MERKILLINEN NAISKOHTALO

Kun Venäjällä tapahtuu, myös Suomessa reagoidaan. Isäni parhaita lapsuusmuistoja oli se, kun Nikolai II syöstiin vallasta. Sitä olivat edeltäneet Suomessa sortovuodet. Suomelle "hyvän tsaarin" aikana myönnettyä autonomiaa oli nakerrettu pala palalta ja Suomea oltiin pakkovenäläistämässä.

Pekka Ruissalo kirjoittaa Tamperelainen lehdessä: "Keisari Nikolai II luopui kruunusta vuosia jatkuneen painostuksen jälkeen 15.3.1917. Lähes jumalan asemassa olleen itsevaltiaan kaatuminen oli aikalaisille väkevä osoitus kansanvaltaisuuden ja demokratian voimasta. Myös Suomessa uutinen keisarin kohtalosta otettiin vastaan suurella riemulla. Monet lopettivat työskentelyn ja lähtivät kaduille iloitsemaan sortokauden päättymistä, suunnittelemaan tulevaa ja levittämään sanaa uudesta vapauden ajasta. Kevään 1917 tapahtumat johtivat lopulta myös Suomen itsenäistymiseen."

Isäni oli tsaarin kruunusta luopumisen aikaan kymmenenvuotias ja hän muisti päivän hyvin. Isoisäni kauppias Frans Henrik Peltoniemi oli vakaa oikeistolainen, mutta perheessä koristauduttiin punaisilla nauhoilla ja mentiin Tampereen täpötäydelle torille hurraamaan!

Kaikki eivät Venäjällä hurranneet. Anna Vyrubovalle (1884 – 1964) tsaarin vallasta luopuminen oli melkein maailmanloppu. Hän oli ollut 1915 junaonnettomuudessa ja oli vallankumouksen tapahtuessa vielä sairaalassa, mikä saattoi säästää hänen henkensä. Hän on kirjoittanut Maxim Gorkin kannustamana muistelmansa hovista ja paostaan Venäjältä reellä Suomeen.

Muistelmateos on erittäin mielenkiintoinen. Siitä on olemassa englanninkielinen versio, joka on vapaasti luettavissa ja kopioitavissa netistä.

https://www.gutenberg.org/cache/epub/59564/pg59564-images.html

Anna aloittaa muistelmansa kertoen kirjoittavansa sitä rukoilevalla sydämellä. Hänen isänsä oli Aleksanteri Tanieff, joka toimi Venäjän hovissa mm. tsaarin yksityisen kanslian johtajana. Vapaa-aikanaan isä soitti pianoa ja sävelsi - ja Tsaikovski oli hänen ystävänsä. Äiti oli kreivillistä sukua ja kenraali Tolstoin tytär. Annan varhaisia lapsuusmuistoja olivat viihtyisät koti-illat, jolloin sisar ja veli lukivat läksyjään, äiti teki käsitöitä ja isä soitti pianoa. Hän toteaa "Kiitän Jumalaa siitä onnellisesta lapsuudesta, joka antoi minulle voimaa kestää vuosien jälkeiset surut ja kärsimykset."

Anna pääsi hovineidoksi 1905, koska vakituinen hovineito oli sairastunut. Hänellä oli aluksi koti-ikävä, mutta hänestä tuli vuosien myötä tsaarittaren parhain ystävä. Perheen lapset olivat Annalle rakkaita ja hän kiintyi heihin syvästi, koska oli itse lapseton. Lyhyt avioliitto oli ollut katastrofi.

Anna matkusteli paljon tsaariperheen seurassa ja hänelle olivat vuosittaiset lomailut tsaariperheen kanssa Krimillä mieluisia. Hän muistelee:

" Syksyllä 1909 pääsin ensimmäistä kertaa Krimille Livadiaan, joka oli tsaarin perheen kesäpalatsi. Tämä Venäjän osa, joka on kaikille tsaareille kalliimpi kuin mikään muu, on pieni niemimaa, melkein saari. Korkeat kukkulat suojaavat sitä kylmiltä pohjoisen tuulilta ja ilmasto on leuto, melkein subtrooppinen. Tsaarin maat on jätetty mahdollisimman pitkälle luonnolliseen tilaan. 

Elämä Livadiassa vuonna 1909 ja sen jälkeen oli yksinkertaista ja epävirallista. Kävelimme, ratsasimme, kylvimme meressä ja vietimme yleensä terveellistä maalaiselämää.

Tsaari oli ulkoilmaihminen ja rakasti luontoa. Kiertelimme metsässä ja keräsimme marjoja ja sieniä, joista valmistimme nuotiolla ruokaa. Tsaari ja hänen seurueensa metsästivät vähän, ratsastivat paljon ja pelasivat erittäin hyvin tennistä. Minä pelasin usein tennistä tsaarin kanssa. Jokaisen pelin otimme tosissamme. Keskustelua ei sallittu ja pelasimme ammattilaisen vakavuudella ja intensiteetillä."

Annan Krimin kesät päättyivät vallankumoukseen. Joitakin vuosia sitten, kun Krimin niemimaa vielä kuului Ukrainalle, vierailin Lividian palatsissa. Paikka oli tosiaan satumainen. Riipaisevinta oli nähdä nuorten prinsessojen piirustuksia yhden huoneen seinällä.

Wikipedia kertoo:

"Vallankumouksen jälkeen Vyrubova vietiin vankina Pietari-Paavalin linnoitukseen ja suljettiin Trubetskoin bastioniin. Vankeudessa ollessaan hänelle tehtiin hänen omasta tahdostaan lääkärintarkastus, jossa todettiin hänen olleen neitsyt, todistaakseen ettei ollut ollut seksuaalisesti tekemisissä esimerkiksi Rasputinin kanssa. Vapauduttuaan hän piileskeli parin vuoden ajan Pietarissa ja joutui uudelleen pidätetyksi."

Olen kääntänyt Annan ja hänen äitinsä pakomatkan kuvauksen alussa mainitusta nettikirjasta:

Vuonna 1920, äitini ja minä ja hyvän ystäväpapin perhe olimme keskustelleet usein mahdollisuudesta paeta lisääntyvää nälkää, kuolemaa ja kauhua, jotka ympäröivät meitä kaikkialla. Tiesimme, että ihmiset pakenivat, mutta kuinka me tekisimme sen – kaksi naista, toinen vanha ja toinen ontuva? Se tuntui täysin mahdottomalta. Sitä paitsi meillä ei ollut enää juuri mitään, millä voisimme maksaa matkamme. Ainoat kenkäni olivat omatekoiset ja säästin niitä siten, että usein kävellessäni riisuin ne ja kannoin niitä käsissäni.

En voi paljastaa yksityiskohtia erilaisista salaisista pakotavoista, koska ne ovat edelleen olemassa, eikä niitä saa millään tavalla vaarantaa. Riittää, kun sanon, että Pietarin erottaa Suomesta vain muutamakymmenen kilometriä ja raja on huolellisesti vartioitu, mutta Itämeren pohjukkaa ei voida vartioida yhtä hyvin. Talvella meri jäätyy, mutta se on vaarallinen kulkea, koska siinä on paikoin jäätä ja lunta sekaisin, ja jäämassojen väliin avautuu yllättäen sohjoa. Silti jäätynyt Itämeri mahdollistaa toisinaan kulkemisen reellä, ja jotkut miehet ottavat isosta maksusta kuljetettavakseen pakolaisia. Joskus joudutaan lahjomaan punasotilaita, ja usein kuljettajat ilmiantavat ihmiset, joiden rahat he ovat ottaneet vastaan. Katsotaanpa asiaa miltä kannalta tahansa, pakeneminen bolshevikki-Venäjältä on suunnilleen yhtä vaarallista kuin meneminen aseettomana tiikerin häkkiin. Silti ihmiset uskaltavat sen tehdä, ja me uskalsimme.

Joulukuun ensimmäinen päivänä vuonna 1920 saimme toisen salakuljetetun kirjeen siskoltani, jossa sanottiin: "Olkaa valmiina joka hetki lähtemään, kun kutsu tulee." Sitä luvattua kutsua odotimme sekä epätoivoisesti että jännittyneenä kunnes se tuli kaksi päivää joulun jälkeen. Äitini asunnolle saapui kalastaja poikansa kanssa ja kertoi kuiskaten, että meidän pitäisi lähteä heidän kanssaan seuraavana päivänä. Äitini sai toimitettua tiedon pappiystävällemme ja hän toi sen minulle. "Huomenna kello neljä lähdet ulkomaille."

Seuraavana päivänä sovittuna aikana äitini ja minä, kaksi pelosta vapisevaa olentoa, uhmasimme kuolemaa. Olimme valmiita pakenemaan ja menimme sovitusti rannikolle johtavan radan varrella olevalle pienelle asemalle. Kalastajan poika oli myös asemalla. Ohjeita noudattaen emme olleet huomaavinamme häntä, mutta seurasimme, minne hän meni. Junamatka oli lyhyt. Kello viisi, venäläisen talven pilkkopimeässä, lähdimme kulkemaan kohti köyhää pikkukylää. Seurasimme perunasäkkiä selässään kantavaa poikaa. Valitettavasti pimeässä ja hämmennyksissä eksyimme hänestä, ja seisoimme jääkylmässä kuin eksyneet sielut tietämättä minne mennä. Yhtäkkiä talonpoikaisnainen lähestyi meitä. "Etsittekö poikaa, jolla on perunasäkki?" hän sanoi vaimealla äänellä, ja meidän pelokkaina myönnettyä niin olevan, hän mutisi: "Seuratkaa minua." Seurasimme, vaikka tiesimmekin, että se saattoi olla tie Tsekan vankilaan. Kuka tahansa Venäjällä voi olla Tsekan kätyri: ystävä, joka kutsuu sinut päivälliselle, mies, joka ostaa viimeisen jalokivesi, nainen, joka tarjoutuu opastamaan sinut tuntemattoman tien yli. Et voi luottaa keneenkään, mutta emme muutakaan voineet kuin luottaa. Seurasimme talonpoikaisnaista hämärään mökkiin, ja siellä oli kaksi kalastajaa, jotka vakuuttivat meille, että he olivat valmiita viemään meidät seuraavana yönä meren jäätä pitkin Suomen puoleiseen kylään. He kertoivat, että heidän hevosensa ja rekensä olivat turvallisesti piilossa, mutta he olisivat valmiita ottamaan mukaansa meidät ja kolme muuta pakolaista, naisen, lapsen ja piian heti, kun voisimme turvallisesti lähteä kylästä. Meidän piti istua hiljaa siinä ahtaassa ja tunkkaisessa mökissä kello kahteen asti. Olimme maksaneet paosta satatuhatta ruplaa, jotka äitini oli saanut myymällä viimeisen aarteensa, helmikaulakorun.

Kun hiljaisuus viimein tuli kylään, lähdimme kahlaamaan mudassa ja lumessa ja viimein nousimme vankkatekoiseen rekeen. Tuskin olimme päässeet Itämeren epätasaiselle jäälle, kun reki kaatui ja mukana ollut lapsi heräsi ja alkoi itkeä ja haluta kotiin. Pieni lapsi puhui vain ranskaa, ja hän toisti yhä uudelleen ja uudelleen kimeällä vauvanäänellä - eikä ymmärtänyt sen vaarantavan meidän kaikkien henkeä: "Äiti, äiti, kotiin, kotiin."

Ajoimme kuusi tuntia hitaasti ja varovasti heikkoa jäätä pitkin. Toinen miehistä ajoi ja toinen juoksi edeltä pitkän kepin kanssa ja kokeili, missä kohtaa jää kantaisi. Pysähdyimme usein kuuntelemaan mahdollisia merivartijoita. Kronstadtin lähellä kauhistuimme, kun kuulimme selvästi moottoreiden ääniä, ja tiesimme, että siellä, missä on moottoreita, on myös miehiä. Pysähdyimme pitkäksi aikaa ja kuuntelimme, kunnes kuljettajamme yhtäkkiä tajusi, että se oli jäänmurtajan ääni, joka tuli useiden kilometrien päästä.

Siinä vaiheessa olin kylmästä kankea ja unelias. Itse asiassa olin niin jäässä, etten juuri välittänyt siitä, mitä meille tapahtuisi. Nähdessään kurjan tilani toinen miehistä riisui ylimääräiset villasukat ja pujotti ne jalkaani. Tuntematon nainen, joka oli mukanamme, kietoi lämmintä ympärilleni, hieroi minua ja piti minua lähellä itseään. He pelastivat minun henkeni. Kello kahdeksan kalpeana talviaamua he nostivat minut reestä ja sitten seisoin muiden kanssa täristen Suomen lumisella rannikolla.

"Nyt olette poissa Neuvostoliitosta", kalastajat sanoivat iloisesti, "mutta emme ole vielä turvassa, sillä Suomen poliisi saattaa saada meidät kiinni ja lähettää takaisin." Kiipesimme nopeasti läheiselle mäelle toisen kuljettajan mökille. Siellä tapasimme hänen vaimonsa, joka pelosta harmaana tuli ulos vaarallisessa tehtävässä ollutta miestään vastaan.

Nainen antoi meille kuumaa kahvia, leipää ja juustoa, mutta hän lähetti meidät pian eteenpäin. Tiesimme, että meidän tulee ilmoittautua mahdollisimman pian karanteeniasemalla, ja lisäksi tiesimme, että Suomen viranomaiset eivät olisi kovin iloisia nähdessään meidät. Ei pidä syyttää suomalaisia siitä. Jokainen venäläinen pakolainen on taakka heidän heikoille resursseilleen, ja liian usein "pakolainen" on vain bolshevikkiagentti, joka on lähetetty nostattamaan kapinaa tyytymättömien työläisten keskuudessa.

Meidän tapauksessamme suomalaiset kuitenkin ottivat kurjan porukkamme vastaan äärettömän ystävällisesti. Sitten lähdimme eri suuntiin, kaikki kuitenkin köyhyyteen, epävarmuuteen ja koti-ikävään, jotka odottavat pakkosiirtolaista, minne tahansa hän meneekin.

Maasta, johon äitini ja minä lopulta saavuimme, löysimme sisareni, joka oli onnellisempi kuin me, koska hän oli lähtenyt Venäjältä ennen kuin suuri kauhu alkoi ja pelasti näin osan omaisuudestaan. Sisareni antoi meille ruokaa, vaatteita ja majoituksen. Me olimme menettäneet kaiken, mitä olimme omistaneet, kodin, ystävät, omaisuuden, maan, sillä venäläisillä ei nyt ole maata, lippua tai paikkaa suuressa maailmassa. Parasta, mitä meistä kukaan saattoi toivoa, oli hämärä nurkka jossain vieraassa maassa, jossa voimme ansaita tarpeeksi ostaaksemme jokapäiväisen leipämme, ja rauhallinen tila, jossa voimme rukoilla elämämme jokaisena päivänä "Jumala varjele Venäjää."

Minulle kerrottiin, vaikka en voinut uskoa sitä, että muissa maissa, jopa vapaassa Amerikassa, on niin harhaanjohdettuja ihmisiä, että he haluavat saada aikaan vallankumouksen ja bolshevismin. En toivo kenellekään sitä pitkää kärsimyksen painajaista, jota minä, yksi miljoonista, olen kärsinyt vallankumouksen ja bolshevismin aikana. Rukoilen vain, että heille paljastettaisiin niiden petettyjen kohtalo, jotka ovat kuolleet ja tulevat kuolemaan väliaikaisen hallituksen ja myöhemmin Leninin ja hänen fanaattisten seuraajiensa rikollisen hallinnon takia. Jos he saisivat tietää, vaikka vain osittain, millainen minun köyhä, harhaanjohdettu maani nykyään on, he unohtaisivat harhaluulonsa ja rukoilisivat yhdessä maanpakolaisten kanssa: "Jumala varjele Venäjää."

Anna Vyrubova asui loppuelämänsä vaatimattomasti pienessä ensimmäisen kerroksen kaksiossa naapurustossamme Helsingissä Topeliuksenkadulla. Ikkunalaudat olivat täynnä pelargonioita, joita apulainen hoiteli. Soitin lapsena silloin tällöin hänen ovikelloaan myydessäni esim. vappumerkkejä tai kysyessä onko vanhoja sanomalehtiä, (joita vietiin kukkakauppaan käärepaperiksi ja saatiin muutama markka). Oven tuli avaamaan raolleen apulainen, joka kuunteli asian ja kieltäytyi ostamasta mitään tai antamasta sanomalehtiä. Keväisin, kun aurinko alkoi paistaa, apulainen kantoi pihalle korituolin ja salaperäinen nainen käveli mustissaan sauvaansa nojaten istumaan tuoliin. Siitä hän seurasi pihaleikkejämme, mutta ei sanonut koskaan sanaakaan. En tiennyt, että hän oli aikaisemmin elämässään seurannut tsaariperheen lasten leikkejä.

Anna kuvattuna Helsingissä. Muutama vuosi sitten kirjoitin hänestä runon.

TUNTEMATON TARINA

Sinulla lapsuuteni salaperäinen vanha nainen

oli aina musta nauha pääsi ympärillä.

Istuit aurinkoisina päivinä asfalttipihalla korituolissa

ja katselit leikkejämme.

Et hymyillyt, et sanonut sanaakaan.

Emigrantti, me tiesimme,

ylväs ja ylimielinen, me luulimme.

Ei sinusta naapurusto juorunnut.

Tarinasi oli tuntematon, salainen.

Nyt sen tunnen, nyt se on julkinen.

Oli sinusta joskus totisesti juoruttu.

Että Rasputinin ja keisarin rakastajatar

ja vieläpä keisarinnan.

Mutta sinun neitsyytesi todistettiin virallisesti.

Nyt tiedän Anna Vyrubova:

Olit selviytynyt ylellisen kotisi menetyksestä,

lyhyestä perhehelvetistä,

rakkaan keisariperheesi teloituksesta,

vallankumouksesta, vankilasta,

ja pakomatkasta rahattomana jään yli.

Jäihän sinulle muistojesi aarteet

ja ortodoksinen uskosi.

Ja se musta nauha,

joka oli hovineidon merkki.

Siis loppuun asti

kerroit itsellesi itsestäsi

hovineitotarinaa,

sinä entinen palatsien asukas

pikkukaksiossa, köyhyydessä.

Tarinaasi et menettänyt,

sen avulla sinä selviydyit

ja selviydyit ylväänä.

Tsaaritar oli vallankumouksen jälkeen lähettänyt Tobolskista Annalle Pietariin rohkaisun sanoja:

"Kun sinua moititaan – siunaa;

kun vainotaan – ole kärsivällinen;

kun kiusataan – lohduta itseäsi;

kun panetellaan – iloitse; tämä on meidän tiemme."

Monilla emigranteilla oli Venäjältä paetessaan ommeltuna takinliepeissä jalokiviä ja kultaa. Anna oli ennen pakoa jo menettänyt omaisuutensa, mutta hänellä oli mukanaan kuusi valokuva-albumia. 

Anna oli syvästi uskovainen ja hänet oli vihitty 30-luvulla salanunnaksi Valamossa. Sisarnimenä oli Maria. Nunnien oletetaan elävän vaatimattomasti ja niin hän eli. Myöhemmin hän oli sotaa paossa Ruotsissa. Hän tunsi hovin jäseniä ja he järjestivät hänelle pienen eläkkeen. Myös Pietarin ajoilta tuttu Mannerheim avusti häntä taloudellisesti. Anna on haudattu Hietaniemen ortodoksiseen hautausmaahan. 

Muistelmiensa motoksi hän oli kirjoittanut Psalmista 23 jakeen 4: "Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat."

Lopuksi on Annallekin varmasti tuttu ortodoksinen "Optinan isien rukous sielunrauhaksi". - Aina ajankohtainen   KUUNTELE>>>