VIROLAISTA YSTÄVYYTTÄ JA MIKROHISTORIAA
HENGELLISTÄ YSTÄVYYTTÄ SEURAKUNTIEN VÄLILLÄ
Forssan seurakunta on solminut ystävyysseurakuntasopimukset 1996 Riikan Mesaparksin ja 1997 Tallinnan Kaarlin seurakunnan kanssa. Lisäksi meillä on 2013 solmittu ystävyyssopimus Unkarin Gödöllön luterilaisen seurakunnan kanssa. Vuorovaikutukseen kuuluu vuosittain pidetty ystävyysseurakuntaleiri. Viime vuonna se pidettiin Forssassa ja sain opettaa karjalanpiirakoiden tekemistä iloiselle monikieliselle leipojajoukolle, josta on muistona linkin päässä puolen minuutin. >>> VIDEO
Blogin lopussa kerron tämän vuoden leiristä Virossa Pöltsamaalla. Paikkakunta on kuuluisa ruusuistaan. Kuva on ruusuviljelmältä. Majapaikkamme vieressä oli vanha puisto, jossa oli ruususaari.
Olin vuonna 2015 ensimmäisen kerran ystävyysseurakuntaleirillä. Se pidettiin Latviassa Erglin kylässä. Sykähdyttävin kokemus oli osallistuminen kylän kirkossa sunnuntaijumalanpalvelukseen. Kirkkoa oli rakentanut kylässä asunut pappi eikä se ollut vielä valmis, lattiaakaan ei vielä ollut. Tein alle 10 minuutin videokoosteen Jumalanpalveluksesta, jossa palvelivat rakentajapappi (silmälasipäinen) ja Mesaparksin kirkkoherra. >>> VIDEO
KUNNALLISTA YSTÄVYYTTÄ
Siihen ystävyyteen en ole osallistunut muuta kuin veronmaksajana. Narvasta tuli lounaishämäläisten kuntien ystävyyskaupunki vuonna 1989. Eräs ystäväni oli aktiivisesti mukana toiminnassa, joka alkoi siis Eestin sosialistisen neuvostotasavallan aikana. Ilmassa oli alkanut olla vapaudenkaipuuta ja samalla jännitteitä. Alkuaikoina määräykset tulivat Moskovasta, puhelimia kuunneltiin ja Forssan vierailuilla jotkut Narvan edustajat saattoivat huokaista helpotuksesta, kun ei tarvinnut pelätä.
Ystäväni oli perheensä kanssa lomailemassa kesällä -91 Narvan seudulla ja tapasi myös kaupungin johtoa. Kaupunginjohtaja oli käynyt Moskovassa ja oli tullut sieltä takaisin erikoisen oloisena. Jälkeenpäin ystäväni sai tietää, että hänelle oli annettu lista, jossa oli niiden itsenäisyysliikkeeseen kuuluvien nimet, jotka oli tarkoitus lähettää Siperiaan. Sillä listalla oli ollut myös monia itsenäisyysliikkeeseen kuuluvia ystäväni tuttuja, mutta itsenäisyys ehti tulla ennen kuin listan määräykset toteutettiin.
Ystäväni tapasi myös Viron matkalla erään rikkaan kolhoosin johtoa. Kukaan johtajista ei ollut päässyt käymään ulkomailla ja he olivat todella kiinnostuneita siitä, miten maanviljelys oli järjestetty Suomessa. Ystävääni tentattiin innostuneesti asiasta kolmen tunnin ajan.
Elokuussa -91 alkoi tunnelma Virossa muuttua todella kireäksi. Ystäväni kertoo: "Tunnelma viileni ja tajusimme, että kaikki ei ole kohdallaan. Päätimme keskeyttää loman. Lähdimme 4.8. ajamaan kohti Tallinnaa tuntia aikaisemmin kuin oli sovittu ja eri reittiä kuin oli aikaisemmin ajettu. Tallinnan satamassa meidän autoa tutkittiin pitkään ja sitten se tullimies haki tullipäällikön ja ne tutki yhdessä vihaisen näköisenä. Sitten tuli juna, joka pysähtyi laivan viereen ja esti autoilta pääsyn laivaan. Oltiin jumissa koko porukka. Sitten juna siirrettiin pois ja me mentiin melkein lentämällä Tallinkiin." - Viikon loppupuolella oli lähtenyt panssarivaunuja kohti Viron rajaa.
Tekstiiliteollisuudessa työskenteli parhaimpana aikana Narvassa 11000 henkeä ja Forssassa 2000 henkeä. Molemmissa kaupungeissa tekstiiliteollisuus loppui, Narvaan se jätti tyhjät tehtaat ja tyhjiä asuntoja, Forssa selvisi paremmin. Kun olin Viron kiertomatkalla kymmenisen vuotta sitten, yövyimme myös Narvassa. Siellä oli todella masentava ilmapiiri. 90-luku oli kohdellut sitä kovalla kädellä, eikä se ollut noussut jaloilleen kuten Forssa.
AKATEEMISTA YSTÄVYYTTÄ VIRON KANSSA 20-LUVULTA ALKAEN
Isäni oli AKS:läinen heimoaatteen mies ja henkeen ja vereen Viron ystävä. Hän opiskeli yliopistossa suomea ja viroa ja oli lukukauden Tarton yliopistossa stipendiaattina. Isä kuului Hämäläis-Osakuntaan ja tarttolaiseen miesten ylioppilasjärjestöön Korporaatio Sakalaan. Netistä löytyi seuraava teksti:
"Hämäläis-Osakunta virolaisten ystävyyssopimusten solmijana: Suomalaisuusaate oli voimissaan eri osakunnissa 1920- ja 1930-luvulla. Monet osakuntalaiset kuuluivat Akateemiseen Karjala-Seuraan. Virolaisten taholta esitettiin 1920-luvulla ajatus heimoklubin perustamisesta, mikä käynnisti vuosittaiset suomalais-virolaiset ylioppilaspäivät. Ne järjestettiin Helsingissä vuonna 1925, jolloin syntyi ensimmäisen kerran idea ystävyyssopimuksista opiskelijajärjestöjen kesken.
Syksyllä 1929 Hämäläis-Osakunnan kuraattori Gunnar Suolahti toi terveiset Tartossa järjestetyiltä heimopäiviltä. Niiden mukaan tarttolainen opiskelijajärjestö Korp! Sakala haluaisi päästä ystävyyssuhteisiin Hämäläis-Osakunnan kanssa. Siihen, että yhteistyötä toivottiin juuri hämäläisten kanssa, saattoi vaikuttaa se, että Korp! Sakalan perustajajäsenellä ja paikallisesti vaikutusvaltaisella alumnilla Oskar Rütlilla oli Hämeestä kotoisin oleva puoliso Mimmi Auer."
(https://blogs.helsinki.fi/hym-kuukauden-esine/2021/01/26/kuvia-hamalais-osakunnan-virolaissuhteista/)
Tallinassa oli joitakin vuosia sitten Suuri pako –niminen näyttely, jossa kerrottiin: "Suurin osa pakolaisia oli lähtöisin Viron rannikkoseuduilta, saarilta ja suuremmista kaupungeista. Matkaan lähdettiin auton tai hevosvankkureiden kyydissä, polkupyörällä tai jopa kävellen. Meri ylitetiin pienellä kalastusveneellä tai isommalla aluksella. Mantereella pommiteltiin junia ja autoletkoja, merireitit oli miinoitettu. Saksaan ja saksalaisten miehittämille alueilla saapui perille 42 000 ja Ruotsiin noin 27 000 Viron asukasta"
Isä kuului myöhemmin Viron pakolaisten muodostamaan Sakalan alumnien osastoon Ruotsissa. Vuonna 1945 oli ruotsalaisessa sanomalehdessä ollut ilmoitus, jossa pyydettiin Ruotsiin paenneita Sakalan jäseniä ja alumneja ottamaan yhteyttä. Yhteydenottoja tuli runsaasti ja heinäkuussa 1945 aloitettiin säännölliset kokoontumiset Kjellsonin kahvilan tiloissa. 12.2.1946 perustettiin Korp! Sakalan Ruotsin osasto ja hyväksyttiin säännöt. Sakalan osastoja oli sodan jälkeen Ruotsin lisäksi ympäri maailmaa: ainakin Saksassa, USA:ssa, Kanadassa ja Australiassa.
Siinä vaiheessa, kun Virosta paettiin, luultiin yleisesti, että sinne voi palata jonkun vuoden kuluttua. Aika usein miehet pakenivat yksin vaarallisissa olosuhteissa ja vaimot lapsineen jäivät Viroon. He eivät tienneet toisistaan mitään vuosikausiin ja traagista oli, että kun viimein tieto alkoi kulkea, kävi ilmi, että toisella tai molemmilla puolisoilla oli jo uusi perhe. Isä joutui joskus hankaliin tilanteisiin, kun hänen piti välittää tilanteesta tieto.
Meillä kävi usein virolaisia vieraita Ruotsista ja isä vieraili Ruotsissa Sakalan kokoontumisissa. Kuvassa isällä on virolainen ylioppilaslakki päässään. Samoihin aikoihin maailmassa vallitsi kylmän sodan kausi ja oltiin Suomessa suomettuneita, kun ei muutakaan voitu. Aikaan liittyi episodi, josta isä ei kertonut meille, mutta olen lukenut siitä ensimmäisen kerran Jussi Saukkosen muistelmista ja myöhemmin muualta. Alkua olin todistamassa: Eräänä iltana soi kotimme ovikello, menin avaamaan ja siellä oli kohtelias nuori mies kirjeen kanssa ja kysyi isää. Kirjekuoressa oli kutsu Tamminiemeen iltapalalle. Se ei suinkaan ilahduttanut isää. Saukkosen muistelmista luin, että Kekkonen oli vedonnut läsnäolijoihin, etteivät he pitäisi yhteyttä Ruotsissa oleviin Viron pakolaisiin. Aloite oli tullut Neuvostoliitosta. Sen sain tietää myöhemmin jostain toisesta elämäkerrasta. –No se vetoomus meni kuuroille korville ainakin isän osalta.
ERÄS VIROLAINEN PERHETRAGEDIA
Kun luin virolaisen Imbi Pajun järisyttävän kirjan "Torjutut muistot", aloin miettiä, mikä tarina liittyi isäni iäkkääseen Mimmi Rytli ystävään. Isäni oli luultavasti asunut Tartossa Rytlien kodissa. Vanhempani puhuivat hänestä kovin kunnioittavasti ja toisaalta aistin jotain salaperäistä. Aloin ottaa selvää tästä hieman traagisesta hahmosta. Olin luullut, että hän oli virolainen pakolainen, mutta netistä selvisi, että hän oli aikaisemmin mainitun tarttolaisen juristin ja Suomen kunniakonsulin Oskar Rytlin suomalaissyntyinen vaimo. Hän asui Töölössä pikkukodissaan yksin. Hänen aviomiehensä Oskar oli Saksassa, toinen tytär oli USA:ssa ja toinen tytär Ruotsissa.
Oskar Rytlistä löytyi netistä tietoa: "lakimies Oskar Rütli oli vuodesta 1906. lähtien naimisissa tunnetusta ja varakkaasta älymystön perheestä kotoisin olevan suomalaisen Mimmi Auerin kanssa. Avioliitto mahdollisti O. Rütlin tutustumisen suomenkielisiin johtaviin henkilöihin ja tietoisuuden Suomen tapahtumista. Oskar Rütli nimitettiin vuonna 1928 hyvien suhteiden vuoksi Suomen konsuliksi Tartossa. Rütlin poikkeuksellisen loisteliaassa kodissa vierailivat kaikki Tartossa yöpyvät tärkeät suomalaiset henkilöt - diplomaateista ja liikemiehistä tiedemiehiin ja kirjailijoihin."
Saima Harmaja asui myös Rytleillä opiskellessaan syyslukukauden 1933 Tartossa. Hän kirjoittaa kotiinsa ensivaikutelmiaan: "Täällä on mahonkipeilejä ja suuria vaaseja ja tauluja ja pilareita. Väliaikainen huoneeni on pieni, mutta ryijyinen ja mattoinen ja terveysikkunainen. Sunnuntain jälkeen, jolloin tänne tulee 150 henkeä viiden-teelle, saan isomman, joka avautuu puutarhaan päin.
Perhe tuntuu hyvin hauskalta.... Rouva on tasainen, levollinen ja ystävällinen."
Saima ihmettelee kirjeessään perheen olohuoneiden määrää. Niitä oli neljä ja pieninkin oli huomattavasti suurempi kuin Harmajan perheen isoin huone. Myös kylpyhuone herätti hämmästystä. Saima oli nähnyt sellaisia vain leffoissa (Saima Harmaja: Palava Elämä).
Mimmi Rytli muutti luultavasti tyttärineen Suomeen juuri ennen sotaa. Kun Neuvostoliitto miehitti Viron 1941, Oskar Rytli piiloutui. Pian kuitenkin Saksan joukot tulivat Viroon. Kun Neuvostoliitto miehitti Viron uudestaan 1944, Oskar Rytli pakeni Saksaan Augsburgin lähellä olevaan pikkukaupunkiin, joka sijaitsi amerikkalaisella vyöhykkeellä. Suomeen hän ei voinut tulla, koska täällä ei virolaisten ollut turvallista olla sodan jälkeen, elettiinhän vaaran vuosia. Oskar Rytli oli perustamassa Sakalan alumnijärjestöä Augsburgiin, hänellä oli siellä turvanaan virolaisyhteisö, mutta perhe oli hajalla.
Rytlin esikoispojasta en ole löytänyt mitään tietoja, voin vain arvailla. Kaksostyttäristä toinen asui ensin virolaisen miehensä kanssa isänsä luona Saksassa, josta muutti Amerikkaan isän kuoleman jälkeen 1949. Toinen tyttäristä saattoi asua sisarensa tavoin ensin Saksassa, mutta hän asui myöhemmin Ruotsissa, jossa oli isot virolaisyhteisöt.
Oskar Rytlin tuhkauurna tuotiin aikanaan Suomeen ja hänet on vaimonsa kanssa haudattu Auerien perhehautaan Hietaniemeen. Mimmi kuoli Helsingissä 1957.
KONTAKTEJA NEUVOSTO-VIROON 60 – 80 -LUVUILLA
Olin ensimmäistä kertaa Virossa kesällä 1967. Osallistuin häihin, joissa sulhanen oli suomalainen. Hän oli tavannut keväällä Helsingissä kahdeksi viikoksi sukuloimaan tulleen puoliksi suomalaisen opiskelijatytön ja rakkaus oli syttynyt pikavauhtia. Erikoinen tapaus! Tytöllä oli suomalainen äiti, jonka tarina oli vielä erikoisempi. En muista hänen oikeaa nimeään, mutta olkoon se tässä Irma. Irma oli ollut nuori nainen, joka ei kuvitellut koskaan menevänsä naimisiin ulkomaalaisen kanssa. Siihen aikaan eivät kansainväliset avioliitot olleet yleisiä. Irman sisaren luo oli 40-luvulla tullut kylään virolainen nuori mies, joka oli nähnyt kirjahyllyn päällä kuvan Irmasta ja ihastunut näkemäänsä. Mies ei kuitenkaan tavannut Irmaa vierailunsa aikana, mutta sai tämän osoitteen ja alkoi kirjoitella. He kirjoittelivat aikansa ja sitten mies kutsui Irman vierailulle Viroon. Irma lähti virolaisella laivalla ja laivavuoro oli viimeinen, joka meni Viroon, mutta laivavuoro Tallinnasta Helsinkiin oli peruttu ja yhteys Tallinnan ja Helsingin välillä päättyi. Paluuta Suomeen ei enää ollut. Sota oli tulossa. He avioituivat ja Irma toivoi, että hänen tyttärensä saisi elää elämänsä Suomessa – ja niinhän siinä kävi.
Vaikutelma 60-luvun Virosta oli ankea. Elintaso vaikutti samanlaiselta kuin lapsuuteni pula-aikana, mutta ihmiset olivat lämpimiä ja sydämellisiä kuten nykyäänkin.
Kun Viron matkailu alkoi, vanhempani lähtivät hieman empien sinne. Se oli kuitenkin neuvostotasavalta ja isän nimi oli ollut Neuvostoliitossa laaditussa Siperiaan lähetettävien listalla, joka julkaistiin Suomen lehdissä sodan jälkeen. Jos Suomi olisi sodassa miehitetty, hän olisi joutunut vuosiksi Siperiaan. Sodan jälkeiset vuodet olivat Virossa suuren kärsimyksen aikaa ja niistä ovat kertoneet sekä kaunokirjailijat että tietokirjailijat.
Vanhempani kuitenkin rohkaisivat itsensä, isän halu nähdä tutut paikat voitti pelon. Alkuaikojen matkoilla heille tuli sieltä kaksi ystävää. Toinen oli Ants, joka oli tullut juttelemaan puiston penkillä istuneille vanhemmilleni. Toinen oli Ela. Isä epäili alusta asti Antsia vakoilijaksi ja tiedonantajaksi, mutta ei koskaan Elaa, joka sentään oli valtion palkkalistoilla ja pääsi käymään usein Suomessa. Hän vieraili monesti vanhempieni luona ja tutustuin häneen perheemme kesämökillä.
Mitä enemmän luin KGB:n toiminnasta, sitä enemmän epäilin, että myös Ela oli ollut ilmiantaja ja hankki tietoja isän yhteyksistä Ruotsissa asuviin virolaispakolaisiin. Ystävyysseurakuntamatkallamme keskustelin Kaarlin kirkon suntion Jaanuksen kanssa epäilyksistäni, ja näkökantani muuttui. Jaanus kertoi, että Virossa epäiltiin vaikka ketä, myös kirkon johtoa ja pappeja ilmiantajiksi. Kuitenkaan ei voida olla vamoja, olivatko he todellisuudessa sitä. On selvää, että ulkomaille matkustaneet joutuivat tekemään raportin matkastaan. Mutta ratkaisevaa oli se, mitä he raporteissaan kertoivat. Heidän nimensä saattoivat tulla julki, mutta eivät raportit. Voin siis ja tahdon uskoa, että Ela oikeasti piti vanhemmistani ja sen takia halusi tavata heitä.
YSTÄVYYSSEURAKUNTALEIRILLÄ 11.-14.8. 2023
Pöltsamaa, jossa ystävyysseurakuntaleiri pidettiin, sijaitsee vajaan parin tunnin ajomatkan päässä Tallinnasta. Se on pieni n. 4000 asukkaan historiallinen kaupunki. Kaupungin halki virtaa kaunis, kirkasvetinen joki, jonka rannalla otettiin tulopäivänä ensimmäinen ryhmäkuva.
Minua kiinnostaa mikrohistoria, yksittäisten ihmisten tarinat maailman mullistuksissa. Haastattelin kolmea Kaarlin seurakunnan jäsentä. Kaikki kolme olivat eläneet kommunistiaikana ja kokeneet Viron itsenäistymisen. Vanhin heistä oli aikoinaan syntynyt itsenäiseen Viroon.
Helda
Leirin iäkkäin oli 85-vuotias iloinen isoäiti ja isoisoäiti, eläkkeellä oleva insinööri Helda, joka hauskuutti meitä viroksi ja suomeksi. Heldan pitkän iän ja kunnon yksi salaisuus oli liikunta. Hän käveli ja pyöräili kesällä ja hiihti talvella ja harrasti ryhmätanssia.
Helda oli lähtöisin nelilapsisesta perheestä, jossa äiti oli kotiäiti ja isä toimittaja. Äiti oli ollut sairaalloinen. Heldan isotäti oli naimaton ja toivoi saavansa tämän lapsekseen. Sodan aikana, kun Helda oli kolmevuotias, hän sitten siirtyi kasvatuskotiin. Siihen aikaan oli yleistä, että lapsia kasvatettiin sukulaisperheissä. Kasvatusäiti oli töissä kirkkohallituksessa ja hänen kauttaan Helda tuli mukaan seurakuntaan. Nykyäänkin hän osallistuu joka pyhä Jumalanpalvelukseen ja on muutenkin aktiivinen seurakuntalainen.
Uskonto vaikutti kommunistisessa Virossa siten, ettei Heldaa olisi hyväksytty pioneereihin. Tosin ei hän sinne olisi halunnutkaan. Mutta koska hän ei ollut kommunistipuolueen jäsen, etenemismahdollisuudet myöhemmin työelämässä tyssäsivät. Elämässä oli ollut Neuvostoliiton aikana muitakin vaikeuksia, mutta Helda ei ollut katkera.
Jaanus
Olin tavannut leppoisan Jaanuksen aikoinaan Latviassa, jossa hän kestohymy kasvoillaan tulkkasi leiriläisille venäjänkielestä viroksi ja suomeksi. Nyt sain tietää hänestä muutakin kuin kielilahjakkuuden. Myös Jaanus oli lapsesta asti ollut uskovainen. Hän oli ollut 4-5 vuotias, kun äiti toi hänet kirkkoon. Mitään suurempaa vainoa, hän ei ollut uskon takia kokenut, mutta esimerkiksi opettajat saattoivat seistä jouluna kirkon ulkopuolella ja tarkkailla, ketkä oppilaat menivät joulukirkkoon.
Jaanus oli ollut töissä rakennusalan tutkimuslaboratoriossa. Hän tuli mukaan Kaarlin seurakunnan kuoroon vuonna -93 ja samantien häntä pyydettiin kirkon suntioksi ja siinä työssä hän on ollut jo 30 vuotta. - Ja on selvästi mies paikallaan.
Jaanus kertoi Kaarlin seurakunnan historiasta, että se oli Neuvostoliiton vallan aikana menettänyt sille kuuluvan kerrostalon, jossa oli kirkkoherranvirasto ja muita seurakunnan tiloja. Kirkon toimintaa oli vaikeutettu ja esimerkiksi sähkön hinta oli kirkolle viisinkertainen normaaliin verrattuna. Kirkko oli säästynyt kuitenkin pommituksilta ja oli ollut jatkuvasti seurakunnan käytössä. Itsenäistymisen jälkeen kerrostalo oli palautettu seurakunnalle ja siitä saadut vuokratulot mahdollistavat kirkon ylläpidon.
Saima
Tutustuin Saimaan Latviassa. Tiesin, että hän oli Kaarlin seurakunnan diakoni ja hyvin hän siellä laumastaan huolehti ja myös myöhemmillä leireillä – aina iloisena ja auttavaisena.
Saima ei ollut ollut lapsesta asti uskossa. Hän oli Neuvosto-Viron kasvatti. Ylioppilaaksi tultuaan Saima meni kauppaan töihin, mutta vaikka hän pärjäsi työssä hyvin, hän tajusi, ettei halunnut tehdä sitä työtä vuotta kauempaa. Hän halusi opiskelemaan yliopistoon ja oli kiinnostunut humanistisista aineista, historiasta ja vanhoista kielistä. Niitä opetettiin teologisessa tiedekunnassa. Siellä myös uskonasiat alkoivat kiinnostaa.
Saiman elämä muuttui. Hän kävi rippikoulun Pöltsamaan seurakunnassa vuonna 1994 ja hänet kastettiin ja konfirmoitiin. Saimasta piti tulla oikeastaan upseeri: sotilaskappalainen. Hän meni sitä ammattia varten harjoittelemaan 23 vuotta sitten Tallinnaan Kaarlin seurakuntaan, mutta jäikin sille tielle. Diakoniatyön lisäksi hän on sairaalasielunhoitaja.
MAJAPAIKKA
Olimme majoittuneina ns. pappilaan, joka oli joskus ollut yksikerroksinen pappilarakennus, mutta oli pommitettu sodan aikana melkein kivijalkaan asti. Myöhemmin paikalle oli rakennettu kaksikerroksinen talo, jossa alakerrassa oli kokoontumistilat ja yläkerrassa majoitustiloja. Vasemmalla olevassa kuvassa on joen ylittävä silta ja pappilan ulkorakennus. Oikealla kuvassa on päärakennus.
LAUANTAI vietetettiin Tartossa. Tutustuimme kolmeen kirkkoon. Johanneksen kirkko oli vanhin. Se oli rakennettu 1300-luvulla. Paavalin kirkko oli mielenkiintoisin. En ollut tiennytkään, että Eliel Saarinen oli suunnitellut Tarttoon kirkon. Se oli tuhoutunut pommituksissa pahoin, mutta restauroitu tasokkaasti. VIDEO>>> https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/12/23/harva-tietaa-etta-eliel-saarinen-suunnitteli-tarttoon-kirkon-1910-luvulla
Kirkon alttaritauluin on tehnyt Kuutti Lavonen.
SUNNUNTAI
Osallistuimme Pöltsamaan kirkossa messuun. Saima ja Milla lukivat päivän tekstit suomeksi ja viroksi.
Kaupungissa oli osittain raunioitunut linna, jota korjataan. Seinällä oli kuva tämänkin tilan aikaisemmasta loistosta.
Osa meistä kiipesi osittain raunioituneen linnan torniin ja siitä oli todistukseksi otettava valokuvia.
Takana näkyy kirkon torni.
MAANANTAI
Kirkkoherra tuli lähtöpäivänä kertomaan seurakunnastaan. Siihen kuuluu n. 700 jäsenmaksua maksavaa seurakuntalaista. Valtiohan on Virossa erotettu kirkosta, eikä kirkollisveroa ole kuten Suomessa. Neuvostoliittolaiset pommittivat myös Pöltsamaan kirkkoa ja sitä remontoitiin vuodet 1947 – 1969. Pappeja alettiin kyyditä Siperiaan sodan jälkeen. Pöltsamaan pappi säästyi kyyditykseltä ja nykyinen kirkkoherra arveli, että siihen oli saattanut vaikuttaa se, että pappi oli saksalaismiehityksen aikana pelastanut miehittäjiltä neljä kommunistiperhettä.
Kirkkoherra oli pappissukua: isä ja isoisäkin olivat olleet pappeja. Hän tiesi paljon synkkiä tarinoita Viron kirkon historiasta. Nyt kuitenkin kaikki näytti valoisammalta ja seurakunnalla oli Suomessa kolme ystävyysseurakuntaa ja tiivistä yhteistyötä.
Eräs tuttavani oli käynyt Pöltsamaan kirkossa vierailulla heti itsenäisyyden alkuaikoina. Hän kertoi, että joku kanadalainen ystävyysseura oli lähettänyt seurakunnalle valtavan määrän paketteja, joita säilytettiin kirkossa ennen niiden jakamista seurakuntalaisille. Niissä oli vaatteita ja erilaisia tarvikkeita, sillä kaikestahan oli ollut silloin pulaa.
Olemme kuvassa majapaikkamme portailla Pöltsamaan kirkkoherran seurassa.
VIRRET YHDISTÄVÄT
Saimalla on luettelo virsistä, jotka ovat sekä virolaisessa että suomalaisessa virsikirjassa. On joitakin virsiä, jotka ovat lisäksi vielä latvialaisessa virsikirjassa. Alun videossa on yksi niistä: "Jumala ompi linnamme".
Ensimmäisessä kokoontumisessa laulettiin tutulla sävelellä virsi viron kielellä. Olemme Ukrainan sodan alettua laulaneet kirkoissamme useammin kuin aikaisemmin ukrainalaislähtöisen Bortnjanskin säveltämää virttä "Oi Herra korkein valtiaamme", jonka sanoittaja oli ahvenanmaalainen kirkkoherra. Samaa säveltä on käytetty muissakin virsissä ja hengellisissä lauluissa sekä luterilaisen että ortodoksisen kirkon piirissä. Luultavasi Pöltsamaalla kyseessä ei ollut ahvenanmaalaisen sanoittama virsi, ehkä virsi oli sama, joka on meillä virsikirjassa numero 369. Tauno Väinölä kertoo siitä:
Virren virolainen kirjoittaja Martin Lipp (1854-1923) oli lähes 40 vuotta kirkkoherrana Nõossa, lähellä Tarttoa. Virsirunoilijana Martin Lipp on maansa merkittävimpiä. Viron nykyisessä virsikirjassa on 13 hänen kirjoittamaansa virttä. Nyt päivä laskee jäi hänen viimeiseksi virrekseen. Lipp kirjoitti sen sairaalassa Tallinnassa 1. maaliskuuta 1923, viikkoa ennen kuolemaansa. Huomispäivä pelottaa – "vaan nytkin kaikkeen vaivaan on Isä luonut armotaivaan".
Virressä hahmottuu äärimmäinen elämäntilanne. Myrsky saartaa sydäntä, läsnä ovat synkimmät ahdistukset ja syyllisyyden kauhut, ristin taakka näännyttää. Siinä on jo joutumassa masennuksen kouriin. Mutta on myös tämä varmuus: ahdistus johtaa lähemmäksi Isää. Tältä pohjalta nousee vakuuttavana viimeinen säkeistö, joka alkaa näin: "Vain ylistää ja ihmetellä / voin, Herra, armoteitäsi." Hän ohjaa lastaan yön halki. "Kun Kristus kuoleman jo voitti, / yön valta väistyi, aamu koitti."
Voin olettaa, että virsi on tullut virolaisille rakkaaksi menneinä kärsimyksen vuosina, siinä on sanoitettuna ahdistus ja toivo.
1.
Nyt päivä laskee, pilvi peittää
jo taivaanrannan tummuvan.
Myös huomispäivä varjon heittää,
se kertoo myrskyn nousevan.
Vaan nytkin kaikkeen pelkoon, vaivaan
on Isä luonut armotaivaan.
2.
Hän Kristuksessa, Pojassansa
on rakastanut minua,
myös minulle hän armostansa
on suonut paikan taivaassa.
Kun myrsky saartaa sydäntäni,
ei väisty Kristus viereltäni.
3.
Siis tahdon Herran käsiin antaa
myös ahdistukset synkimmät.
Hän syyllisyyden kauhut kantaa,
kun kuiluistaan ne hyökkäävät.
Hän ohjaa tielle tasaiselle,
vie lähteillensä, laitumelle.
4.
Oi Paimen, valvo kulkuani,
kun ristin taakka näännyttää,
niin etten luovu uskostani,
en masennuksen kouriin jää.
Sen uskon: ahdistus kun kohtaa,
se lähemmäksi Isää johtaa.
5.
Vain ylistää ja ihmetellä
voin, Herra, armoteitäsi.
Uskollisella hyvyydellä
yön halki ohjaat lastasi.
Kun Kristus kuoleman jo voitti,
yön valta väistyi, aamu koitti.
Myös sunnuntain messussa neljästä virrestä kahdessa oli tuttu sävel. Lopun kiitosvirsi kosketti syvältä. Olin viettänyt päivien aikana myös paljon aikaa yksin, pohdin elämääni. Kirkossa koin poikkeuksellista Jumalan läheisyyttä ja vastauksen pohdintoihin: tajusin, miten täydellinen oli Jumalan johdatus ollut omassa elämässäni.