VANHA NAINEN LOMAILI
Yleensä kahdeksankymppisillä ei ole varsinaisia
kesälomia. Minulla sattuu olemaan vielä yritys. Myönsin itselleni kesäloman,
joka alkoi juhannusaatonaattona, sen jälkeen kun olin lähettänyt vanhuskirjan käsikirjoituksen
mahdolliselle kustantajalle. Kahtena edellisenä kesänä olin julkaissut blogini
viikoittain, nyt lomailin ja se kannatti.
Lomaani nyt vanhana sisältyi erilaisia asioita kuin nuorempana: entisen luokkatoverin hautajaiset, vierailu ystävän luona seniorikodissa, juhannus kaupunkikodissa, osallistuminen sukuseuran kokoontumiseen, sukututkimusta ja kuolinsiivousta. Lomaani sisältyi myös samoja asioita kuin nuorempana: Ystävien ja sukulaisten tapaamista, saunomista kansalaisopiston rantasaunassa kaksi kertaa viikossa, remontointia, lenkkeilyä, vesijuoksua ja uimista lähijärvissä ja lammissa, raamattukonferenssi Vivamossa ja vierailu tyttären perheen mökillä Nastolassa ja tietysti lukuelämyksiä, joihin palaan tarkemmin ensi viikolla.
NUORUUDEN YSTÄVÄT KUOLEVAT
Olemme kokoontuneet entisten koulutovereidemme kanssa Helsingissä Torpanrannan kahvilassa runsaan kymmenen vuoden aikana kolme kertaa vuodessa. Aloitimme sen riemuylioppilas keväänä. Silloin meitä oli koossa iso joukko kolmelta eri rinnakkaisluokalta. Viime vuonna 60-vuotisylioppilasjuhlassa meitä oli enää alle puolet siitä. Torpanrannan kokoontumisissa on kymmenkunta osallistujaa. Aika usein kokoontumisissa joku tietää jonkun muun kuolemasta ja postituslistalta poistetaan nimi.
Lomani ensimmäinen tapahtuma oli lukioaikaisen luokkatoverin ja läheisen ystävän hautajaiset. Edesmenneen luokkatoverin kanssa olimme sijoittuneet molemmat tänne Lounais-Hämeeseen saatuamme täältä ensimmäiset vakituiset työpaikkamme. Yli kuudenkymmenen vuoden ystävyytemme aikana oli ehtinyt tapahtua monenlaista. Lukiossa meitä yhdisti koulumatka, piirtäminen, kirjoittaminen, muodin seuraaminen ja teinihipoissa käyminen. Nuorena meitä yhdisti sinkkuus, punaviini, kirjallisuus ja kuvaamataiteet ja elämän ihmetteleminen. Hän oli leski ja minä eronnut. Kun yli kolmekymppisenä tulin uskoon, se oli ystävälleni järkytys ja se erotti meitä, tapaamisemme harvenivat vaikka asuimme parin kilometrin päässä toisistamme, ja puheenaiheet vähenivät. Muistot ihanasta lukiostamme kuitenkin yhdistivät ja ystävyys jatkui livenä ja somessa. Meitä yhdisti eläkeaikana myös sukututkimus.
Minua oli pyydetty kertomaan nuoruusajoistamme myös muistotilaisuudessa. Yhden kerron tässäkin: Olimme kesällä 1962 turistimatkalla Neuvostoliitossa ystäväni isän johdolla tehdyllä Raittiit automiehet r.y.:n matkalla. Molemmat olimme olleet Ruotsissa, mutta tämä oli jotain muuta! Kun aloin muistella matkaamme, ensin en muistanut mitään nähtävyyksiä. Muistin heti ne kaksi poikaa, jotka tapasimme Leningradilaisessa puistossa ja joiden kutsumana lähdimme kotihippoihin laitakaupungille!!! Minun kavaljeerini oli nimeltään Fima ja hän oli opiskelijoiden miekkailuvalmentaja. Muistan ne amerikkalaiset pojat, joiden kanssa vietimme iltaa leirintäalueella. Ihmettelimme ystäväni kanssa heidän vähäisiä yleistietoja. He eivät edes tienneet, kuka oli Dostojevski, Muistan sen viipurilaisen Koljan, joka lupasi kirjoittaa minulle. Sovimme, että numeroimme kirjeet, jotta näemme ovatko kaikki tulleet perille. - Yhtään kirjettä ei tullut. Kun oikein pinnistelin muistia, tuli mieleeni käynti Eremitasissa, mutta se saattoi liittyä johonkin myöhempään matkaan. Kaiken kaikkiaan olimme tyytyväisiä matkaamme, mutta erittäin tyytyväisiä siihen, että asuimme Suomessa.
TUTUSTUMINEN SENIORIKOTIIN
Ystäväpiiristäni ensimmäinen ja minua melkein kymmenen vuotta nuorempi Marjatta oli siirtynyt senioritaloon miehensä kuoleman jälkeen. Olimme Marjatan kanssa olleet paljonkin tekemisissä aikaisemmin. Meitä yhdisti sijaisvanhemmuus. Sitten menetin hänen yhteystietonsa. Facebookista sain tietää hänen muuttaneen, mutta sitten hän jäi pois sieltä. Löysin hänet kuitenkin sukututkimusalustalta ja toivoin yhteydenottoa, minullahan oli uusi tieto siitä, että molemmat kuuluimme Collaneihin ja hän oli kahdestoista serkkuni. Kesti jonkin aikaa, että hän huomasi viestini ja otti heti yhteyttä. Olin käynyt monessa vanhainkodissa ja vapaaehtoisena palvelutalossa, mutta tämä turkulainen senioritalo oli aivan jotain muuta. Sellaisessa voisin itsekin viihtyä.
Pitkien käytävien keskellä oli valtavat istutukset ja ylimmässä kerroksessa oli käytävän yllä lasikatto. Siellä oli tarjolla pieniä huoneistoja ja monenlaista ohjelmaa: kuntosali, uima-allas, kulttuuria ja viihdettä. Marjatta oli alkanut pitää hengellistä piiriä. Talossa oli myös lounasravintola, jossa ulkopuolisetkin kävivät.
Istuimme juttelemassa käytävän sopessa mukavilla tuoleilla ja olo oli kuin loistohotellissa, ellei pari kertaa olisi tullut keskeytetyksi, kun asukas pyöri käytävällä eksyksissä, eikä muistanut, missä asui. Kummatkin naiset pääsivät henkilökunnan avustuksella kotiinsa ja tarinointimme jatkui.
Kuva on talon esitteestä ja siinä näkyy sisätilojen vehreys. Kuva saattaa antaa vaikutelman, että talossa voi hyvinkin syttyä romanssi. – Luultavasti se on kuitenkin harvinaista. Marjatalle kuitenkin oli käynyt niin. Vuosikaudet miehensä omaishoitajana ollut Marjatta oli itselleen yllätykseksi nyt rakastunut toiseen entiseen omaishoitajaan. "Kohtalo" oli järjestänyt heille vierekkäiset autopaikat ja siitä se lähti. Nyt autot on myyty ja he ostivat yhteisen auton ja jatkoa odotellaan! Tulipa mieleeni heitä katsellessa paljon siteerattu ajatelma: "Elämä on arvaamatonta, koska tahansa voi tapahtua jotain hyvää"
JUHANNUS
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän nautin kaupunkikodin
mukavuuksista ja omasta sängystäni. Luovuin vuokramökistä ja juhannuksien
emännöinnistä Nastolassa vuonna 2017. Ensimmäisen juhannukseni Nastolassa olin
viettänyt kesällä 1949. Vietin jo viime vuonna koko juhannuksen Forssassa ja
tiesin, mitä odottaa. Aattona opiston rantasaunalla, kesästä nauttimista parvekkeella
ja yhteisöllisyydestä kirkon pihalla pidetyssä kansanlaulujumalanpalveluksessa
ja kirkkokahveilla. Olin lisäksi juhannuspäivänä Elonkierron ekopuistossa
piknikillä ukrainalaisten ystävieni kanssa. Nastolasta tuli WhatsApp-kuva
nuorisojoukosta ja selitys, että rokki soi ja mun pullaani on muistettu. –
Aikansa kutakin.
VOIMIEN ELPYMINEN
Käsittelin kuolinsiivousta aikaisemmassa blogissani. Olin päättänyt, että "lomallani" ei ole velvollisuutta tehdä yhtään mitään, mutta kahden viikon vetelehtimisen jälkeen, voimani alkoivat elpyä ja mieli teki taas kaatopaikalle. Kiimassuon-kaatopaikalla käynti on aina tosi palkitsevaa. Oli mahtava tunne kotimatkalla, kun oli päässyt ikuisesti eroon varastokomerossa ja kellarissa pyörineistä "jätteistä" ja siivous on taas edennyt. Nyt vein loman aikana yhden henkilöautokuorman puujätettä ja siitä joutui maksamaan 3 euroa, toinen kuorma oli metallia ja elektroniikkaa ja sen sai viedä ilmaiseksi.
Mitä pitemmälle loma kului, sitä enemmän kaduin, etten ollut aikaisempina kesinä levännyt. Olin vain puskenut töitä ja sitten harmitellut, etten saa aikaiseksi sitä ja tätä kuten esimerkiksi kahden omakutomani räsymaton pesua. Useana vuonna mattopesu oli siirtynyt kesän loppuun ja viime kesänä jäi kokonaan tekemättä. Mutta nyt matot tuli pestyä jo heinäkuussa.
Seinien maalaaminen ei ollut edes ajatuksissani, kunnes yksi asia johti toiseen. Olin loman alussa Vivamossa raamattukonferenssissa ja siellä tutustumisillassa jouduin vastaamaan kysymykseen, mitä tekisin, jos saisin 5000 euroa. Ensin en meinannut keksiä mitään, mutta sitten tuli mieleen, että maalauttaisin pikkuhuoneeni seinät. Olin jo kuukausikaupalla katsellut huonosti tekemääni tapetointia. Tuolin vierellä näkyy harmaan tapetin irtoilu ja keltaisen seinän pilkistäminen. Se ei ollut ainoa kohta, jossa halpistapetti oli irronnut. Sitten aloin miettiä, että voisin maalauttaa seinät lapsenlapsella kesätyönä. Mutta eihän siihenkään ollut rahaa. Ajatus, että maalaisin itse, ei tuntunut houkuttelevalta.
Vierailin viime viikon lauantaina yläkerran Anun luona ja ihailin hänen olohuoneen vastamaalattuja seiniä, jotka joku Mallu oli varrellisella telalla maalannut. Silloin sytyin asialle. Maanantaina aamulla kello seitsemän olin jo Prismassa ostamassa valkoista maalia ja varrellista telaa.
Päädyin itselleni tyypilliseen remonttiratkaisuun. Päätin tehdä itse "väiaikaisesti" ja sitten joskus, kun saan kokoon tarpeeksi rahaa, teetän sen lapsenlapsella tai peräti ammattilaisella. Samalla tiedän, ettei sitä päivää luultavasti tule, vaan huolimattomasti tehty maalaus, tapetointi, kaappien kokoamisen tulos jne, jää pysyväksi, kunnes taas päätän remontoida jotain "väliaikaisesti" Tällä hetkellä olen yllättävän tyytyväinen remonttiin. Tapetin alta pilkistänyt keltainen tapetti oli ihan hyvässä kunnossa ja se sai jäädä näkyviin. Seinän vaaleanharmaa sävy peittyi melko hyvin valkoiseksi.
Maalausurakka vaati kuitenkin psyykkausta ja dopingia. Dopingina käytin isoa kupillista kahvia, joka teenjuojalle aiheuttaa suorastaan maanisen olotilan. Psyykkauksena käytin "voimateepaitaa". Puin sen päälleni, kun siirtelin huonekaluja ja valmistelin urakkaa. Kun maalaaminen alkoi vedin leijonapaidan päälle vielä miestenpaidan. Työ joutui varrellisella telalla nopeasti, mutta sitten huomasin, etten ollut muistanut ostaa maalipensseliä reunoja varten. Mutta ei hätää, omistin ylimääräisen pullasudin ja sillähän sain homman hoidettua. Alla on kuvatarina remontista. Lopputulokseen olen tyytyväinen, kun ei tarkkaan katso - taitaa jäädä voimaan pysyvästi.
LUKUELÄMYKSIÄ
Lomani vaikuttavin lukukokemus oli kummitätini Oilin päiväkirja. Sain sen vasta nyt käsiini veljeni jäämistöstä. En tiennyt päiväkirjojen olemassaolosta mitään, mutta selvästi ne oli tarkoitettu jälkipolvien luettaviksi. Osasta myöhempiä päiväkirjoja oli leikattu sivuja pois miesseikkailujen kohdilta.
Yllä on Nastolassa otettu kuva, jossa oikealta vasemmalle on äiti, minä, pikkusisko, kummitätini Oili ja veljeni. Oilin jäämistöstä löytyi Nastolassa kirjoittamani kirje kesältä, jolloin olin 8-vuotias eli pari vuotta nuorempi kuin kuvassa. Lukuelämys sekin oli minulle.
PÄIVÄKIRJAN SIVUILTA
Oili oli päiväkirjaa aloittaessaan 17-vuotias ja varsin ulkonäkökeskeinen ja vakuuttunut omasta viehättävyydestään. Päiväkirjan sivuilla vilahtaa pari kertaa titteli: Miss Pieksämäki, mutta se oli varmaankin kaveriporukan tai liekkö sisaruksien antama kiusoitteleva nimitys. Päiväkirjassa vuosilta 1930 – 1932 olivat kaikki lehdet tallella. Siinä kerrotaan perheestä asioita, joita en ollut tiennyt, vaikka olin nuorinta tätiänikin haastatellut, kun kirjoitin tarinaa perheestä kotisivulleni
Perhekuva on otettu 1929 Moision piharakennuksessa sijaitsevassa kodissa Väinön lakkiaispäivänä. Isän unelma oli täyttynyt. Perheessä oli ylioppilas ja poika lähti lukemaan papiksi. Kuvassa takarivissä vasemmalta Anna, Helmi, Tyyne Väinö, äitini Lyyli ja Oili. Eturivissä isä-Aapeli, Hilkka, äiti-Maria ja Veikko.
Oili oli lopettanut keskikouluun, vaikka kolme edellistä sisarusta olivat menneet lukioon, syytä ei ole kerrottu päiväkirjassa, eikä siitä koskaan puhuttu. Hän opiskeli myöhemmin iltakoulussa merkonomiksi. Hän oli päiväkirjan kirjoittamisen aikoihin töissä Pieksämäen puhelinkeskuksessa ja tiesi hyvin, mitä Pieksämäellä yleensäkin ja varsinkin heidän perheestä juoruttiin. En tiennyt, että perheessä oli niin suuria talousvaikeuksia silloisen laman aikana. Ukkini oli Moision kartanon vuokraviljelijä ja omisti kauempana maatilan, jota hänen veljensä viljeli. Hän joutui isoihin taloudellisiin vaikeuksiin ja riitaantui kartanon omistajien kanssa. Siitäkään en koskaan tiennyt. Juoruissa oli valetta osa ja totta osa. Muistan käyneeni äidin kanssa kartanossa kylässä, joten ei ne riidat iankaiken kestäneet. Myös ukin toinen avioliitto herätti juoruja. Lapset vihasivat uutta puolisoa ja Oili nimittää häntä vaivaistalon akaksi (Hän oli kunnalliskodin johtajatar).
Perheen äiti Maria oli sairastunut keuhkotautia monta vuotta ja päiväkirjan alun tanssiva hupakko muuttuu äidin kuoleman jälkeen pohdiskelevaksi nuoreksi naiseksi. Oilille läheisin sisar Anna sairastuu myöhemmin keuhkotautiin ja joutuu jättämään lukion kesken. Päiväkirjassa mainittu Kykä pysyi hänen rinnallaan sairastamisvuosien ajan ja he solmivat pitkän, onnellisen avioliiton ja saivat neljä poikaa.
Yhden kirjallisen kosinnankin Oili ehti saada 18-vuotiaana, mutta kieltäytyi kunniasta. Hän suunnitteli menevänsä naimisiin vasta 36-vuotiaana. Hän jäi naimattomaksi ja vietti aktiivista ja hauskaa elämää. Oili meni lopulta töihin seurakuntaan taloudenhoitajaksi ja tuli vähitellen uskoon. Hänestä tuli harras körttiläinen, joka osallistui vuosittain Herättäjäjuhlille ja Suomen lähetysseuran kesäjuhlille. Hän testamenttasi melko mukavaksi paisuneen omaisuutensa Suomen Lähetysseuralle, mutta onneksi meille jäivät päiväkirjat. Päiväkirjasta välittyy sisarusrakkaus, joka kesti sisarussarjan loppuun asti ja kirjasta välittyy kunnioitus perheen isää kohtaan. Äidistä puhutaan vain vähän, mutta äidin kaipuu tämän kuoleman jälkeen oli Oililla suuri.
OTTEITA OILIN PÄIVÄKIRJASTA VIIDEN KUUKAUDEN AJALTA
SYYSKUU 1931
Olin oikein hyvilläni illallisesta. En joutunut yhtään kertaa aivan mahdottoman kanssa tanssimaan. Pelkäsin kyllä kerran aika kivan metsäkoululaisen pyytävän saatolle, kun haki niin ahkerasti. Kaikki sujui kuitenkin onnellisesti. Kake tuli vasta viime lopussa. Haki ensin Ljungmannin Annia. Ja lähdimme kaikki jo viimeisen valssin alkaessa pukeutumaan. Kake tuli hakemaan ja meitä oli enää 3 paria. Tukkani oli harvinaisen kiharassa ja muutenkin tunsin, etten ollut hoopomman näköinen.
Kykä ja Kake lähtivät meitä saatolle. Tulimme pihaan, mutta ei ainakaan minun mieleni tehnyt tippaakaan sisälle. Olinkin innokkaimpana lähtemässä Kiliperin mökille omenavarkaisiin. Jäljestäpäin omatuntoni alkoi soimata. Anna ihmetteli suuresti. Joko se oli palannut kesälomaltaan? Hän kun oli saanut koko kesän toimia v.t. omatuntonani. Se olikin ollut hyvin huonossa, koskei siihen milloinkaan voinut luottaa.
Käskeilimme Kykää ja Kakea pois, jotta olisimme päässeet sisälle. Kohteliaina kavaljeereina heidän kuitenkin täytyi mukamas valvoa, että jouduimme varmasti talteen. Meillä ei ollut halua kavuta heidän läsnä ollessaan ikkunasta, eikä heillä lähteä pois. Juttelimme kaikessa rauhassa ja rakkaudessa, kunnes annoin vakaan lähtökäskyn ojentaen Kakelle käteni. Tämä tarttui tietysti siihen, mutta ei hyvästelläkseen. Anna Ja Kykä seisoivat todistamassa, kun tarjosin mukamas käteni ja vielä pyytämättä. Kake pujotti käteni kainaloonsa ja yks kaks syttyi sota välillämme. Hän kietoi kätensä ympärilleni, eikä minulla ollut mitään sanomista. Rimpuiluni tulos oli, että jouduin yhä lujemmin kiinni. Kykä ja Anna käänsivät lopulta selkänsä hienotunteisesti. Anna todisti jälkeenpäin tilanteen näyttäneen hyvin arveluttavalle. Voin kuitenkin rauhoittaa häntä. Pari tuntia oli jo kuitenkin kulunut ennenkuin pääsimme heistä. Anna kipusi ikkunasta ja avasi mulle oven. Hurmaava ilta, päättelimme yhdessä. Emme tippaakaan katuneet, vaikka aavistimme saavamme porut karkaamisestamme ja nehän aivan oikein tulivatkin.
Minua vain ihmetyttää, etten ole hiukkaakaan ihastunut Kakeen. Voisin aivan tyynesti nähdä hänet jonkun toisen seurassa, mikäli ei itserakkauteni kärsisi. Enkä taas usko, että hän puolestaan on minuun paljonkaan ihastunut. Olen saanut Pyryltä ja Hannalta kirjeet. Molemmat ovat näyttäneet kuvaani pojille, ja se herättänyt ihastusta, Mikä Idea. Koko kuvahan oli minulle suuri pettymys.
28.9.31
Joku pojan ääni pyytää minua puhelimeen. Olen hämmästynyt ja jännittynyt. – Piiroinen vaan, joka vaatii serkulleen kaveriksi. – Lähteäkö vai eikö lähteä.? – Mitä sanoo kotoväki? Mutta voida näyttää Kakelle, että osataanhan meilläkin. Syötin äidille puolitotuuksia ja lähdin. En tosin luvan perästä, mutta ei paljon muutenkaan. Tämä tapahtui siis eilen kauniina sunnuntaipäivänä. Olin ensi kerran rautatieläisten talossa. Ja kulunee aikaa ennen kuin uudelleen menen. En voi sietää silloista ritariani, joten ilta pyrki olemaan piloilla. Tämä Lasu oli katsonut hyvin pitkään, kun juttelin Kaken kanssa. Ja Nykälän Niku oli uskossa, että olin todellakin Kaken kanssa.
Poislähdön aika. Kake pyöri ympärilläni. Ja näin vaan pidin varani, ettei saanut tilaisuutta pyytää saatolle. Niin paljon en tahtonut häntä nolata, että olisin päin silmiä antanut rukkaset.
Oli ihastuttava kuutamo, mutta kuka voi nauttia kuutamosta vierellään aasi, jota ei voi sietää. Ehdinpä jo toisenkin kerran toivoa, että vierelläni olisi Kake. Taidan sittenkin välittää hänestä. Ainakin hiukan.
Yhden seikan olen ainakin päättänyt, että en lähde mokoman Lasun sakiin. Huhhuh ----. Penikulman pituinen huokaus. Mitä mahtaa Kake ajatella. Vieläköhän antaa sisu olla minun kanssani. En sittenkään kadu! Velat ovat vastakkain! Kuitit allaan! Mutta kuitenkin olen hiukan surkeissani!
10.10.31
Olen murheellinen ja kuitenkin tuntuu niin hyvälle. Tahtoisin itkeä - itkeä kaikki suruni unhoon ja nauttia vain olemassaolosta – yksin hiljaa.
Nään mielessäni sammalpeitteisen kallion, jonka syvennyksessä makaan. Sammalmatto, jolla lepään, on yhtä pehmoinen kuin ympäröivä hämärä. Sammakot kurnuttavat kaukana. Leppoisa tuuli laulaa kehtolaulua puiden latvoissa. Kuinka suloista on olla mitään ajattelematta tai vain unelmoida- oh en tiedä mistä. Aavistan vain jotain ihanaa.
Tai miks ei ihastuttava talvinen metsä. Alla timanttinen hohtava vuode. Huuruiset oksat suojaavat minua kuulta. Katselen tähtiä ja timanttien loistoa. Kuinka hohtava – mikä rauha.
Tahdon vihdoinkin kertoa avoimesti kaikki huoleni.
Olemme vararikon partaalla olleet jo sanomattoman kauan. Kauheaa tämä jännitys. Pelkään kuin ruttoa sen tuloa. Ja tuntuu kuin kaiken pitäisi loppua siihen ja kuitenkin toivon joskus sen tulevan pian.
Murheen gryynejä tuumimme Annan kanssa, kun postista saapuu vekselin lankeamisen ilmoituksia. En voi katsoa isää silloin vaikka hän koettaakin ottaa kaiken urhoollisesti. Mutta en voi sietää siitä puhuttavan sivullisille enempää kuin itse voisin puhua. Tunnen aivan ruumiillisia tuskia ja samoin on Annan laita Tyyne ja Helmi sitä vastoin lörpöttelevät aina.
Ja vielä pahempaa! Äiti on hirveän heikko! Hänessä on vain luut ja nahka enää. Meiltä on kielletty tansseissa käynti ja kuinkapa voisikaan. Itke en, mutta silmiäni polttaa. Oi auta Luoja!
Vedet tippuvat silmistäni sittenkin.
23.10.1931
Niin paljon – paljon on tapahtunut viimeisestä. Täytyy oikein aloittaa uusi sivu. Olen orpo, äiditön raukka!
Nyt vasta ymmärrän, mitä mulle merkitsee äiti. Oi äiti, äiti, nyt kun olet jo poissa.
Vielä sunnuntaina en uskonut. Kun isä ulos lähtiessään kehoitti meitä katsomaan äitiä, joka sanoi yrittävänsä nukkua, purskahdimme Annan kanssa nauruun, mutta heti kohta itkuun. Maanantai iltana tuli Tyyne Otavasta kotiin ja silloin veimme kirjeen helsinkiläisille postiin. Itkin itkin niin, etten vuosikausiin. Kaikki tuntui kuin unelle.
Valkeni keskiviikko 14.10.1931. Päivä pitkä kuin nälkävuosi. Olin asemalla vastassa Lyyliä. Hänen kysymykseensä äidin voinnista, en voinut vastata, sillä kyynelet alkoivat virrata silmistäni. Säikähdytin Lyylin pahanpäiväiseksi. Ajoimme autolla kotiin ja äiti ilostui tietysti.
Aioin lähteä vielä 13 – 15 työhön, mutta koska silmäni olivat aivan mahdottomat, soitin viime tingassa etten tulisi. Ainoa viisas tekoni sinä päivänä. Noin ½ 14 tienoissa aloimme pelätä, ettei Väinö, joka oli matkalla kerkeäisi. Ja pelkomme kävi toteen. Kello 14 aikaan kokoonnuimme kaikki äidin luo.
Koko aikana äiti ei ollut osoittanut pelon värettäkään. Hänen silmänsä loistivat suurina ja kirkkaina. Ja vielä edellisenä iltana hän katseli, kun leikkasin Annan ja Helmin tukat ja jutteli aikalailla. Nytkin hän oli aivan rauhallinen ja pyysi ettemme itkisi, koska se vaikeuttaisi hänen lähtöään. Hän nojasi päätään isän olkaan ja puhui koko ajan. Mutta me! Kuinka me voisimme olla itkemättä ja jokainen tahtoi vielä viimeisen kerran koskettaa häntä.
---
Väinö parka! huokailimme kesken omaa suruamme. Ja tosiaankin kävi häntä sääliksi. Olimme Lyylin kanssa häntä vastassa ja tietysti hän luki kasvoiltamme jo uutisemme. Myöhästynyt! Jumalan tahto, arveli äiti. Mutta Väinölle se tuntui niin raskaalle.
Seuraavat päivät kuluivat kuin 7 pitkää nälkävuotta. Itkimme paljon ja nauroimme vähän. On mahdoton kuvata niiden päivien mustuutta, vaikka jokainen koitti toisten tähden laskea leikkiäkin. Varmaan olisimme joka ainoa tulleet hulluiksi, ellei olisi ollut kiirettä. Ihmiset olivat ystävällisiä.
---
Vihdoin lähdimme haudalle. Vielä viimeisen kerran hymyilivät äidin kasvot ja sitten ne kätkettiin iäksi. Oh iäksikö? Isä, Väinö ja sukulaiset kantoivat arkkua, jonka jäljessä me itkien astelimme. Jäljessä seurasi muu kansa. Hautuumaan portilla pysähdyimme ja lauloimme jonkun laulun. Sitten he kantoivat äidin suoraan hautaan. Papin puheesta lienenkö paljoakaan kuullut. Viskasin multaa, kun näin toistenkin viskaavan. Kuoro lauloi pari laulua. Itkimme koko ajan ja taivas itki kanssamme. Surustako? Oh ei. Ilostako? Osanotostako.
Isä ja Väinö laskivat seppeleemme. Olin koko ajan ihmetellyt kuina Väinö oli voinut pysyä niin tyynenä. Ei kyyneltäkään. Hänen äänensä värinä petti kuitenkin hänet. Hänen puhuessaan ääni tukahtui tuon tuostakin. Puhe oli mielestäni niin kaunis, että aijon sen jäljentää tähän.
"On syksy. Vesisade valuu raskaana alas korkeuksista. Kovan tuulen syleilyssä syöksyy raivoten vasten akkunaa. Koko luonto peittyy synkkään syysillan pimeään. Luonto on kuin kuoleman henkivaltojen villi temmellyskenttä. Tuijotan vaunun akkunasta ulos tylsänä ulkonaisesti, mutta sielussani käyvät suuret myrskyt. En jaksa ajatella mitään ja kuitenkin tuskin yksikään sieluni elementti lepää. Olen matkalla kotiin. Jouluksiko? Ei, sillä onhan vasta lukukauden puoliväli. Olen menossa rakkaan äitini puheille. Ja keskellä sieluni synkkää temmellystä jaksan hetken iloita ainoastaan siitä syystä, että saan sinun kanssasi äiti puhella, sillä onhan niin paljon sydämelläni sinulle tuotavaa. Ja haluathan sinäkin oi äiti vielä kerran siunata minua kuten muitakin lapsiasi. Mutta aika kuluu. Ehkä ja sittenkin saavun liian myöhään. Oi Jumalani, salli äidin vielä elää…
Vihdoinkin matka loppui. Tahdon syöksyä syliisi äiti, mutta kohtaan sisarieni paljon puhuvat katseet. Saavuit liian myöhään. Elän elämäni raskaimmat hetket. Et ollut enää äiti kuten ennen ottamassa vastaan. Et lausunet enää: "Tervetuloa lapseni Jumalan nimeen." Et tuhlannut sinä paljon sanoja. Nämä vain. Ja kyynel silmäkulmassasi todisti, että sanojen takana oli suuri äidin rakkaus. Nyt olet poissa, sinä kodin hyvä henki. Koti oli Sinun pyhättösi äiti, ja maailmalta palattuaan sai olla varma, että ainakin sinä olet kotona kotilieden haltiana. Sinä tahdoit viritellä tulia jokaisen lapsesi sydämeen. Sinä halusit saada Herran tulet palamaan jokaisen meidän sydämessämme, jotta se sulattaisi siellä tämän katoavan maan roudan ja jään. Jotta siellä nousisi orastamaan se kasvi, joka on kerran puhkeava suuren Jumalan ikuiseen kasvitarhaan, johon sinäkin äiti tahdoit tulla liitetyksi ja johon sinä varmasti pääsit. Sen luin sinun kasvoistasi. Vaikkei enää suusi liikkunut, eikä kätesi kohonnut siunaamaan, niin Sinä hymyilit. Sinä vielä kuolon virran takaa tervehdit, sanoit: Olen alkamassa matkaa Jumalan ja Vapahtajani Jeesuksen hääiloon."
---
21.11.1931
Elämä kulkee jälleen entistä latuaan. Niin tietysti ei aivan entistään niin kuin ei koskaan voikaan. Onhan oman äitimme paikka tyhjä. Voin kirjoittaa jo sen kyynelettömin silmin.
---
Oi äiti äiti! Kuinka usein mietinkään mitä Sinä siitä ja siitä mahdoit tuumata. Ja mikä tunne, kun muistin, ette sinä enää koskaan sanoisi mitään. Miksi, miksi pitää ihmisen menettää rakkaansa. Sinun tiesi ovat tutkimattomat oi Jumala.
Yöt olivat kauheita. Kolmena yönä peräkkäin näin äidin kuolevan. Ihmettelin aina kuinka hän enää voisi kuolla jo kerran kuoltuaan. Sitten näin Lyylin ja sitten Hilkan kuolevan. Mutta koskaan en itkenyt. Sydämeni vain oli pakahtua.
Nyt olen jälleen melkein entinen Olga. Hiljaisempi ehkä ja ehkä hiukan vakavampi. Pidimme poikain kanssa yhteisen kokouksen (partio). Pirre oli kerrassaan kultainen. Pojat pitivät kustannuksellani eri elämää. Kiusasivat minua jälleen Kakella. Sain nauraa ja soittaa suutani koko illan. Pojat olivat myös eri kultaisia. Kiitos heille!
---
15.12.1931
Olen jälleen ollut mustemmalla mielellä. Ei voi kauan yhtä päätä olla iloinen sellaisissa olosuhteissa kuin me. Rahaa ei missään, ei missään. On katkeraa nähdä isän huoli ja nähdä sisariensa iloisuuden läpi kuultavan murheen huomisesta. – Mitä kaikkea antaisin, jos voisin tuoda avun. Joskus on aivan mahdotonta saada huuliaan hymyilemään ja joskus ajattelen, ettei enää mitään kannata tehdä ja kuitenkin olen luotu kuin ihminen onneen, hymyileväksi, sieväksi, huvittelemaan, pitämään ja olemaan pidetty.
Partio-ohjaaja oli hirveän hauska. Ihastuin kerrassa, vaikka olikin feminiini. Hän tunsi minut vielä leiriltä. Imartelevaa. Oli muutenkin hirveän ystävällinen.
Partiolaisten pikku-joulu oli hirveän kuiva, emme ottaneet osaa leikkeihin. Päähäni koski, että oikein silmiä kirveli, mutta siitä huolimatta pystyin hymyilemään, vaikka totisesti olinkin mieluummin itkenyt. Mistä lie johtunut, että Kake oli hirveän hiljainen. En kiinnittänyt häneen niinkään paljon huomiota kuin muihin poikiin. Tuottaisi minulle iloa, jos olisin voinut arvella itseäni hänen alakuloisuutensa aiheuttajaksi. En jaksa enää sulattaa häntä, eikä ylpeyteni anna ihmisille antaa aihetta lauluun, että olisin mustasukkainen, enkä sitä todellakaan ole. Olkoon vain Allinsa kanssa. En ainakaan laula
Unohda Allis!
käy kanssani kallis,
niin onni meille
on koittava.
On hauska nähdä, vieläkö meidän välillämme tämän jälkeen mitä tapahtuu.
"Kaunis neiti", sanoi eräs kepuli taiteilija Berg. Vaikken ollutkaan kuuntelemassa, tuotti se suurta tyydytystä.
---
26.12.1931
On joulu! Tai oikeammin joulu on jo mennyt. Voitko sinäkään rakas mustakantiseni kuvitella mitään sellaista. Niin joulurauhaa! Sitä on. Ja tiedätkö mitä? Minä pidän siitä. Olisipa minulle vuosi sitten toivotettu Rauhallista joulua! Ei sitä en olisi ymmärtänyt, mutta hauskaa tai iloista joulua, se olisi jo toista. Oh vuosi voi muuttaa niin paljon. Mitään tällaista en olisi osannut vielä vuosi sitten kuvitellakaan.
Niin tänä tapanina minä olen yksin ja kirjoittelen. Kuinka olikaan viime vuonna?- Mutta sitähän en haluakaan muistella, en menneitä, en tulevia.
Kaikki ovat menneet ajelulle Sihvolaan (Maria-äidin kotitalo) Ainoastaan Veikko, jota ei haluttanut, Lyyli, joka potee päänsärkyä ja "Ich selbst", joka virkanaisena olen kytketty (puhelinkeskukseen?) olemme kotona.
---
Anna sanoo, että olen joskus sellainen mörrikkä, että häntä hävettää. Eräässä kokouksessa ihmettelivät, miksi olen niin hiljainen. Mistä minä tiesin. Yht'äkkiä tuli niin paha olla. Olin vihainen Pirrelle, koko maailmalle itselleni. Nauraa en voinut se olisi ollut samaa kuin ruveta itkemään. Iso tyttö ilman syytä. Olen unohtanut päätökseni. Tahdon oppia hymyilemään jälleen, jos maailmakin alkaisi taas hymyillä minulle. Anna sanoo, että myös silmäni ovat rumentuneet. Niitähän en voi kaunistaa, enkä tiedä voinko saada niitä hymyilemäänkään, mutta yrittää ainakin tahdon. Naura maailmalle, ei sekään sinua sure! olkoon ohjeeni. Olen luotu hymyilemään, miksi en niin tekisi, vaikka sisimpäni itkisikin. Hymyilen hymyilen Annan uhallakin!
Enkö taaskin erehtynytkin kirjoittamaan itsestäni, vaikka piti kirjoittaa joulusta. Ensimmäisestä joulusta ilman äitiä. En voi surra häntä enää. Hänenhän on hyvä olla ja minusta tuntuu, kuin hän kuitenkin olisi kanssamme.
Tulin keskuksesta suuri kantamus, toisin sanoen kassillisen lahjoja muassani, kun kansa tuli vastaan. Sain 11/2 kg suklaata 1kg omenia 2/3 kakkua kirjan (Eklunskalta hmm) ja rahassa Smk 300. Lähdimme yhdessä haudalle. Jumalan puutarha oli jo ennestään täynnä ihania kukkia joulukynttiläin lepattavia liekkejä! Sytytimme mekin omamme. Kuinka paljon sisältyykään niihin jouluyön tuliin. Mikä kaunis tapa.
Syötiin illallinen, ei kuitenkaan niin hilpeän mielialan vallitessa kuin tavallisesti. Mutta vielä loistivat kuusessa kynttilät kuten ennen. Niiden sädekehien lomitse kuulsi keinutuoli, jossa äiti ennen istui, mutta jota nyt koetti täyttää Hilkan pieni olemus.
Tulin verranneeksi Eklunskien joulua meidän jouluumme. Mikä on jouluaatto ilman jouluevankeliumia, jonka isä lukee ja ilman jouluvirttä. Ei mitään! Lahjoja ei laitettu kuin muutama paketti Hilkan tähden, joka raasu vielä uskoo joulupukkiin. Lopuksi joimme kahvia ja maistelimme minun lahjojani.
Katselin kuuta. Se kamppaili pilvien kanssa. Nyt se putkahti pilvien alta kaikessa loistossaan. Ei taas nieli sen kahta synkempi pilvi. Tuollaistako lienee minun elämäni. Iloitsin kun se kuu myöhemmin loisti kirkkaan siniseltä taivaalta, jota reunusti joku utuinen pilvi.
13.1.32
Uusi vuosi! Tyydyttävä on aluksi, mutta millainen on lopuksi. Mutta mitä se minua liikuttaa. Jokainen päivä pitää kyllä huolen itsestään. Kuu kalpea kun on loistanut jälleen elämäni taivaalla. Vain aurinko ei kuulu minulle, Vieraita on käynyt paljon. Siis eivät ole vielä hyljänneet kuten jo pelkäsin.
Eräänä iltana asemalla olimme molemmat Anna ja minä aika hyvällä tuulella – sattumalta. Susikankaan Hullu-Jallu seurasi koko illan meitä veitikkamaisuutta välkehtivine silmineen. Saattomiehiksi saimme Kykän ja Jasun, molemmat Annan ihailijat. Jouduin yksin puoltamaan kieltolain kumoamista – minä – nainen.
30.1.1932
Annan hintsuttaminen jatkuu Kykän kanssa. Niin olen jo poissa laudalta ja tunnen itseni jo niin vanhaksi. – ikälopuksi – 18 vuotiaaksi ikälopuksi. En tahdokaan hintsuttaa, enkä välittää kenestäkään, näin on hyvä, ainakin parempi kuin keinua kahden vaiheilla – pettyä – eikö pettyä.
Ukkini Aapeli toimi maanviljelemisen ja suntion hommien ohella myös Evankelisen herätysliikkeen matkasaarnaajana - kolportöörinä, mutta sanottiin että Maria ei ollut uskovainen. Minulle merkitsi paljon Väinön puheesta välittynyt kuvaus Marian uskosta. Oma äitini puhui palvomastaan isästään usein, mutta ei koskaan äidistään. Oilin päiväkirja antoi minulle puuttuneen tärkeän palasen. Kun haastattelin Oilia aikoinaan ja kysyin, millainen Maria oli ollut, hän sanoi: hiljainen ja vaatimaton. Nyt päiväkirjan sivuilta sain arvokkaaksi lahjaksi kauniimman kuvan uskovaisesta isoäidistä ja varman toivon jälleennäkemisestä.
Oili ei kerro, mitä virsiä isoäidin haudalla laulettiin, mutta sinne olisi sopinut hyvin körttihenkinen virsi 361