KESÄLLÄ KOETTUA JA POHDITTUA JA MUISTELTUA

MUISTOT VALEHTELEVAT

Käsite lapsuuden kesä, tuo monelle mieleen mukavia muistoja. Aina paistoi aurinko jne. Muisti toimii niin, että unohdamme aktiivisesti tylsät ja epämiellyttävät kokemukset. Jos kokemus on aiheuttanut voimakkaan hankalan tunteen, kuitenkin se luultavasti muistetaan myöhemminkin tai sitten lapsen psyyke turvautuu itseä suojellakseen kieltämisen defenssiin, jonka avulla hän on pudottanut muistista koko tapahtuman. Kuitenkin se voi vaikuttaa myöhemmin elämässä jopa niin, että puhutaan posttraumaattisesta stressireaktiosta. Siitä voi olla merkkinä toistuvat samantapaiset painajaisunet tai pelkotilat, joille ei ole selitystä.

Muistikuvissa näemme itsemme päähenkilönä ja katsomme itseämme ulkopuolelta. Todellisuudessa kuva, joka on muodostunut aivoihimme sisältää itseämme vain kaulasta alaspäin, mutta aivot ovat muokanneet tapahtumasta tarinan, jossa katsomme tapahtumaa ulkopuolisena. Joskus emme voi olla varmoja, onko sellaista tapahtumaa ollut olemassakaan. Jos tapahtumaa ei ole ollut, vaikka meillä on selvä muistikuva asiasta, puhutaan valemuistosta. Minulla on käsitys siitä, että meinasin hukkua viisivuotiaana. En koskaan kysellyt asiasta äidiltä. Hän olisi varmaankin muistanut tapahtuman, jos sellaista olisi ollut. Muistini mukaan se tapahtui Rääkkylän kesässä, jolloin olin viisivuotias. Kahlailin vedessä, jossa oli iso kivi. Äiti oli pikkusiskon kanssa kivellä ja minä leikin  sen lähellä. Sitten olinkin yhtäkkiä veden alla. Seuraavassa muistikuvassa veden päällä näkyi vain punainen lettinauha, rusetti oli avautunut. Äiti veti minut siitä nauhasta pinnalle. En muista mitään tunteita. Samalta kesältä minulla on hyvinkin tarkkoja muistikuvia ja tunnemuistoja, mutta tämä on epämääräinen. Muistivirhe oli ainakin se, että näin sen lettinauhan. Enhän ollut todellisuudessa voinut nähdä punaista lettinauhaa veden pinnalla.

Valemuisto-ongelma on tullut viime vuosina esiin insestioikeudenkäyntien yhteydessä. Tiedän, että lasten todistusten perusteella joutunut syyttömiä vankilaan. Nykyään oikeuspsykologia on kehittynyt huomattavasti ja onneksi "oikeusmurhat" ovat vähentyneet. Oma hukkumismuisto on voinut syntyä siten, että joku on kertonut sellaisesta tapahtumasta, tai olen nähnyt unta. On voinut käydä niinkin, että äiti oli varoittanut minua ja olin kuvitellut, miltä tuntuu, jos niin tapahtuisi. Onneksi tarinalla oli onnellinen loppu. 

LAPSUUDEN HANKALAT TUNTEET AIKUISEN KÄRSIMYKSEN POHJANA

Syyllisyyden ongelma

Minulla oli kerran tunnelukkokurssilla mukana kasvatustieteen tohtori, joka oli keksinyt keinon hoitaa lapsuuden traumauttavien kokemusten muistoja. Hän kirjoitti tarinan niin kuin sen muisti ja sitten lisäsi siihen keksityn onnellisen lopun. Sen avulla esimerkiksi koetun häpeän tai syyllisyyden tai hylkäämiskokemuksen voima olisi lieventynyt tai kokonaan poistunut. Kokeilimme menetelmää kurssilla ja osa koki sen auttavan. Itse olen kokeillut vastaaviin muistoihin empatian ja itsemyötätunnon voimaa, ymmärrystä ja sisäisen lapseni lohduttamista. Olen pystynyt käsittelemään hymyssä suin ja myötätuntoisesti syyllisyyden tunnetta, kun söin kaurapuuroa liian hitaasti. Siis ymmärrän, että en ollut silloinkaan "tuhma lapsi", olin vain tavallinen lapsi, joka inhosi kaurapuuroa, jota oli kuitenkin pakko syödä lähes joka päivä.

Minäkäsitystä haavoittava, liian voimakas syyllisyyden tunne on voinut syntyä tunne-elämämme pohjakerroksiin 3 - 6 -vuotiaana, jolloin lapselle syntyy myös terve syyllisyydentunne ohjaamaan käyttäytymistä. Se tuleeko meistä yliherkkä itsemme syyttävä vai terveellä tavalla sen ohjaukseen taipuva aikuinen, riippuu siitä, miten ympäristö on reagoinut kiellettyihin tekoihimme. Siinä iässä lapsen elämä avartuu ja hän innostuu kaikesta uudesta, eikä aina tiedä, onko se luvallista vai ei. Yllätävat torut kasvattavat lapsessa tunnetta omasta "pahuudesta". 

Ensimmäisen kerran tuo kalvava syyllisyydentunne tallentui tunnemuistiini, kun olin kolmivuotias. Sekin oli kesä ja vietimme sitä Tuuloksessa vuokrahuvilassa, jonka naapurina oli iso maalaistalo, jossa oli kaksi poikaa.

Huonolaatuisessa kuvassa olen veljeni ja pikkusiskon ja naapurin Unton kanssa. Untosta oli tullut kesän aikana hyvä ystäväni ja vietin paljon aikaa naapurissa 5-vuotiaan Unton kanssa leikkimässä. 

Olin kerran kauniina kesäpäivänä veljeni kanssa lähdössä hakemaan postia. Käännyimme pihasta isolle maantielle. Kuljimme naapurin talon ohi ja siellä oli pihalla Unto, josta pidin kovasti. Ilahduin ja huusin Untolle, että hänkin tulisi mukaan. Isoveli ärähti, että menettelin tyhmästi - ei hän halunnut Untoa mukaan. Ahdistuin. Halusin peruuttaa kehotukseni, mutta miten? Keksin äkkiä, että heitän Untoa kivellä. Nappasin maantien sorasta pienen kiven ja heitin sen Untoa kohti. - Hän ei tullut mukaan. Kivi osui Untoa otsaan ja siitä tulikin elämää suurempi juttu. Tuli nuhteita ja anteeksipyytäminen ja maineen menetys jne. Vielä vuosikausia sen jälkeen tunsin asiasta syyllisyyttä ja valtavaa häpeää, eikä kukaan tiennyt, että halusin vain miellyttää veljeäni.

Ja voi sitä syyllisyyden ja häpeän kuormaa, jota minä kolmivuotias aloin kantaa sen tapahtuman muistona. Minäkäsitys sai kolhun, jonka vaikutuksia jouduin vielä aikuisena käsittelemään. Olin ensin tahtonut Untolle hyvää, pyytämällä häntä mukaan ja sitten halusin miellyttää veljeäni, perumalla pyynnön. Ja sitten minä pikkuinen pidin itseäni syyllisenä melkein murhaan. Olin helpottunut, että Unto ei ollut kuollut, mutta syyllisyys jäi, ja kesä oli osittain pilalla. Halusin tapauksen unohtaa, mutta se pyrki kuitenkin silloin tällöin mieleeni. Vasta kognitiivisen terapian menetelmällä sain senkin muiston käsiteltyä. Tapahtuma muuttui syyllistävästä muistosta tosiasiaksi.

Kognitiivinen terapia apuna

Kognitiivinen terapia perustuu siihen, että ajattelu, tunteet ja toiminta (käyttäytyminen) ovat jatkuvassa vuorovaikutussuhteessa toisiinsa. Vaikuttamalla yhteen niistä, muutkin kaksi muuttuvat.

​Nykyään kognitiivisen terapian parissa kehitetyssä skeematerapiassa puhutaan kahdeksastatoista tunnelukosta eli elämää haittaavasta skeemasta (tunnelukosta), joista yksi on häpeä.  Ne perustuvat Jeffrey Youngin luomaan teoriaan. Tosiasiassa skeemoja on enemmän. Suomalaisessa sielunmaisemassa lisäsisin vielä yhden skeeman: syyllisyyden skeema (syyllisyyden tunnelukon). ​

Jeffrey Youngin erilaisten psykologisten teorioiden pohjalta kehittämä kognitiivisen terapian suuntaus on valloittanut alaa terapian ja myös omahoitomenetelmien alueella. Suomessa puhutaan tunnelukoista, joita varhaiset haitalliset skeemat aiheuttavat. Alkuperäinen Youngin käyttämä termi on "lifetrap" (elämän ansa), joka kuvaa paremmin prosessia, jossa menneisyydessä koettu tunne muuttuu tunneansaksi nykyhetkessä. Elämän jättämät jäljet eli hankalat tunteet, joita olemme joskus elämämme varrella ja varsinkin alkuvuosina tunteneet aktivoituvat uudelleen samantapaisiksi kokemissamme tilanteissa.

Piirroksessa on kuvattu ongelmallinen alkutilanne. Nainen on saanut lapsena kokea paljon syyllistämistä ja häneen on juurtunut uskomus, että hän on paha. Minulla oli aikoinaan tapana sanoa, että olen hyvän äidin paha tytär, ja käsittelin ongelmaa kirjassani: Äiti ja tytär vallan ja rakkauden kehissä. Jos uskoo olevansa paha, syyttävät ajatukset alkavat kummuta liian herkästi ja liian usein, ja se kasvattaa väärää syyllisyyden tunnetta ja heijastuu käyttäytymiseen esimerkiksi vetäytymisenä tai päihteiden käyttönä, mutta myös luovana, kärsimystä käsittelevänä toimintana, jolla yritetään kohdata tunne. Luova toiminta voi todella auttaa ja toimia omahoitona. 

Toipuminen väärästä syyllisyydestä alkaa siitä, kun tunnistaa, että kyseessä on tunnelukko (tunneansa), eikä oma todellinen ominaisuus. Omaan sisäiseen puheeseen kiinnitetään huomiota ja puhutaan itselle järkeä ja ymmärrystä ja vapautetaan itse sisäisestä tuomiosta. Usein se voi tapahtua keksimällä tuomion kumoava voimalause, jota toistetaan usein – varsinkin itsesyytösten ahjossa. Toisto rakentaa aivoihin uusia tapoja ajatella, jotka ovat armollisia itselle, eivätkä syytä ja syyllistä.

Lopputuloksena on terve käsitys itsestä ja uskomuksena on, että on itse OK ja riittävän hyvä. Mokatessa mieleen nousee itseä ymmärtäviä ja puolustavia ajatuksia, jotka eivät tuota painostavaa syyllisyyttä, mutta antavat rohkeutta selvittää mokaa.

Tunnelukko: Itsensä kokeminen hylätyksi

Löysin kesällä kuvan, jota en ole aikaisemmin nähnyt. Siinä minut on sysätty seisomaan tuolin viereen, jonka ovat vallanneet äiti ja vauva. Koen selvästi itseni hylätyksi. Olen muutenkin päätellyt, että siskon synnyttyä koin itseni hylätyksi, mikä sinänsä on varsin yleinen ilmiö. Onneksi meillä oli kotiapulaisena Kerttu, joka oli minulle todella rakas. Hänkin joutui hylkäämään minut, kun olin 5-vuotias, koska hän lähti opiskelemaan apuhoitajaksi ja lisäksi toisen kerran, kun olin kaksitoistavuotias ja hän lähti Amerikkaan. Kun kolmenkympin tienoilla vierailin hänen luonaan Amerikassa, kävimme pitkiä keskusteluja ja lapsuuden tunteiden kuvio selkisi minulle paremmin. Siellä Amerikassa Kertun luona tunsin yllättävää onnen tunnetta ja turvallisuudentunnetta. Lapsuudesta oli jäänyt hyvää tunnepohjaa niin kuin myös vauvaiästäni, joka oli ollut ilmeisen onnellinen.

Tuuloksen kesältä ovat myös nämä kaksi kuvaa. Vasemmanpuoleisen on ottanut isäni ja olen onnellinen kotiapulaisemme Kertun lähellä. Toisen kuvan on ottanut Kerttu ja minä murjotan erillään perheestä. Äidillä oli sylissään sisareni, jonka hellimiseen hän keskittyi.

MUKAVIA KESÄMUISTOJA

Olen kesän aikana muistellut omaa lapsuuttani tavallista enemmän, sillä olen lajitellut isän perheestämme ottamien kuvien negatiiveja, joita on yli 300. Osan niistä olen jo kehityttänyt.

Vaikka lapsuus olisi ollut kuinka ankea, mitä lapsuuteni ei suinkaan ollut, aina meille on jäänyt siitä myös mukavia muistoja. Me aloimme viettää kesiä Nastolassa, kun olin kuusivuotias. Sitä ennen olimme vaihtelevissa paikoissa.

Ensimmäinen kesäni

Ensimmäisen kesän vietin vastasyntyneenä sotaa ja Helsingin pommituksia paossa Tammelassa Mustialassa sianhoitokoulun henkilökunnan asuntolassa (kuva) Majapaikan meille oli järjestänyt äidin tuttava, koulun opettaja Aili Mustakallio. Kuvassa pihalla liehuu tuulessa luultavasti minun aiheuttamaa pyykkiä. Isä ei ollut ristiäisteni aikaan lomalla, joten niistä otetut kuvat olivat aika epäonnistuneita. Naamastanikaan ei saa selvää. Tämän ensimmäisen vauvakuvani negatiivi oli kesän löytö. Se oli niiden yli kolmensadan negatiivin joukossa, jotka olivat isän jäämistössä. Olin äidin muistiinpanojen mukaan onnellinen, kiltti vauva, joka hymyili aikaisin ja jokeltelekin jo kaksikuisena (mitä vähän epäilen). Oletan, että lapsuuden eväät vauvakaudelta olivat hyviä. Tarpeeni olivat täyttyneet ja sen ikäkauden eväinä olivat hyvä perusturvallisuus, turvallinen kiintymytyyli, toivo ja sanaton itseluottamus.

Toinen kesäni

Vietimme kesän Nurmijärvellä ja onnellinen vauvaikä (psykologiassa lasketaan 0 - 1,5 v.vauvaiäksi). Samassa talossa asui iäkäs herttainen vanhus: neiti Oksman, jonka kanssa ystävystyin. Minulla ei ollut omaa isoäitiä, joka olisi minua hellinyt. Äidinäiti oli kuollut ennen syntymääni ja isänäidin eli 84-vuotiaan mammani näin ainoan kerran neljävuotiaana, kun olimme Raumalla tätini luona. Silloinkin vain muutamien tuntien ajan. Mamma kuoli, kun olin 5-vuotias. Isä oli näpsinyt neiti Oksmannista ja minusta toistakymmentä kuvaa. Hänestä en muista koskaan puhutun meillä, mutta varmaankin hän toi valoa elämääni.

Sinä kesänä viisivuotias veljeni joutui toimimaan lapsenpiikana – ainakin sen kerran, josta jaksettiin kertoa myöhemmin juttua. Pikkutyttönä uskoin sen, mutta aikuisena mietin, mitenkähän juttu todellisuudessa meni. Isällä oli taipumus vinoilla veljelleni. Hän kertoi nauraen, että veli määrättiin lapsenvahdiksi samana päivänä, kun olimme tulleet perille Nurmijärvelle. En osannut siinä vaiheessa kävellä. Joka tapauksessa meidät oli siirretty saunalle – ehkä pois jaloista muuttokuorman purkamisen ajaksi. Minä olin kuulemma ensitöikseni kontannut saunan uuniin. Vuosikausia minulla oli käsitys, että olin ollut kokonaan siellä kylmässä, tuhkaa pursuavassa uunissa. Se oli tarina hölmöstä tytöstä ja laiskasta lapsenvahdista. Ylhäällä olevassa kuvassa leikimme sopuisasti huvilan pihalla.

Kolmas kesäni

Vietimme sen taas Nurmijärvellä, ja nyt huvilan jakoi tuttu papin perhe, jossa oli viisi lasta. Isä oli komentanut koko porukan pituusjärjestyksessä kuvaan. Olen pienimäinen. Mustahousuinen poika oli papin perheen apulaisen poika ja kuusivuotias veljeni on kuvan kolmas poika. Sen kesän alussa oli minulle syntynyt pikkusisko, mutta toisaalta olin sekä papin lasten että Kertun että myös papin rouvan ja isän suosiossa. Ensimmäiset kesämuistoni ovat tältä kesältä ja kaikki ovat positiivisia.

Neljäs kesäni

Olen kertonut Tuuloksen kesästä tekstin alkupuolella. Sen kesän "mukaviin" muistoihin kuului se, kun kävimme veljeni kanssa seuraamassa läheisen uittotyömaan miesten työskentelyä. Minua kiinnosti kovasti miesten kiroilu. - Siis ehdoton kiroilukielto ei koskekaan kaikkia ihmisiä – jotkut uskaltaa, sisäinen kapinoitsijani samaistui heihin.

Viides kesäni

Jostain syystä emme sinä kesänä olleet vuokranneet kesäasuntoa vaan kiertelimme sukulaisissa. Olimme isän sisaren luona Raumalla ja Pieksämäellä äidin sisaren luona. Vierailimme myös Moision kartanossa, joka oli maineen ja karjoineen - päärakennusta lukuun ottamatta - ukillani vuokralla. Kymmenhenkisellä perheellä oli asuttavanaan tilava kartanon piharakennus. Äiti oli kasvanut siellä yhdeksänvuotiaasta lähtien aikuiseksi. Muistan siltä kesältä Pieksämäeltä Hynnisen Meeri-tädin, joka oli reumansa tähden liikuntakyvytön, mutta aina iloinen. Pisimmän ajan vietimme Anttolassa äidin veljen luona kirkkoherran pappilassa. Sieltä minulla on paljon onnellisia muistoja viiden serkun kanssa vietetystä ajasta. Sielläkin paistoi aina aurinko. Kuvassa olemme pikkusiskon kanssa oikealla.

Kuudes kesä

Kuudentena kesänä olimme Rääkkylässä, jossa meillä oli vuokralla Niemisen hovin muonamiehen (kuvassa) mökki, jossa oli yksi huone ja paljon koppakuoriaisia. Siltä kesältä ei ole isän ottamia valokuvia muuta kuin siitä mökistä, jonka portailla istuskelee joukko lapsia, joita ei pysty tunnistamaan. Ehkä minä olen siellä joukossa. Yllä oleva kuva on otettu valokuvaamossa kesäkuun 4. päivänä ennen Rääkkylään lähtöä. Sitä kesältä on tunnemuistoja syyllisyydestä, häpeästä ja pelosta, mutta myös paljon onnellisia muistoja.

Lauantait vietimme Hovissa (toinen kuva). Siellä leivottiin karjalanpiirakoita koko päivän ja illalla mentiin saunaan. Sinä kesänä laskettiin pohjaa monenlaisille tunteille. Eniten oli merkitystä tapahtumalla, jolloin voitin pelkoni.

Lopuksi kerron sankaritarinan siltä kesältä. Eivät aikuiset minua pitäneet sankarina, en ainakaan muista, mutta itse pidin. Kerran olimme mökillä äitini ja pikkusisareni kanssa kolmistaan. Isä ja veli olivat jollain matkalla. Kerran äiti käski minut luokseen ja sanoi, että hän on tullut kovin kipeäksi, ja nyt minun täytyy mennä yksin metsän poikki Hoviin ja viedä sinne kirje äidiltä. Metsässä laidunsi Hovin parikymmenpäinen lehmäkarja, jota pelkäsin. Enkä ollut koskaan kulkenut runsaan puolenkilometrin matkaa yksin. Nyt oli vain pakko. Muistan vihreäkuvioisen esiliinan, joka minulla oli päällä ja siinä oli ainakin yksi tasku oikealla. Puristin oikealla kädellä kirjelappusta taskussa, etten vaan hukkaisi sitä matkalla. Lehmänkello kalkatti kauempana. Koko ajan pelotti, mutta minä silti kuljin eteenpäin. Perillä annoin lapun emännälle. Tehtäväni oli suoritettu. Siihen muistitarinani päättyi. Ehkä taksi vei äidin sairaalaan, vaikka äsken olin muistavinani, että ambulanssi. Meistä lapsista huolehdittiin ja äiti palasi sairaalasta ja kesä jatkui.

Seitsemäs kesä

Vietimme kesän Nastolassa maalaistalossa, jonka päärakennus oli myöhemmin minulla vuokralla. Sen kesän ja siellä vietetyn seuraavan kesän aikana tutustuimme maatalon elämään, eläimiin, töihin ym. Kesämökkiämme rakennettiin läheiseen niemeen. Kivaa oli. Talossa oli paljon väkeä, eikä aika tullut pitkäksi. Saimme toteuttaa luovuutta ja rakentaa majoja, järjestää isoja leikkijuttuja ja, seikkailla kallioilla ja viettää aikaa "salaisessa puutarhassa". Kaikki sellainen on kuusivuotiaan kehitykselle tärkeää. En muista mitään negatiivista niiltä kesiltä.

Kun mökki oli valmis ja vietimme siellä kesiä, tilanne oli muuttunut ja kaipasimme kavereita. Kuvassa olen 8-vuotias ja pitkästynyt mökkielämään. Pitkästyminen sinänsä ei ole kouluikäiselle vaarallista kehityksen kannalta.

Aloin aikuisena kaivata Nastolan kesiä ja vuokrasin ensin pienen rantasaunan kamareineen, jossa vietimme lasten kanssa kuusi ihanaa kesää. Kun mökki tuli ahtaaksi, pidimme taukoa ja sitten vuokrasin sen kahdeksan huoneisen talon rantasaunoineen kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Toivon, että siellä vieteyistä kesistä on jäänyt lapsenlapsille mukavia muistoja. Kuvassa vietämme siellä syntymäpäiviä lähisuvun kanssa. 

- Ja sitten siunatuksi lopuksi

70-luvulta lähtien on kesiini aina kuuluneet hengelliset kesäpäivät. Tänä vuonna olin Kansanlähetyspäivillä Ryttylässä. Sanan suvipäivät ovat olleet yleensä ohjelmassa, mutta aikataulut eivät nyt sopineet. Onneksi sen ohjelmia oli mahdollista katsoa youtubesta ja on yhä edelleen. Eniten minua kiinnosti Eija Riitta Korhola-Dunderfeldin ja Tuomas Enbusken keskustelu. https://www.youtube.com/watch?v=jjqEf88XSWc&t=73s

 Kuuntelin sen heti päivien jälkeen ja kuuntelin sen nyt uudestaan, ja nytkin ilon kyyneleet tulivat silmiini kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan siitä, mitä hän on lahjoittanut Tuomas Enbuskelle, ja miten Jumala on käyttänyt Eija-Riittaa välineenä Enbusken kutsumisessa laumaansa. Eija-Riitalla oli muistissa vuosilukuja, jolloin Enbusken tie ateistista tunnustavaksi kristityksi liikahti eteenpäin. Kaiken avaimena oli rukous. Enbuske ihmetteli sitä, miten monet ihmiset rukoilivat hänen puolestaan ja edelleen uusia ihmisiä tulee sanomaan, että ovat olleet esirukoilijoita.

Olen yksi niistä, joille Jumala antoi tehtäväksi rukoilla Enbusken uskoontuloa. Minullakin on vuosiluku, jolloin aloitin – ja tarkka päivämäärä. Silloin näin Tuomas Enbusken ainoan kerran livenä. Hän oli tulossa psykologimessuille myöhästyneenä ja kyseli jotain minulta, joka olin naulakolla pavelemassa. Kohtaaminen oli miellyttävä ja koin, että minun pitäisi rukoilla hänen uskoontuloaan. Olin vuonna 2011 postannut FaceBookiin seuraavasti:

Enpä arvannut, että se hyvä työ johdatti rukoustyöhön, jonka tuloksista saan niin paljon iloa. Ja se tapahtui aikana, jolloin ei vielä ollut julkisia kehotuksia rukoilla ateisti Enbusken puolesta. Uskon, että Jumala oli kutsunut myös sitä ennen muita esirukoilijoita. 2012 Enbuske alkoi ajatella, että uskominen on järkevää. 2014 oli tärkeä tapaaminen Eija Riitan kanssa ilmastopolitiikan merkeissä, mutta siitä muodostuikin evankeliointitapahtuma. Kannattaa kuunnella koko mahtava juttu youtubesta.

Tulin itse uushenkisyydestä uskoon ja se oli ihme. Ateisti Enbusken hidas, mutta varma uskoontulo oli ihme. Olin ollut kuuro ja sokea kristinuskolle ja niin oli ollut myös Enbuske. Siksi valitsin loppuvirreksi virren 932, sillä Enbusken oli vaikea aluksi ymmärtää armoa, myös minulla oli sama vaikeus. KUUNTELE>>>