KOKO KIRJA LÖYTYY SKANNATTUNA TÄÄLTÄ>
TYÖTTÖMYYS ELÄMÄNVAIHEENA
Tämä kirjan esittely oli Vakuutusväen lehdessä 9.5.1995
Jäin työttömäksi vuonna 1993, kun lama oli iskenyt Forssan kaupunkiin keskimääräistä ankarammin. Jouduin seitsemänkymmenen muun kanssa irtisanotuksi kaupungilta. Kirjoitin silloin selviytymisoppaan työttömille jatko-opintojeni ohessa. Kun kirja "Työ meni, mitä jäi" ilmestyi kauppoihin, aloitin samana päivänä työt kouluttajana Työväen Sivistysliitossa.
90-luvun alussa ilmestyi joitakin irtisanottujen kirjoittamia kirjoja. Niitä luettuani päätin pitää kaksi ohjenuoraa mielessäni: En kosta kirjallani kenellekään, enkä hae sillä töitä. En ole ainakaan kuullut, että kukaan Forssassa olisi pahoittanut mielensä ja uutta työpaikkaa en ilmestymisvaiheessa enää tarvinnut. Kirjaa kirjoittaessani tein samalla surutyötä. Se olisi voinut jäädä tekemättä kaiken innostavan tutkimisen ja kirjoittamisen täyttäessä päiväni. Surutyön prosessiani olen kuvannut kirjan loppusanoissa:
Kun irtisanoja-esimieheni sai tietää, että teen aiheesta kirjaa, hän muuttui välttelijästä liehittelijäksi. Tilanne huvitti. Naureskelin tytöille kahvipöydässä ja sanoin, että taidan vapauttaa hänet pelosta ja kertoa, etten tosiaankaan anna kaunani näkyä tekstissä. Työtoveri totesi: "Älä kerro, anna sen vaan kärvistellä pelossa".
Hain aktiivisesti töitä, mutta yli 50-vuotias nainen ei suinkaan ollut työnantajien näkökulmasta toivetyöntekijä. Nuoremmat veivät työpaikat. Elelin aikuisopintotuella.
Olin tehnyt aikaisemmin hyvää yhteistyötä TSL:n kanssa, kun he kustansivat kirjani "Perhepäivähoidon ihmissuhteet". Kun Euroopan Unionin Sosiaalirahaston tukemat työllisyyskurssit (urasuunnittelukurssit) alkoivat Suomessa, he tarjosivat minulle kouluttajan paikkaa. Se oli matkatyötä. Näkökulmani suomalaiseen työttömyyteen avartui entisestään. Toimin kouluttajana ympäri Suomea: Helsingistä ja Turusta Ouluun ja Raumalta ja Porista Imatralle ja Lappeenrantaan ja Sisä-Suomessa useissa kaupungeissa. Pidin työstäni kovasti ja tiimistämme, mutta kouluttajia alettiin vähentää ja kahta vuotta myöhemmin minut houkuteltiin Forssaan Terveydenhuolto-oppilaitokseen opettajaksi. Olin ollut siellä aikaisemmin varsinaisen työni ohessa sivutoimisena luento-opettajana ja tuntioptaajana.
Matkatyö oli onnenpotku, siinä mielessä, että sen alussa minulla oli väitöskirjatutkimuksen aineistonkeruuvaihe. Iltaisin ajelin tekemään haastatteluja ja testejä lähiseuduilta. Koska tutkimukseen kuului 20-vuotiaiden sijaiskodeissa kasvaneiden tyttöjen haastattelut ja umpimähkäisen valinnan perusteella muodostetun vertaisryhmän tyttöjen haastattelut, vierailin yli 130 nuoren kotona. Sain näkökulman siihen, miten lama oli koskettanut nuoria tyttöjä. Olin hämmästynyt siitä, että he olivat optimistisia ja unelmoivat hyvästä tulevaisuudesta. Päivisin tapasin keski-ikäisiä, usein toivonsa menettäneitä, katkeria, laman kourissa tuskailevia kurssilaisia. Tyttöjen tapaaminen työpäivän jälkeen oli suorastaan terapeuttista, vaikka monet heistä olivatkin työttömiä.
Työttömyyteen suhtautuminen vaihteli alueellisesti. Länsi- Suomessa työttömyys otettiin raskaammin kuin Itä-Suomessa. Se näkyi myös kurssiarvioinneissa. Samalla kurssilla oli sekä akateemisen loppututkinnon suorittaneita että pelkän kansakoulun käyneitä. Heistä edelliset olivat ahdistuneempia kuin jälkimmäiset.
Vuodesta 1995 eläkkeelle jäämiseen 2008 asti työskentelin kahdessa työpaikassa, ja molemmissa vähennettiin väkeä. Oli surkea nähdä työtovereiden lähtöä. Ja epävarmuuteen oman työpaikan suhteen oli vain totuttava. Vasta muutaman viimeisen vuoden aikana olin "turvassa".
Kun luin nyt kirjaani, muistiini palautui se, miten näköalatonta aika oli. Ennustukset olivat synkkiä. Pätevöidyin sosiaalityöntekijäksi, koska ajattelin, etten enää saa psykologina työtä, koska olin ollut niin kauan poissa siitä ammatista. Psykologipulasta ei oltu vielä siinä vaiheessa kuultukaan. Ajattelin, että ehkä yli viisikymppiselle naiselle löytyisi sosiaalialan sijaisuuksia jostain rajaseudulta. - No, minullehan kävi hyvin, oikeastaan kaikille muillekin kirjani haastattelemille henkilölle. Mutta olin ihan tosissani kun kirjoitin kirjaani seuraavan tekstin:.
Kun lama iski uudestaan vuonna 2008, tilanne oli jo toinen. Olin jo eläkkeellä ja TSL:stä pyydettiin 2010 minua kirjoittamaan selviytymisopas luottamushenkilöille, jotka olivat kovan paineen alla. Jouduin silloin vertailemaan lama-aikoja ja totesin, että hyvnvointiyhteiskunta toimi 2008 paremmin ja herätti turvallisuutta aivan toisella tavoin kuin 90-luvulla. Jotain oli opittu edellisen laman epäonnistumisista.
Olin selviytynyt työttömyydestä ja siksi saatoin lohduttaa niitä, jotka olivat juuri saaneet tiedon irtisanomisesta. Olin kerran palaamassa 90-luvulla kotiin kurssiviikon jälkeen, kun minulle soitettiin autoon. Erään forssalaisen pankin luottamusmies pyysi minua pitämään kriisipalaveria niille pankkilaisille, jotka olivat samana päivänä saaneet tiedon irtisanomisestaan. Pöydän ympärillä istui joukko hyvin pukeutuneita nuorehkoja naisia ja tunnelma oli epäuskoinen ja epätoivoinen.
Eräskin yksinhuoltajaäiti totesi itkuisena: "Mä olen vasta alle neljänkymmenen ja en saa täältä työtä. Olenks mä sitten loppuelämäni työtön" Pystyin kertomaan mahdollisuuksista. Vaikka ihminen ei enää saisikaan pankkityötä tai muuta "vakituista" työtä, on monia mahdollisuuksia: Voi kouluttautua uuteen ammattiin, voi tehdä sijaisuuksia, voi saada tukityöllistettynä työelämäjaksoja, osallistua työllisyyskursseille jne. Hänellekin kävi hyvin. Hän kouluttautui uuteen ammattiin, sai vakituisen työpaikan, josta on nyt eläkkeellä. - Ja uusi aviomieskin löytyi sieltä työpaikalta.
Forssassa jaettiin irtisanomiskirjekuoret lokakuussa. Meidät irtisanotut kutsuttiin koolle valtuustosaliin vasta kolmen kuukauden kuluttua. Moni tuli sairaslomalta. Olin ottanut tavoitteekseni, että kestäisin puolivuotisen irtisanomisajan ilman sairaslomaa. Otin käyttöön kaikki mahdolliset selviytymiskeinoni. Olin väitöstutkimusta varten tutustunut kognitiivisen terapian itsehoitomenetelmiin ja nyt niille oli käyttöä. Huomasin, että ne todella auttoivat minua selviytymään päivästä toiseen. Tilaisuudessa kerrottiin, että kaupunki on varannut summan rahaa, jota voi anoa työllistymistä edistävään koulutukseen. Sitä voi saada myös psyykkisen työkyvyn kohentamiseen. Silloin viittasin ja ilmoitin, että voisin pitää kurssin, jossa irtisanomisen vaurioittamaa itsetuntoa parannettaisiin kognitiivisen terapian ja vertaistuen avulla.
Ehdotukseni ei oikein ilahduttanut johtoporrasta, mutta eivät kehdanneet kieltäytyäkään tarjouksestani. Ja niin pääsimme kolmeksi päiväksi Tampereelle Lapinniemen kylpylään ja opiskelimme itsehoitomenetelmiä ja purimme hankalia tunteita. Mielenkiintoista oli, että jokaisella oli selvä selitys siihen, miksi juuri hänet oli valittu irtisanottavaksi. Esimerkiksi:
Kirjani haastatteluissa nimet on muutettu. Suurin osa haastatteluista on tehty Forssassa. Siksi olen voinut seurata, miten ihmisille on myöhemmin käynyt. Tietooni ei ole tullut, että kenenkään meistä elämä olisi tuhoutunut. Monet pääsivät takaisin kaupungille töihin. Osa sai työtä muualta. Jotkut muuttivat pois Forssasta. Vanhemmat odottelivat pääsyä eläkeputkeen. Forssassa oli Finlaysonin tehtaan irtisanomisten myötä totuttu töiden menettämiseen ja kaikilla oli tuttavapiirissään työttömiksi joutuneita. Mutta Forssassa ei silti ollut työttömien ruokailussa tungosta eikä työttömien yhdistystoiminta kerännyt väkeä. Seuraava lainaus kertoo jotain forssalaisten tunnelmista:
KAKSI ERILAISTA TYÖTÖNTÄ
TYÖMIES MATTI
Matti sai myöhemmin tilapäisiä töitä. Kun Matin vaimo pääsi eläkkeelle, perhe muutti pois Forssasta ja he hankkivat oman vanhan omakotitalon, jossa Matilla riittää puuhaa.
TURKULAINEN KOULUTETTU ESA
Esa löysi laman jälkeen koulutustaan vastaavaa, mielekästä työtä.
NUORTEN TYÖTTÖMYYS
VERKOSTOITUNUT JENNI
Jenni oli 25-vuotias tyttö, jolta oli jäänyt lukio kesken. Hän on aina ollut sosiaalisesti aktiivinen.
Jenni suoritti yksityisoppilaana ylioppilastutkinnon. Hän muutti pois Forssasta, avioitui ja sai kaksi lasta. Työura oli edelleen katkonainen. Hän alkoi kiinnostua yhteiskunnallisista asioista ja pääsi oman kaupunkinsa valtuustoon. Sitten Jenni pääsi opiskelemaan ammattikorkeakouluun ja valmistui monimuotokoulutuksesta sosiaalialan ammattiin ja on ollut vuosia oman alansa töissä. Hän viihtyy työssään hyvin ja on siinä ilmeisen taitava. Hän saa kohdata ihmisiä ja auttaa heitä. Jennin työelämä koulun päätyttyä ei aikoinaan ollut alkanut kovin lupaavissa merkeissä, kuten seuraavasta ilmenee.
NUORET MIEHET JA ÄIDIN NÄKÖKULMA
Santtu pääsi oman alansa työympäristöön, mutta ei koulutustaan vastaavaan työhön. Hän muutti pois Forrsasta isoon kaupunkiin, jossa oli paremmat työmahdollisuudet. Santtu sai pian töitä markkinoinnin parissa, johon hänellä ei ole ollut koulutusta, mutta luontaiset lahjat. Tähän mennessä hän on onnistunut etenemään uralla ja vaihtanut työpaikkoja yhä vaativimpiin ja paremmin palkattuihin. Välillä hän on ollut eri pituisia jaksoja suomalaisten firmojen palkkaamana ulkomaan komennuksella. Välillä joku firma on mennyt alta, mutta Santulle on tarjoutunut tilalle uusia mahdollisuuksia.
KOETTELEMUS PARISUHTEELLE
Pariskunnan suhdetta rasittivat isot velat. Vaikka he molemmat saivat töitä, parisuhde ei korjaantunut. Molemmat löysivät uudet kumppanit.
AKATEEMISET SISARUKSET
Jari kertoo, että hän oli valmistunut syksyllä -90 juristiksi eli oikeustieteen kanditaatiksi ja edellisenä vuonna valmistuneet olivat >
Koska sisarukseet eivät asuneet Forssassa, en ole päässyt seuraamaan heidän työllistymistään. Olen kuitenkin varma, että fiksut ja sosiaalisesti taitavat sisarukset työllistyivät omille aloilleen, eikä Annukan tarvinnut mennä lastenhoitajaksi mihinkään perheeseen.
KESKI-IKÄISET NAISET
HYVÄSTIT TYÖPAIKKAKIUSAAJALLE
SUUREN FORSSALAISEN TEOLLISUUSLAITOKSEN JOHTOTEHTÄVISSÄ OLLUT KERTOI
Haastateltavan vuoro ei tullut. Hän vaihtoi itse työtä koulutustaan vastaavaan asiantuntijatehtävään ja jäi siitä aikanaan eläkkeelle.
ARMOTONTA TAISTELUA
HUIPULLA TUULEE
Haastateltava ei tullut koskaan irtisanotuksi.
LUOPUMISTA JA SAAMISTA
Haastateltava sai työtä, joka ei ollut yhtä hyvin palkattua kuin työ hänen aikaisemman uransa aikana. Mutta työ oli itsenäistä ja luovaa asiakastyötä, jossa hän viihtyi hyvin.
ANTEEKSIANTO VAPAUTTAA
Haastateltava tekee edelleen työtä yksityisyrittäjänä. Ja käsittääkseni hänelle myös maksetaan.
Samoihin aikoihin kun Forssan irtisanomiset olivat, oli lehdessä Tenavat-sarjakuvassa piirros, joka ilahdutti ja voimaannutti minua. Siinä Ressu kantaa masentuneen oloisille tenaville pellillistä höyryäviä pikkuleipiä ja vastaa näiden kysymykseen:
"Mitä pitää tehdä silloin kun elämä kohtelee epäoikeudenmukaisesti?"
"On opeteltava leipomaan omat pikkuleipänsä!"