HELSINKILÄISTÄ KÖYHYYTTÄ 50-LUVULLA
Tässä luokkakuvassa, joka on otettu lukuvuoden 1952 –
1953 aikana on 35 töölöläistä, neljäsluokkalaista tyttöä. Meille oli opetettu koulussa, että Suomi
on köyhä maa. Me emme ajatelleet, että itse olemme köyhiä. Köyhät asuivat meidän mielestämme
jossain rajaseudulla eikä heillä aina ollut kenkiä, jotta voisivat käydä
pakkasella koulussa. Ennen joulua jollekin rajaseudun monilapsiselle perheelle
vietiin iso lahjapaketti ja Uuden Suomen lukijoille kuvailtiin lapsiraukkojen
iloa ja vanhempien kiitollisuutta. Sitten alettiin puhua, että oli
eettisesti väärin pitää köyhien jouluiloa viihteenä, ja lehtijututkin
loppuivat. Mutta rajaseudun auttaminen onneksi jatkui.
Tämän hetken näkökulmasta katsottuna olisimme melkein kaikki köyhiä. Vain harvojen perheet asuivat omistusasunnossa, vain muutamalla perheellä oli auto. Kukaan meistä ei ollut käynyt ulkomailla ei edes Ruotsissa eikä kukaan ollut lomaillut Lapissa. Kenelläkään ei ollut merkkivaatteita, kun niitä ei vielä ollut Suomessa olemassakaan. Vain muutamalla oli rannekello. Kaikilla oli parsittuja sukkia ja muiden vanhoja vaatteita tai muiden vanhoista vaatteista ommeltuja vaatteita. Vain yhtä tyttöä pidin köyhänä, koska hän sai koululta monot.
Luokkakuvaan oli laitettu parhaita päälle. En tiedä, mikä on ollut muiden tyttöjen vaatteiden historia, omani tiedän. Saimme sodan jälkeen paketteja Amerikasta, niitä lähetti isän serkku Ellen Terry. Hän oli lapseton mutta keräsi tuttaviltaan Seatlessa käytettyjä vaatteita. Muutama vuosi ennen luokkakuvan ottamista oli Amerikanpaketista löytynyt vihreä pitkähihainen mekko, joka oli erittäin pehmeää kangasta. Sen helmaa koristi kukka-aiheinen koristeommel. Sitten mekon kyynärpäihin tuli kulutuksessa reiät. Ensin kyynärpäitä parsittiin, sitten hihat poistettiin ja mekosta tuli liivihame, joka minulla oli kolmannen luokan luokkakuvassa. Kun liivihameesta tuli liian lyhyt, yläosa leikattiin pois ja liivihameesta tehtiin kuvassa oleva puolihame. Valkoisen puseron alkuperä oli myös Amerikassa ja se minulla oli ollut liivihameen kanssa myös edellisen vuoden luokkakuvassa.
ASUMISKURJUUTTA
Töölössä saatettiin asua kovinkin ahtaasti. Asuntopula oli kova. Toki luokkatoveri, jonka isä oli lastensairaalan ylilääkäri, asui perheensä kanssa valtavan suuressa virka-asunnossa sairaalan yhteydessä. Ahtaimmin asui tyttö, jonka äiti oli kosmetiikkafirmassa töissä ja isäkin oli töissä, mutta viisihenkinen perhe asui yksiössä, jossa oli myös pienenpieni keittokomero. Muutaman vuoden kuluttua perhe sentään muutti uuteen lähiöön ja silloin kotina oli kolme huonetta ja keittiö. Erään luokkatoverini nelihenkinen perhe asui pienessä kaksiossa ja heillä oli kaksion toisessa huoneessa alivuokralaisena kolmihenkinen perhe.
Kerroin aikaisemmassa blogissani, että ystäväni lautatarhassa työskentelevän isän tuntipalkka 1956 oli 24 000 markkaa eli 824,03 euroa nykyrahassa laskettuna. Tuntuu käsittämättömältä, miten sillä rahalla pystyi elämään nelihenkinen perhe. Äiti ei ollut töissä, koska oli sairas ja oli joskus pitempiä aikoja sairaalassa. Luultavasti vuokra oli varsin pieni. Perhe asui Töölössä nyt jo puretussa ns. Sipoon kirkossa, joka oli mielestäni naapuruston kaunein talo, mutta ainoa, jossa oli ulkohuussit. Talossa ei ollut kadulle johtavia ulko-ovia, vaan sisään mentiin porttikongin ja sisäpihan kautta. Pihan keskellä oli pitkä rakennus, jossa oli perheiden hellapuut ja haisevat ulkokäymälät. Jokainen käymäläkoppi jaettiin useamman perheen kesken. Lissun perheellä oli keittiön ja kamarin asunto. Muistan, että kerrankin oli sisällä 12 astetta lämmintä, kun tulimme Lissun kanssa koulusta. Ensin haettiin puita pihalla olevasta varastosta ja sitten puita pesään ja vähitellen lämpökin oli sopivaa. Koska kylpyhuonetta ei ollut, peseytymistilana käytettiin eteistä. Ensin piti lämmittää keittiön puolella kattilassa vesi.
Valokuva Helsinginkaupunginmuseo, Kari Hakli
Talo oli valmistunut 1905 ja siinä oli alun perin ollut raitiovaunuhenkilöstön työsuhdeasuntoja. Ehkä ystäväni äiti oli ollut nuorena rahastaja, mutta nyt hän oli ollut vuosikaudet jo kotona - tai sitten asuntoja oli alettu vuokrata ulkopuolisille. Ystävän asuintalo oli poikkeuksellisen vaatimaton, mutta muuten hänen olonsa eivät paljoa poikenneet meidän muiden pula-ajan lapsien olosuhteista. Hänen vaatteensa olivat yhtä vaatimattomia kuin omamme, ja tavaroita oli yhtä vähän kuin meillä muilla. Kirjoja meidän perheen lapsilla tosin oli enemmän. En tiedä, että ystäväni perhettä olisi avustettu. He ostivat omat mononsa sillä alle tuhannen euron kuukausituloilla. Kesällä perhe saattoi vierailla isän veljen luona maalla, mutta muuten he viettivät kesänsä kaupungissa. Heillä oli jonkinlainen pikkumökki Kivinokassa Herttoniemessä. Mökkejä oli tiheässä kuin siirtolapuutarhoissa, mutta ei Lissun perheellä ainakaan ollut mitään viljelyksiä.
Lissu pärjäsi hyvin koulussa ja hän pääsi oppikouluun. Siellä hän sai vapaaoppilaspaikan eli vapautuksen lukukausimaksuista. Hän valmistui hyvään ammattiin ja avioitui erittäin miellyttävän miehen kanssa. Emme tavanneet vuosikymmeniin, kunnes kerran elämämme sivusivat toisiaan ja hän kutsui minut kotiinsa. Hän asui perheineen aivan upeassa isossa rivitaloasunnossa ja siellä oli Corbusierin suunnittelema nahkakalusto ym. kallista ja tyylikästä sisustusta. Se oli hienoin moderni koti, jossa olen vieraillut. Olin lapsena säälinyt häntä sen ulkohuussin takia, nyt iloitsin vilpittömästi hänen puolestaan.
Lissun isän palkka oli selvästi alle keskiarvojen. Neljää vuotta aikaisemmin eli vuonna 1952 keskimääräinen työmiehen tuntipalkka oli 172,04 markkaa eli 6,47 euroa (nykyään se on 17,39 euroa). Kilon perunoita sai 1952 nykyrahassa 67 sentillä, mutta puolenkilon paketti kahvia maksoi 13,17 euroa. Työmies joutui vuonna 1952 tekemään keskimäärin kaksi tuntia töitä tienatakseen kahvipaketin hinnan, nykyään siihen riittää 20 minuuttia.
KÖYHYYTTÄ HERMANNISSA
Kaupunginmuseon kuvista löytyi tämä Hermannin
kaupunginosassa sijaitseva Violankadun talo, jossa asui köyhin tuntemani
helsinkiläisperhe. Olin yksitoistavuotias, kun päätin perustaa
köyhienauttamiskerhon. Siihen kuului noin 10 luokkamme tyttöä. Kokoonnuimme
meidän tyttöjen huoneessa suunnittelemaan toimintaa. Luulen, että äidin
kehotuksesta otimme yhteyttä Pelastusarmeijaan. Lähdimme yhden kerholaisen
kanssa raitiovaunulla Kallioon, jossa sijaitsi Pelastusarmeijan päämaja.
Selitimme asian ja siellä ystävällinen nainen johdatti meidät toisen
ystävällisen naisen luo. Tämä kertoi hetken mietittyään, että heillä olisi
tiedossa äskettäin leskeksi jääneen naisen kolmilapsinen perhe, jossa voisimme
vierailla, mutta hänen täytyy ensin saada äidin lupa.
Jonkun ajan kuluttua Pelastusarmeijasta soitettiin minulle ja sovittiin yhteisestä ensimmäisestä käynnistä. En ollut osannut edes kuvitella, miten köyhästi ja ahtaasti ihmiset voivat asua. Perheelle kuului kuvan sisäänkäynnin oikealla puolella olevat kaksi ikkunaa. Hämärän käytävän varrella oli muutama ovi, joista yksi johti kosteaan pieneen huoneeseen, joka oli noin runsaat kaksi metriä leveä ja ehkä neljä metriä pitkä. Huonekaluina oli heteka, keinutuoli, lipasto, pieni pöytä ja hella sekä keittiökaappi. Vaatteet riippuivat seinällä verhon takana. Komeroita ei ollut eikä tietenkään sisävessaa.
Perhe oli muuttanut maalta. Perheeseen kuului 5-vuotias Terttu ja 3-vuotias Tuula ja 2kk ikäinen tyttövauva. Perheen nuori isä oli kuollut sydäninfarktiin aivan äskettäin ja pelastusarmeija tuki perhettä aineellisesti ja hengellisesti. Kävimme perheen luona lauantaisin, ja minulla oli parina vuorotellen joku kerhon tytöistä. Veimme tuliaisiksi hedelmiä ja kodeistamme kerättyjä leluja, kirjoja ja lastenvaatteita. Siihen aikaan ei vielä ollut kirpputoreja, josta olisi saanut halvalla vaatteita. Ulkoilimme ja leikimme isojen tyttöjen kanssa.
Kerran perheenäiti kysyi, olisiko kenenkään kerhon tytön pikkusisarukselta jäänyt vanhaksi kurahousuja. Kenenkään kerholaisen kotoa ei sellaisia löytynyt. Tiedustelimme luokassa, olisiko kellään kotona vanhoja kurahousuja. Ei ollut. Päätimme kerätä rahat. Saimme rahat kokoon ja menimme joukolla ostamaan kurahousuja ja löysimme kauniit puna-siniskottiruudulliset housut. Menimme Violankadulle lauantaina iloisina auttajasankareina viemään tuliaisia. Kun perheenäiti näki, että housut olivat uudet, hän alkoi itkeä. Tulkitsin sen silloin niin, että hän itki köyhyyttään ja koki tilanteen nöyryyttävänä. Tunsin syyllisyyttä eriarvoisuudesta.
Kesällä kerhomme hajaantui maaseudulle kesänviettoon. Syksyllä menimme taas Violankadulle, mutta perhe oli muuttanut pois. Naapurilta saimme tietää, että jonnekin Punavuoreen he olivat muuttaneet. Osoitetta ei ollut ja siihen loppui kerhomme toiminta.
KERJUUTA JA AMMATINHARJOITTAMISTA
Aika monen kerrostalon ala-aulan seinällä oli kyltti, jossa kiellettiin kerjääminen ja kaupustelu. Tiedän sukututkijana, että aikoinaan Pieksämäellä kiersi luvattomia kerjäläisiä, mutta yksi esi-isistäni Niilo Karjalainen oli ammatiltaan luvan saanut kerjääjä. Vuonna 1655 mainittiin, että Pieksämäellä oli 23 luvallista kerjäläistä, jotka "kerjäsivät leipäänsä Jeesuksen nimessä". Niilo Karjalaisen kerjäämisen syyksi sanottiin, että hän oli "karhun raatelema ikivanha mies".
Meidän talossa ei ollut kerjääminen kielletty ja silloin tällöin ovikelloa soitti kerjäläinen, yleensä hän oli mies. Äidilläni oli tapana antaa heille jotain pikkusummia. Äiti aina esitti toivomuksen, että rahat laitetaan ruokaan eikä viinaan. Kerran kun ovella oli taas kerjäläinen ja hänestä lemahti viinan haju. Äiti totesi että mieshän haisee viinalle. Mies vastasi äidille: "Luuleekos rouva, että tätä kehtaa selvin päin tehdä?" Sen jälkeen äiti ei enää moittinut ketään kerjäläistä viinan lemusta. Äidillä oli yksi vakiopultsari, joka asui jossain Helsingin metsässä pahveista kyhätyssä "kodissa". Yhtenä syksynä hän tuli taas kerjuulle ja kertoi onnellisen oloisena, että nyt hänellä on hyviä uutisia: hän pääsee koko talveksi vankilaan, eikä sitten ole huolta nukkumisesta eikä ruokailusta eikä tarvinnut pelätä kylmää.
Äidillä oli myös maine mustalaisten avustajana. He painoivat suoraan meidän alaoven summeria ja sitten ovella kaupittelivat Anttilassa myytäviä kiinalaisten virkkaamia pitsiliinoja ja väittivät tehneensä ne itse. Kerran yksi mustalaisnainen oli keksinyt sydäntä särkevän tarinan. Hän esitteli virkattua (Kiinassa) pitsistä sängynpeitettä ja kertoi, että hänen lapsensa on sairaalassa ja nyt lapsi pääsisi pois, mutta hänellä ei ole rahaa maksaa sairaalamaksuja. Hän pyysi äidiltä lainaa sairaalamaksuun ja jättäisi tämän "arvokkaan" peitteen pantiksi. Hän saisi tulevaisuudessa rahaa (en muista mistä) ja hän tulisi lunastamaan peitteen pois. Äiti uskoi taas tarinan ja pitsipeite oli komerossa odottamassa mustalaisnaista äidin kuolemaan saakka. Minä sen sitten perin aikanaan ja käytin pöytäliinana.
Minulla oli ollut käsitys, etteivät mustalaiset oikeasti tee mitään työtä, vaan elävät huijaamalla. Sitten kerran kesällä Nastolassa ollessamme olimme naapurissa käymässä, kun pihaan ajoi hevoskärryillä mustalaisperhe. Muistan pelon tunteen, mutta helpotti, kun huomasin että talon emäntä tunsi perheen ja lupasi heille navetan ylisiltä yösijan. Miehellä oli mukana iso laukku, jossa oli hänen kiiltävästä pellistä tekemiään kakkuvuokia. Hän selitti uskottavasti, miten oli vuoat tehnyt ja kehui materiaalia. Äiti osti muistaakseni kaksi eri kokoista vuokaa. Hyviä vuokia ne olivat.
Köyhyyttä edustivat Helsingissä myös kaksi ammattikuntaa: veitsenteroittajat ja katulaulajat. Veitsenteroittajat kulkivat rapuissa, soittelivat ovikelloja ja tiedustelivat teroitettavaa. Osa heistä todella istui rappusissa ja teki töitä ja palautti terävät veitset omistajilleen. Jotkut vain palauttivat veitset samassa kunnossa vähän ajan kuluttua. Sitä rahanansaitsemiskeinoa ei kannattanut käyttää toista kertaa samassa rapussa, mutta riittihän Helsingissä rappuja. Joskus pihalle ilmestyi katulaulajia. Yleensä laulaja oli yksinäinen mies, joka lauloi hienosti. Hänelle heitettiin ikkunoista kolikoita. Saattoi joku viedä laulajalle setelinkin.
ELINTARVIKESÄÄNNÖSTELY
Eilen oli kulunut tasan seitsemänkymmentä vuotta siitä, kun elintarvikesäännöstely päättyi 1.3. Vuonna 1954 oli vielä sokeri ja kahvi kortilla. Meillä lapset hoitivat vuorollaan maitokaupassa ja sekatavarakaupassa käymisen. Muistan kuinka kävin elintarvikekortin kanssa ostamassa kahvia ja sokeria ja varoin hukkaamasta korttia.
Vuonna 1942, jolloin säännöstely oli kireimmillään, keskiraskaan työn suorittajan laskennallinen päiväannos oli: 250g leipää, 2dl maitoa, 5g voita, 15g lihaa ja 25g sokeria.
Etsin netistä kuvaa elintarvikekortista ja löysin. Nimi alkoi minua sukututkijana kiinnostaa ja etsin netistä lisää tietoja kortin omistajasta. Tietoja riitti.
Hän oli kreivitär Gerda Stewen - Steinheil. Kortista selviää, että hän
asui samalla kadulla kuin meidän perhe. Kun kävin lähimmässä kaupassa
ostoksilla, saatoin törmätä häneen. Vaikka hän oli kreivitär, hän joutui jonottamaan
vuoroaan maitokaupan puolella ja kortti kädessä sekatavarakaupan puolella
kahvia ja sokeria. Ei hän voinut laittaa kahviinsa yhtään enempää sokeripaloja
kuin vanhempani, eikä ostaa kahvia yhtään enempää kuin muut.
Kreivittärellä ja minulla on yhteinen esiäiti, mutta häneen palaan ensi viikon blogissa.
Kuvassa jonotetaan voita Valion edessä vuonna 1951. Kuva Museovirasto. CC BY 4.0 Voin säännöstely oli loppunut jo vuonna1949, mutta nähtävästi sitä ei saanut tarpeeksi lähikaupasta, kun piti lähteä kauemmaksi jonottamaan
KANSAKOULUN EVÄITÄ
Meille kansakoulu oli ensimmäinen mahdollisuus kokea itsemme ryhmän jäsenenä. Kukaan alussa olevan kuvan luokalta tietääkseni ollut ollut sitä ennen leikkikoulussa, vaikka niitäkin oli. Opimme koulussa paljon yhteisleikkejä välitunnilla ja tärkeintä oli se, mitä opimme itsestämme oppijana. Eriksonin kehitysteorian mukaan alakouluvaihe on tärkeä juuri itsetunnon rakentumisen kannalta.
En muista, että Töölön kansakoulussa olisi kiusattu ketään. Olihan meillä tyttöjen kanssa keskenämme riitoja ja juonitteluita, mutta ne tulivat ja menivät. Olen kuitenkin tavannut monia (ikäihmisiäkin), joilla on hoitamattomia haavoja kansakouluajoilta. Yksi kiusaamisen syy varsinkin maaseudulla on ollut köyhyys. Me emme tienneet toisten köyhyydestä. En ajatellut että Lissun perhe olisi ollut köyhä, enkä ajatellut, että viisihenkisen perheen ahtautuminen yksiöön olisi ollut merkki köyhyydestä. Tyttö, joka sai kouluta monot oli yksinhuoltajan (luultavasti sotalesken) perheestä, mutta ei häntäkään kiusattu. Meille opetettiin kilttiä käytöstä ja siihen kuului myös se, että meidän piti olla kilttejä myös luokkatovereille. Olimme hienotunteisia sitä tyttöä kohtaan, joka sai ne monot. Ehkä säälimme häntä, mutta emme asiasta kyselleet. Opettaja antoi monot käytävässä, mutta topakka tyttö kertoi itse meille saaneensa ilmaiseksi monot.
Luulen, että köyhyydestä ei Helsingissä kiusattu, koska emme tienneet perheiden tilanteita. Maaseudulla kylissä tiedettiin perheiden köyhyydet, kauppavelat ja isien juomiset. Varmasti luokassa useammankin tytön sodankäynyt isä käytti liikaa alkoholia, mutta en tiennyt asiasta.
KIUSAAMINEN JA HÄPEÄ
50-luvulla koulukiusaamisesta ei puhuttu. Sen takia kiusattu lapsi luuli olevansa ainoa kiusattu ja sen takia hän myös luuli, että kiusaaminen johtui hänestä itsestään, että hänessä oli vikaa ja sen tähden kiusaaminen oli hänen oma syynsä. Hän ei osannut syyllistää kiusaajia, vaan kasvatti tulkinnallaan omaa häpeän tunnettaan. Pahinta on jos on joutunut kansakoulussa opettajan "silmätikuksi" eli opettajan kiusaamaksi.
Omat häpeäntunteeni eivät liittyneet kansakouluaikaan. Ne olivat kasvaneet kotona syyllistävän kasvatuksen ohessa ja keskikoulussa ymmärtämättömien opettajien takia. Osa heistä oli kiusaajia. Olen kirjoittanut häpeästä blogin pari vuotta sitten ja suosittelen sitä liikaa häpeäville tai häpeän muistoista ahdistuville, olipa syy mikä tahansa. HÄPEÄN PSYKOLOGIAA>>>
Onneksi koulukiusaamisesta (myös opettajien harjoittamasta) on alettu puhua ja moni on saanut vanhoja häpeän haavojaan hoidetuksi. Eräs köyhyyden takia koulussa kiusattu on ollut poliitikko Risto Kuisma, joka on tullut menneisyytensä kanssa julkisuuteen. Yle areenassa on nähtävissä "Inhimillinen tekijä", jossa Risto Kuisma ja Ben Malinen kertovat siitä, millaista oli olla koulukiusattu köyhyyden takia. Risto Kuisma joutui häpeämään mm. koulusta saatuja monoja, koska ne olivat hänen ainoat jalkineensa ja kesällä herättivät muissa hilpeyttä.
50-luvulla kansakoulussa uskonnon opetus oli tunnustuksellista. Mikä tarkoitti sitä, että kristinuskon perusteita ei vain opetettu, vaan uskontoa myös harjoitettiin. Joka aamu marssimme parijonossa virsikirjat kädessä aamuhartauteen juhla&jumppasaliin. Olin pyhäkoulussa oppinut muutaman lastenvirren ja hengellisiä lauluja, mutta koulussa opin aikuisten virsiä, jotka tuntuivat enimmäkseen aika tylsiltä. Kerran opettaja sanoi, että tänään lauletaankin kiva virsi rukouksissa. Epäilin sitä, mutta ilahduin kun kuulin virttä laulettavan. Ja kun nyt vanhana virttä 408 joskus lauletaan, ihan hyvällä muistan kansakoulun kristillistä maailmaa ja uskonnonopetusta. Kun tänään pysähdyin kuunteemaan sanoja, tunsin, että ne sopivat hyvin meidän vanhojen laulettaviksi eikä suinkaan kansakoululaisten. En minä kuitenkaan edes ajatellut sanoja sitä Töölön kansakoulussa veisatessani. vaan nautin vetävästä sävelestä, joka on peräisin Laukaalta. Virsi on lähtöisin kokoelmasta Halullisten sielujen hengelliset laulut (1790)
1.
Joutukaa, sielut, on aikamme kallis,
vuotemme virtana vierivät pois.
Jeesus ei syntisen sortua sallis,
kaikille armosta autuuden sois.
Oi valitkaa tie,
joka elämään vie!
Kohta jo päättynyt päivämme lie.
2.
Ei elon tiellä nyt nukkua auta,
vaarat ne vaanivat vaeltajaa.
Kunnian kruunua veltto ei voita,
turhaan ei aikaansa tuhlata saa.
Kun joutuvi yö,
on jo myöhäistä työ,
kiiruhda, kohta jo hetkesi lyö.
3.
Maailman rakkaus mielestä heitä,
riemuiten riennä jo kotia päin.
Herraasi kiitä, hän armahtaa meitä,
vieläkin ihmeitä hän tekee näin.
Tie turvallinen
maasta kiusausten
taivaaseen vie, kotiin kirkkauden.
4.
Laupias Jeesus, käy kanssamme tiellä
johtaen, nostaen, varoittaen.
Kiusaaja meidät kun tahtoisi niellä,
varjele viekkailta aikeilta sen.
Näin armosi suo,
hyvä turvasi tuo,
vie meidät autuuteen Jumalan luo.