RUNOJA VANHUUDESTA II
Edellisessä blogitekstissäni kirjoitin onnellisuustaidosta, jonka avulla voi parantaa vanhuudessa elämänlaatuaan - ja se on aktiivinen kiitollisuuden harjoittaminen. Tänään puhun anteeksiantamisesta. Meidän elämässämme on tapahtunut paljon asioita, joista voimme olla katkeria omille vanhemmille ja jopa Jumalalle. Oman äitini määräysvalta toimi mielessäni pitkään ja sitä vastaan taisteltuani kirjoitin seuraavan runon.
ÄITIIN SIDOTUT
Vieläkö äitisi ääni
muhii mustana mielessäsi?
On aika
sammuttaa sanat,
jotka käskevät, vaativat
ja arvostelevat.
Väitä vastaan
voimalausein,
äidin lauseita suurempien.
Anna anteeksi
armolausein,
ihmisen lauseita suurempien.
Päivitä tunteesi.
Vielä on vuosia jäljellä,
vielä voit valita vapauden.
Lapsuudenmuistot eivät unohdu vaikka viime vuoden asiat unohtuisivatkin. Lapsuus elää aina mielessämme ja kolmiosuhde: Äiti, isä ja sinä. Jos jompikumpi vanhemmista on puuttunut, heidän tilallaan on joku muu ihminen tai tyhjyys ja kaipaus. Kotisivullani lukee kotiseutuni kuvassa: kivierämaa, joka tarjosi onnelliseksi prosessoidun lapsuuden. Sen prosessoimiseen tarvittiin anteeksiantamista.
Olen aikanani kirjoittanut ns. vihakirjeet (joita ei lähetetä) molemmille vanhemmilleni ja vuodattanut niissä kaikki pienimmätkin katkeruuden aiheet ja sitten etsinyt ymmärrystä, anteeksiantamista ja kiitollisuutta. Nyt vanhana pystyin kirjoittamaan seuraavat runot, jotka ovat kirjassani "Tunteita ja tarinoita", kuten muutkin tämän blogin runot.
ÄITINI LÄMPÖ
Äitini oli lämmin ja lempeä
kuitenkin opetti:
"Älä vaan luule
olevasi jotain."
En ihan totellut.
Oli jo ehtinyt
katsoa minua
kyllin usein
ilon ja ylpeyden silmin.
ISÄNI KANNUSTUS
Isäni oli kuningas
- mielestäni.
Kun kuningas sanoi:
"Oletpa taitava.",
uskottava oli.
Ja kuningasisäni
jäi asumaan aivoihini.
Yhä kuiskii:
Hyvä, oikein hyvä.
Vanhana kannattaa myös armahtaa itseään. On turha jossitella väärää ammatinvalintaa tai puolison valintaa tai asuinpaikan valintaa jne. Roomalaiskirjeen kohta 8:28 kertoo, että kaikki lopulta koituu parhaaksemme ja vanhana meidän tulee uskoa tuon jakeen sanoma ja iloita, että ns. väärätkin valinnat koituvat lopulta parhaaksemme.
MITÄ TULI VALITTUA
Kuinka monta kertaa
elämä ojensi tarjottimellaan
hyvää ja parempaa.
Ja kuitenkin sanoin Ei.
Kannattiko?
Sanoin minä myös Kyllä.
Sanoinko oikeissa kohdissa?
Pakko uskoa niin.
Nyt vanhana.
PYYNNÖISTÄ KIITOKSEEN
Minä kolkutin nuorena
Jumalan sydämen ovella
ja pyysin ja pyysin.
En saanut, mitä pyysin.
Mitä sitten sain:
Yltäkylläisen elämän.
Ja sitä yltäkylläisyyttä
vaikka kuinka paljon.
Kun opin kiittämään siitäkin,
mistä vaille jäin.
VITSI VITSI
Vanhuuden ilmiöihin kannattaa suhtautua lempeällä huumorilla. Viereessä on tyttärentyttäreni piirros minusta vanhuudenryppyineni. Hän teki sen kuusivuotiaana.
Seuraavat runot on kirjoitettu hymyillen ja myös itseäni armahtaen.
VERTAUSKUVIA
Olen kuin vanha käytetty auto
paljon pikkuvikoja,
mutta kulkee silti.
Olen kuin vanha puhelinluettelo
paljon nimiä,
mutta osa puuttuu.
Olen kuin vanha mylly
laudat lahoaa,
mutta yhä jaksaa jauhaa,
niitä samoja.
VANHUUTTA
Viis rypyistä,
viis roikkuvista osista
viis puuttuvista osista.
Mutta ajatusteni
riemuriihtä minä kaipaan.
MISTÄ LÖYTYY?
Jälleen kerran etsin
hävinnyttä tavaraa.
Pelkään etten löydä.
Vielä enemmän pelkään
että löydän omituisesta paikasta:
Silmälasit pakastimesta,
tai avaimet aamutossusta.
Tähän mennessä
Ovat löytyneet aikanaan
ja järkevistä paikoista.
Nyt löytyi tämäkin.
Päivä on pelastettu.
Ei huolta
- toistaiseksi.
KATRI-MUMMON VAPAITA AJATUKSIA
Elämä on nykyään niin vapaata
meille leskimummoillekin.
Kun olimme nuoria,
kaikki oli kiellettyä.
Meikit, viina ja seksi.
Ja varsinkin seksi.
Aina piti ottaa huomioon,
mitä ihmiset ajattelisivat.
Nyt on seksikin vapaata,
myös senioriseksi.
Jospa rakastuisin johonkin pappaan
ja alan viettää hulvatonta elämää.
Viimeinkin.
Mutta passattavaksi en enää sellaista ota.
Tai jospa ottaisin elämääni toisen mummon,
löytyisikö sisäinen lesbo, minusta ja toisesta.
Niin kuin naisten lehdissä kerrotaan
ja lastenlasten koulukirjoissa.
Voisin saada samalla passaajan itselleni.
Ehkä kuitenkin elän
myös tämän loppupätkän,
niin kuin olen aikoinani oppinut.
Eivät lapsetkaan ymmärtäisi muutosta.
Ovat vähän konservatiiveja.
Mitä tulee mummojen elämäntapaan.
.
ELÄMÄ NYKYÄÄN
Nykyään on kaikki paremmin.
Kun tähän kehityksen kelkkaan
on hypätty, tässä sitä huristellaan.
Kodit ovat lämpimiä,
vesi tulee ja menee, kylmä ja kuuma,
radiosta tulee ohjelmaa aina
ja televisiosta näkee ihmisiä yölläkin.
Ja puhelin se vasta ystävä onkin:
oikea viihdekeskus ja kirjasto.
Joskus joku soittaakin.
Eläkettä maksavat.
Taksilla pääsee
ja rollaattorilla.
Kaupungin tytöt
pyörähtävät katsomassa
ja vievät joskus kerhoonkin.
Lääkärit ovat hyviä
ja hammashoito halpaa.
Ja skypetellä voi lasten kanssa
ja lastenlasten - kaukana asuvien,
puhaltaa pipiä maailman toisella laidalla.
Saa ihailla uutta polvea
jo äitinsä kohdussa.
Ja sekin on paremmin,
ettei enää ole niin paljon
niitä vanhoja mummoja,
joiden mielestä
kaikki oli ennen paremmin
Monilla meistä on pelko
joutumisesta vanhana makaamaan puolitiedottomana laitoksen sängyssä. Tajusin,
että se on oikeastaan läheisten ongelma ja olenkin sanonut, ettei minua
tarvitse käydä katsomassa, mutta lähettäkää kukkia yöpöydälleni. Seuraavan
runon kirjoitin "opintomatkani" jälkeen. Olin murskannut värttinäluuni
kaatuessani.
KÄÄNNELTÄVÄ
Kun vaan ei joutuisi vanhana
käänneltäväksi hoivaosaston sänkyyn.
Ajattelin ennen.
Sitten jouduin leikkaukseen
ja muutuin käänneltäväksi.
Tilapäisesti.
Siellä minä lojuin huumattuna
sairaalan sängyssä
ja olin tyytyväinen elämääni.
Jos sinä Herra viisaudessasi
teet minusta käänneltävän,
olkoon sitten niin.
Elämän päättymisen pohdiskelu
kuuluu aina vanhuuteen. Sen rajallisuuden tiedostamisesta syntyivät seuraavat
kolme runoa
UUSI PÄIVÄ
Herääminen on iloinen alku
päivälle.
Onhan jokainen päivä
arvokas lahja.
Sen on elämä ehtinyt opettaa.
VIIMEISET PIDOT
Tuonelan joen rannalla
tavallisena päivänä
minä järjestän juhlan
ihan vain olemisen juhlan.
Tuonelan joen tällä rannalla
on tavallinenkin päivä
juhlan arvoinen.
VIIMEINEN VIINI
Minä ihmettelin
kuin kansa Kaanaan häissä.
Miksi nyt vasta, nyt vanhana
tämä hyvä viini,
tämä tarinani hyväksyntä
ja kiitollisuus.
Kiitos vanhuus lahjastasi.
Kiitos, että tällaista on
elämän viineistä viimeisin.
Me joudumme vanhoina luopumaan monista läheisistä ja surutyöhön kuuluu myös syyllisyydentunteet. Tämän runon kirjoitin erään ystäväni kuoleman jälkeen.
OLISINPA AAVISTANUT
Lähdit läheltäni,
katosit kuoleman portista.
Olisinpa aavistanut aikasi.
Paremmin olisin jaksanut
hyvästellä,
enemmän rakastaa.
Nyt lasken sielusi haudalle
katumuksen kukkia.
Kuihtuvat vähitellen.
Kai kuihtuu katumuskin.
Siihen armoon,
jota yhdessä janosimme.
Aloitin tekstini kirjoittamalla anteeksi antamisesta. Olen oppinut siitä viime aikoina taas lisää.
Korona-aikana Isä meidän rukous on tullut minulle läheiseksi ja sen lause: "niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet" pysäytti minut. Tajusin, että vanhempani eivät olleet edes rikkoneet minua vastaan. He tekivät parhaansa omilla eväillään ja todella yrittivät. He tekivät myös kasvatusvirheitä, mutta en koe, että he olisivat rikkoneet minua vastaan, koska heidän motiivinsa olivat enimmäkseen hyvät. - Vain Jumalan motiivit kaikille teoille ovat täydellisesti hyvät.
Jeesus puhuu rukousta opettaessaan evankeliumissa velallisistamme (Matt. 6:12) kuten oli myös aikaisemmassa Isä meidän rukouksessa, Opettelimme sen siinä muodossa rippikoulussa ulkoa ja lausuimme sitä sisältöä ajattelematta. Jeesus selventää vielä: "Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi" Nykyisessä muodossa Isä meidän rukous on meille tavallisille ihmisille ymmärrettävämpi kuin velasta puhuva versio, ja se vastaa Jeesuksen opetuksen ajatusta.
Anteeksiantamisen taito kuuluu myös onnellisuustaitoihin. Jos sinulta puuttuu se, pyydä Jumalalta "Anova saa."
Palaan teemaan Eriksonin kehitysteorian mukaisesta oman elämänsä hyväksymisestä vanhuudessa hyvinvoinnin ehtona. Sitä ajattelin kun kirjoitin seuraavan runon:
IKÄÄNTYNEEN VUOSIPÄIVÄT
Elämän vuosipäivät kaikenlaiset
kiertävät kehää ja kertovat ajallaan,
mitä tapahtui joskus:
hyvää tai huonoa.
Miltä tuntui: hyvältä vai pahalta.
Oma vuosipäivänsä
on häille ja hautajaisille,
syntymälle ja kuolemalle.
Omansa unelmien täyttymisille,
omansa sortumisille.
Sinä Jumalani punoit minut kokoon
äitini kohdussa.
Yhdessä kudoimme päiviäni
ilon ja surun silmukoin.
Nyt pahinkin mennyt päivä on arvokas,
kanssasi kuljettu ja kuitattu.
Elämästä on kutoutunut kokonaisuus.
Entinen oikein väärin, oikein väärin
on nyt oikein, oikein - ja sittenkin oikein.