TUTTUJA TAPAAMASSA JA OPPIA SAAMASSA SENIORIPSYKOLOGIEN KEVÄTKOKOUKSESSA

Viime torstaina oli taas paljon kivoja jälleennäkemisiä, kun me senioripsykologit tapasimme toisiamme kevätkokouksessa Helsingissä. Pääesitelmän piti minua iäkkäämpi kansainvälisesti tunnettu naisprofessori, joka kertoi mittavasta urastaan, joka edelleen jatkuu. Mielenkiintoisin oli nuoren psykologin puheenvuoro. Hän kertoi tekoälyn mahdollisuuksista. Professorimme halusi esittää tekoälylle kysymyksen suomalaisesta psykologian uranuurtajasta Eino Kailasta ja hänen merkityksestään psykologialle ja yhteiskunnalle. Seurasin kuinka elämässään paljon tekstiä tuottanut professorimme silmät pyöreinä luki tekstiä, joka välittömästi alkoi virrata näytölle. Selvästi ensi kosketus tekoälyyn. Löysikö viisaampansa? 

Tietokirjoittaminen ja tieteellisen tekstin kirjoittaminen muuttuvat olennaisesti. Tuttavani kertoi omasta tuttavastaan, joka oli syöttänyt valmiin väitöskirjan tekstin ennen sen painoon menoa tekoälylle ja sai tekoälyltä kaksi uutta näkökulmaa aiheeseensa.

Nuoren psykologin innoittamana kokeilin ensimmäisen kerran kuvien tekemistä. Jutun alussa olevassa kuvassa on kaksi naista, joita ei ole oikeasti olemassakaan. Ensin annoin "kehotteen" kaksi vanhaa naista. Sain kaksi aasialaistyyppisen naisen kuvaa. Sitten tarkensin naiset suomalaisiksi ja seuraava kuva ilmestyi näytölle. 

Sitten tarkensin naiset suomalaisiksi 80-vuotiaiksi psykologeiksi, ja tulos oli seuraavanlainen ja hyvinkin todenmukainen. 

Lopulta pyysin jälleennäkemiskuvaa ja sain alussa olleen kuvan.

Pyysin vielä kuvaa onnellisesta vanhasta naisesta. Koska hymyilevien kasvojen katsominen ja jopa hymyilevien kasvojen kuvien katseleminen lisää aivotutkimusten mukaan ihmisen hyvänolontunnetta, laitan kuvan tähän vaikka se meneekin vähän överiksi. Täällä maailman onnellisimmassa maassa tuollainen mummeli puistonpenkillä saa kuitenkin aikaan epäilyjä, ettei kaikki ole hyvin! - Ei normaali ihminen voi olla nooin iloinen.

Tekoälyn näkemys onnellisesta vanhasta naisesta oli mielenkiintoinen. Jospa olisin istahtanut Helsingin matkalla johonkin puistoon puluja ruokkimaan, tuskinpa se olisi onnellisuuttani lisännyt. Varsinkaan kun en ole pulujen ystävä. Mutta kieltämättä kuva saa minut hymyilemään. Minulle matkan onnentuokioita toivat tuttujen tapaamiset, hyvä ruoka ja mahdollisuus oppia uutta. 

Kokoonnumme kaksi kertaa vuodessa ja ohjelmaa riittää aamusta iltapäivään. Jostain syystä suurin osa meistä on suunnilleen kahdeksankymppisiä. Uusia eläkeläisiä tulee vain vähän mukaan toimintaan. Vuosimatkoilla heitä tapaa. Hallituksessakin jäsenet ovat yhtä lukuunottamatta minun ikäluokkaani. Jos seitsemänkymppisenä voi  sanoa, että ikä on vain numero, niin kahdeksankymppisenä tilanne on toinen. Nyt kokoonnuimme esteettömässä tilassa ja kaksi osallistujaa oli pyörätuolissa ja sauvojen kanssa liikkuvia oli monta. Toisten nimiä kyseltiin, kun ei muistettu ja joku käytti saman puheenvuoron kahteen kertaan puolen tunnin välein, jotkut puhuivat  liian pitkään ja asian vierestä. Sellaista se on meillä vanhoilla. Ymmärtämystä riittää muita kohtaan.

Me tulemme eri puolilta Suomea. Meillä kantahämäläisillä on oma yhdistyksemme ja ennen tapaamisiin lähti myös kaksi ikätoveriani. Nyt ei enää, toinen on kuollut ja toinen on muistisairas.  Tapaamisissa oli mukana aina keskikouluaikoina meidän jengiin kuulunut ystäväni Hannu, mutta hän kuoli viisi vuotta sitten.  Hänenkin näkemistään kaipaan. Olin tutustunut tapaamisissamme Railiin, jonka kanssa istuimme aina samassa pöydässä. Nyt häntä ei ollut ja mieleen tuli kysymys: Miksi? 

Käyn kahdessa ikäihmisten kuntosaliryhmässä, joissa myös kahdeksankymppiset ovat enemmistönä  ja siellä me "hyväkuntoiset" puhumme diagnooseistamme ja liikuntarajoitteistamme. Kerran meistä yksi oli pyörtynyt, eikä kukaan huomannut sitä. Hän oli herännyt puoli tuntia myöhemmin tyhjästä kuntosalista. Nyt meidän ohjaajien tehtävänä on tarkistaa, että kaikki poistuvat omin jaloin.

ONKO IKÄ VAIN NUMERO?

Sanovat, että ikä on vain numero.

Mutta tilastot kertovat,

että x prosentilla x ikäisistä

puuttuvat omat hampaat tai hiukset tai lonkkanivelet.

Ja tosiasiahan on että x prosenttia x ikäisistä kuolee.

Uskokaa te numeroanne piilottelevat:

Elämästä tulee rikkaampaa,

jos muistaa ikänsä ja kuoleman mahdollisuuden,

ja elää jokaisen päivän kuin viimeistä päivää.

Koska lukijakuntani on melko iäkästä ja nuoremmatkin vanhenevat, päätin pyytää tekoälyä tuottamaan kahdeksankymppisten elämään sopivaa tekstiä ja jälleen kerran tulos oli ihan hyvä. Säpsähdin itse, kun tekoäly näyttää olevan sitä mieltä, että me kahdeksankymppiset elämme myöhäisvanhuutta - mutta tottahan se on.

Ensi pyhän aihe kirkkovuodessa on Jumalan kansan koti-ikävä ja siitä laulavat YouTubessa "Raavaat miehet" - ikäihmisiä hekin!  KUUNTELE>>>