LASTENSUOJELUN ONNISTUMISIA

Viime viikolla käsittelin blogissani lastensuojelun epäonnistumisia ja surullisia tarinoita. Lastensuojelun asiakkaiden julkaistut tarinat ovat usein selviytymistarinoita, mutta kaikilla ei ole mennyt hyvin. Kun lapsen huostaanottoa pohditaan ei etukäteen voi varmasti tietää, olisiko lapsen parempi jäädä tukitoimien varassa omaan kotiinsa vai siirtyä sijaishuoltoon. On myös vaikea ennakoida, minkälainen sijoituspaikka olisi sopivin. Jälkeenpäin voidaan pohtia, olisiko tulos ollut parempi, jos valitun sijaisperheen sijasta olisi valittu jokin toisenlainen sijaisperhe tai ammatillinen perhekoti tai laitos tai päinvastoin. Kristallipallolle olisi lastensuojelussa käyttöä, mutta sellaista ei ole.

TUTKIMUKSIA

Tutkin väitöskirjassani lastensuojelun onnistumista käyttämällä mittarina n. 20-vuotiaiden tyttöjen psyykkistä hyvinvointia ja ikäkauden mukaista identiteetin eheyttä. Kaiken kaikkiaan tutkimukseni mukaan lastensuojelun voitiin katsoa onnistuneen. Lähes kaikkien kohdalla ennuste näytti hyvältä. Tyttöjen psyykkinen hyvinvointi oli keskimäärin vain hieman heikompi kuin ns. tavallisessa perheissä kasvaneiden. Jos suhde sijaisäitiin oli myönteinen, selviytyminen oli yhtä hyvää kuin vertailuryhmän tyttöjen keskimäärin.

Vuonna 2002 tein pienimuotoisen tutkimuksen 33 sijaiskotipojan selviytymisestä. Pojat olivat 18 – 18,5 vuotiaita ja selviytymistä mitattiin sosiaalityöntekijän tekemällä arviolla ja samalla identiteetin eheys mittarilla kuin tyttöjen selviytymistä. Sosiaalityöntekijöiden arvion mukaan hyvin oli selviytynyt 13 poikaa, tavallisesti 14 ja heikosti 6. Sen arvioiminen mistä heikosti selviytyminen johtuu, on lähes mahdotonta. Olivatko pojan lähtökohdat puutteellisen alun takia niin tuhotut, ettei hyväkään apu auttanut vai eikö poika ollut saanut riittävästi oikeanlaista tukea. Selviytyjiä oli kuitenkin enemmän kuin etukäteen oletin: 33 pojasta 27 oli selviytyjiä ja vain kuusi ei ollut. Heistä neljällä oli päihdeongelma ja päihdeongelmaisista yhdellä oli myös rikoksia, yhdellä oli jatkuvasti vaihtuvia työsuhteita ja yhdellä mielenterveysongelma. Huomioitavaa on, että pojilla oli keksimäärin normaali identiteetin eheys. Mielenkiintoista oli myös, että pojat voivat sitä paremmin, mitä lempeämmäksi he olivat kokeneet sijaisisän ja ohjaavammaksi sijaisäidin.

ONNISTUMISTARINOITA

Seuraavana on onnistumistarinoita, joissa lastensuojelun erilaiset toimenpiteet ovat arvioni mukaan olleet vaikuttamassa selviytymiseen.

Poika, jonka tarinasta tuli julkinen

7.3. oli Helsingin Sanomissa teatteriarvostelu, joka pysähdytti minut. Olin lukenut viime vuonna ilmestyneen Maria Peuran tosipohjaisen romaanin nimeltä "Esikoinen", joka kertoi hänen poikansa huostaanotosta ja yhdeksännen luokan ajan kestäneestä sijoituksesta laitokseen. Nyt tämä poika oli kirjoittanut näytelmän, joka käsitteli koulukodin elämää: "Männistön koti – yksi pelastui". Sen kantaesitys oli ollut Q-teatterin Puoli-Q:ssa. Näytelmä oli Ismael Peuran ohjauksen maisteritutkinnon taiteellinen opinnäytetyö Taideyliopiston Teatterikorkeakouluun ja yhteistuotanto Q-teatterin kanssa.

Kirja lahjakkaan Ismaelin rosoisesta elämäntaipaleesta oli ollut mielenkiintoinen lukukokemus. Se oli tarina ADHD-diagnosoidun pojan sekoiluista, äidinrakkaudesta ja lastensuojelun onnistumisesta. Ismailin kohdalla sijoitus mukavaan laitokseen ei tuonut apua. Vasta jakso tiukassa, ei niin mukavassa laitoksessa toi avun ja Ismael saattoi palata kotiin lukioajaksi. Lastensuojelu onnistui valitsemaan oikean suojelukasvatuksen muodon, ja tiukassa laitoksessa, josta poika ei pitänyt onnistuttiin.

Kirjan julkaisemisen jälkeen tehdyn Maria Peuran haastattelun voi katsoa videolta>>>.

Kaoottinen lapsuus taiteen rakennusaineena

Mietin hetken, oliko lastensuojelu onnistunut Joonatan Tolan kohdalla vai onko onnistumisen taustalla olleet enemmänkin pojan persoonallisuuden ja lahjakkuuden mukanaan tuomat suojaavat tekijät. Hän on suomenkielen maisteri ja tohtorikoulutettava perheen isä. Huippulahjakaan Joonatan Tolan kuvaus omasta lastensuojeluperheen arjesta viime vuonna julkaistussa kirjassa "Hullut ihanat linnut" on raastavaa. Vaikka kirja on romaani ja autofiktiota, se on riittävästi totta, jotta lukija saa käsityksen millaista on elää perheessä, jossa lapset joutuvat ottamaan vastuun arjesta. Olisin voinut kirjan pohjalta kertoa lastensuojelun epäonnistumisesta, mutta Joonatanin omat suojaavat tekijät mahdollistivat hänen selviytymisensä ja ehkä lisänä sijaishuolto, josta hänen seuraava kirjansa kertoo. Joonatan julkaisi vuonna 2021 kirjassaan "Punainen planeetta" isänsä tarinan, joka aloitti kolmiosaiseksi suunnitellun sarjan. Kirjassa kerrotaan myös kirjailijan järkyttävästä alkulapsuudesta psyykkisesti sairaan isän eläessä. Kirja päättyy isän kuolemaan.

"Hullut ihanat linnut" on ainutlaatuinen kuvaus lastensuojeluperheen arjesta sairaan yksinhuoltajaäidin yrittäessä selviytyä neljän lapsensa kanssa päivästä toiseen. Olen kuullut erilaisia lapsuustarinoita paljon. Niitä ovat kertoneet lapsena huostaanotetut nuoret ja aikuiset. Jokaisella tarinalla on omat erikoispiirteensä, mutta monissa on paljon yhteistä. Tuttua oli Joonatan Tolan kuvaus siitä, että lastensuojelua ei nähdä ystävänä eikä auttajana, vaan uhkana. Sosiaaliviranomaisille valehdellaan huostaanoton välttämiseksi. Oikeanlaista apua ei saada eikä osata ottaa vastaan. Selviytymistä on tukenut sekin, että Perheessä oli kuitenkin lämpöä ja keskinäistä rakkautta. Joonatan Tolalta on odotettavissa kolmas kirja, jossa sijaishuoltovaiheesta kerrotaan ja voidaan olettaa, että siinä vaiheessa lastensuojelu on ollut tukitekijä ja onnistunutkin. Odotan mielenkiinnolla kirjan ilmestymistä. LISÄÄ>>>

Onnistunut matka lastenkodista tohtoriksi ja lastensuojelun kehittäjäksi

Sami Isoniemi on toiminut lastensuojelun kehittäjänä mm. Pesäpuu ry:n Selviytyjät-kokemusasiantuntijaryhmässä- Ylen haastattelussa hallintotieteiden tohtori Sami Isoniemi kertoo, että hänet sijoitettiin ensin lastenkotiin vuodeksi. Käsittääkseni siirto sijaisperheeseen myötävaikutti onnistumiseen: Sijaisperheeseen pääsy on ollut Sami Isoniemen elämän suuri myötäkäyminen. Alkoi tavallisen kurikkalaisperheen arki ja löytyi rakas jalkapalloharrastus. Hän toteaa itse:

– Sijaisperheessä opeteltiin elämää isän ja äidin kanssa. Puhun aina sijaisvanhemmista, sen verran iso rooli heillä on elämässäni ollut. Varsinkin se, että ensimmäistä kertaa elämässä oli isän malli. Se oli uudestaan kävelemään oppimista. Aivan kaikkea en kuusivuotiaan elämästä enää muista, mutta aika nopeasti selkiytyi, että tämä on se paikka mihin minä kuulun.

 - En ole selvinnyt lastensuojelusta, vaan lastensuojelun ansiosta."

Rajattomasta lapsesta tunnolliseksi työntekijäksi ja isäksi

Kirjassani Tunneloikka aikuisuuteen olen kertonut "Akun" (nimi muutettu) tarinan, jota jaksan edelleen ihmetellä. Tarinaan olin haastatellut Akun huostaanoton tehnyttä sosiaalityöntekijää, Akun sijaishuollon vastuusosiaalityöntekijää, sijaisäitiä, ala-asteen ja ammattikoulun opettajia ja Akua itseään.

Akulla oli monenlaisia diagnooseja vuosien varrella. Hän oli nuoren alkoholistiäidin lapsi, ja ensimmäiseksi diagnoosiksi tarjoutui FAS. Myös isä oli alkoholisti. Aku oli pieni poika, jolla oli hellyttävä olemus ja hänestä oli helppo pitää, mutta käyttäytyminen oli niin ongelmallista, että häntä ei voitu opettaa edes erityislapsille tarkoitetussa pienryhmässä. Sijaisperheessä ei ollut kotona suurempia ongelmia, koska omat lapset olivat selvästi vanhempia. Ongelmana oli kyvyttömyys olla ikätovereiden kanssa edes lyhyttä aikaa.

Akun käyttäytyminen koulussa oli täysin hallitsematonta. Hän halusi kontaktia muihin lapsiin ja hyökkäsi takaapäin heidän kimppuunsa ja sai tytöt pelkäämään ja pojat suuttumaan. Välitunnit muun koulun oppilaiden kanssa täytyi lopettaa. Opettajalla saattoi olla käsivarressa rivi eri-ikäisiä mustelmia Akun puremien jäljiltä. Ongelmaa yritettiin ratkaista siten, että pojalle järjestettiin vuodeksi yksityisopetusta lyhennettyinä päivinä koulun tiloissa, mutta ratkaisu oli pitemmän päälle kestämätön. Sijaisäiti ja sosiaalityöntekijä etsivät yhdessä ratkaisua.

•      kyky muuttaa esteet ja traumat haasteiksi.

LASTENSUOJELUASIAKKUUDEN MYÖNTEISIÄ EVÄITÄ

Kun kiersin haastattelemassa sijaiskodissa kasvaneita tyttöjä, kiinnitin huomiota siihen, että he erosivat edukseen kahdessa suhteessa vertailuryhmän omissa kodeissaan kasvaneista tytöistä. He olivat sosiaalisesti varsin taitavia, ja he olivat pohtineet syvällisesti omaa elämäänsä. Tytöt kertoivat elämänhistoriansa antaneen seuraavanlaisia myönteisiä eväitä: Itsenäistyttänyt / Kun on joutunut kokemaan vastoinkäymisiä, ne opettaa. Ei ole tynnyrissä kasvanut. / Ehkä mä olen ymmärtäväinen niitä kohtaan, jotka ovat hankalassa tilanteessa. / Oppii sopeutumaan. / Jos hankin lapsia, hankin huolella. / Voimakas inho alkoholiin. / Mä olen hirveän suojeleva, autan heikompia. / Sisua kasvattanut / Sopeutuminen. / Olen tullut ymmärtäväisemmäksi / Nyt pystyy ajattelemaan elämänlaatua. / Itsenäisyys, vastuu itsestä.

ONNISTUMISIA ENNAKKOLUULOISTA HUOLIMATTA

Kun vuosikymmeniä sitten aloin toimia lastensuojelun parissa, eräs auktoriteetti toimi laajasti asiantuntijana ja häntä myös uskottiin. Sijaisperheitä valittaessa hän käski hylätä isovanhemmat ja uskovaiset perheet.

Isovanhempien syrjimiseen oli hänen mukaansa kaksi syytä. Isovanhemmat olivat jo kerran epäonnistuneet oman lapsensa kasvattamisessa, kun tämä ei pystynyt hoitamaan omia lapsiaan ja toiseksi isovanhemmalla on läsnä jatkuva suru ja huoli omasta aikuisesta lapsestaan. Isovanhempien kasvatuskyvystä oli olemassa siihen aikaan yksi ruotsalainen tutkimus. Se perustui sosiaalityöntekijöiden mielipiteisiin ja he näkivät isovanhemmat keskimääräistä heikompina sijaisvanhempina.

Väitöskirjani tärkeimpiä tuloksia oli isovanhempien onnistuminen merkitsevästi paremmin kuin suvun ulkopuolella kasvaneiden sijaisvanhempien, kun mittarina oli tyttöjen psyykkinen hyvinvointi. Myös minun tutkimuksessani sosiaalityöntekijät arvioivat isovanhemmatkeskimääräistä heikommiksi kasvattajiksi. Ymmärrän, että heidän kasvatuskykynsä saattoivat olla puutteellisia, mutta isovanhempien antama lämpö ja läheisyys näyttivät olevan niin vahvoja tukitekijöitä, että ne korvasivat mahdolliset puutteet. Lisäksi elämän jatkuminen oman suvun keskellä on pääsääntöisesti lapselle tukitekijä, koska se rakentaa identiteettiin jatkuvuudentunteen: ihmissuhteet ovat pysyviä ja lapsi tietää että suku tuntee hänet ja hänen menneisyytensä. 

Iloitsin kun sain vuosia väitökseni jälkeen olla isovanhemmille tarkoitetun viikonlopun vetäjänä. Voi sitä vanhojen viisautta ja huumorin kukintaa! Sain olla myös julkisesti puolustamassa television "Inhimillinen tekijä" lähetyksessä Isovanhempien kasvatuksen onnistumista. Mukana oli esimerkkinä äidinäitinsä kasvattama Sari Essayah. Keskiössä oli viehättävä eläkeläisopettaja isoäiti, jolle ei ollut suostuttu sijoittamaan lapsenlapsia. Perheen vanhemmat olivat kuolleet auto-onnettomuudessa ja lapset oli sijoitettu kiireellisesti heille tuntemattomaan sijaiskotiin, vaikka hyvissä voimissa oleva isoäiti olisi halunnut heidät omaan kotiinsa. Suvussa oli myös sovittu siitä, että mikäli isoäidille tapahtuisi jotain, lasten tädin perhe jatkaisi sijaisvanhempina. Onnistumisena pidän sitä, että sosiaalityöntekijät muuttivat ohjelman jälkeen päätöstään ja lapset sijoitettiin isoäidille. Hehän olisivat voineet pysyä jääräpäisesti kannassaan ja vedota salassa pidettävään tietoon, jonka perusteella he olivat tehneet ratkaisunsa.

KEHITTÄMISPROJEKTEJA

Lastensuojelu on jatkuvan kehitystoiminnan kohteena. Vielä viime vuosisadan alussa huostaanotettuja lapsia myytiin huutokaupalla pienimmän palkkion vaatineelle lähinnä lapsityövoimaksi. Lastensuojelun kentällä on paljon erilaisia kehittämishankkeita. Kun epäkohtia tiedostetaan, niihin aletaan aina etsiä ratkaisuja. 

Kun oma sijaiskotivanhemmuuteni alkoi vuonna 1978, mitään ennakkovalmennusta ei ollut. Avohuollon tukitoimena oli lähinnä vain lastensuojeluasiakkuuden puitteissa tapahtunut vanhempien tai nuoren ohjaus ja neuvonta. Lastensuojeluperheiden kanssa toimineet eri alojen ammattilaiset eivät olleet verkostoituneet ja tarvittava tieto tieto perheiden tilanteista ei kulkenut. 

Sijaisvanhemmatkaan eivät olleet verkostoituneet. Tapasin ensimmäistä kertaa toisen sijaisvanhemman muutama vuosi yksinäisen "urani" jälkeen. Meitä oli kutsuttu lastensuojelun työntekijöille tarkoitettuun koulutuspäivään noin 6 - 7 kappaletta. Tarrauduimme innolla toisiimme. Kun tuli ryhmätyön aika, emme käsitelleet annettua aihetta, vaan käytimme ajan mielekkäämmin vertaistukeen. 

Perhehoitoliitto perustettiin 1983, jolloin sijaisvanhemmat verkostoituivat alueellisesti ja kehitys lähti eteenpäin. Lainsäädännössä kuunneltiin myös perhehoidon edustajia. Koulutustarjonta monipuolistui, työnohjausryhmiä perustettiin, mentorit tulivat kentälle, sijaiskotinuorille perustettiin oma yhdistyksensä.

Nykyään ymmärretään paremmin myös syntymävanhempia, jotka ovat joutuneet luopumaan lapsistaan. Tiedetään, että syntymävanhempien hyvinvointi lisää myös lasten hyvinvointia. Huostaanotettujen lasten vanhemmilla on oma yhdistyksensä ja vertaistukiryhmiä.

ONNISTUNUT PROJEKTI

Sain olla mukana tutkijana vuosina 2000 – 2003 kirkon Yhteisvastuukeräyksen varoilla toteutetussa hankkeessa, jossa yhteistyötä tekivät Järvenpään Seurakuntaopisto ja Perhehoitoliitto kehitettäessä uudenlaista hanketta. Perhehoidon kentällä oli tiedostettu, että sijaisvanhempien ja biologisten vanhempien keskinäisessä vuorovaikutuksessa oli isoja ongelmia, jotka heijastuivat lapsen psyykkiseen hyvinvointiin. Tavoitteena oli Ilona-osiossa ratkoa "kilpailevan" vanhemmuuden problematiikka, parantaa yhteisen vanhemmuuden toimivuutta ja auttaa lapsia kahden psykologisen äidin ja / tai isän positiiviseen kokemukseen.

Alkuseminaari pidettiin Helsingissä ja sinne oli kutsuttu myös Stakesin (nykyinen THL) edustajia ja eri lastensuojeluorganisaatioissa toimivia asiantuntijoita. Projektin nimeksi tuli TOIVO JA ILONA. Toivo-osiossa tuettiin kymmenellä eri paikkakunnalla nuorten parissa toimivien tahojen verkostoitumista ja ennalta ehkäisevää lastensuojelutyötä. Ilona-osiossa oli tavoitteena parantaa seitsemän kunnan perhehoidosta valittujen sijaisvanhempien ja syntymävanhempien keskinäistä vuorovaikutusta ja itseluottamusta kasvattajina. Leiriketjuja oli peräkkäin kolme: kaksi Järvenpäässä ja yksi Kuopiossa. Tässä blogissani keskityn kuvaamaan Ilona-osiota ja sanalliset mielipiteet on kerätty ensimmäisellä leirillä. Ilonaan kutsutuista osalla ei ollut ongelmia vuorovaikutuksessa ja he toimivat esimerkkeinä. Joitakin ei voitu ottaa mukaan liian suurien ristiriitojen takia. Kuitenkin mukana oli esimerkiksi sellainenkin perhekunta, jossa syntymä-äiti oli tehnyt rikosilmoituksen sijaisvanhemmista – projektin jälkeen hän perui rikosilmoituksensa.

Ilona-osio sisälsi puolen vuoden aikana kerran kuussa pidettävien viikonloppuleirien ketjun. Sinne kutsuttiin yhteistyötuntien lastensuojelun valitsemia perheitä kaikkine lapsineen ja sijoitettujen lasten syntymävanhemmat. Leirillä oli mukana myös lastensuojelun ja perhehoidon sosiaalityöntekijöitä ja toimijoita. Ohjelmassa oli erilaisia yhteistyötehtäviä, toiminnallisia tehtäviä, luentoja, vertaistukiryhmiä ja vapaata seurustelua. Tavoitteena oli lisätä syntymävanhempien ja sijaisvanhempien keskinäistä ymmärrystä ja molempien vanhempien itsetuntoa kasvattajina. Sijaiskotilapsille teki hyvää nähdä eri vanhempien keskinäinen ystävyys. Sijaisvanhemmilla oli vertaistukikokoontumisia samoin syntymävanhemmilla, sijoitetuilla lapsilla ja perheiden biologisilla lapsilla.

Leireillä puhuttiin perhekunnista. Perhekuntaan kuului sijaisperheen vanhemmat, sijoitettujen lasten syntymävanhemmat ja sijaisperheen biologiset lapset ja sijaiskotilapset. Ensimmäisen kerran tutustumistapahtumassa kunkin perhekunnan käskettiin muodostaa "ihmispatsaita", joiden aihe annettiin. Kuva on otettu meistä lastensuojelun toimijoista, jotka muodostimme lisäksi oman ryhmämme. Aihetta en muista, kuvaako "patsaamme" sillä hetkellä jotain isoa eläintä tai kirjahyllyä tai myllyä jne. Meillä oli hauskaa, mutta parasta oli, että sama hauska tunnelma oli myös perhekuntien ryhmissä. Rento aloitus pienensi selvästi osallistujien keskinäisiä jännitteitä.

KYSYMYKSIÄ JA VASTAUKSIA YHTEISTYÖSTÄ (nimet muutettu)

Millainen vaikutelma syntymä-äideillä oli sijaisäidistä ensitapaamisella?

· Semmonen tietysti ku kaikilla, että mitä toi mun lapsilla tekee ja muuta.

· Mun mielestäni se oli semmonen määräilevä ja kolkko ihminen.

· Mähän tietysti pelkäsin koko ihmistä. Mulla oli juopottelukausi meneillään. Se oli semmonen hämmentävä ja pelottava tilanne kaikenkaikkiaan.

· Mä en olis halunnu näyttää itteeni, kun olin niin huonossa kunnossa.

· Tietysti olin hämmentynyt ja shokissa, mutta kyllä se kuva kuitenkin oli positiivinen.

· Mähän kävin ekaks yhes toises perhees, mut mä en sitä hyväksyny. – Heti kun mä tulin niiden pihaan, niin mä ajattelin: Tää on Aleksin paikka. Ja sit ku mä näin Veikon ja Inkerin, niin heti musta tuntu, et Aleksin on täällä hyvä olla.

Millaiset välit sijaisvanhempiin syntymä-äideillä on tällä hetkellä projektin alkaessa?

· Voi sanoa, että me ollaan ystäviä, ainakin joillain alueilla.

· Meillä on aina mennyt hyvin, pystytään puhumaan kaikesta ja ne ottaa huomioon mun mielipiteeni.

· Mun mielestä toi on väärin, että ne pakottaa Samia ja Riinaa sanomaan niitä äidiks ja isäks ja et ne yleensä opettaa, koska ne ei ole niiden äiti ja isä.

· Mun mielestäni se on liian lepsu.

· Anu joutuu tekemään liikaa töitä.

· Siellä on liikaa käskyjä ja määräyksiä

· Se on semmonen kovaotteinen. En mä uskalla puuttua asioihin.

· Mä haluaisin mun lapsia kotiin viikonlopuks, mut ne ei anna ja sit ne sanoo, et älä soittele tänne.

· Kyl mulla kieltämättä tuli mieleen sillon alussa, kun Pirkolla ei ole omia lapsia, niin se halus omia ne lapset, mutta mä kävin täällä Sirkun (sosiaalityöntekijä) luona ja sanoin, ettei tästä tule mitään, mun on pakko saada lapsia yökylään. Ja se muuttu sitten.

Kahteen ensimmäiseen Ilona-leiriketjuun osallistui yhteensä 10 sellaista äitiparia, joilla oli keskinäisiä ongelmia. Puoli vuotta leirin päättymisen jälkeen arvioitiin, että kuuden parin kohdalla oli tapahtunut selvä muutos parempaan, neljän kohdalla tilanne oli suunnilleen ennallaan. Sijaisäidit kokivat, että syntymä-vanhempien kasvattaja piirteet olivat kehittyneet leiriketjun ansiosta. Suurin muutos oli siinä, että heidän mielestään äidit arvioitiin turvallisemmiksi kuin alussa, ero oli tilastollisesti merkitsevä. Alussa asteikolla 1 – 9 arvioiden keskiarvo oli 3,8 ja lopussa 5,6.

Ilona-osio sai osallistujilta paljon myönteistä palautetta. Seuraavaan olen koonnut eri osallistujaryhmistä todisteita lastensuojelun onnistumisesta.

Syntymä-äiti: En mä enää ole mustasukkanen sille. Kyl meillä on nyt ihan erilaista, Vaikka Raija onkin sellanen tiukka, niin me on ruvettu puhumaan. Mauri onki sellanen kiva. Raija siellä määrää, mut mua ei enää harmita se Raijan tyyli. Kyllä meidän suhde Raijan kanssa parani ihan hirveesti niillä leireillä.

Sijaisäiti: Me synnyttiin siellä tämmösenä perhekuntana.

Sijaisisä: Me suunnitellaan täällä vastaavanlaista Ilonaa paikkakunnalla, vaikka nopeutetussa aikataulussa, et pikkusen saatas biologisia vanhempia huomaamaan että tässä olis mahdollisuus jaettua vanhemmuutta hoitaa.

USKONTO JA PERHEHOITO

En käsitellyt väitöstutkimuksessani sijaisäidin uskonnollista vakaumusta, mutta ihan mielenkiinnosta katsoin, oliko sillä yhteyttä tytön selviytymiseen. En ollut kysynyt asiasta, mutta haastattelun kuluessa moni tyttö kertoi sijaisäidin olleen uskovainen ja jälkeenpäin muistin, ketkä olivat niin kertoneet. Joidenkin mielestä uskovaisuus oli hyvä asia, jotkut eivät ottaneet kantaa ja joidenkin mielestä se oli negatiivinen asia. Mutta kun vertasin numeroiden valossa tyttöjen selviytymistä, tuloksena oli, että uskovien sijaisäitien hoitamat tytöt voivat psyykkisesti tilastollisesti merkitsevästi paremmin kuin niiden, jotka eivät olleet maininneet mitään äidin uskovaisuudesta. 

Suomi 24 sivustolla käytiin vuonna 2007 keskustelua uskovista sijaisvanhemmista.

Nimimerkki "Yks uskova sijari" kertoo

"Meidät hyväksyttiin sijaisperheeksi ihan hyvin, vaikka emme kuulu valtaväestön kirkkoon. Meille vaan kerrottiin, että joudumme varmaan vastaamaan biovanhempien kysymyksiin uskostamme.
Ja myös se että sijaisperheistä varmaankin melkein puolet ovat uskossa olevia perheitä, eli mitään kummajaisia emme sillä saralla ole :) Niin kävi ja biosuku valitsi meidät jopa muiden perheiden edelle. Sijoitettu lapsi käy kanssamme kirkossa, kuten pienet lapset yleensäkin, isona saa sitten itse valita. TÄtä ei bioperhe pitänyt muutakuin hyvänä. Olivat iloisia heidän lapsensa saavan kristillisen kasvatuksen.Ja on tämä sen vertta voimia vievää ollut, että jos ei olis uskoa en tätä hommaa enää tekis.
On se vaan sellanen voimavara elämässä, että toivoisin jokaisen pääsevän siitä osalliseksi!"

Vauvalehden nettisivulla oli asiantunteva mielipide: "Pyritään aina sijoittamaan siten, että kunnioitetaan lapsen/perheen uskonnollista vakaumusta. Sijaisperheistä ja -paikoista on vain yleensä sen verran kova pula, ettei näitä toivomuksia pystytä valitettavasti aina täyttämään. Toki tällöinkin, eli jos esim. hyvin uskonnollisen perheen lapsi/hyvin uskonnollinen lapsi sijoitettaisiin ateistiperheeseen, niin lapsella on täysi oikeus harjoittaa omaa uskontoaan. Sama myös toisinpäin, sijaisperhe ei voi pakottaa lasta osallistumaan rukouksiin tai vastaavaa."

Olen aktiivinen ev.lut. kristitty ja minusta ei olisi tullut sijaisvanhempaa, ellen olisi tullut uskoon. Koskaan en ole tosissani katunut sijaisvanhemmaksi ryhtymistä - päinvastoin se on ollut yksi elämäni parhaimpia ratkaisuja. Myös minulle usko oli voimavara, jonka avulla selvisin vaikeuksista.  

Tytön mummo oli uskovainen samoin poikien isä, joten usko ei ollut heille vieras asia. Lasten ei tarvinnut osallistua uskonnon harjoittamiseen paitsi ruokarukoukseen. - Rippikouluun kannustin menemään ja joulukirkkoon pakotin. Ruokarukous alkoi silloin, kun olimme muuttaneet isompaan kaupungin vuokra-asuntoon ja minulla oli ensimmäisen kerran elämässäni keittiön pöytä, jonka ympärille saatoimme kokoontua syömään. Herkistyin tilanteesta niin paljon, että esitin tytöille kysymyksen ruokarukouksen mahdollisuudesta. Sijoitetun tytön annettiin päättää, otammeko käyttöön ruokarukouksen ja hän päätti, että otetaan. Kun pojat tulivat, heiltä ei kysytty. En halunnut ruokarukouksesta luopua, - Aikoinaan ennen uskoontuloani olin saanut 2-vuotiaan tyttäreni päiväkodin lopettamaan ruokarukouksen.

Kun muistelin aikojani sijaisvanhempana mielessäni alkoi soida tuttu körttien hengellinen laulu, jonka sanat puhuttelivat minua sijaisvanhemmuudessa uupunutta. Se on rukous, joka puhuttelee uudella tavalla minua, vanhusta. - 

Tule Jeesus ja siunaa lastas on tuulinen maailman tie.
Kätes voimakas turvaksi anna, kun uuvun niin nosta ja kanna.
Ikirauhaan kerran vie.

Ajan vaivoihin vaivun varmaan, jos Sulta en voimia saa.
Kiusat kietoo ja houkutus hurmaa, ja synti mun sieluni surmaa.
Sua kaipaan auttajaa.

Sinun tahtosi tie on parhain, vain murhetta tie oma toi.
Usko rakkaus uupuu jos multa, Tuo lamppuuni Henkesi tulta
Sinä yksin auttaa voit.

Tule Jeesus ja auta kerran, kun kuoleman aallokko lyö.
Yli väsyneen matkaajan purren, mi pyytävi syntejään surren.
Jäädä turviin armos työn.

Karanko, Yrjö , säveltäjä, Rantanen, Vilho , sanoittaja          KUUNTELE>>>