LASTENSUOJELUN KRIISEJÄ
"Eikö Vilja Eerikan tapauksesta opittu mitään?" Viime
aikoina on kyselty, kun neljävuotias poika kuoli pahoinpitelyn seurauksena omassa
kodissaan. Lause jäi pyörimään mielessäni.
Lapsen jatkuva julma pahoinpitely ja kuolema omassa kodissa puhuttaa surettaa ja vihastuttaa ihmisiä. Pienen Milo-pojan kuolema Joensuussa ja oikeudenkäynti on herättänyt ihmiset muistelemaan Vilja Eerikan kuolemaa.
Mielestäni siitä opittiin sekä hyviä asioita että huonoja. Huonoa oli se, että sosiaalialan työntekijät alkoivat pelätä tekevänsä virheitä ja joutuvansa niistä julkisesti tilille. Niihin aikoihin pidin viikonloppukursseja sellaisille kriisissä oleville sijaisvanhemmille, joilta oli otettu sijoitettu lapsi pois vastoin sijaisvanhempien, lasten ja jopa koulun tai päiväkodin mielipiteitä. Luultavasti myös huostaanottojen kynnys madaltui joskus liikaakin. Aikaa tukitoimille ei ole ollut riittävästi, kun pelätään koko ajan, että kotona voi tapahtua jotain, josta joutuu otsikoihin.
Laki lähtee perheen yksityisyyden kunnioittamisesta ja siitä, että tilanteeseen puuttuminen on väliaikaista ja tavoitteena on aina palautus syntymävanhemmille. Käytännössä kuitenkin suurin osa sijoituksista jatkuu lapsen aikuistumiseen asti. Eerika oli ollut sijoitettuna Meripihan perhekeskukseen muutaman kuukauden ajan ennen palautusta isän luo. Laitoksessa ollessa Eerika voi hyvin, hän oli iloinen reipas ja suosittu muiden lasten keskuudessa. Koulussa oltiin tyytyväisiä tilanteeseen, kunnes se palautuksen jälkeen jatkui huolestuttavampana kuin ennen Eerikan joutumista Meripihaan. Iso mustelma vatsassa puhui omaa kieltään, vaikka Eerika itse vaikeni siitä kysyttäessä.
Eerikan elämästä on kirjoitettu poikkeuksellinen kirja. Rikostoimittaja
Vera Miettinen oli kahdeksan vuoden ajan perehtynyt Eerikan asiakirjoihin ja
tehnyt haastatteluja ja työstänyt kirjaa. Vera Miettisen kirjassa kerrotaan
Eerikan tarina varsin tarkasti. Eerikan selviytymiskeino oli vaieta
pahoinpitelystä, hän saattoi defenssinä jopa kieltää pahoinpitelyn eli pudottaa
pois sen muististaan. Kirjan mukaan hän myös pakeni tilanteissa
mielikuvitusmaailmaan. Kirja sopii hyvin oppikirjaksi kaikille sosiaalialaa
opiskeleville ja lasten kanssa työtä tekeville. Kirjassa tulee esiin päiväkodin
työntekijöiden huoli ja varsinkin koulussa otettiin Viljan tilanne kiitettävän vakavasti,
mutta sosiaalitoimi ei reagoinut riittävän ajoissa.
Sosiaalityöntekijästä saa kuvan, että hän ei vain jaksanut. Hän kirjasi huolellisesti tietoja, mutta ei toiminut. Surullista on, että hän menetti tapauksen tähden työkykynsä ja ymmärrettävästi jätettiin tuomiotta. Hänen lähin esimiehensä sai sakkotuomion ja muut syytteessä olleet viranomaiset vapautettiin, mikä oli mielestäni oikea ratkaisu. Tärkeää on, että tapauksen johdosta tehtiin ammatillinen selvitys ja kehitettiin käytäntöjä ja laadittiin suosituksia, jotka eivät kuitenkaan ole täysin toteutuneet.
Eerikan ja Milon kohdalla oli yhteisiä piirteitä:
- ei otettu huostaan ajoissa
- molemmat olivat olleet väliaikaisesti sijoitettuja ja palautettu ilman riittävää olosuhdearviota
- kasvatus ja opetusviranomaisten huoli ja lastensuojeluilmoitukset todetuista mustelmista
- vanhempien valheelliset selitykset mustelmille
- vanhemman avopuoliso pääpahoinpitelijänä
- lapsi perheessä ainoana lapsena
- tarkoituksena ei ollut tappaa lasta
- viranomaisia syytetään laiminlyönneistä
Tapaukset poikkeavat selvästi toisistaan siinä mielessä, että Milon sosiaalityöntekijä ei ollut koskaan tavannut poikaa, Eerikan kohdalla vastuusosiaalityöntekijä oli tavannut hänet todella usein. Eerikaa olivat tavanneet lisäksi monet sosiaalialan toimijat ja terveydenhuollon henkilöstö. Isä haki kehotettuna apua milloin mistäkin, mutta avunpyyntö keskittyi Eerikan "häiriintyneisyyteen" eikä vuorovaikutukseen Eerikan kanssa ja vanhempien ongelmiin, jotka aiheuttivat Eerikan poikkeavan käyttäytymisen. Milon kohdalla oli tarjottu vain vähän tukitoimia, Eerikan kohdalla niitä oli tarjottu paljon ja erilaisia. Milon isäpuolella oli päihdeongelma, Eerikaa pahoinpideltiin selvinpäin.
Huostaanoton viivästymisen keskeisin syy oli mielestäni sosiaalityöntekijän ylikuormittuminen ja lisäksi se, ettei Eerikan tilanteesta kenelläkään ollut kokonaiskuvaa. Eerikan isänäiti oli sosiaalialan ammattilainen, joka oli huostaanottoa vastaan.
Eerika ei elänyt täysin vailla rakkautta. Isän vanhemmat ja isä olivat rakastavia. Isä kertoi sanoneensa Eerikalle joka päivä, että rakastaa häntä (totta vai valetta). Biologinen äiti, jonka luona Eerika eli ensimmäiset vuotensa, antoi rakkauttaan, mutta oli alkoholisti, mikä tuo mukanaan vanhemmuuteen epävakautta, valheita ja petettyjä lupauksia. Eerikan isän persoonallisuushäiriöinen puoliso hallitsi täysin Eerikan avutonta isää. Nainen valheteli henkilötietonsa nimeä ja kansallisuutta myöten. Punaisia varoituslippuja olisi pitänyt nähdä ainakin sosiaalitoimistossa, kun sujuvaa suomea puhunut nainen väittää olevansa ranskalais-marokkolainen lääkäri, joka odottaa nelosia. Mies uskoi kaiken, vaikka "raskaus" kesti pari vuotta. Sosiaalityö oli satsannut ennalta ehkäiseviin tukitoimiin todella paljon, mutta ei selvittänyt äitipuolen todellista henkilöllisyyttä eikä taustoja. Nuori sosiaalityöntekijä oli saanut netistä selville naisen supi-suomalaisen oikean nimen, mutta vastuu sosiaalityöntekijä ei halunnut uskoa sitä – ja asia jäi kesken.
Suurin suru Eerikan kuolemasta on biologisella äidillä. Hänellä on vielä taakkanaan syyllisyys omasta alkoholismistaan tytön lapsuudessa. Iltasanomien toimittaja on tehnyt äidistä haastattelun kuusi vuotta tytön kuoleman jälkeen. https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005986052.html
Kuvassa Eerika on 4 – 5 -vuotiaana ennen kuin hän siirtyi isän luo asumaan.
Kun aikoinaan seurasin lehdistä tapausta, mietin, miten olisin itse toiminut vastaavassa tilanteessa, jos olisin ollut sosiaalityöntekijä tai vaikka sosiaalityöntekijän työnohjaaja. Jos huostaanotosta päätetyn kahdeksanvuotiaan tytön isä kertoo, että he olisivat menossa äitienpäivää viettämään hänen sosiaalialalla työskentelevän äitinsä luokse, jos huostaanotto siirrettäisiin maanantaiksi, olisin varmaan suostunut. - Ja tehnyt ison virheen. Lastensuojelussa voi hyvää hyvyyttään aiheuttaa pahaa. Tulevaisuuden ennustaminen on varsin epävarmaa. "Hyvät ratkaisut" voivat osoittautua tosi huonoiksi. Olen tehnyt vuosien varrella lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kanssa paljon yhteistyötä ja tiedän, että heidän tahtonsa on todella etsiä ratkaisuja, jotka ovat lapsen edun mukaisia.
Milon kohdalla biologinen lähivanhempi ei ollut yhtä johdateltavissa kuin Eerikan kohdalla. Sitä todistaa hänen avomiehelleen lähettämät tekstiviestit.
"Tainnut ne mustelmat naamaanki
tulla ihan tahallaan
koska onhan ne pari levinnyt
mutta on niitä lisääkin ilmestynyt"
"En tajua mitä vittua
sä sille lapselle teet
aina kun oon poissa"
Sosiaalityöntekijänä ei ole helppo olla. Väitöskirjaa tehdessäni hankin erikoiskoulutuksena sosiaalityöntekijän pätevyyden Turun yliopistossa. Tajusin että ainakaan se koulutus ei antanut riittävästi eväitä niin vaikeaan tehtävään, kuin mitä on lapsen tilanteen arvioiminen huostaanoton näkökulmasta. Sellaisessa tilanteessa on aina vastakkaisia mielipiteitä. Totuutta väritetään tai valehdellaan. Jos päihteet ovat mukana kuvassa todennäköisyys valehteluun on todella suuri. Sosiaalityöntekijöiden ammattikunta eli vuosikymmeniä salassapitovelvollisuuden suojassa. Heitä arvosteltiin – joskus väärin perustein – huostaanotoista, harvemmin siitä, että huostaanottoa ei oltu tehty. Heidän ei tarvinnut koskaan avata omaa toimintaansa. Sitten tuli Vilja Eerikan tapaus ja yhtäkkiä kaikki olikin avointa ja suuri yleisö sai tietää sosiaalityöntekijöiden laiminlyönneistä. Sen jälkeen lastensuojelu muuttui. Mukaan tuli pelko. Katsoin muutosta perhehoidon näkökulmasta. Sosiaalityöntekijät alkoivat pelätä, että lapsia on sijoitettu "huonoihin" perheisiin. Heitä siirrettiin yllättäen pois sijaisperheistä vastoin lasten ja vanhempien tahtoa.
Vuosi sitten Perhehoitoliiton 40-vuotisjuhlissa tutustuin sijaisäitiin, jonka tarina kouraisi syvältä. Sosiaalityöntekijä oli tehnyt mielestään oikean ratkaisun, vaikka muut korkeinta hallinto-oikeutta myöden pitivät sitä virheenä. Iltasanomissa kerrotaan tapauksesta: LUETTAVISSA>>>
"Minna Ahokas sanoo oppineensa, että lapsen edun ensisijaisuus on näkökulmakysymys.
Sosiaalityöntekijä perusteli päätöstään huonoilla vuorovaikutustaidoilla. Hänen mukaansa Ahokkaiden kasvatuskäytänteet olivat jotenkin vääristäneet lasten ajatuksia. Lisäksi hän väitti, että lasten ja heidän biologisen äitinsä suhde oli haurastunut.
Ahokkailla oli kuitenkin neljäskin sijaislapsi, josta vastaavan eri sosiaalityöntekijän mukaan minkäänlaisia ongelmia vuorovaikutuksessa tai muussakaan ei ollut.
Kahden ja puolen vuoden käsittelyn jälkeen korkein hallinto-oikeus mitätöi sosiaalityöntekijän päätöksen. Se oli lastensuojelulain ja perustuslain vastainen. Sosiaalityöntekijälle siitä ei kuitenkaan tullut minkäänlaisia seuraamuksia.
Minna Ahokas sanoo oppineensa oikeusprosessin aikana, että lapsen edun ensisijaisuus on näkökulmakysymys."
Olen työnohjaajana joutunut pohtimaan lapsen etua. Monta kertaa on ollut sellainen tilanne, että en ole osannut varmuudella sanoa, mikä ratkaisu olisi tilanteessa lapsen etu. Tajuan Minna Ahokkaan mielipiteen siitä, että se on näkökulmakysymys. Heille sijoitettujen lasten kodalla lapsen etuun on vedottu ja tehty lapsille tuhoa. Toisaalta olihan olemassa sellainen mahdollisuus, että perhekuntoutus olisi auttanut ja äiti olisi niin voimaantunnut, että olisi selviytynyt kasvattajana. Silloin perhekuntoutus olisi ollut lasten etu. Ongelma on se, että lasten etu päätetään liian usein tunteiden ja toiveiden pohjalta. Tutkimusta on liian vähän, tietoa on liian vähän, aikaa ja rahaa on liian vähän.
Lastensuojelussa kohtaa ihmiselon kirjavuuden ja kaikki ei suinkaan ole sitä miltä näyttää. Lastensuojelussa myös psyyken suojamekanismit aktivoituvat, jotta ahdistusta ei olisi liikaa.
TOTTA VAI EI - OIKEIN VAI VÄÄRIN
Tapauksia
Kun sijaisisä meni monen valvotun yön jälkeen kertomaan sosiaalityöntekijälle, että vaimo ja sijaispoika on yllätetty halailemassa ja hyväilemässä toisiaan seksuaalissävyisesti, sosiaalityöntekijä ilmoitti isälle, että se ei voi pitää paikkaansa. Kun jouduin tekemisiin tapauksen kanssa, toivoin ettei se olisi pitänyt paikkaansa mutta olin melko varma, että se oli totta.
Jouduin kerran ottamaan kantaa insestisyytöksiin eräässä toisessa tapauksessa. Olin 95 prosenttisesti varma, että syytös on väärä. En kuitenkaan voinut lausunnossani sanoa, että sijaisisä on syytön – valitettavasti, vaikka niin olisin halunnut.
Ammattilaisten tunteet ja intuitio voivat viedä harhaan
Kerran jouduin taas ongelman eteen, kun päivähoitohenkilöstölle oli alettu pitää koulutuksia siitä, miten tunnistaa lapsesta se, että hän on ollut seksuaalisen hyväksikäytön kohteena. Olin ollut tekemisissä perheen kanssa, jonka isää alettiin epäillä insestistä. Leikki-ikäisellä tytöllä oli ollut kaulassa imemisjälkiä. Tyttö nukkui isänsä vieressä. En siinä vaiheessa ollut vielä käynyt kurssia insestistä ja pedofiliasta, joten asiantuntemukseni perustui ihan maalaisjärkeen ja mututietoon. Toki psykologin koulutus toi siihen tietoon oman lisänsä. Olin oppinut tuntemaan miellyttävän isän ja pitänyt häntä erittäin lapsirakkaana ja vastuullisena kasvattajana. En mitenkään uskonut, että hän olisi voinut syyllistyä insestiin.
Nyt jälkeenpäin tiedän, että eräs toinen isä, jota vastaavasti olin pitänyt lapsirakkaana ja josta en mitenkään olisi uskonut syyllistymistä insestiin, oli kuitenkin hyväksikäyttänyt lastaan seksuaalisesti törkeällä tavalla vuosien ajan. Samoin minulle tuli suurena yllätyksenä erään kursseilla kohtaamani asiantuntevan ja sitoutuneen sijaisisän myöhemmin ilmi tullut syyllistyminen insestiin. Tiedän nyt, että mututieto ja intuitio voivat viedä harhaan ammatti-ihmisiä suuntaan tai toiseen.
Kerroin poliisilaitoksella, että en usko epäillyn isän käyttäneen tyttöä seksuaalisesti hyväksi ja ehkä hän on vain saanut jonkun "hellyyskohtauksen" ja suukotellut tyttöä kaulaan. Epäammatillinen mielipiteeni vaikutti sen, että esitutkinta lopetettiin. Muutaman vuoden kuluttua esihenkilöni sanoi, että hän työurallaan katuu sitä, ettei ollut sen tytön asiassa riittävän jämäkkä. Tyttö olisi pitänyt viedä heti gynekologisiin sisätutkimuksiin ja penkoa asiaa syvemmältä. Hän oli varma, että siinä oli ollut kyseessä insesti. Sitten kului taas vuosia ja esihenkilö oli jo lopettanut työt kaupungissamme, kun tytön isä tuli käymään toisen sosiaalitoimistomme esihenkilön luona mukanaan tyttären lääkärintodistus, joka selitti ne mustelmat.
Arviot menevät ristiin
Saman kaupungin kaksi eri sosiaalityöntekijää olivat sijoittaneet perhekotiin kahden eri perheen lapsia. Sitten monien vuosien jälkeen toinen sosiaalityöntekijä teki yllätyskäynnin esimiehensä kanssa ja selvästi siihen liittyi jotain hämärää, vaikka syytä ei sanottu. Jonkun ajan kuluttua ilmoitettiin, että sisarukset siirretään toiseen hoitopaikkaan ja perustelut olivat epämääräisiä. Toinen saman kaupungin sosiaalityöntekijä oli sitä mieltä, että hoitopaikka on riittävän hyvä ja hän olisi halunnut sijoittamiensa lasten voivan jatkaa siellä. Olosuhteiden takia perhe päätti luopua myös toisesta sisarusparista ja lopettaa kokonaan toimimisen sijaisperheenä. Pitkä ansiokas sijaisvanhemmuus sai surullisen lopun.
Työntekijää kuormittavia tilanteita
Kun toimin perhepäivähoidonohjaajana, eräs hoitaja kertoi, että 2-vuotiaalla lapsella on usein mustelmia ja lapsi selvästi pelkää äidin uutta avomiestä. Perhettä alettiin tarkkailla. Sitten tuli lapsen naapurista lastensuojeluilmoitus, jonka perusteella tehtiin kiireellinen huostaanotto.
Avomies ja äiti kiistivät kaikki ongelmat, lasta ei oltu hakattu jne. Sitten tuli kamala tilanne, jollaista ei enää tapahtuisi. Lapsi piti siirtää lastenkotiin toiselle paikkakunnalle ja sitä ennen vanhemmat saivat nähdä hänet poliisiasemalla. Olin lapsen saattaja, koska tunsin hänet. Äiti takertui lapseen ja poliisit ottivat hänet väkisin äidiltä. Voi sitä itkua! Matkalla lastenkotiin rauhoittelin lasta ja pärjäsimme hyvin. Perillä leikimme vähän aikaa ja sitten minun oli lähdettävä. Vielä edelleen näen silmissäni lapsen ahdistuneen itkun, kun hän tajusi, että jätän hänet sinne. Sen kokemuksen takia tajuan sosiaalityöntekijöiden työn kuormittavuuden.
Pitkään mietin, olimmeko tehneet oikean ratkaisun. Jos vanhemmat olivatkin oikeassa, jos isäpuoli ei ollutkaan väkivaltainen, jos ne mustelmat olivat tulleet muuten. Olimmeko ylireagoineet naapurin ilmoitukseen?
Paikallinen lakimies uskoi vanhempia tai pikemminkin miestä, joka toimi puhujana ja äiti vain myötäili tilanteissa. Juristi otti jutun hoitaakseen. Sitten luin lehdestä, että isäpuoli oli syyllistynyt toisella paikkakunnalla tappoon. Äiti pääsi hänestä eroon ja sai lapsen takaisin itselleen. Se lapsi on jo aikuinen ja joskus kun näen hänet kadulla, vieläkin on vähän paha olo, vaikka teimmekin aivan oikean ratkaisun.
LASTENSUOJELUN KRIISIEN SYITÄ
Lastensuojelun kentällä kriisit ovat arkea ja lapsen etua etsittäessä koskaan ei voida olla varmoja, että ratkaisu on tulevaisuutta ajatellen oikea. Ratkaisut jäävät painamaan mieltä. Yhteen aikaan biologiset vanhemmat saivat mediassa tilaa ja yleinen mielipide alkoi kääntyä lapsia huostaanottavia sosiaalityöntekijöitä vastaan. Siihen aikaan lastensuojelun alueella ei ollut psykologin virkoja. Kun tein 20-vuotiaiden aikoinaan huostaanotettujen tyttöjen haastatteluja väitöstutkimukseni puitteissa, jokainen tyttö oli sitä mieltä, että huostaanotto oli ollut aiheellinen. Olen aktiivisesti toiminut lastensuojelun ja sijaishuollon kentällä monissa eri rooleissa vuosina 1978 - 2022. Ensimmäinen tehtäväni oli sijaisvanhemmuus. Viimeinen tehtäväni oli vastata sijaisvanhemmille tarkoitettuun tukipuhelimeen. Tiedän, että niin kauan kuin ihmiset ovat työntekijöitä, he tekevät myös inhimillisiä virheitä. Monia ratkaisuja voidaan jälkeenpäin arvostella ja monet pienet virheet voivat johtaa kriiseihin, joihin otetaan kantaa tunteella, kun lapsista on kysymys.
Kehitys lastensuojelussa on kokemukseni mukaan 44 vuoden aikana ollut todella suuri. Samalla vaatimukset sosiaalityöntekijöitä kohtaan ovat kasvaneet. Sosiaalityöntekijät vaihtavat työpaikkaa huomattavan usein, kunnissa ei saada aina täytettyä kaikkia virkoja. Miksiköhän?
Kun tein sijaisvanhempien haastatteluja "Lainaksi annettu lapsi" -nimistä kirjaani varten, minulle avautui myös se, miten kurjissa olosuhteissa lapset 80 ja 90-luvuilla olivat eläneet ennen huostaanottoa. Eikä syntymäperheille niihin aikoihin ollut yleensä tarjottu tukitoimia. Ei sijoituskaan voi aina tarjota onnellista elämää.
Kirjan johdosta minusta tehtiin haastattelu mm. Suomen kuvalehteen.
Se on luettavissa www.psykotieto.com sivultani kohdasta LASTENSUOJELU > HAASTATTELU. Kirjan teksti on luettavissa kohdasta TIETOKIRJAT > LAINAKSI ANNETTU LAPSI
MIKSI JUMALA SALLI?
Kun viaton lapsi kohtaa kärsimystä, sitä on vaikea hyväksyä. Missä oli Jumalan suojelus? Olen kirjoittanut aiheeseen liittyvän runon:
MIKSI
Tapahtuiko tahtosi, kun torni kaatui?
Tapahtuiko tahtosi, kun lapsi kuoli?
Onko muuta vastausta kuin:
Väärin kysytty.
Joskus vielä on,
mutta onko sillä silloin väliä.
Kun torni on ehjä ja lapsi elää.
Kuuntelin lasten virsiä, mutta kaikkein eniten minua Eerikan lyhyttä elämää ajatellessani lohdutti Aleksis Kiven sanat Sibeliuksen Sydämeni laulussa:
"Siel on lapsen lysti olla"
"Kaukana on vaino riita, kaukana kavala maailma"
