SIJAISVANHEMPIEN ARKEA JA JUHLAA

"Jos olet valmis avaamaan kotisi erilaisille yhteiskunnan ongelmille, olet sopiva sijaisvanhemmaksi", sanoi joku viisas, jonka nimeä en enää muista. Yllä olevassa kuvassa (valok. Olli Koikkalainen) on suurin osa meitä, jotka olemme luulleet olevamme valmiita ja sinnitelleet eteenpäin, vaikka myöhemmin olemme tajunneet, että tehtävä onkin vaikeampi kuin kuvittelimme ja itse olemme epätäydellisempiä vanhempia kuin etukäteen kuvittelimme.

Aika moni meistä potee ns. huijarisyndroomaa, josta Wikipedia kertoo: Psykologinen ilmiö, jonka vaikutuksesta ihminen ei kykene sisäistämään omia saavutuksiaan todisteista huolimatta. Huijarisyndroomasta kärsivä on vakuuttunut olevansa huijari. Nimestään huolimatta huijarisyndroomaa ei pidetä mielenterveyden häiriönä. Psykologit ovat tutkineet sitä paljon ja se on todettu nimenomaan menestyneiden naisten ongelmaksi. - Näen kuvassa kasvatustehtävässään uskomattoman menestyneitä naisia en huijareita.

Kuva on otettu viikko sitten Perhehoitoliiton 40-vuotisjuhlassa. Törmäsin siellä taas kerran perhehoidon kirkkaisiin ja tummiin väreihin. Jälleen kerran antoisinta oli toisten entisten ja nykyisten sijaisvanhempien tapaaminen ja keskustelut. Sain kerrottua omia huoliani ja kuunnella muiden huolia. Muutamassa minuutissa löytyi avoin yhteys ja kokemus siitä, että tuli ymmärretyksi ilman arvioimista. Vastavuoroinen myötätunto sävytti keskusteluja.

TUNTEIDEN KIRJOA

Lastensuojelun perhehoitoon liittyy paljon tunteita. Niitä voi olla jo ennen perhehoitajiksi ryhtymistä. Jos perhe on lähtenyt tehtävään päämotiivinaan empatia ja sääli, heille voi tulla yllätyksenä lapsen aiheuttamat negatiiviset tunteet. Mitä enemmän lapsi aiheuttaa negatiivisia tunteita, sitä vähemmän empatia ja sääli kantavat. Hyväntekijä pettyy lapseen ja itseensä. Sijoituksen jatkuvuus on uhattuna, ellei tilanteeseen haeta ja saada apua ja löydetä uusia motiiveja.

Ulkopuolisten on vaikea hyväksyä sitä, että vanhemmat tuntevat erilaisia tunteita biologisia lapsiaan kohtaan kuin sijaiskotilapsiaan kohtaan. Jokainen vanhemman ja lapsen suhde värittyy keskinäisen vuorovaikutuksen pohjalta. Kaikkien vanhempien on hyvä tiedostaa, että lasten tasapuolinen kohtelu on mahdollista, jos tiedostaa omien tunteidensa erilaisuuden. Vaikka kaikki lapset olisivat ns. omia, myös heitä kohtaan on erilaisia tunteita ja vaikka kaikki olisivat sijoitettuja lapsia, myös heitä kohtaan on erilaisia tunteita.

Vanhemmuus sijaisperheessä ei ole samanlaista kuin vanhemmuus tavallisessa perheessä ja siksi perheissä koetaan myös erilaisia tunteita kuin tavallisissa perheissä. Jos perheissä on kahdenlaisia lapsia, aniharvoin vanhemmat pohtivat jostain biologisesta lapsestaan luopumista ylivoimaisen kasvatustehtävän vuoksi kuten sijaisperheissä joudutaan pohtimaan. Jos perheestä karkaa joku nuori, se on yleensä sijoitettu nuori. Aniharvoin ns. omat lapset tekevät vanhemmistaan virheellisiä rikosilmoituksia, mutta se riski on olemassa sijaiskotilapsen kohdalla. Sitäkin joutuu pohtimaan, mitä lapsi kertoo perheestä sosiaalityöntekijöille, biologiselle suvulle ja naapureille. 

Sijaisperheissä hoidetaan haavoittuneita hylätyksi itsensä tuntevia lapsia, joista monilla on hylkäämisen tunnelukko, mikä voi aiheuttaa tarvetta hylätä eri tavoin heitä, jotka ovat lähellä.

Neljä vuotta sitten kirjoitin äitienpäivänä runon:

ÄIDITTÖMÄN ÄITINÄ

Jos olet äiti äidittömälle,

et ole "oikea äiti".

Et rakasta kuin "oikea äiti"

- mutta rakastat kumminkin.

Olet haavahoitaja.

Olet syvän haavan hoitaja.

Muista:

Hylkäämisen haava

on ihmisen sielun syvin haava.

Tiedä:

rakkautta on, että jaksat

vaikka et jaksaisi.

KIINTYMYSTYYLIT

Sijaisäiti on menettänyt mahdollisuuden luontaisen kiintymyssuhteen rakentumiseen lapsen kanssa, joka on "oikealla äidillä" ja hän saattaa tuntea syyllisyyttä tai kieltää asian ja jatkuvasti vakuuttaa, että hänellä on ihan yhtä paljon rakkautta sijoitettua kuin omaa lasta kohtaan. Voi niin ollakin, mutta laadullisesti se rakkaus on erilaista. Rakkaus lapseen alkaa rakentua vauvan ensimmäisten kuukausien aikana. Silloin vuorovaikutuksessa lähimmän hoivaajan kanssa muodostuu myös lapsen oma kiintymystyyli. Keskinäinen kiintymys ja lapsen turvallinen kiintymystyyli vaikuttavat siihen, miten paljon luontaista iloa vuorovaikutus lapsen kanssa tuo vanhemman elämään. Perhehoidon haaste on, miten rakentaa kiintymyssuhdetta isoon lapseen, joka ei luontaisesti ole enää otollisessa iässä kiintymyssuhteen rakentumisen kannalta.

Osalle sijoitetuista lapsista on varhaisina kuukausina syntymäkodissaan muodostunut turvallinen kiintymystyyli, mikä helpottaa myöhemmin kiintymyssuhteen muodostamista sijaisvanhempiin ja auttavat myös sijaisvanhempia kiintymään lapseen.

Erik Eriksonin kehitysteorian mukaan lapsen ensimmäisen puolentoista vuoden aikana rakentuu koko myöhemmän kehityksen pohja. Jos äiti (lähin hoitaja) tyydyttää silloin lapsen tarpeet, tälle muodostuu elämää kantava perusturvallisuuden tunne. John Bowlby loi varhaista vuorovaikutusta kuvaamaan kiintymystyyli-käsitteistön, jossa lapsen varhainen tarpeiden tyydyttäminen ja lapsesta iloitseminen ovat keskeisiä tekijöitä. 

Lapsella voi olla erilainen tyyli suhteessa eri aikuisiin ja vallitseva, ongelmallinen kiintymystyyli voi perhekodissa saatujen korjaavien kokemusten ja/tai eri terapioiden myötä vähitellen muuttua.

Jos äiti (lähin hoivaaja) on herkkä tajuamaan lapsen viestejä ja tulkitsee niitä oikein, hän rakentaa kiintymyssuhdetta. Kun vauva tuntee olonsa epämukavaksi, hän viestittää siitä eri tavoin - usein itkulla. Jos äiti toimii lohdutustilanteissa välittömästi, johdonmukaisesti ja asianmukaisella tavalla, lapsella on mahdollisuus kehittää 

turvallinen kiintymystyyli. 

Sen pohjalta lapsen on helppo olettaa myöhemmin elämässään, että ihmiset ovat luotettavia, omat tarpeet tulevat riittävässä määrin tyydytettyä ja elämä kantaa.

Lastensuojeluperheissä on suuri riski, että lapsi alun perin menettää mahdollisuutensa rakentaa turvallista kiintymystyyliä. Perhehoitoon tullessa hänelle on jo muodostunut vääränlainen suhtautuminen aikuisen hoivaan, mikä vaikeuttaa uusien suhteiden muodostamista. Useimmissa tapauksissa hänellä on 

turvaton välttelevä kiintymystyyli. 

Joskus välttelevän kiintymystyylin omaavalla lapsella on myönteinen käsitys itsestä, mutta kielteinen muista ihmisistä.

Jos äiti toimii jatkuvasti epäjohdonmukaisesti suhteessa lapsen tarpeisiin, lapsi ei voi luottaa aikuiseen hoivaajana. Näin tapahtuu usein esimerkiksi päihderiippuvaisen äidin perheessä. Lapsi ei pysty ennakoimaan sitä, mitä käyttäytymistä hänen turvan tai lohdutuksen tarpeensa herättää äidissä, koska seuraukset ovat arvaamattomia ja riippuvat äidin mielialan vaihteluista. Lapsi voi saada osakseen itkiessään ajoittain hellyyttä ja lohdutusta tai samantapainen tilanne voi saada aikaan aikuisessa raivokohtauksen. Tällaisissa olosuhteissa lapselle yleensä kehittyy 

turvaton, ristiriitainen, takertuva kiintymystyyli. 

Hän ei myöhemmin osaa ennakoida muiden käyttäytymistä ja toimii ahdistuneen takertuvasti taatakseen itselleen hoivan.

Lastensuojeluperheestä tai suojelukasvatuksen piiristä perhehoitoon voi tulla lapsi, joka suhtautuu valikoimattomasti aikuisiin ja hän on valmis turvautumaan kehen tahansa aikuiseen. Aluksi tällaiset lapset ovat helppoja hoidettavia, mutta myöhemmin hän voi olla valmis vaihtamaan sijaiskotia pienimmänkin vastoinkäymisen kohdattuaan.

Pitkään perhehoitoon sijoitettuja lapsia hoitaneen psykoterapeutin mukaan lapset, jotka eivät olleet pystyneet elämänsä ensimmäisinä vuosina kiintymään turvallisesti vanhempiinsa hoivan puutteellisuuden vuoksi, saattoivat myöhemmin siitä huolimatta kiintyä sijaisvanhempiin. Korjaava kokemus voi muuttaa kiintymystyyliä. Se edellyttää perhehoitajilta omien psykologisten tarpeiden erottamista lapsen tarpeista ja kykyä asetella turvallisia rajoja ja kykyä kestää lapsen torjuva käyttäytyminen.

On myös olemassa 

häiriintynyt kiintymystyyli, 

jolloin lapsen tunnemaailma on kaoottista ja käyttäytyminen ennakoimatonta. Lapsella on jäsentymätön minäkäsitys ja samoin jäsentymätön käsitys aikuisesta ja hän on terapeuttisen avun tarpeessa. Kaikkein ongelmallisin on reaktiivinen kiintymyssuhdehäiriö (RAD), jolloin lapsi vetäytyy kaikista kontakteista.

KUN TUNTEET JOHDATTAVAT HARHAAN

Sijaisvanhemmuuden yhteydessä puhutaan usein rakkaudesta. Jos sillä tarkoitetaan sitä, mitä Raamatussa sanotaan rakkaudesta - Kaiken se kestää, kärsii, uskoo, toivoo ja anteeksiantaa – niin sellaisesta puheesta pidän ja sellaista rakkautta olen nähnyt paljon sijaisperheissä.

Olen työnohjaajan ja terapeutin roolissa nähnyt myös perhehoidon pimeän puolen. Sijaiskodeissa voi olla kaikkia niitä epäkohtia, mitä tavallisissakin perheissä on ja sellaisia, joita ei voisi edes todeksi uskoa. Pidin vuosikausia Perhehoitoliiton kanssa yhteistyössä viikonloppuleirejä sellaisille vanhemmille, joiden sijaisvanhemmuus jonkun, joidenkin tai kaikkien sijoitettujen lasten kanssa oli päättynyt suunnittelemattomasti ja aiheuttanut kriisin. Vaikka sijaisvanhemmat olisivat itse halunneet luopua vanhemmuudesta, kriisi voi olla todella syvä. Kukaan vanhempi ei haluaisi olla lapsensa hylkääjä. Aloitteellisena keskeytyneeseen sijoitukseen voi olla myös sosiaalityöntekijä, jolloin vanhemmilla on usein se tunne, että heitä on kohdeltu väärin. Helppoa ei ole silloinkaan, jos lapsi itse haluaa lähteä pois perheestä tai biologinen perhe tai suku on ollut aloitteellinen.

Suhteessa sijaisvanhempiin myös ammattilaisilla saattaa herätä tunteita. Ristiriitatilanteissa objektiivisuus ja ammatillisuus ovat koetuksella ja puoli saatetaan valita ja ratkaisut tehdä oman elämän tunnemuistojen tai tunnelukkojen pohjalta. Joskus työntekijä voi samaistua kapinoivaan nuoreen ja liittoutuu hänen kanssaan.

Tunnettu perhetutkija professori Yrjö Alanen määritteli aikoinaan hyvin toimivan perheen tuntomerkkejä ja yksi niistä oli se, että perheen asioissa päätäntävalta on perheen sisällä. Siinä suhteessa sijaisperheillä on haasteita, koska osa päätäntävaltaa on ulkopuolisilla. Koska tahansa kotiin voi tulla yllättäen tarkastajia. Yllätysvierailun tuloksena lapsi voidaan viedä saman tien pois tai hänet siirretään keskustelujen ja tutkimusten jälkeen, mutta jopa vastoin sijaisvanhempien ja lapsen itsensä ja lapsen biologisen äidin tahtoa.

Pitkään sijaisvanhempana toiminut on yleensä kokenut kovia. Suurin osa on kokenut sen, että hänen vanhemmuuttaan ovat ulkopuoliset arvostelleet ja mikä pahinta aika usein väärin perustein. Eräässä seminaarissa sijaisisä kertoi, että perheeseen sijoitettu tyttö oli tehnyt hänestä rikosilmoituksen ja tutkinta alkoi. Mies oli sosiaalialalla töissä ja jos syytteet olisi näytetty toteen, seurauksena olisi ollut myös työpaikan menetys. Sijaiskotilapsethan oli jo siirretty pois perheestä. Mies kertoi, että hän päätti tappaa itsensä. Hän oli kiinnittänyt hirttoköyden kattoon ja seisoi tuolilla. Silmukka oli jo kaulan ympärillä, kun yhtäkkiä koko huone täyttyi kirkkaalla valolla. Teko keskeytyi ja mies jatkoi elämäänsä. Syytekin raukeni myöhemmin. Kaikkien syytteet eivät raukene ja käsitykseni mukaan menneinä vuosina ainakin yksi sijaisisä on istunut vankilassa syyttömästi. Nyt onneksi lasten kuulustelumenetelmät ovat kehittyneet, mutta rauennutkin syytös jättää syytetyn sieluun haavan.

MITEN MINUSTA TULI SIJAISÄITI

Jouduin viikko sitten juhlissa taas kerran vastaamaan kysymykseen: Miten sinusta tuli sijaisvanhempi? Mutkat oikaisten kerroin, että kuulin radiosta ohjelman lastenkodista ja siitä, kuinka kaikille ei löydetä sijaiskotia. Oli vuosi 1978. Olin 9-vuotiaan tytön yksinhuoltaja ja ajattelin, että voisin tarjota jollekin tytölle kodin, joka on kuitenkin parempi kuin lastenkoti. Mutta sosiaalilautakunta ei hyväksynyt minua yksinhuoltajuuden takia. Mutta muutaman kuukauden kuluttua elämä yllätti. Meille tuli kuitenkin 8-vuotias tyttö. Vuodet kuluivat ja minulle tutut veljekset tarvitsivat kodin. Sosiaalijohtaja sanoi ennen lautakunnan kokousta: "En usko, että lautakunta hyväksyy sijoitusta sun luo, koska olet yksinhuoltaja ja uskovainen." Lautakunta kuitenkin päätti hyväksyä sijoituksen. Alla olevassa kuvassa olen tuore neljän lapsen äiti.

Sen päätöksen johdosta elämäni muuttui. Sanotaan, että ihmisellä on suunnilleen viisi avainkokemusta, jotka muuttavat elämää. Perheen laajeneminen nelilapsiseksi oli yksi elämäni avainkokemuksista, joka muutti loppuelämäni paljon rikkaammaksi. Siitä elämänrikkaudesta olen kiitollinen edelleen. Sen myötä alkoi myös yhteistyöni Perhehoitoliiton kanssa. Perhehoitoliitto on ollut hieno yhteistyökumppani ja mahdollisti monenlaisen toiminnan perhehoidon hyväksi sekä sivutyönä että vapaaehtoistyönä. En koskaan aikaisemmin ollut kuvitellut kirjoittavani tietokirjoja, mutta niin siinä pääsi käymään ja kaikki alkoi Perhehoitoliitolle lähettämästäni monisteesta. jonka synnystä kerron seuraavana.

MITEN MINUSTA TULI TIETOKIRJAILIJA (Suomen tietokirjailijat ry:n 25-vuotisantologiasta, Otava, 2008)

Kirjoita kirja, kehotti pari vuosikymmentä sitten eräs sosiaalityöntekijä kerrottuani lastensuojelun koulutuspäivillä kokemuksiani kolmen sijaiskotilapsen ja yhden biologisen lapsen äitinä. Siinä vaiheessa olin työssä käyvä yksinhuoltaja, jonka vapaa-aika ja energia kuluivat täysin kodin ja lapsilauman pyörittämiseen ja eteen vyöryvien ongelmien ratkomiseen. Tunsin itseni jatkuvasti loppuunpuristetuksi sitruunaksi ja jo ajatus kirjasta tuntui ylivoimaiselta rasitukselta.

Etsin tietokirjaa

Olin törmännyt sijaisäitinä lukuisiin ongelmiin ja toisaalta median luomaan sievisteltyyn tarinaan erhehoidosta. Ongelmien esiintymisestä kerrottiin lähinnä ohimennen sivulauseessa. Psykologista tietoa kasvatuksesta pursuili kirjastoissa hyllymetreittäin, mutta kirjaa sijaiskotihoidosta ei löytynyt, kun sitä tarpeeseeni etsin. Olinhan kokenut monia ikäviä yllätyksiä, joille kaipasin selityksiä ja ratkaisuja. Psykologin koulutukseni auttoi rakentamaan vähitellen uutta tietoa ja sen varasto kasvoi mielessäni - mutta voimia kirjoittamiseen ei ollut.

Ensin oli moniste

Yksi viikko vuodessa oli omani. Kesällä 90 vietin sen osallistumalla minua kiinnostavalle kurssille eräässä kristillisessä leirikeskuksessa. Rahat eivät riittäneet majoitukseen ja jouduin yöpymään autossani. Yhtenä yönä koko yön pituinen rankkasade piti minut ropinallaan hereillä, eikä ajan kuluttamiseksi ollut paljon vaihtoehtoja. Mietin elämääni, muistelin, suunnittelin, pohdin ja rukoilin. Yön kuluessa kiteytyi päätös tehdä sijaisvanhemmille valistusmoniste.

Monet musiikin tai runouden taitajat ovat kokeneet saaneensa melodiansa tai runonsäkeensä ylhäältä. Minä koin saaneeni ylhäältä aiheen, mutta sisältö oli puristettava ihan omin voimin. Tekstiä tuli kaiken muun normaalihulinan ohessa pinnistellen ja ponnistellen keskimäärin sivu viikossa. Neljässä kuukaudessa moniste tuli valmiiksi ja lähti sijaisvanhempien oman järjestön levittämänä maailmalle. Ajatus kirjastakin häivähti ajoittain mielessä, mutta sen ajattelin siirtyvän hamaan tulevaisuuteen, jos mahdollisesti jäisin työttömäksi.

Sitten tuli kirja

Luin pari vuotta myöhemmin kustannustoimittajan haastattelun, jossa hän kertoi, että heille voi tarjota myös kirja-ideaa. Ja ideahan minulla oli - ja se moniste. En ollut jäänyt työttömäksi, mutta elämäntilanne oli muuten helpottunut, kotona oli enää kaksi nuorinta ja hekin jo melkein aikuisia. Kirjoitin kirjeen haastatellulle kustannustoimittajalle ja viikon kuluttua tuli soitto. Kerroin, että tämä aihe ei jätä minua rauhaan ja kun tämän kirjan teen, tunnen suorittaneeni velvollisuuteni yhteiskunnalle.

Hankin käytetyn sylimikron, jonka sitten kaivelin aamuöisin sängyn alta ja aloittelin työt. Työpäivän jälkeen kirjoittaminen jatkui. Kotona priorisoin toimintoni. Pojat joutuivat täyden palvelun sijaan kohtaamaan sen tosiasian, että leipomispäivät olivat loppuneet, ruokaa ei oltu tehty ajallaan tai ollenkaan, tai jälkiruoka puuttui. Vaatehuolto kangerteli, puhtaat sukat olivat usein loppuneet ja pölyt kokoontuivat nurkkiin. Mutta kirjoitustyö edistyi. Viidentoista sivun moniste oli vienyt neljä kuukautta, nyt yli kahdensadan sivun kirja ryöppysi paperille puolta lyhyemmässä ajassa.

Suuntasin kirjani sen ajan keskivertosijaisvanhemmille, jolla ei juuri ollut psykologista perustietoa eikä takanaan valmennuskursseja. Mielessäni oli Pihtiputaan mummon sijaan kohderyhmän edustajana eräs tuntemani viisaalla maalaisjärjellä ja loppumattomalla kärsivällisyydellä varustettu sijaisäiti. Hänen ja muiden käytettäväksi halusin tarjota tietojani. Valitsin jutustelevan tyylin ja käänsin psykologista kapulakieltä selkopsykologiaksi.

Kirjaa kirjoittaessani jouduin kohtaamaan tutkimustiedon vähäisyyden ja ristiriitaisuuden. Kentällä risteilevä mutu-tieto, ja toimijoiden suojamekanismien värittämät luulot ja asenteet olivat rakentaneet toimintakulttuuria, jossa esitettiin perusteluita mitä erilaisimmille väitteille ja menettelyille. Siihen soppaan halusin tunkea oman lusikkani.

Jouduin kirjoittaessani liian monta kertaa tukeutumaan sanoihin: yleensä, usein, monet, jotkut, ehkä. Fakta-tiedon puute alalta oli ilmeinen.

Kirjan tekstin pääsee lukemaan seuraavasta linkistä:

https://www.psykotieto.com/lainaksi-annetttu-lapsi

Kirjoittamisesta tuli iloni. Enpä vielä silloin ollut kuullut flow-kokemuksesta, mutta tunsin olevani virtauksessa. Oli helppoa ja innostavaa kirjoittaa. Samalla kasvoi tarpeeni alueen fakta-tiedon kartuttamiseen. Tilanne johti yllättävään käänteeseen. Ajatus väitöstutkimuksesta pulpahti kerran mieleen ja jo samana päivänä otin yhteyttä yliopistoon.

Puhun edellä mutu-tiedosta. Siihen laskin myös sen, että 80-luvulla alan johtava guru oli sitä mieltä, ettei uskoviin perheisiin pitäisi antaa sijaiskotilapsia eikä myöskään isovanhemmille. Jälkimmäinen mielipide perustui ehkä Ruotsissa tehtyyn tutkimukseen, jossa sosiaalityöntekijät arvioivat sijaisvanhempia. Gurulla oli kaksi perustetta. Ensinnäkin isovanhemmat olivat jo epäonnistuneet oman lapsensa kasvattamisesta, koska tämä ei pystynyt vanhemmaksi ja toiseksi perheessä surraan oman lapsen epäonnistumista.

Sen opin 20-vuotiaita sijaiskotihoidossa olleita tyttöjä haastatellessani väitöskirjatutkimusta tehdessäni, että tulkintojen kanssa pitää olla varovainen. Myös minä kysyin sosiaalityöntekijöiltä arvioita sijaisvanhemmista ja he arvioivat isovanhemmat heikommiksi kasvattajiksi kuin muut sijaisvanhemmat. Jopa isovanhempien luona sijoitettuina olleiden tyttöjen antamat arviot isovanhemmista kasvattajina olivat heikompia kuin muiden tyttöjen. Kuitenkin isovanhempien koteihin sijoitetut tytöt olivat selviytyneet merkitsevästi paremmin kuin suvun ulkopuolelle sijoitetut tytöt. Isovanhemman kiintymys, emotionaalinen lämpö ja yhteisön jatkuvuus olivat olleet selvästi tukitekijöitä ja samoin se, ettei lasta hylätty missään vaiheessa.

Tutkittu tieto oli muuttanut käytäntöjä ja isovanhempia karsastava gurukin oli jo poistunut näyttämöltä. Minusta oli hienoa mennä kouluttamaan Perhehoitoliiton viikonloppukurssille, jonka kaikki osallistujat olivat sukulaissijaisvanhempia ja suurin osa heistä oli isovanhempia. Myös yksinhuoltaja sijaisvanhemmille järjestetyllä viikonloppukurssilla sain olla kouluttajana. Olin aloittaessani lajissani harvinaisuus, nyt se on jo yleistä.

Tällä viikolla FB sivullani oli linkki. kirjoitukseen "me naisissa"

Suvi ja sisko jäivät kakkoseksi, kun vanhemmat ottivat sijaislapsia – suora kysymys äidille aiheutti järkytyksen https://www.is.fi/menaiset/ihmiset-ja-suhteet/art-2000009539916.html?utm_source=dlvr.it&utm_medium=facebook&fbclid=IwAR38Z8MB2Wze1vDucBR-ekaJ4ZoSVbOrdsj6OJblKrgyU7Lb6nFGZLyBNL0

Perheen biologiset tyttäret tunsivat olevansa perheen ulkopuolella. Tilanne ei ole mielestäni yleinen. Kuulin tosin hieman vastaavanlaisen tarinan perjantaina juhlissa sijaisäidin kertomana. Hän oli järkyttynyt, kun hän oli ihmetellyt tyttärelleen, miksei tämä käy enää lapsensa kanssa heillä kylässä. Tytär oli vastannut, ettei hän halua lapselleen sitä samaa kokemusta, mikä hänellä oli kotona, että vanhemmat hylkäsivät hänet sijaiskotilasten takia.

AIKUISTEN ÄITI

Olin lapsitarhuri,

hoitelin taimiani.

Lannoitin, kastelin, rajoitin ja rakastin

kykyjeni mukaisen määrän.

Oikein, väärin, oikein, väärin.

Aikanani jouduin syytettyjen penkkiin,

ja vain kuuntelin.

Kun tehty, mikä tehty.

Väärin, väärin, väärin.

Sama mitä sanovat,

turha oikaista,

muistavat mitä muistavat,

miten muistavat.

Onhan sieluissa tekojeni jäljet,

myös ne jolloin oikein kastelin,

oikein rajoitin ja rakastin

- kukkivat jos kukkivat.

Tunnettu lastenpsykiatri Winnicot on määritellyt, että "kyllin hyvä äiti" on sellainen, joka tekee väärien tekojen vastapainoksi oikeita tekoja niin paljon, että lapsi pystyy aikuistuttuaan itse toimimaan vanhempana. Ihanat sijoitettujen poikieni pojat ovat todisteena siitä, että oikeinkin tuli tehtyä riittävän usein. Alla on kuva muutaman vuoden takaa.

Minä uskon siihen, että perhehoito riskeineenkin on ehdottomasti parempi hoitomuoto huostaan otetuille lapsille kuin lastenkodin tarjoama hoito. Haluankin kertoa onnellisen tositarinalla, joka on myös kirjassani "Tunneloikka aikuisuuteen". Sijaisperheestä ei siirretty vaikeasti häiriintynyttä lasta lastenkotiin niin kuin usein käy, vaan hän sai olla vuoden psykiatrisessa sairaalassa. Ilman psykiatrista hoitoa tulos olisi varmaan ollut huonompi.

TUEN AVULLA NORMAALIIN AIKUISUUTEEN

Seuraavaan tarinaan olen haastatellut "Akun" huostaanoton tehnyttä sosiaalityöntekijää, Akun sijaishuollon työntekijää, sijaisäitiä, ala-asteen ja ammattikoulun opettajia ja "Akua" itseään.

Akulla oli monenlaisia diagnooseja vuosien varrella. Hän oli nuoren alkoholistiäidin lapsi, ja ensimmäiseksi diagnoosiksi tarjoutui FAS. Aku oli pieni poika, jolla oli hellyttävä olemus ja hänestä oli helppo pitää, mutta käyttäytyminen oli niin ongelmallista, että häntä ei voitu opettaa edes erityislapsille tarkoitetussa pienryhmässä. Sijaisperheessä ei ollut kotona suurempia ongelmia, koska omat lapset olivat selvästi vanhempia. Aku pystyi myös leikkimään tuttujen pikkulasten kanssa. Ongelmana oli kyvyttömyys olla ikätovereiden kanssa edes lyhyttä aikaa.

Akun käyttäytyminen koulussa oli täysin hallitsematonta. Hän halusi kontaktia muihin lapsiin ja hyökkäsi takaapäin heidän kimppuunsa ja sai tytöt pelkäämään ja pojat suuttumaan. Välitunnit muun koulun oppilaiden kanssa täytyi lopettaa. Opettajalla saattoi olla käsivarressa rivi eri-ikäisiä mustelmia Akun puremien jäljiltä. Ongelmaa yritettiin ratkaista siten, että pojalle järjestettiin vuodeksi yksityisopetusta lyhennettyinä päivinä koulun tiloissa, mutta ratkaisu oli pitemmän päälle kestämätön. Sijaisäiti ja sosiaalityöntekijä yhdessä etsivät ratkaisua.

Lopulta Aku sijoitettiin vuodeksi psykiatriselle lastenosastolle ja hän kävi osastokoulua, jossa oli loistava miesopettaja. Siihen aikaan oli lastensuojelussa käytössä ns. Holding-menetelmä, jossa raivoavaa lasta pidetään sylissä tiukasti niin kauan, kunnes hänen raivonsa laukesi. Sitä oli käytetty Akun kohdalla joskus koulussa huonolla menestyksellä, mutta sitä käytettiin osastohoidossa säännöllisesti. Kiinnipitelijöitä oli kaksi. Akun sosiaalityöntekijä oli sitä mieltä, että juuri Holding-menetelmän avulla Akulle saatiin laitettua rajat ja hän sitten myös ajan myötä sisäisti ne. Menetelmä on tällä hetkellä lastensuojelussa kielletty.

Akulla itsellään ei ole nyt aikuisena muistikuvia holdingmenetelmästä. Muutenkin muistikuvat osastohoidosta ovat hataria. Lähes ainoa muisto oli kaverin löytyminen. Osastolla Aku pystyi solmimaan elämänsä ensimmäisen ystävyyssuhteen ikätoveriin. Osastohoidon jälkeen Aku pystyi tulemaan toimeen ikätovereidensa kanssa koulun pienryhmässä. Ammattikoulussa hän sopeutui alkuvaikeuksien jälkeen isoon ryhmään hyvin ja oli normaaliopetuksessa. Hän valmistui ammattiin ja hänellä on vakituinen työpaikka.

Kunnan koulutoimi ja sosiaalitoimi panostivat poikaan taloudellisesti. Sijaisäiti osasi hakea Akulle apua. Kunta ei kitsastellut sijaisperheen tukien kanssa, mikä antoi heille viestin siitä, että heidän sitoutumistaan ja panostaan arvostettiin. Akulla on aikuisena edelleen kiinteä suhde sijaisperheeseen. Akun selviytymiseen on ratkaisevasti vaikuttanut perheen vanhempien lasten tuki. Akun huostaanotto kaksivuotiaana ja sijaishuolto tuli kalliiksi sijoittajakunnalle, mutta rahallinen panos kantoi hedelmää Akun kohdalla. Hänestä tuli kunnon veronmaksaja sijoittajakuntaansa eikä syrjäytynyt koko elämänsä tukien varassa elävä aikuinen, jonka kustannukset yhteiskunnalle olisi voinut olla arvioiden mukaan yli miljoona euroa.

USKOVAINEN SIJAISPERHE

Kerroin aikaisemmin, että uskovaisuutta pidettiin mahdollisena esteenä sijaisvanhemmaksi hyväksymiselle omalla kohdallani. - Jos en olisi ollut uskovainen, en olisi tähän tehtävään edes ryhtynyt. Samoin on monen muun sijaisperheen kohdalla.

Väitöskirjatutkimuksessani tytöt kertoivat myös omin sanoin elämästä sijaisperheessä ja ilmeni että iso osa heistä oli sijoitettu uskovaiseen perheeseen. Sijaisperheen vakaumuksen tutkiminen ei kuulunut tutkimussuunnitelmaan, enkä kysynyt siitä tytöiltä. Asia alkoi kuitenkin kiinnostaa minua ja päätin katsoa sitä numeroiden valossa. Jaoin tytöt kahteen ryhmään: Niihin, jotka olivat kertoneet sijaisäidin uskosta joko myönteisenä, neutraalina tai kielteisenä asiana, ja vertailuryhmä muodostui tytöistä, jotka eivät olleet maininneet äidin vakaumuksesta mitään. Kun vertasin kahden ryhmän tyttöjen selviytymistä, uskovien sijaisäitien kasvattamat tytöt olivat selviytyneet keskimäärin merkitsevästi paremmin kuin vertailuryhmän tytöt. Sitä tulosta en julkaissut väitöskirjassa, mutta julkaisenpa nyt.

Kirjassani "Lainaksi annettu lapsi" on erään uskovan sijaisäidin pohdintaa:

Olemme uskossa. Biologisten lasten kohdalla usko on omaksuttu muun elämän ohella luonnollisena ulottuvuutena. Kun perheeseemme tuli sijaiskotilapsi, hänelle usko oli uutta, vierasta ja ajoittain vastenmielistä. Koin sen aika ahdistavana tilanteena. Miten kasvattaa hänestä uskovainen? Kun kerran keskustelin asiasta erään asioita paljon pohdiskelevan ystäväni kanssa, tämä totesi: "Mehän kasvatetaan lapsen psyykeä, Jumalahan sitten vaikuttaa uskon syntymiseen." Tajusin, että minun päätehtäväni on yrittää auttaa lasta kasvamaan mieleltään terveeksi aikuiseksi. Toimenkuvaani ei kuulu uskon antaminen, se on Jumalan tehtävä. Tämä oivallus vapautti minut iloon kasvattajan tehtävässä, enkä koe itseäni hiukkaakaan huonoksi kasvattajaksi pikku ateistin väitteitä kuunnellessani. Myös omien lasten epäilyt ja epäusko tulee käsitellyksi tästä samasta näkökulmasta. Ihan yhtä rakkaita ne ovat, uskoo ne tai ei, jatkuvasti kuitenkin kaikkien puolesta rukoilen.

​

Saarijärven helluntaiseurakunnan facebook-sivulta löytyi seuraavanlaista tarinaa:

Sijaisperheestä Jumalan perheeseen

Olen syntynyt perheeseen, jota varjosti alkoholismi, väkivalta ja hylätyksitulemisen pelko. Varhaislapsuuteni oli mahdollisimman ankeaa. Kolmivuotiaana minut sijoitettiin lastenkodista uskovaan kotiin. Jälkeenpäin ajateltuna se on ensimmäinen Jumalan ihme elämässäni. Sijaiskoti oli todellinen turvapaikka. Sijaisvanhemmista sain oikean äidin ja isän, samalla sain monta sisarusta. Elämäni parhaita hetkiä on ollut elämä sijaisperheen jäsenenä 3-17-vuotiaana. Koin turvaa ja rakkautta. Sain elää kristillisessä ympäristössä ja opin hengellisiä asioita. Täysi-ikäiseksi tultuani aloin tutustua baarielämään ja sen tuomiin "iloihin" ja lujaa mentiin. 

Kun biologinen äitini v. 2005 kuoli, pysähdyin miettimään. Halusin muuttua. Päädyin silloin parisuhteeseenkin. Sitä kesti usean vuoden, mutta koko ajan huomasin pettymystä ja epäonnistumista – myös suhteessa itseeni. Iski unettomuuskierre, ja olin todella uupunut. Putosin syvälle masennukseen. Pettymysten uuvuttamana syksyllä v. 2011 polvistuin Herran eteen ja huusin: "Auta, en selviä yksin, auta, etten enää lipeä syntiin." Tulin uskoon. Pian tuli muutakin vastausta huutooni. Tapasin Jussin, nykyisen mieheni. 

Olen saanut kokea, että Jumala on pyyhkinyt pois virheeni ja korjannut rikkinäistä ihmistä, koskettanut ja pitänyt päivittäin huolen. Haaveeni on auttaa muita elämässä rikkoutuneita, olla tukena löytämässä tälle oikealle, parhaalle tielle. Uskoontulon myötä olen ymmärtänyt Jumalan uskollisuuden. Olen kiitollinen Hänelle sijaisvanhemmistani, jotka edelleen tukevat ja ovat tärkeä osa elämäämme. Ja mitä kaikkea Jumala onkaan antanut: ihanan, uskovan puolison, ihanat lapset, ystäviä, seurakunnan ja siellä palvelustehtäviä. Voin sanoa, että elämäni on nyt onnellisinta

LOPPUVIRSI

Olen omalla kohdallani kokenut sijaisvanhemmuuden ja kaiken sen hyvän, mitä minun elämääni on tullut sitä kautta, Jumalan johdatukseksi. Hän johdatti myös elämääni ihanat vanhat uskovaiset sisarukset, joiden luokse aina poljin pyörällä rukoustukea hakemaan, kun sijaisvanhemmuudessa oli ongelmia. Tätä kirjoittaessani alkoi mielessäni soida tuttu virsi 388 niiltä ajoilta. 

1. Jeesus, johdata tiemme kulkua. Auta, että kiiruhdamme, jälkiäsi noudatamme. Kätes meille suo, ohjaa Isän luo.

2. Alla kyynelten, Jeesus, pyytelen, etten turhaan valittaisi enkä tieltäs poikkeaisi. Koetusten tie luokses, Herra, vie.

3. Murheen alhossa ole turvana, että armos vahvistaisi, kestävyyteen totuttaisi. Nosta mieleni määränpäähäni.

4. Johda matkani, rakas Herrani. Saata rauhaan ahdingoista, esteet viimeisetkin poista. Avaa ovesi, päästä lepoosi.

Laulettuna >>> https://www.youtube.com/watch?v=SugeeZ2LsQo