kriisitilanteita. Ampumista seuraavana päivänä oppilaat olivat poissa tolaltaan. Aihetta käsiteltiin ja sain itsekin uuden tiedon hätäuloskäynnistä. 

Järkevät nuoret pelkäsivät, että sama voi käydä omassa koulussamme. Naapurustossa oli kaupungin vuokratalo, jonka asukkaita he pelkäsivät. Muutaman päivän kuluttua kysyin oppilaita, haluavatko he, että edelleen käsitellään kouluampumistapahtumaa. Osa oli sitä mieltä, että ei, osa halusi, että vielä jatkettaisiin. Edelliset saivat itsenäisiä tehtäviä tyhjillään olleessa luokassa ja jälkimmäisten kanssa jatkettiin jälkihoitoa. Minusta tuntui käsittämättömältä, että fiksut nuoret edelleen pelkäsivät, että kouluumme ilmestyy joku ampuja. - Jokelan tapauksen takia jotain oli mennyt rikki lintukodossamme.

MEDIA JA TARINAT

Lehdistä tihkuu vähitellen tietoa tapauksesta, mutta netissä on sitäkin enemmän huhuja ja oletuksia, joista osa on täysin virheellisiä. Koko tarinaa emme saa koskaan tietää, sillä oikeudenkäyntiä ei tule. Kiinnitin huomiota sanaan koulukiusaaminen. Me tiedämme, että koulukiusaamisen takia on tehty monia itsemurhia nuorena ja myös myöhemmin aikuisena. Sana on tunnevärittynyt. Vaikka ampuja on sanonut olleensa koulukiusattu, hän on voinut valehdella, tai hän on voinut virheellisesti kokea niin tai hän on todella ollut koulukiusattu. Iltalehden verkkolehdessä kerrottiin eilen: 

"Tässä vaiheessa tiedossa ei ole, että uhrit olisivat kiusanneet epäiltyä, rikosylitarkastaja Kimmo Hyvärinen kertoi HS:lle perjantaina".

Varmasti tiedetään se, että ampuja voi huonosti jo ennen ampumista ja varmasti sen jälkeen, kun hän tajuaa, mitä omasta teosta seuraa itselle.

Ampujan kohdalla on mainittu, että hän on pahoillaan. Onko se merkki katumuksesta? Usein rikollisen katumus tarkoittaa vain sitä, että häntä harmittaa tekonsa aiheuttamat oman elämän negatiiviset muutokset. Hän toivoo, ettei olisi tekoa tehnyt, mutta ei kadu sitä aidosti. Psykopaatti ei tunne myötätuntoa uhria kohtaan.

Tutkimuksissa on havaittu että on olemassa kahdenlaisia aggressiivisia lapsia: niitä, jotka katuvat tekojaan ja niitä, jotka eivät kadu. Jälkimmäisiä on todella vaikea auttaa. Edellisten kohdalla on toivoa. Edellisiin kuului poika, jota ei voitu aggressiivisuuden takia opettaa edes pienryhmässä. Blogissani 23.3.lastensuojelun onnistumisista kirjoitin Akusta (nimi muutettu), jota vuoden kestäneen psykiatrisen osastohoidossa saatiin kuntoutettua ensin pienryhmään soveltuvaksi ja toisella asteella hän pystyi olemaan normaalissa kouluryhmässä. Jos Akun kaltainen poika olisi saanut käsiinsä pahimmassa vaiheessa pistoolin, hän olisi voinut ampua jonkun ja hetken kuluttua lysähtää katumuksesta lattialle makaamaan.

Voidaan ajatella, että ampujan elämä on lopullisesti pilalla. Käsittääkseni Kannelmäessä aikoinaan kaverinsa tappanut noin 11- 12 vuotias poika on selviytynyt psykologisen tuen avulla, mutta tieto voi olla virheellinen. 

Koska olen kuullut ja lukenut entisten murhaajien uskoontulokertomuksia, tiedän ettei kenenkään ihmisen elämä ole varmuudella pilalla. Kun kuuntelin entisen murhaajan Late Johanssonin muistelmat tajusin, miten avara on armo ja miten ihminen voi oikeasti alkaa uuden elämän, olipa takana mitä tahansa. Late oli entinen psykopaatti, joka katui rikoksiaan syvästi. Wikipedia kertoo: 

"Sami Huhtimon murhasta saamansa elinkautistuomion aikana Lauri Johansson myönsi rikoslehti Alibille haastattelun, joka julkaistiin lehdessä vuoden 2008 ensimmäisessä numerossa. Haastattelussa Johansson kertoi tulleensa uskoon ja tunnusti tehneensä kaksi selvittämättömäksi jäänyttä henkirikosta.

Johansson on uskoontulonsa jälkeen kierrellyt vankilomillaan puhumassa hengellisissä tilaisuuksissa eri puolilla maata, muun muassa Helsingin jäähallissa vuonna 2012. Vuonna 2014 hänet siirrettiin istumaan elinkautistaan Naarajärven avovankilaan. Kesäkuun lopussa 2016 Helsingin hovioikeus hylkäsi hänen ehdonalaisanomuksensa. Johansson oli tuolloin istunut elinkautistaan 15 vuotta.

Tammikuussa 2019 Helsingin hovioikeus hyväksyi Johanssonin anomuksen päästä ehdonalaiseen vapauteen."

Maailma on muuttunut monella tavalla uhkaavammaksi. Asehankinnoista kerrotaan jatkuvasti televisiossa, Sana sota on tullut olohuoneisiimme. Sotauutiset lisäävät pelkoa, jonka kouluampuminen laukaisee. Ampuminen ja kuolema ovat tulleet lähemmäksi. Olen syntynyt sodan aikana ja aikuisten puheiden takia sodan jälkeisinä vaaran vuosina sain evääksi sodan pelon. Se pelko aktivoitui, kun olin murrosikäinen ja Neuvostoliitto uhkasi kolmannella maailman sodalla. Se pelko aktivoitui uudestaan, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Nyt pelkoa ei enää ole. Nyt olen sen käsitellyt ja elän tässä päivässä huolestumatta kohtuuttomasti huomisesta. Kun jouduin 51-vuotiaana työttömäksi, tapanani oli kiittää Jumalaa joka aamu siitä, että: "Tänään on jääkaapissa ruokaa."  Siten ohjasin tunteitani olemaan huolehtimatta huomisesta. Jos pelkäisin sotaa, luultavasti voisin soveltaa samaa menetelmää kiittämällä Jumalaa siitä, että: "Tänään on Suomessa rauha."

POSTTRAUMAATTINEN STRESSIREAKTIO (PTSD)

Elleivät lapset saa riittävää kriisiapua, on olemassa vaara, että heitä seuraa elämässään PTSD:n oireet. Niitä voivat olla:

• käsittämättömät pelot, jotka puhkeavat tapahtumasta muistuttavassa tilanteessa
• painajaisunet, jotka liittyvät jollain lailla tapahtumaan
• takaumat, joissa lapsi valveilla ollessaan kuulee tai näkee uudelleen tapahtumaan liittyneitä yksityiskohtia
• epämääräiset pelot ja paniikkikohtaukset

Painajaisunet

Kun olin lapsi meitä opetettiin pelkäämään tuntemattomia miehiä. Kotona varoitettiin koskaan lähtemästä kenenkään tuntemattoman miehen mukaan. Omalle kohdalleni sattui ainakin kaksi kertaa, että tuntematon mies houkutteli mukaansa minua, kun olin kerrostalon pihalla. Kotona ei koskaan kerrottu, mitä miehet saattaisivat tehdä, mutta naapurissa kerrottiin. Minulle jäi neljävuotiaana mieleeni iskostettu käsitys, että jokainen mukaanhoukuttelija on murhaaja, joka vie metsään ja tappaa ja paloittelee kirveellä ruumiin.

Olin kuusivuotias, kun kohtasin rappukäytävässä tuntemattoman miehen, joka tarttui kiinni ja esti minua jatkamasta matkaani. Kauhu valtasi mieleni. Mies oli pedofiili, joka suuteli minua ja päästi menemään. Traumauduin – en seksuaalisesti, vaan siksi, että olin pelännyt henkeni edestä. Mies saatiin kiinni ja hänellä oli paljon uhreja. Aluksi en uskaltanut kävellä rappuja alas yksin, tarvitsin saattajan. Siihen aikaan ei edes tiedetty, että kriisiä olisi ehdottomasti pitänyt käsitellä. Me pikkutytöt olisimme tarvinneet muutakin kuin aikuisten kauhun ja poliisin kuulemisen.

Minulle jäi PSTD eli posttraumaattinen stressireaktio, vaikka en sitä edes valmiina psykologina tajunnut. Pidin luonnollisena, että painajaisunia nähdään. Itselläni niissä toistui usein sama teema. Olin lapsuuskotini rappukäytävässä, joskus hississä, joskus kuljin rappuja ylös. Kuvassa oli myös tuntematon mies, joka ajoi minua takaa, kun yritin päästä kotiin, mutta en päässyt turvaan. – Siihen heräsin.

Olin viisikymppisenä Englannissa kurssilla, jossa käsiteltiin lasten seksuaalista kaltoinkohtelua. Aloin kerran jutella kahvikupin äärellä ihanan äidilliselle kurssimme vetäjälle tapauksesta ja kerroin, etten kokenut sitä seksuaalisena kaltoinkohteluna vaan kuolemanpelkona. Perustelin miksi. Silloinkaan en osannut yhdistää painajaisuniani tapahtumaan. Tapauksen käsittely yli neljänkymmenen vuoden jälkeen toi yllättäen avun. Olin parantunut, ja rappukäytäväteemaiset painajaisuneni päättyivät. Tajusin vasta vuosia myöhemmin, että ne olivat todella päättyneet sen jälkeen, kun olin käsitellyt muistoni siinä kahvipöydässä.

Takaumat

Paniikkihäiriöistä aikuisuuden alussa kärsinyt Max (nimi muutettu) totesi. "Sitten ne alkoivat olla niin vaikeita, että mä en olis uskaltanut edes mennä kauppaan. Mutta mä vaan pakotin itseni hammasta purren menemään." Maxilla oli ollut myös Posttraumaattisen stressireaktion oireita jo lapsena. Hän oli nähnyt vuosikymmeniä silmissään kuvan isästään verisenä. Hän ei ollut lapsena tai nuorena kertonut kenellekään oireistaan. Vasta lähempänä keski-ikää apu tuli terapiassa.

Myös Marjalla (nimi muutettu) oli PTSD. Hän kuuli korvissaan joskus äidin huudon - samanlaisen kuin silloin pienenä. Äiti oli satojen kilometrien päässä, eikä Marja ollut nähnyt häntä vuosiin. Huuto avasi taas tutun pelon ja kauhun: äidin henki on vaarassa. Marja oli ajatellut, että hänellä on telepaattisia kykyjä. Hän oli päätellyt, että äidillä oli taas väkivaltainen mies. Tosiasiassa Marjalla oli takauma-kokemus. Oli tärkeää saada hänet uskomaan, ettei huuto johdu äidin tämänhetkisestä tilanteesta vaan liittyi varhaisen, voimakkaan muiston poikkeavaan aktivoitumiseen.

TAIDE JÄLKIHOIDOSSA

Tein kuvankäsittelyohjelmalla kuvan keskiviikkona. Se oli oma taideterapiatuokioni surussa. Ensin oli vain mustaa ja harmaata ja kaaosta ja suljettu tila. Sitten tulivat ikkunat ja sininen taivas edustamaan toivoa. Sitten kuvassa lensi rauhankyyhky. Toivoa on aina. – Kamalimmassakin tilanteessa.

On hyvä, jos lapset saisivat piirtäen käsitellä traumaa. Lapset tekevät sitä ihan luonnostaan. Muistan pienen tytön, joka oli kesän aikana sijoitettu uuteen kotiin ja mieli oli vielä pelosta sekaisin huostaanoton jäljitä. Kun opettaja pyysi syksyllä ensimmäisenä koulupäivänä lapsia piirtämään jonkun kesämuiston, tuloksena oli värikkäitä, auringonpaisteisia kuvia. Huostaanotetun pikkutytön piirros oli erilainen. Sen nimi oli "Robotti ja mustakaapu" tyhjällä paperilla oli keskellä kaksi kammottavaa, pelottavan näköistä olentoa.

Ihminen voi myös aikuisena käsitellä lapsuuden hankalia tunteita tai kiellettyjä tunteita piirtämällä, maalaamalla kuvia tai vain levittämällä värejä ja/tai muotoja paperille. 

Elämä toi eteeni kerran tilanteen, jossa reagoin ystäväni muuttoon toiselle paikkakunnalle kohtuuttomalla surulla. Mietin miksi? Päätin maalata surustani taulun. Siihen tuli ensin metsä, joka muistutti yhteisistä metsäretkistämme. Sitten siihen tuli kaksi naista.

Aloin muistella myös muita menettämiäni naisia. Oliko kysymys tunteiden siirtovaikutuksesta (transferenssi). Maalatessani tajusin sitten selvästi, että surun pohjalla oli lapsuuteni käsittelemätön suru siitä, että minulle erittäin rakas perheemme kotiapulainen Kerttu oli lähtenyt meiltä pois opiskellakseen apuhoitajaksi. Olin silloin viisivuotias. Hän ei kadonnut elämästäni, vaikka muutti myöhemmin Amerikkaan. 

Kukaan ei tiennyt, että minä tunsin syyllisyyttä, koska pidin hänen lähtöään omana syynäni. Minä tunsin myös häpeää, kun meiltä lähti pois apulainen ja aina korostin siitä kertoessani, että hän oli meillä sentään neljä vuotta – ei meidän perheessä vikaa ollut, ja samalla itsekseni ajattelin että oli, kun Kerttu kerran lähti. Hän vietti lähtönsä jälkeen vielä aikaa kanssamme mm. jouluaattoillat ja Kerttu kutsuttiin päivälliselle aina kun äiti laittoi ruuaksi hänen herkkuruokaansa: kaalikääryleitä. Ja ihanat muistot on niistä kerroista, jolloin Kerttu tuli pyörällä kesämökillemme muutaman kymmenen kilometrin päästä vanhempiensa luota.

Vuonna 1974 olin Kertun luona Amerikassa ja koin käsittämättömän ilon ja turvallisuuden tunteen, kun ensimmäisenä aamuna heräsin kolmelta ja hiivin olohuoneeseen sohvalle istumaan. Silloin en tajunnut miksi? Meillä on onneksi myös niitä onnellisia tunnemuistoja, joiden tiedostaminen ja muisteleminen kantaa.

Hoidin taulua maalatessani lapsuuteni hoitamatonta surua. Kun muualle muuttanut ystäväni (jonka kanssa pidin yhteyttä) kuoli kymmenisen vuotta muuttonsa jälkeen, surin, mutta en kohtuuttomasti. Minulla ei ollut enää suremattomien surujen taakkaa voimistamassa normaalia surua.

KIRKKO SURUSSA MUKANA

Tikkurilan seurakunnan kotisivulla oli linkit kaikkiin Vantaan seurakuntiin ja tietoihin niiden kautta saatavasta kriisiavusta. - Jo samana päivänä saattoi tulla kirkkoon hakemaan apua.

Piispa Teemu Laajasalo piti ampumispäivänä iltahartauden radiossa.  KUUNTELE>>>

Se oli kriisihoitoa meille aikuisille, joita tapahtuma oli koskettanut. Se päättyi aikuisille tuttuun Runebergin sanoittamaan lastenvirteen: "Mä silmät luon ylös taivaaseen", jonka viimeinen säkeistö kuuluu:

"Mua suojaa sä, Isä armoinen,
sun Henkes voimalla vielä
ja tieni johdata taivaaseen,
iäiseen elohon siellä."