Usko

MUTKAINEN POLKUNI OIKEALLE TIELLE

Olin psykologina mielenterveystoimistossa, kun ajatus persoonallisen Jumalan olemassaolosta ja vaikutuksesta alkoi tunkeutua ajatuksiini. Jakso kesti noin puoli vuotta. Olin itse yllättynyt ja ajoittain hämmentynytkin. Monta vuotta olin kuullut kristinuskosta ja Raamatun ajatuksista potilailta ja olin liittänyt sen sairastumiseen. Toisaalta olin rippikoulusta lähtien uskonut Jumalan olemassaoloon, mutta asialla ei ollut enää vuosiin ollut mitään osaa elämässäni. En ollut edes opettanut lapselleni iltarukousta.

Elämän mielekkyyden ja suuren selityksen etsiminen johti minut nuorena ja aikuisuuteni alussa mitä erilaisimpiin tilanteisiin. Toisaalta se sai minut ottamaan teoreettisen filosofian sivuaineekseni aikana, jolloin filosofian luennoilla ei ollut tungosta, toisaalta etsiydyin joogatunneille ja teosofisen seuran luennoille ja yleensäkin kuuntelemaan kaikkia mahdollisia esitelmiä, joissa elämän arvoitukseen löytyisi suuri selitys. Selityksiä toki löytyi, mutta kysymisen jano jäi. Kirjasto tarjosi monia hienoja lukukokemuksia ja innostavia hetkiä, mutta suuri selitys tuntui vain loit­tonevan. En etsinyt vastausta mihinkään elämäntuskaan. Selityksen etsiminen oli lähinnä tietoon liittyvä ongelma. Etsin totuutta.

Heinäkuisena kesälomailtana vuonna 1974 maalatessani taulua (kuva yllä), mieleni täytti ajatus, jonka mukaan Jumalan hyvyys on kuin turvallinen käsi ihmisen elämän alapuolella ja sillä kämmenellä uskaltaa vaikka sairastua psyykkisesti. Siinäkin tilanteessa on jokin hyvyyden tarkoitus mukana. Siihen ajatuk­seen liittyi elämäni voimakkain uskonnollinen tunnekokemus, joka jatkui useamman päivän. Sen yhteydessä en jättänyt elämääni Jumalalle, enkä pyytänyt Jeesusta sydämeeni, koska en edes ymmärtä­nyt Jeesuksesta mitään. Minulla ei ollut synnintuntoa eikä iloa syntien anteeksisaamisesta. Minulla oli vain ajatus ja tunnekokemus, jotka liittyivät turvalliseen ja hyvään Jumalaan.

Kun sitten aloin kirjastossa filosofian, maailmauskontojen ja parapsykologian kirjallisuuden lisäksi lainailla kristinuskohyllyn kirjoja, ne alkoivat­kin tuntua paremmilta. Puoli vuotta kesäisen kokemukseni jälkeen törmäsin ns. automaattikirjoituksella kirjoitettuun kirjaan, jossa selitettiin Jeesuksen sovintokuolema kirkon erehdykseksi ja Raamattuun liitetyksi väärennöksek­si. Loogiset perustelut horjuttivat uskoani ja toisaalta sai tajuamaan, että usko Jeesukseen syntien sovittajana oli uuden ajatteluni tärkein asia ja sen kyseenalaistaminen oli uhkaavaa. Kahden viikon jälkeen sain uskoni takaisin ja koin sen lahjaksi. Sen jälkeen en ole epäillyt Jeesuksen sovitustyötä - vaikka joskus sen toimimista minun syntieni sovitukseksi - enkä Jumalan olemassaoloa. Jumalan kaikkivaltiutta ja hyvyyttä olen monesti epäillyt, ja samoin oman uskoni riittävyyttä.

Vaikka minulla oli ollut aikaisemmin elämän mielekkyyteen liittyviä kysymyksiä, ajatusrakennelma ihmisen psyyken olemuksesta oli selkeä. Jos joku ilmoitti, että Pyhä Henki on kehottanut häntä rukoilemaan puolestani, minusta se oli oire ihmisen sairaudesta. Jumalan puhe ihmisen mielessä oli aina merkki psykoottistasoisesta häiriöstä. Tämä ajatusrakennelma sortui. Oli olemassa myös Jumalan puhetta, joka ei ollutkaan merkki psykoosista. Yhtäkkiä koko maailmankuva ja ihmiskuva oli saanut uuden selittäjän. Haltioituneena luin Erik Ewaldsin kirjaa, jossa puhuttiin kolmijaosta: sielu, henki ja ruumis. Minä oli luullut että ihmisessä on vain sielu ja ruumis.

Olin rakentanut kaikki uskonnot huomioonottavan maailmankuvan, jossa jokainen tulee uskollaan autuaaksi. Yhtäkkiä Jeesuksen sanat: "Minä olen tie ja totuus ja elämä" vastasivat kysymykseen totuudesta. Vastaus ei ollut looginen eikä järjellä selitettävissä. Kuitenkin se tyydytti. Filosofia oli opettanut kysymään ja kristinusko antoi vastauksen. Ei älyllisesti, ei tunteella, vaan jollain salaperäisellä varmuudella, jota en osaa selittää. Minä en ollut etsinyt Jeesusta, en lukenut kristillistä kirjallisuutta enkä seurannut mediasta hengellisiä asioita. Missään tapauksessa en halunnut tulla uskoon. Mitään niin rajoittunutta en mielestäni voisi uskoa kaikkien tutkimusretkieni jälkeen. Uskoontuloni oli itselleni siksi suuri ihmettelyn aihe.

Jouduin rakentamaan ihmiskäsitykseni ja maailmankuvani uudelleen. Otin ensin pitkään etäisyyttä psykologiaan, mutta viime vuosina olen opiskellut sitä enemmän kuin aikoinaan yliopistossa. Maailmankuvani ja ihmiskuvani, jotka sortuivat tullessani uskoon ovat rakentuneet uudelleen ja se sisältää paljon psykologisia selityksiä. En koe enää ristiriitaa kristinuskon ja psykologian välillä. Psykologia on elämässäni hyvä renki, mutta isäntänä se oli huono - soveltaakseni vanhaa metaforaa.

                                                VIISAUSTIETEILIJÄ

Hän lähti etsimään viisautta.

Löysi hullutuksen

ja samalla tunsi

että oli perillä.

Ja kuitenkin matkansa alussa.