- TARINA SIITÄ, MITEN MINUSTA TULI TIETOKIRJAILIJA ON JULKAISTU AIKOINAAN SEURAAVASSA ANTOLOGIASSA
He kirjoittavat öisin - mutta miksi? : tietokirjailijat kertovat : Suomen tietokirjailijat ry:n 25-vuotisantologia- Tekijä Pirjo Hiidenmaa, Katri Maasalo
- JulkaisijaSuomen tietokirjailijat ry
MITEN MINUSTA TULI TIETOKIRJAILIJA
Kirjoita kirja, kehotti pari vuosikymmentä sitten eräs sosiaalityöntekijä kerrottuani lastensuojelun koulutuspäivillä kokemuksiani kolmen sijaiskotilapsen ja yhden biologisen lapsen äitinä. Siinä vaiheessa olin työssä käyvä yksinhuoltaja, jonka vapaa-aika ja energia kuluivat täysin kodin ja lapsilauman pyörittämiseen ja eteen vyöryvien ongelmien ratkomiseen. Tunsin itseni jatkuvasti loppuunpuristetuksi sitruunaksi ja jo ajatus kirjasta tuntui ylivoimaiselta rasitukselta.
Etsin tietokirjaa
Olin törmännyt sijaisäitinä lukuisiin ongelmiin ja toisaalta median luomaan sievisteltyyn tarinaan perhehoidosta. Ongelmien esiintymisestä kerrottiin lähinnä ohimennen sivulauseessa. Psykologista tietoa kasvatuksesta pursuili kirjastoissa hyllymetreittäin, mutta kirjaa sijaiskotihoidosta ei löytynyt, kun sitä tarpeeseeni etsin. Olinhan kokenut monia ikäviä yllätyksiä, joille kaipasin selityksiä ja ratkaisuja. Psykologin koulutukseni auttoi rakentamaan vähitellen uutta tietoa ja sen varasto kasvoi mielessäni - mutta voimia kirjoittamiseen ei ollut.
Ensin oli moniste
Yksi viikko vuodessa oli omani. Kesällä 90 vietin sen osallistumalla minua kiinnostavalle kurssille eräässä kristillisessä leirikeskuksessa. Rahat eivät riittäneet majoitukseen ja jouduin yöpymään autossani. Yhtenä yönä koko yön pituinen rankkasade piti minut ropinallaan hereillä, eikä ajan kuluttamiseksi ollut paljon vaihtoehtoja. Mietin elämääni, muistelin, suunnittelin, pohdin ja rukoilin. Yön kuluessa kiteytyi päätös tehdä sijaisvanhemmille valistusmoniste.
Monet musiikin tai runouden taitajat ovat kokeneet saaneensa melodiansa tai runonsäkeensä ylhäältä. Minä koin saaneeni ylhäältä aiheen, mutta sisältö oli puristettava ihan omin voimin. Tekstiä tuli kaiken muun normaalihulinan ohessa pinnistellen ja ponnistellen keskimäärin sivu viikossa. Neljässä kuukaudessa moniste tuli valmiiksi ja lähti sijaisvanhempien oman järjestön levittämänä maailmalle. Ajatus kirjastakin häivähti ajoittain mielessä, mutta sen ajattelin siirtyvän hamaan tulevaisuuteen, jos mahdollisesti jäisin työttömäksi.
Sitten tuli kirja
Luin pari vuotta myöhemmin kustannustoimittajan haastattelun, jossa hän kertoi, että heille voi tarjota myös kirja-ideaa. Ja ideahan minulla oli - ja se moniste. En ollut jäänyt työttömäksi, mutta elämäntilanne oli muuten helpottunut, kotona oli enää kaksi nuorinta ja hekin jo melkein aikuisia. Kirjoitin kirjeen haastatellulle kustannustoimittajalle ja viikon kuluttua tuli soitto. Kerroin, että tämä aihe ei jätä minua rauhaan ja kun tämän kirjan teen, tunnen suorittaneeni velvollisuuteni yhteiskunnalle.
Hankin käytetyn sylimikron, jonka sitten kaivelin aamuöisin sängyn alta ja aloittelin työt. Työpäivän jälkeen kirjoittaminen jatkui. Kotona priorisoin toimintoni. Pojat joutuivat täyden palvelun sijaan kohtaamaan sen tosiasian, että leipomispäivät olivat loppuneet, ruokaa ei oltu tehty ajallaan tai ollenkaan, tai jälkiruoka puuttui. Vaatehuolto kangerteli, puhtaat sukat olivat usein loppuneet ja pölyt kokoontuivat nurkkiin. Mutta kirjoitustyö edistyi. Viidentoista sivun moniste oli vienyt neljä kuukautta, nyt yli kahdensadan sivun kirja ryöppysi paperille puolta lyhyemmässä ajassa.
Suuntasin kirjani sen ajan keskivertosijaisvanhemmille, jolla ei juuri ollut psykologista perustietoa eikä takanaan valmennuskursseja. Mielessäni oli Pihtiputaan mummon sijaan kohderyhmän edustajana eräs tuntemani viisaalla maalaisjärjellä ja loppumattomalla kärsivällisyydellä varustettu sijaisäiti. Hänen ja muiden käytettäväksi halusin tarjota tietojani. Valitsin jutustelevan tyylin ja käänsin psykologista kapulakieltä selkopsykologiaksi.
Kirjaa kirjoittaessani jouduin kohtaamaan tutkimustiedon vähäisyyden ja ristiriitaisuuden. Kentällä risteilevä mutu-tieto, ja toimijoiden suojamekanismien värittämät luulot ja asenteet olivat rakentaneet toimintakulttuuria, jossa esitettiin perusteluita mitä erilaisimmille väitteille ja menettelyille. Siihen soppaan halusin tunkea oman lusikkani.
Jouduin kirjoittaessani liian monta kertaa tukeutumaan sanoihin: yleensä, usein, monet, jotkut, ehkä. Fakta-tiedon puute alalta oli ilmeinen.
Kirjoittamisesta tuli iloni. Enpä vielä silloin ollut kuullut flow-kokemuksesta, mutta tunsin olevani virtauksessa. Oli helppoa ja innostavaa kirjoittaa. Samalla kasvoi tarpeeni alueen fakta-tiedon kartuttamiseen. Tilanne johti yllättävään käänteeseen. Ajatus väitöstutkimuksesta pulpahti kerran mieleen ja jo samana päivänä otin yhteyttä yliopistoon.
Seuraava askel: väitöskirja
Väitöskirjan tekeminen täytti vapaa-aikani, mutta vuonna 94 sitä alkoikin olla yllättävän paljon, kun tulin saneeratuksi monen muun ohella työpaikastani. Päivätyön menetys 51-vuotiaana aiheutti melkoisen mylläkän mielessäni ja samalla erilaisten selviytymiskeinojen etsinnän. Huomasin taas saaneeni apua psykologiasta ja siitä sitten seurasi tietokirja muille työnsä menettäneille. Kun yhdeksän kuukautta päivätyön päättymisestä oli kulunut, kirja tuli painosta ja samalla viikolla minulle tarjottiin työtä kouluttajana järjestöstä, joka oli tullut tutuksi kirjoittamisen eli opintokerhomateriaalin valmistamisen kautta.
Olin uudessa työpaikassa, tein väitöskirjaa ja kirjoitin tietokirjoja. Se onnistui, koska elämässäni oli niihin aikoihin hoivatoimintojen suvantovaihe: Nuorimmatkin lapset olivat muuttaneet pois kotoa, vanhempani olivat kuolleet ja lastenlapsia ei vielä ollut. Oli aikaa ja voimia tutkia ja kirjoitta. Saatoin jatkaa tietokirjojen kirjoittamista, sillä uutta sanottavaa oli taas ilmaantunut. Ja väitöskirjakin valmistui aikanaan.
Tietokirjailijan rooli
Olisiko minusta tullut tietokirjailija, ellei minusta olisi tullut sijaisäitiä? Siitähän rooli pyörähti käyntiin? Ensimmäisen kirjan jälkeen suhde kustantajaan oli luotu ja rohkeus tarjota tekstiä myös muualle lisääntyi.
Yhä edelleen hämmästelen kirjoittajanrooliani ja sitä, että elämä toi tällaisenkin vaiheen. Se tuli kypsässä keski-iässä ja yllättäen. Minulla ei juuri ole ollut kovin kunnianhimoisia tavoitteita opintojen tai kirjoittamisen suhteen. On vain tullut eteen tehtäviä, jotka ovat haastaneet tekemään. Olin kuvitellut kuvaamataiteen harrastukseni ja öljyväritöiden tekemisen muodostuvan kehityskentäkseni ja täyttävän elämääni, kun aikaa ja energiaa alkaisi vapautua itselle. Sen sijaan kirjoittaminen veikin kaiken ajan.
Nyt kirjoittaminen on vähentynyt ja olen jo kaivanut jo puoliksi kuivuneet öljyvärituubit esiin. Viime keväänä minulta pyydettiin 15 sivun artikkelia kokoomateokseen. Sain sen juuri ja juuri tehtyä, mutta virtaukset olivat kaukana siitä puurtamisesta.
Luopumisen aika
Olen vuoden päästä siirtymässä eläkkeelle ja iässä, jolloin aletaan pohtia omaa elämäntarinaa. Tämän vaiheen onnellisena löytönä pidetään elämänkaaripsykologian mukaan tunnetta siitä, että oma elämä on ollut juuri itselle sopiva elämä. - Onneksi koen juuri niin ajatellessani menneisyyttä, mutta vanhuuden alkuun sopeutuminen tuottaa vielä ongelmia.
Viisikymppisenä ja yllättäen alkanut tietokirjoittaminen on ollut rikastuttava osa elämääni. Nyt alan olla luopumassa osasta. Yli kymmenen vuoden ajan oli koko ajan kirja tekeillä ja aamuhetket oli omistettu kirjoittamiselle, mutta enää ei aikaiseen aamuherätykseen liity sylimikron hamuamista sängyn alta. Uusien kirjojen kyselijöille vastaan, että olen vanhentunut, kirjoittamisen palo on sammunut eikä nuppikaan ole enää yhtä terävä kuin ennen.
Ulkonäön epäedulliset muutokset olen vastaanottanut melko rauhallisesti, mutta sisäiset muutokset ovat työstämistä vaativia. Tapananihan on ollut työstää elämäni haasteita kirjoittamalla niistä tietokirjoja. Mutta kirjaa astumisesta vanhuuteen ja sen myötä keski-ikäisyydestä, energisyydestä ja kognitiivisista resursseista luopumiseen en aio kirjoittaa. On kieltämättä haikeaa lakata olemasta kirjoittava tietokirjailija. - Tosin yksi aihe minua vielä vaivaa...
NIINHÄN SIINÄ KÄVI ETTÄ EDELLEEN KIRJOITAN. NYT KYLLÄKIN VIIMEISEKSI MÄÄRITTELEMÄÄNI KIRJAA
SEURAAVIA RUNOJA EN OLE JULKAISSUT.
TIETOKIRJAILIJAN RUNOJA
RUNOJA RUNOILEMISESTA
Ihan vain pöytälaatikkoon tarkoitettuja
MITEN MINUSTA TULI RUNOILIJA
En minä halunnut runoilijaksi
en todellakaan.
"En osaa tarpeeksi hyvin sanoa sitä,
mitä en haluakaan sanoa"
Joskus muurini aukosta lipsautin
yksinäisen runon, kivuistani punotun:
"Ottakaa, auttaisiko teitä,
hoitakaa haavojanne."
Ja te tulitte vaatimaan lisää.
- No, onko sillä niin väliä,
vaikken osaakaan tarpeeksi hyvin sanoa.
Jos joku jossakin osaa kuunnella.
RUNON ÄITI
Näitä tulee näitä runoja
nyt miten paljon vaan.
- ja joskus ei ollenkaan.
Kuka näitä tekee ja jakelee
mistä pulppuavat ja miksi
taas syntyvät näkyviksi.
Nyt runolapseni ymmärtäkää
Salassa teitä synnytin
hellää hoivaa tarjosin.
Runolapseni ymmärtäkää
turva on vain äitinne sylissä
sudet vaanivat vieraissa kylissä
Nyt paimennan heitä
ja lauma on hujan hajan
karkailevat villeinä yli rajan.
- Voi runojen äitejä
voi kaikkia huolineen
kun runo sanoo: Mä maailmalle meen.
RUNON SYNTY
Runoilija oli raskaana
ja toivoi, ettei menisi kesken
- tuo äsken siitetty runo.
Syntyihän se,
ihan ajallaan, nimetön.
Vähän sitä piti
pestä ja puleerata,
pois runoilijan veri ja kyyneleet.
Sitten sai nimen
ja vietiin kotiinsa kokoelmaan
elämään runon elämää.
PÖYTÄLAATIKKORUNOILIJA
Pengon aivojeni
pöytälaatikkoa.
Siellä on runoja sikin sokin
vuosien varrella kirjoitettuja.
Niitä minä pelmuuttelen,
kuin kylväjä vakkansa siemeniä.
Osa putoaa roskakoriin,
osa lattialle.
Katson mitä jää käteen.
Kas vaan - tällaisiakin olen tehnyt.
RUNOJEN SYNTY
Voinko väittää
että saan runoja Jumalalta.
En voi.
Minä nämä tein.
Maasta nämä ovat
ja maaksi muuttuvat.
Vain hetken elivät,
kun tuuli puhalsi.
Sitä tuulta
minä en tehnyt.
Runoileminen on vajavaista.
Tuuli täydellinen,
ehkä siltikin,
siivitti runoani,
- kiitos siitä.
MINÄ JA MINÄ
Minä olen runoilija,
mutta en ole runon minä.
En vastaa hänen
elämästään enkä mielipiteistään.
Joskus tosin ihmettelen,
tuon minän puheita.
Voisin ne kieltääkin.
Mutta olen tullut lepsuksi
vanhemmiten.
Puhukoon mitä puhuu.
jaetaan häpeä yhdessä.
RUNOKURSSILLE ILMOITTAUTUNUT
Siltoja minä rakensin
sinne, tänne,
runon siltoja - suljettuja.
Ei kenenkään mennä
ei kenenkään tulla.
Valmiit sillat - mutta suljetut
Tuli päivä,
en luullut sen tulevan.
Sanoin runoille: Lähtekää,
lähtekää matkaan vaaralliseen,
yli valmiiden siltojen - nyt avointen.
Matkaanne siunaan ja rukoilen.
TIETOKIRJAILIJAN RUNO
En ole runotyttö
kukkaseppele kutreilla
ja unenusva silmissä.
En ammenna heliseviä sanoja
kirkkaasta lähteestä.
En poimi hennoin sormin
sulolaulua sieluni soinnuista.
Olen tietokirjuri,
tietoahan minä kirjaan
omaa ja toisten,
faktaa reflektoin,
kokemuksia kovalevyiltä
ja aivojeni lokeroista.
Sinä sanoit:
Ei tietoa voi runoilla,
tieto on totista totta
ja totisena vaeltaa.
Sanojen tulee palvella tietoa
eikä tiedon sanoja.
runon rungoksi alistettuina.
Mutta minä sanon:
Mikä laki määrää,
että tieto pitää kirjata proosana,
jos oma äidinkieli on runo.
Minähän ajattelenkin runoksi
- myös tiedon.
KUOLLUT RUNO
Voi runoni, kun synnyit
olin onnellinen ja ylpeä:
Hieno runo, tosi hieno,
laitanpa sinut kultakehtoon keinumaan!
Olin kauan poissa ja havahduin:
Hän on hengetön: rujo ja kuollut, kuollut
- Kätkytkuolemako kultaisessa kehdossa?
Oliko jo syntynyt kuolleena,
en vain kipuni hurmiossa huomannut?
Vai äskenkö hänet tapoin,
pelastin kipeältä pilkalta hänet ja itseni.
- Ei ikinä! Olen tiikeriäiti ja hellin
myös rujoa runoa ja huudan parantajaa.
Nyt tunnustan tosiasiat: Kuollut.
Hautaan hänet valkoliljojen kanssa
kuolleiden runojen puutarhahautaan.
Suren.
Jos nousee kuolleista, nousee.
OMAHOITORUNOJA
Runoterapiassa kirjoitetaan terapiarunoja.
Kuvitellaan että kuuntelija on terapeutti,
vaikka itse on puhuja ja itse kuuntelija.
Ei tule väärinymmärretyksi.
Eikä edes maksaa mitään.
Ja sama prosentti paranee
kuin muissakin terapioissa.
AJATUKSIA AJATUKSISTA
Ajatukseni majailevat päässäni
monessa kerroksessa.
Analyyttinen egokerros on esittelykelpoisin.
Faktaa, faktaa ja totta,
kunnes toisin todistetaan.
Joskus sanat järjestyvät hienoon jonoon.
Sanon: Hyvältä näyttää.
Lähtekää marssimaan maailmalle.
Sitten on se villi sakki siellä kontrollin oven takana.
Niillä on monta tasoa ja tuppaavat muihinkin.
Haluavat vaihtaa kerrosta, kulkea portaita ristiin rastiin.
Juosta hiipiä ja hyppiä. Töniä toista ja töniä takaisin.
- Hei te kurittomat,
minun kuuluu määrätä eikä teidän.
Apua, apua, taas karkasivat sekavana laumana.
Väittivät olevansa runoja ja valmiita maailmalle.
Eivät selviytyneet, takaisin tulivat.
Nyt minä yritän järjestellä parijonoa.
Tulkaa analyyttisen kerroksen ajatukset,
tarttukaa kädestä noita poukkoilijoita.
Vahvalla otteella.
Nyt lähtekää: Jospa tämä onnistuisi.
Jospa yhdessä selviytyisitte
toinen toistanne täydentäen.
Ja löytäisitte tarvitsijan.
ARPINEN RUNOILIJA
Minä runoilija arpinen,
vanhoja haavoja availen
ja joka ikinen kerta
ne vuotavat tuoretta verta.
RUNOILIJAN TYÖ
Runoilija herää varhain:
Tuumaa: "On hetki mitä parhain
kirjoittaa pari runoa pois,
niin loppupäivän levätä vois"
Niinpä läppäriin tarttuu
taas kokoelma karttuu.
Ennenkuin aamupalaa syö,
on tehtynä päivän työ.