TAULUILLA ON TARINANSA - JA KATSOJALLA
Yllä oleva kuva muistuttaa minua ensimmäisestä taideteoksesta,
johon minulla oli henkilökohtainen suhde. Suhde oli Itse asiassa Kotilieden
tilaajille lahjana tai ostettavaksi tarjottuun painokuvaan Ester Heleniuksen
maalauksesta "Omenankukkia". Silloin
tällöin kehystettyyn kuvaan törmää edelleen kirpputoreilla ja mieleeni
tulvahtaa lämmin ailahdus menneisyydestä. Ihastuin pikkutyttönä kuvaan ja
toivoin, että se kehystettäisiin ja saisimme siitä tyttöjen huoneen seinälle
mieleiseni taulun. Toiveeni toteutettiin.
Yhdeksäntoistavuotiaana koin elämäni varsinaisen ensimmäisen taide-elämyksen Leningradin Eremitasissa nähdessäni Leonardo da Vincin teoksen Littan madonna. Täytyy sanoa, että en ole enää virittäytynyt ulottuvuudelle, jossa taulu hurmaisi. Yleensä teini-ikäisenä rakastin 1800-luvun lopun ja seuraavan vuosisadan alun Etelä-Euroopan ekspressionisteja ja impressionisteja. Van Gogh puhutteli minua eniten vuosikausia. Mutta sitten syystä tai toisesta vanha da Vincin maalaus pysähdytti ja hankin siitä kopion huoneeni seinälle ja Ester Heleniuksen "Omenankukat" siirtyivät vintille.
Sitten lähempänä keski-ikää Chagallista tuli mielitaiteilijani ja hänen monivivahteinen taiteensa vetoaa minuun edelleen eniten. Olin huhtikuuksi 2015 hommannut viikonloppumatkan itselleni tuttuun Pariisiin. Matkaan sisältyi kaksi kokonaista päivää Pariisissa. Sitten luin jostain, että samaan aikaan oli Brysselissä laaja Chagallin retrospektiivinen näyttely. "Voi mikä johdatus!" ajattelin. Välimatkat ovat Euroopassa lyhyitä ja junat nopeita. Uhrasin toisen Pariisin päivistä Brysselin matkaan. Palasin sitten tyytyväisenä koti-Suomeen mukanani kirja, jossa oli kaikki laajan näyttelyn teokset kuvattuina. Vieläkin "fiilistelen" onnellisena kirjan äärellä. Minua puhuttelee paitsi Chagallin taulut, myös tarinat taulujen takana. Kuvassa on itse taiteilija ja häne suuresti rakastmansa vaimo Bella.
Olen menossa senioripsykologien kanssa viikon päästä Edward Munchin museoon Osloon. Eräs elämäni vavahduttava kokemus oli minulle hänen maalauksena "Huuto". Ajattelin käsitellä tällä viikolla sitä muiden teosten ohella. Lainasin pinon Munchista ja hänen taiteestaan kertovia kirjoja. Lumouduin. Munch on niin paljon muuta kuin se "Huuto". Koska en halua sotkea edes samaan blogiin omia harrastajatason tuotteita ja Munchin töitä, päätin säästää hänelle oman blogin viikon päähän. Sitäkään kirjoittaessa en ole vielä nähnyt hänen taulujaan, mutta saattaa olla, että elämys kotona kirjojen äärellä on ehjempi kuin turistien kansoittamassa Munch-museossa.
Kuvataidetta tehdään tunteella ja tosissaan ja teokset puhuttelevat niitä, joilla on tunne-elämä ja tarpeet viritettynä vastaavalle ulottuvuudelle. Synkkä maalaus voi antaa mahdollisuuden käsitellä omia synkkiä syövereitä. Ristiriitoja kokevan taiteilijan työt voivat toimia ristiriitoja kokevalle peilinä.
PIENI TAIDENÄYTTELY
Olen hellyydellä katsonut taulua, jonka tein kuusitoistavuotiaana elämäni ensimmäisiä sydänsuruja potiessani. Sen eron surun käsittelin loppuun monella eri tavalla ja seuraavan taulun tekeminen oli osa prosessia. Edelleenkin taulu on seinälläni - kuten myös seuraavat taulut, joiden tarinat ovat päivittäin läsnä minulle.
Lisää taulun ja tilanteen tarinaa: https://www.anjalaurilankotisivu.com/usko/
Viime tammikuun blogissani käsittelin makuuhuoneen seinällä olevia muistokuvia eri taidenäyttelyistä ja lainaan itseäni seuraavaksi.
"Makuuhuoneen seinälle
olen koonnut kuvallisia muistoja minulle tärkeistä taidenäyttelyistä. Matkustin
aikoinaan Tukholmaan Monet' n näyttelyyn ja toin sieltä julisteen. Sen vieressä
on Rouaultin kärsivän Jeesuksen kuva. Näin ensimmäisen kerran kuvan siitä
päivittäin, kun kuljin yliopistolle Ateneumin ohi vuonna 1964. Ateneumissa oli
ranskalaisen taiteen näyttely ja kuva oli sen julisteessa. Jeesus ei siihen
aikaan merkinnyt minulle mitään, mutta taulun välittämä inhimillisen
kärsimyksen syvyys resonoi sielussani, koska itse elin elämäni surullisinta
vaihetta. Unohdin parempien päivien koittaessa koko kuvan, enkä edes tiennyt
taiteilijan nimeä."
Vuonna 1989 matkustelin yksikseni aikuisten interreilillä ympäri Eurooppaa. Kävin ihailemassa Roomassa Pietarinkirkon Pieta-patsasta ja myöhemmin Nizzassa lempitaiteilijani Chagallin isoja raamattumaalauksia. Luulin Chagall-museota matkani kohokohdaksi, kunnes vierailin Pariisissa Pompidou-keskuksessa. Yllättäen edessäni oli Kärsivä Kristus - maalaus "ilmi elävänä". Tunnekuohu oli syvä, tajusin sen koko kristillisen syvyyden. Nykyään kuva puhuu minulle myös Jumalan tuntemasta myötäkärsimyksestä."
Kuvakoosteen katsominen muistuttaa minua päivittäin taide-elämyksistä, joita olen vuosien varrella kokenut. Siellä on myös edesmenneen Rafael Wardin näyttelystä violetti-keltainen abstraktia maisemataulua esittävä kuva. Hänen taiteensa oli koskettanut minua viime vuosina ja menin tietysti hänen näyttelyynsä, kun se tuli Ateneumiin. Kävi niin erikoisesti, että hän käveli itse Ateneumin saleissa. Menin keskustelemaan hänen kanssaan ja kiitin häntä niistä hienoista elämyksistä, mitä hänen taiteensa on minulle ja ihmisille yleensä suonut. Kerroin vahtimestarille tapahtuneesta ja hän sanoi, että Wardi tuli usein näyttelyynsä ja hän keskusteli mielellään näyttelyvieraiden kanssa, mutta harmi, että ihmiset eivät oikein uskaltaneet ottaa häneen kontaktia. - Onneksi uskalsin.
SUKULAISSIELU
Joskus löytää taiteilijan ihan yllättäen. Niin kävi minulle ja koin senkin johdatukseksi.
Oli elokuu 1977, sunnuntaiaamu. Olin alkanut käydä sunnuntaisin kirkossa, mutta olin yksinhuoltajana joutunut ottamaan tyttäreni mukaan. Oli kaksi huonoa vaihtoehtoa. Hän ikävystyi Jumalanpalveluksessa, mutta ei halunnut olla yksin kotonakaan. Nyt päätin tarjota taas kerran yksinolovaihtoehtoa ja hän suostui siihen ensimmäisen kerran. Nyt toivoin että kaikki sujuisi hyvin ja voisin alkaa käydä yksin kirkossa. Lähdin pyörällä ja rukoilin ajaessani, että kaikki menisi hyvin ja yhtäkkiä noin sadan metrin päässä kodistani ajaessani pyörätietä pensasaidan takaa ajoi poika eteeni ja lensin ohjaustangon yli naamalleni hiekkatielle. Menin tajuttomaksi, koin tajuttomuudessa jotain ihmeellistä. Ensinnäkin koin olevani lähellä Jumalaa ja tilassa joka oli korvin kuultamattoman musiikin ja neliulotteisuuden ja värien synteesi. Toinen leukanivel oli murtunut ja naama oli veressä, mutta mitään kipuja en tuntenut lentäessäni tielle enkä sen jälkeenkään missään vaiheessa, mikä ihmetytti suuresti lääkäreitä.
Ambulanssissa todellisuus iski tajuntaani: En pääsekään kirkkoon ja huoli tyttärestä aktivoitui. Sairaalaan tultuani pääsin puhelimitse järjestämään tyttäreni hoidon, eikä odottamaton käänne aiheuttanut hänelle traumoja, vaan sain myöhemminkin mennä vapaasti kirkkoon.
Silloin yksin sairaalan sängyssä maatessani huokasin: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?" Ruumiini oli vaurioitunut, sieluni koki olevansa Jumalan hylkäämä, mutta henkeni koki samalla Jumalan kaikkeuden läheisyyden.
Tässä hengellisessä ja sielullisessa tilassa kohtasin erään taidekirjan sivuilla sielunkumppanin. Yllättäen. Olin tarttunut sairaalassa saatavilla olevaan Håkan Cadolinin kirjoittamaan taiteilijaelämäkertaan. Kohde oli minulle outo nimi: Einar Ilmoni.
Minulle maalaaminen oli merkinnyt rukousta, Jumalanpalvelusta ja
Pyhän Hengen läheisyyttä. Yksinäisyyttä. Nyt luin tarinaa toisesta ihmisestä,
joka oli kokenut samoin. Hänen taulunsa puhuttelivat. Wikipediassa sanotaan: Ilmonin
töissä nähdään syvää uskonnollisuutta ja rauhaa. Gösta
Stenman luonnehti
Ilmonia "Suomen maalaustaiteen Kierkegaardiksi". Ilmoni eli aineellisessa niukkuudessa,
hänen psyykensä oli hauras ja vaikutti hänen uskonkamppailuihinsa, mutta taide,
joka nousi kaiken kipuilun keskeltä oli mestarillista.
Yksi hänen
tunnetuimpia teoksiaan on saari. https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Ilmoni,_Saari.jpg#/media/File:Ilmoni,_Saari.jpg
Taulun nimi on myös Myrskyn jälkeen. Voin aavistella, mitä taisteluja on edeltänyt tuon seesteisen taulun maalaamista. Sama luoto on kuvattuna toisessa samannimisessä taulussa, mutta synkemmin värein, ehkä silloin myrskyn muisto loi vielä varjonsa maalaajan mieleen.
Onni onnettomuudessa oli Ilmonin löytäminen. Hänen töitään näkee harvoin näyttelyissä, mutta Kirpilän taidekodissa Töölössä näin viime keväänä hänen neljä työtään.
https://taidekotikirpila.fi/tanja/
Luin myös Aulis Aarnion uudemman elämäkerran Einar Ilmonista, mutta hänen tulkitsemanaan en olisi Ilmonia tunnistanut sielunkumppanikseni.
USKONNOLLISET AIHEET
Ilmoni maalasi enkeleitä, joista yllä on yksi. Chagall kuvitti Raamattua, myös Uutta testamenttia.
Olen maalannut
kymmeniä Jeesustauluja. Eräs keskeneräinen on lopussa Se on ollut tekeillä
kauan, enkä vieläkään tiedä onko se valmis.
Tämä piirros ei vaikuta uskonnolliselta aiheelta, mutta se on sitä. Olin sijaiskotityttöjä käsittelevän väitöskirjatutkimukseni jälkeen tehnyt juuri aikuistuneista pojista tutkimuksen. Sain yllättäen tulokseksi, että kaikkein parhaiten olivat selviytyneet pojat, jotka kokivat sijaisisän olleen lämmin. Vertailuryhmän pojilla oli kannustavuus tärkeämpää. Halusin piirtää isän rakkauden ja lempeyden ja samalla se oli kuva Jumalan lempeydestä, joka on kaiken pyyteettomän rakkauden ja inhimillisen lempeyden lähtökohta. Tietokoneaikana käsittelin kuvankäsittelyohjelmalla piirrosta ja tein siitä kannen runokirjaani Muutin päähenkilön sukupuolta ja poistin lapsen sylistä. Tietokoneella voi jatkaa omia töitään ja leikitellä erilaisten muunnosten kanssa.
Viimeisin Jeesustauluni, joka on edelleen kesken, on aloitettu joitakin vuosia sitten, kun työparinani Vivamossa tunne-elämää käsitelleiden viikonloppukurssien vetäjänä ollut Ulla sairastui syöpään. Taulua maalatessani rukoilin Ullan puolesta ja kerroin hänelle, että tällaista teen ja Ulla on kuvassa Jeesuksen oikealla puolella (katsojasta vasemmalla) oleva hahmo. Lähetin Ullalle kuvia ensimmäisistä sinisellä luonnostelluista tuotoksista pidemmälle työstettyihin maalauksiin. Ulla oli aktiivinen Facebookissa ja kertoi sairautensa etenemisestä. Sitten Ullan maallinen elämä sammui. Taulu jäi keskeneräiseksi. En saanut Jeesuksen silmiin sitä hellää ilmettä, jota tavoittelin. Olen sitä joskus jatkanut, mutta valmis se ei ole vieläkään. Taulu on öljyvärityö, mutta tein siitä kuvankäsittelyllä lyijykynäluonnosversion.
Minä etsin kuvaa tehdessä vieläkin Jeesuksen silmiin
oikeaa ilmettä. Uskon, että Ulla on jo ilmeen nähnyt livenä. "Sillä nyt me
näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista
kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva
täydellisesti, niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan." (1.Kor
13:12)
Ensi sunnuntaina olen avustajana jumalanpalveluksessa. Suunnittelukokouksessa ilahduin, kun virsivaihtoehtona oli vanha körttivirsi 288. Aikoinaan ajattelin, että viimeisen säkeen hylkäävä Jeesus tuntui ahdistavalta, en halunnut edes laulaa koko säkeistöä. Sitten kuulin selityksen, että virsi on omalla paikallaan jumalanpalveluksessa ennen synnintunnustusta. Vaikka "körttiläinen armonkerjääjä" ei ole varma pelastuksestaan ja armosta virttä laulaessaan, hänelle julistetaan synninpäästö, joka on voimassa Jeesuksen silmien edessä.
Silmäisi eteen Jeesus (virsi 288)
1.
Silmäisi eteen, Jeesus,
tuon sydämeni syyllisen
ja paljastan sen kurjuuden
silmäisi eteen, Jeesus.
2.
Silmäisi eteen, Jeesus,
nyt syntieni taakan tuon
ja ikävöivän katseen luon
silmiisi helliin, Jeesus.
3.
Silmäisi nähden, Jeesus,
tein syntiä ja rikoin lain.
Nyt tuomariini katson vain,
silmiisi helliin, Jeesus.
4.
Silmiisi katson, Jeesus.
Jos tuomionkin kuulisin,
niin katson hyljättynäkin
silmiisi helliin, Jeesus.
Youtubesta voit kuunnella Samuli Edelmannin tulkinnan virrestä