Tämä kertomus on kirjoitettu tyttären tyttärille. Se perustuu osittain historiallisiin tositapahtumiin. Katariina oli äitini isoäidin isoäiti kahdensadan vuoden takaa.

Anja Laurila:KATARIINA, TORPANTYTTÖ 

 Tarinaa Pieksämäen kirkonkylältä 1800 - 1809. Nimet ja päivämäärät ovat enimmäkseen todellisia, mutta ulkonäkö, persoonallisuudenpiirteet, tunteet, unelmat ja pettymykset sepitettyjä.



RAKKAUTTA ILMASSA

On vuosi 1800 Ruotsin valtakunnan Itämaassa eli Österlandiassa, Savossa. Pieksämäen ison pitäjän kirkonkylässä pienessä pappilan torpassa oltiin heräilemässä uuteen keväiseen lauantaipäivään.

Katariina istui aamuvalossa pienen peilin ääressä ja tarkasteli itseään. Nyt olisi vähän aikaa rauhallista. Äiti oli mennyt lypsylle ja muut nukkuivat vielä. Yleensä hänkin nukkui tähän aikaan, mutta tänään oli jännittävä päivä, eikä hän malttanut nukahtaa uudelleen äidin lähdettyä. Koti oli siisti, lipeä tuoksui ja ilmassa ja Katariinan mielessä oli juhlan odotuksen tuntua. Torpan väki tosin odotti erilaisia asioita. Oittilan Maria-mummu odotti mieleistänsä papin puhetta, nuoremmat sisarukset Heikki ja tytöt vehnänisua ja pikkuleipiä. Äiti varmaan odotti kahvia ja sitä, että anopin syntymäpäiväseurat olisivat ohi ja että mummu lähtisi kotiinsa huomisen kirkonmenojen jälkeen. Isän odotuksista Katariina ei tiennyt. Se ei varmaan uskaltanut odottaa että mummu, joka oli oikeastaan oikean mummun sisar, lähtisi pois. Mutta varmaan siitäkin oli mukavaa, että vaimo olisi taas oma iloinen itsensä.

Katariina odotti iltaa, koska toivoi näkevänsä Korpelaisen Aatamin. Hän oli kolmetoistavuotias ja ensimmäistä kertaa elämässä tajunnut, että elämä on tosi ihanaa, kun ajattelee jotain poikaa. Se poika, jota Katariina ajatteli, oli Aatami. Ja nyt hän yritti kuvitella, mitä Aatami hänen ulkonäöstään ajattelisi. Vai ajatteliko mitään. Tilanne oli vielä vähän arvoitus.

Katariina oli ulkonäköönsä tyytyväinen - ainakin melkein. Vaalea pitkä tukka oli vielä yön jäljiltä auki. Ja sitä hän nyt käänteli ja mallasi. Laittaisikohan yhden letin taakse vai kaksi sivulle vai kiertäisiköhän ympäri pään vai ylös nutturaksi kuten äidillä.

Mummun mielestä Katariina oli aina pieni tyttö ja letti niskassa olisi kaikkein sopivin. Mummu oli tottunut määräämään sekä Katariinaa, että äiti Karinia ja koko Oittilan talonväleä. Katariina oli viettänyt lapsuutensa siellä Oittilan isossa talossa väenpaljouden keskellä. Oikea mummu Kaarina oli kuollut samana vuonna kuin Katariina oli syntynyt, eikä hän ollut saanut tähän tutustua. Maria-mummu suosi omia lapsenlasiaan, mutta mummuksi häntä Katariinakin nimitti.

Katariina tiesi, että äiti vain juuri ja juuri sieti Oittilan mummua. Äiti oli väkisin halunnut aikoinaan muuttaa takaisin kirkolle ja omaan torppaan pois sieltä Markkasen talosta lähelle äidin omaa Lyran sukua. Vaikka Katariina oli torpan tyttö, torpassa vietettiin vähän erilaista elämää kuin muissa pappilan torpissa. Heillä oli enemmän kirjoja kuin muualla ja äiti myös luki niitä. Äiti kertoi usein omasta lapsuudestaan ja vierailuistaan Jooseppi-papan ja Liisa-mummun luona. Jooseppi-pappa oli ollut myös pappilan torppari. Liisa-mummu kertoi usein juttuja omasta anopistaan Katariinan isomummusta Emerentia Björnbergistä, joka polveutui aatelissuvusta ja oli tullut suntio iso-ukin vaimoksi Pieksämäelle. Joskus äiti avasi puisen arkun, jossa säilytettiin Emerentian perintönä saatuja tavaroita. Siellä oli hopeaesineitä ja muutama silkkiliina ja hienoja pellavalakanoita, joita ei koskaan käytetty.

Isä oli kilttinä miehenä suostunut .muuttamaan pois sukunsa luota. Isä halusi aina, että äidillä olisi hyvä olla. Mutta ei hän kuitenkaan pystynyt vastustamaan, kun mummu vaati heille itselleen syntymäpäiväseuroja vielä viimeisillä rekikelillä ja ilmoitti tulevansa itse niitä valmistelemaan. Markkasen suuri suku pääsisi paremmin Pieksämäen kirkonkylään kuin Suonenjoelle Oittilaan. Ja olisi se kirkkoherrallekin helpompaa tulla.

Katariina jatkoi peilin edessä kuvansa tarkastelua. Hiukset luontuivat kiharoiksi. Kun letin letitti vähän löysäksi, sen huomasi paremmin. Ja lyhyet kasvavat hiukset vetäytyivät varsinkin sateella kiharoiksi ja niitä oli enemmän, jos joskus vähän salaa leikkasi lyhyeksi muutaman hiuksen sieltä, toisen täältä. Katariina nipisteli poskiaan ja niihin lehahti puna. Hän oli joskus salaa värjännyt poskiaan punajuurella, mutta pikkuveli Heikki oli sen huomannut ja nostanut metelin. Ilo kauniista poskista päättyi siihen. Mutta kulmakarvoja saattaisi tänään yrittää vähän hiilellä tummentaa. Katariina haki jäähtyneestä liedestä hiilenpalan. Moision kartanon mamseleilla oli kapeat mustat hiilellä vedetyt kulmakarvat, mutta sellaisia hän ei uskaltanut ajatellakaan. Hän vain levitteli sormellaan mustaa varovaisesti koko kulmakarvan leveydelle. Jos jo aamusta värjäsi varovaisesti kulmat, niin ehkä mummu ei sitä huomaisi ja nostaisi meteliä. Eikä se tainnut niin hyvin nähdäkään enää. Mummu oli lauleskellut virsiään nuotinvierestä päiväkaudet ja Katariina huomasi, että äiti kärsi siitäkin. Äidillä oli tarkka korva ja kaunis ääni.

Peilillä oli kauniit puukehykset. Ne saivat Katariinan tuntemaan itsensä joksikin muuksi kuin pappilan torppari Heikki Janhusen tyttäreksi. Hän ei ollut muualla nähnyt näin hienoa peiliä. Se oli tullut torppaan äidin perintönä. Hän kuiskasi hiljaa peilille: Katariina Emerentia von Lyra. Se oli hänen salainen "nimensä" pienenä. Tiesihän hän, että suvussa oli ollut kauan sitten aatelisia. Niistä Liisa-mummun jutuista sen von Lyra -nimenkin oli keksinyt. Vaikkei ketään sen nimistä suvussa ollutkaan. Joka ilta, kun hän oli mennyt nukkumaan, hän alkoi kuvitella olevansa Katariina Emerentia von Lyra, joka eli yhtä hienoa elämää kuin Moision kartanon Haartmannit. Katariina ei ollut koskaan käynyt Moision kartanossa, mutta isän kanssa pappilassa käydessään, hän oli kerran nähnyt avoimesta ovesta pappilan salin hienoine huonekaluineen ja palmuineen. Sellaiseksi hän kuvitteli Katariina von Lyran kodin. Katariina kertoi joskus viisi vuotta nuoremmalle Eevallekin tarinoita Katariina von Lyran ihanasta elämästä. Kerran pikkuveli, kiusanhenki Heikki kuuli Eevan pyytävän taas juttuja Katariina von Lyrasta ja siitäpä sitten riemu nousi. Ja von Lyra -jutut loppuivat. Nyt Katariinan mieleen tuli kuitenkin taas se nimi: von Lyra, Katariinan oikea kirkonkirjoihin merkitty nimi oli kirjoitettu C:llä. Se oli myös äidin nimi. Äiti oli oikeasti Katariina Lyra. 


KATSEITA

Isä-Heikki pukeutui parhaimpiinsa ja äitikin otti arkustansa esiin mustan silkkihuivin, joka oli isomummin perintöä. Hän yritti vähän peitellä vatsaansa, mutta kaikki sen näkivät: Äiti odotti monen vuoden tauon jälkeen viidettä lasta. Ennen Katariina oli iloinnut äidin odotuksesta, kun heille niitä lapsia oli tullut harvempaan tahtiin kuin muihin torppiin, niitä ehti jo kaivata. Mutta nyt se tuntui nololta, kun tiesi, miten niitä vauvoja tehdeään, että äiti ja isä sillalailla.

Janhusen tupa alkoi täyttyä väestä ja kansoittaa tuvan ympäri kiertäviä penkkejä. Katariina asettui kirkkoherran puheen ajaksi istumaan niin, että näki Aatamin. Miten siitä oli tullutkin niin komea ihan vain yhtäkkiä. Aatamikin oli kolmetoista, mutta oli Katriinaa pitempi ja sen hartiatkin oli levenneet kuten aikuisilla miehillä. Katariina vilkuili Aatamia silloin kun tämä katsoi muualle ja hän huomasi silmäkulmastaan, että Aatami katseli häntä - ja juuri häntä eikä vieressä istuvaa Kaipaisen Valpuria. Valpurikin huomasi asian ja kuiskasi Katriinalle:

 - Mittee tuo Uatami kahtoa killittää sinua?

 - Shh, sihisi Katariina ja lehahti kirkkaan punaiseksi. Siitä Valpuri arvasi heti, että taitaa olla rakkautta ilmassa molemmin puolin.

Vähitellen miehet siirtyivät seurojen jälkeen kamarin puolelle ja naiset ja lapset jäivät tupaan. Aatami meinasi jäädä tupaan, mutta sitten isänsä huuteli poikaa kamariin. Mutta Katariina teki siitä tupaan jäämisestä johtopäätöksen, että jospa Aatami myös oli ihastunut häneen ja sen takia oli aikonut jäädä.

Katariinan sydämessä oli syttynyt palo ja illalla Eevan ja Maijan viereen sänkyyn kömpiessä tuli aivan leijuvan ihana olo. Tytöt nukahtivat ja Katariina makasi valveilla, olipa ihanaa olla juuri ja vain Janhusen Katariina ja olla rakastunut Aatami Korpelaiseen!

Katariinalla oli äidiltä saatu pieni "aarrearkku", jossa hän säilytti omia tärkeitä tavaroitaan kuten kirjoitettuja viisuja ja kynää ja paperia. Nyt hän kaivoi yhden viisun esiin. Se kertoi torpantyttö Reetasta ja torpanpoika Rietikistä. Siinä oli kaunis sävel ja ihana tarina, kuinka ne rakastivat aina vaan, vaikka mitä tapahtui elämässä. Sellaiseksi hän toivoi oman ja Aatamin elämän. Hän alkoi piirtää paperin kääntöpuolelle Aatamin kuvaa: pyöreät kasvot, vankka leuka, vaalea, taipuisa tukka. Aatamilla oli lempeät silmät, mutta niitä hän ei osannut piirtää. Tuli siitä kuvasta kuitenkin niin hyvä, että sen katseleminen miellytti Katariinaa. Muutenhan hän ei Aatamia voinut nähdä - ehkä joskus syntymä- tai nimipäivillä tai kinkereillä tai kirkossa.

Sunnuntaiaamuna perhe ahtautui kirkkorekeen: äiti ja isä eteen ja mummu ja neljä lasta taakse. Ilmassa oli jo kevään tuntua, nythän oli maaliskuun loppu. Mitä lähemmäksi reki tuli kirkkoa, sitä jännittyneemmäksi Katariina tuli. Tultaisiinkohan Korpelasta kirkkoon ja tulisikohan Aatami. Miltähän Aatamin näkeminen tuntuisi. Toivottavasti hän ei punastuisi.


Korpelaisen hevonen seisoi jo kirkon pihassa ja kun Katariina näki Aatamin seisovan reen vieressä, hän tunsi punastuvansa. Mutta niinpä näytti Aatamikin punastuvan. Se yhteinen punastuminen sai aikaan Katariinassa varmuuden yhteisistä tunteista ja niin autuaallisen olon, että kirkkokin vaikutti kuin paratiisilta, jossa he kaksi odottivat toisiaan ja kaikkea sitä hyvää, mitä Jumala oli paratiisissa ihmisille varannut. Katariina katseli seinällä olevaa paratiisi-maalausta ihan kuin olisi sen nähnyt ensimmäisen kerran. Siinä oli Aatami ja Eeva, mies ja nainen. Ja siihen miehenä ja naisena olemiseen liittyi nyt hänen mielessään ihan uusia ulottuvuuksia, salaisuuksia, joita hän halusi avata.

Katariina tiesi, että äiti olisi halunnut hänelle nimeksi Eeva, mutta koko suku sanoi, että niin ei voi tehdä. Katariinasta piti tulla Katariina, koska hän oli vanhin tytär ja vanhimman tyttären nimi piti olla sama kuin äidin nimi. Ja kun sitten vielä isänkin äidin nimi oli Katariina, ei kohtalo ollut vältettävissä. Vasta pikkusisko sai Eeva-nimen. Mutta jos äidin tahto olisi tapahtunut, he olisivat olleet Aatami ja Eeva. Olisipa se ollut hyvä ennusmerkki. Mutta kyllä Aatami ja Katariinakin luontuisivat hyvin yhteen, vähemmän tulisi pilapuheita. Onneksi Heikki ei tiennyt Katariinan rakastumisesta mitään. Äiti ehkä vähän arvaili. Ei oikeaa rakastumista voi pitää salassa. Niin se vain oli ja nythän Katariina oli oikeasti rakastunut.

Vanha kansa sanoi, ettei rakastumista eikä tuhkarokkoa voi salata ja sanoi se niinkin että rakastuminen on kuin tuhkarokko: lapselle se on vaaratonta, mutta aikuiselle vaarallista. Katariina piti itseään nykyään aikuisena, mutta ei ymmärtänyt, mitä vaarallista siinä voisi olla. Kaikkihan oli ihanaa.

Katariina tiesi, että Pieksämäellä oli aikaisemmin vihitty hänen ikäisiään  Nyt oli kuitenkin voimassa valtiopäivien säätämä laki, että morsiamen piti olla 15-vuotias. Suomessa tosin katsottiin pitkään läpi sormien 14-vuotiaita morsiamia, koska se oli niin yleistä. Nyt kirkkolaki vielä määräsi, että piti olla lukutaito ja rippikoulu käytynä ennen kuin pääsi vihille.


KUN ELÄMÄ MUUTTUU

Kesken ihanien keväthaaveiden Katriinan elämä muuttui. Äiti oli viimeisillään ja Katariina perheen vanhimpana lapsena joutui nyt tekemään äidin rinnalla töitä. Hän alkoi nousta joka aamu ylös lypsämään toisen lehmän ja lisäksi sisätyöt jäivät enimmäkseen Katariinalle. Isä oli levoton ja hiljainen ja äiti luki paljon vuoden 1701 virsikirjaa ja lauloi niitä omia virsiään. Ja varsinkin sitä paimenpsalmivirttä: .

"Mitä silloin taitaa puuttuu,

Kosk' Herra tarpeet suopi?"

Katariina tarkkaili äitiä. Vatsa oli jo iso pyöreä kumpu, mutta muuten tämä oli käynyt kovin laihaksi. Nenä oli tullut entistä terävämmäksi. Äiti oli ollut hänen mielestään kaunis, kun tällä oli suora nenä, ihan erilainen kuin muilla kylän naisilla. Mutta nyt se nenä ei ollutkaan enää niin kaunis, se oli vain terävä. Sitten tuli se päivä, jolloin isä talutti äidin saunaan. Parin tunnin kuluttua isä tuli pois kantaen pientä nyyttiä ja totesi hymyillen:

 - No niin lapset kahtokee, tässä on sitten meiän Liisa.

Vauva oli pieni ja punainen, mutta Katariinasta oli ihanaa nähdä vauva ja vielä ihanampaa oli, kun äiti kohta tuli takaisin tupaan ja alkoi puuhailla kuten ennenkin. Lupasi mennä iltalypsyllekin, mutta isä ei päästänyt. Kolmantena päivänä synnytyksen jälkeen äitiä alkoi viluttaa. Katariinan mieleen hiipi kauhu: ei kai vaan äidille olisi tulossa lapsivuodekuume. Äitikin oli huolestuneen näköinen. Isä oli ollut koko päivän pappilassa tekemässä taksvärkkiä. Kun isä tuli illalla kotiin, äiti kääri röijyn ympärilleen ja vetäytyi kammariin. Hän kielsi tulemasta sinne. Jonkun ajan kuluttua äiti huusi Katariinaa luokseen ja alkoi puhua hiljaisella äänellä:

 - Sinä oot jo iso tyttö, kohta aikuinen. Minulla on sellainen tunne, että minä en ennee näe sinun ripillepääsyäsi. Siksi minä tämän kirjeenkin kirjoitin. Saat sen sitten konfirmaatiopäivänä. Mutta sen minä sanon Katariina, että elä mene kovin nuorena naimisiin.

 - Älä nyt äiti tuollasia puhu.

 - No oonhan minä nähny, että sinä sitä Aatamia katselet.

 - Entäs sitten, Aatami on hyvä poika.

 - No niinhän se on, teräväpäinen ja hyvätapainen. Ihan mielelläni minä näkisin teidät vihkiparina. Mutta lapsiahan te vielä ootte ja monta vuotta vielä.

 - Ei me olla.

 - Voe voe, Katariina. Mitä kauemmin ootat, sen parempi. - Äiti oli pitkään hiljaa ja sanoi sitten:

 - Kuule Katariina, älä nyt pelästy. Minä haluun, että sinä kirjotat minun sanelun mukaan noille nuoremmillekin. Ihan minä vaan varmuuvven vuoks.

Äiti saneli kirjeitä. Katariina yritti olla itkemättä. Heikistä äiti tuntui olevan kaikkein eniten huolissaan. Kun Maijan kirje oli valmis, äiti oli pitkään hiljaa ja kuiskasi sitten.

 - En minä enää jaksa.

Vauva jäi ilman kirjettä.

Äiti kutsui isän kamariin ja siellä he juttelivat hiljaa. Sitten Katariina kutsuttiin uudelleen. Äiti puhui enää kuiskaten. Hän sanoi kuolevansa. Hän oli puhunut kaikki asiat selväksi isän kanssa. Nyt hän halusi Katariinan kuullen kertoa, millaiset hautajaiset hän haluaa. Hän ei halunnut, että Oittilan mummu olisi niitä määräillyt. Äiti toivoi, että hautajaiset alkaisivat suvivirrellä, vaikka olikin vasta huhtikuu. Hän halusi iloisia virsiä. Hän ei halunnut, että mummu saisi määrätä virsistä tai puhujista ja sen takia puhui isälle ohjeet Katariinan kuullen. Se tuntui tästä ahdistavalta ja hän ajatteli: Tämä oli nyt vain jotain näytelmää, ei tämä voinut olla totta. Olihan Katariina nähnyt paljon kuolemaa. Oli luonnollista että vanhat ihmiset kuolivat tai lapset - varsinkin pienet lapset, mutta äidin kuolemaa Katariina ei voinut kuvitella. Hän hiipi sänkyyn pikkutyttöjen viereen. Uni ei tullut, Eeva ja Maija hengittivät rauhallisesti, mutta Katariina valvoi ja rukoili koko yön, että Jumala parantaisi äidin.

Seuraavana päivänä äidillä oli korkea kuume ja hän houraili. Hän toisteli virsien sanoja ja välillä kertoi näkevänsä enkeleitä. Illalla äiti kuoli. Silloin päättyi lopullisesti Katariinan lapsuus. Hänestä tuntui, että nuoruuskin oli päättynyt. Hän ei voisi enää ikinä olla onnellinen, kun maailma oli niin kamala, että äidit kuolevat.

Lyran Maria, joka oli äidin nuorempi sisko, tuli taloon ja auttoi hautajaisvalmisteluissa. Isä ei oikein osannut tehdä mitään. Hän oli vain hiljaa ja komennettaessa sai jotain hitaasti tehtyä. Heikki-veli oli aivan mahdoton eikä totellut isää eikä Katariinaa. Ja Katariinalla oli koko ajan niin pakahduttava ikävä äitiä.

Kun hautajaispäivä koitti, oli kaunis kevätpäivä ja kun kirkossa sitten hautajaisväki alkoi veisata äidin toivomaa virttä, Katariina rauhoittui.

1. Jo joutuu armas aika / Ja suvi suloinen, / Joll' kauniist' kaiken paikan /Kaunistaa kukkainen; / Nyt armas aurink' meitä / Taas lähtee lähemmäks', /Hän kuolleet hautoo, heitä / Jäll' tekee eläväks'.

2. Ne niityn kukat korjat, / Ja laiho laaksosa, / Niin ylpiät yrttitarhat, /Puut vehriät verasa, / Ne meillen muistuttavat / Suurt' hyvyytt' Jumalan, /Jonk' kaikk' ain' nähdä saavat, / Juur' ympär' vuoden ain'.

3. Nyt lintu äänell' korjall' / Taas laulaa taitavast' / Enk' me siis mahtais' Luojall' /Tääll' veisat' iloisest'? / Mun sielun' Herraa kiitä / Nyt riemulaululla, /Kuin iloittaa ja täyttää / Meit' laupioill' lahjoilla.

4. O Jesu Christe jalo! / Sä kirkas paistehem', /Ain' kylmää luontoom' haudo, /Ja asu tykönäm'! / Sun rakkautes tuli / Ann' palaa sydämmes'! / Tuo meihin uusi mieli, /Pois murheet poista myös.

5. Sä Saronin kaunis kukka, / Kukoistus laaksosa, / Mun sielun' avuill' kruunaa, /Tee taitavaks' tavoisa, / Sun kastees hänt' Sionist' / Ain' kauniist' kastakoon, /Sitt' kuin ruusu Libanonist' / Hajuns' hyvän antava.

6. Ann' maan tääll' kasvons' kantaa, / Vakons' myös liota; /Meill' tarpeet tahtoisit antaa, / Maan, meren siunata, / Ann' askeles tiukkuu rasvast', /Meit' ruoki sanallas, / Suo maistam' sit' ain' makiast', / Niin sielu on autuas....


TORPAN EMÄNTÄNÄ

Mummu lähti takaisin Oittilaan jo hautajaispäivän iltana. Hän olisi ottanut mukaansa Liisa-vauvan, mutta isä ei antanut. Maria jäi vielä siivoilemaan. Hän vei illalla Pikku-Maijan mukanaan Lyralle, mutta toi sen takaisin samana päivänä iltamyöhällä, kun Maija oli huutanut liikaa.

Katariina jäi yksin hautajaisten jälkeen. Hän oli kolmetoistavuotias ja torpan emäntä. Äiti oli aina iloinnut, että heidän torpassaan ei asunut monia sukupolvia ja setiä ja tätejä, vaan pelkästään Janhuset. Mutta Katariina olisi mielellään nyt ottanut sinne vaikka Oittilan mummun. Hän oli äidin rinnalla oppinut kaikki työt, ei hän niitä pelännyt. Mutta jotenkin kaikki tuntui niin tyhjältä ja toivottomalta ja turvattomalta. Yhtäkkiä Aataminkaan ajatteleminen ei tuntunut miltään, ei miltään. Oliko se ollut edes rakkautta? Välillä Katariina tunsi vihaavansa Jumalaa, joka otti häneltä pois äidin, välillä hän vihasi Liisa-vauvaa, kun piti tätä syyllisenä äidin kuolemaan ja se vielä itkikin niin paljon, että Katariina ei saanut kunnolla nukuttua.

Katariina yritti ruokkia Liisaa lehmän maidolla, mutta se vain itki. Uni sillä oli jatkuvasti rauhatonta. Hän kantoi Liisaa tuntikaudet öisin sylissään. Hän lauloi virsiä, kaikki mitkä muisti. Vauva söi huonosti ja laihakin se oli ja viikko viikolta sen itkukin muuttui yhä ohuemmaksi.

Isä oli pellolla aamusta myöhään iltaan, joskus omalla pellolla useammin pappilan pelloilla. Eeva hoiti vauvaa sillä aikaa, kun Katariina oli lypsyllä. Katariina oli alkanut vähitellen kuitenkin kiintyä Liisaan. Liisalla oli ihmeellisen suuret silmät ja se katseli niin totisena ja tarkkaavaisesti. Ihan kun se olisi ymmärtänyt, mitä Katariina sille jutteli.

Yhtenä aamuna kesäkuussa Liisa hymyili Katariinalle. Se aukaisi koko hampaattoman suunsa ammolleen ja silmät tuikkivat iloisina. Se hetki oli Katariinan elämän ensimmäinen onnellinen hetki äidin kuoleman jälkeen. Hän riemuitsi, tämä piti kertoa kaikille. Isä ja muut lapset yrittivät saada Liisaa hymyilemään, mutta eivät onnistuneet. Eikä Liisa hymyillyt enää Katariinallekaan, vaan väänsi rauhatonta itkuaan.

Kesäkuun alussa lehmät lypsettiin jo niityllä. Silloin ensimmäisen hymyn päivänä Katariina jätti itkevän Liisan Eevalle ku meni niitylle iltalypsylle. Kun lehmät olivat niityllä, navettatyöt vähän helpottivat. Toinen lehmä oli ummessakin. Kun Katariina oli saanut kiulunsa täyteen, Eeva tuli huutaen suoraa huutoa niitylle.

 - Liisa ei itke, se ei liikukaan apuva!

Katariina lähti juoksemaan tupaan. Pieni Liisa oli ihan rauhallisen näköinen. Silmät vaan katsoivat näkemättä. Nyt alkoi itku. Tämä oli liikaa. Isä sanoi vain:

 - Kaet se ol parempi näin. Kyllä Jumala tietää, mitä tekee.

Katariinaa suututti. Kuinka isä voi sanoa noin. Katariinan mieleen muistui sekin, kuinka hän itse oli harmissaan sen vauvan tulosta. Kadutti ihan sydämen pohjasta, että oli niin vastahakoisesti suhtautunut sen syntymään. Kolmevuotias Maija oli odottanut äitiä kotiin sieltä taivaasta ja ihmetteli että mitä se tarkoitti, että Liisa on nyt äidin luona. - Mitä se oikeasti tarkoittaa? Miksi ne pantiin sinne hautaan, miten ne sieltä pääsi taivaaseen? Hän haluaa kanssa äidin luo, kun Liisakin pääsi.

Maijaa lohdutellessa Katariinalle tuli mieleen Lyran Aatami-ukin puheet. Aatami oli ollut haudankaivaja. Hän oli ollut joskus pitempiä aikoja ukin ja mummon luona. Siellä oli vastattu hänen kysymyksiinsä ja puhuttu niin kauniisti vainajista ja siitä, kuinka ihanaa on taivaassa. Aatami-ukki lauloi usein niitä taivaslauluja komealla äänellään. Sitä samaa toiveikasta tunnelmaa Katariina halusi välittää pikku Majallekin ja Eevalle. Vielä he joskus näkisivät äidin ja Liisan. Katariina odotti myös Aatami-ukin näkemistä. Hän oli lapsista ainoa, joka muisti ukin, jolla oli komea nenä ja valoisa ilme ja tyyni mieli vastoinkäymisten kohdatessa. Ukin sylistä oli lämmin muisto. Se oli kuin pesä, jossa kaikki asiat muuttuivat hyviksi. Sen pesän muistosta saattoi nyt vanhempanakin hakea turvaa. Ukki lauloi usein Katariinalle laulua: "Onpa taivaassa tarjolla lapsillekin, jotka Jeesusta rakastavat, kultakruunut ja valkeat vaattehetkin, lyrat joilla he soittelevat."

Ukki oli sanonut, että se on meidän suvun laulu.

Pikkuinen Liisa oli elänyt vain lyhyen elämän ja hymyillyt kerran elämänsä aikana. Nyt sillä oli kultakruunu ja valkeat vaattehet. Ja Katariina oli varma, että kun hän itse joskus kuolee, hän saa nähdä Liisan, joka hymyilee.


UUSPERHE

Katariinan elämä helpottui, kun ei enää ollut vauvanhoitoa. Oittilan mummu tuli heinäaikaan hoitamaan sisätyöt. Maria-tätikin kävi kesän mittaan välillä auttelemassa ja neuvomassa. Mutta sitten hän kerran sanoi Katariinalle:

 - Nyt minä en ennee tule tänne, jos sinulla on kysyttävvee, tule meille.

 - Minkätakia et tule? Katatiina kysyi hämmästyneenä. Olivatkohan he olleet liian tuhmia.

 - No, suatanhan minä sinulle sanoakin. Tuo isäs on alkanut kattella minua sillä silmällä

 - Ai millä?

 - No etkö sinä tajjuu. Se luuloo minusta suavansa uue akan.

Katariina kauhistui. Maria oli nuori ja kauniskin. Miten isä kuvitteli, että siitä tulisi uusi vaimo. Senhän hän oli arvannut, että isä vielä toisi torppaan uuden vaimon. Niin kaikilla leskimiehillä oli tapana. Naimisiin sai mennä, kun vaimon kuolemasta oli kulunut puoli vuotta, ja useimmat myös menivät silloin. Äitikin siitä oli puhellut. Mutta oliko isä hullu. Ei kai nyt Maria sentään. Katariina olisi ottanut Marian ihan mielellään heille, mutta ajatus Mariasta ja isästä lapsia tekemässä tuntui vastenmieliseltä.

Maria jatkoi:

 - Isäs on ihan kunnon mies, mutta minulle liian vanha. Minä haluan sellaisen miehen, joka ossoo puhua naisten kanssa. Hyvä mieshän tuo isäs on ja isossa talossa syntynyt. Karin oli aina vähän sellainen uneksija. Ei Heikki sitä ymmärtänyt. - Ja oishan Oittilassa ollut leveät oltavat, mutta kun se Maria-mummu oli liian määräilevä ja isäs sellanen vätys, että ei uskaltanut sitä vastustaa. Sentään ymmärsi lähteä pois ja tulla tänne meidän lähelle, vaikka torppariksi päätyikin.

Miten ihmeessä isä oli kuvitellut kelpaavansa Marialle. Marian lähdettyä Katariina alkoi ensimmäisen kerran pohtia isän ja äidin avioliittoa. Joskus äiti oli vihaisena sanonut isälle, ettei sillä ollut tunteita, eikä edes ajatuksia. Katariinalle isä oli itsestään selvyys, tuollaisiahan isät olivat. Hän oli jotenkin vaistonnut, että isän olemus ja tavat olivat äidille joskus liian moukkamaisia. Kun äiti kiukutteli niistä, Katariinan kävi isää sääliksi. Hänelle oli tullut selväksi, että Janhusten suvussa ei oleminen ja tavat olleet yhtä hyviä kuin Lyran suvussa, jossa sentään polveuduttiin pappissuvusta ja oli seurusteltu pappilan väen kanssa sukupolvesta toiseen ja kuuluttiin aina vähän niin kuin kirkon väkeen.

Isä oli savolaismieheksi aika hiljainen. Kun äiti ei ollut saanut isästä keskusteluseuraa, hän puhui Katariinan kanssa. Monet hämärät illat, kun isä oli vielä töissään, he istuivat äidin kanssa juttelemassa. Niinä juttutuokioina äiti kertoi siitäkin, että hän oli ollut nuorena yhden kesän rakastunut apupappiin. Se oli ollut tavatonta ja kaikkien akkojen puheenaihe kylällä. Se apupappi oli tehnyt asiaa sinne haudankaivajan torppaan ihan turhan useasti. Syksyllä apupappi lähti ja lupasi tulla seuraavana kesänä takaisin. Mutta ei tullut. Jotenkin se tarina jäi aina äidiltä kesken. Eikä Katariina kehdannut kysyä, miksei tullut. Silloin viimeisenä iltana äiti oli antanut nipun kirjeitä ja käskenyt polttaa ne isältä salaa. Niissä kirjeissä olisi varmaan ollut vastaukset siihen, miten se tarina oikein päättyi. Ne äidin muistelut olivat usein päättyneet siihen, että äiti oli sanonut iloitsevansa, että hänellä oli juuri Katariina omana lapsenaan, tämä Katariina, jossa oli puolet Janhusia. - Tai oikeastaan osa Janhusia ja osa Markkasia ja osa monia muita. Katariinaa kauhistutti ajatus, että äiti olisi mennyt sen apupapin vaimoksi ja saanut lapsikseen pappilan mamselleita eikä häntä. Lopulta äiti aina huokaisi ja totesi, että niin se oli tarkoitettu.

Mariaa ei näkynyt torpassa enää loppukesällä. Syksymmällä isä alkoi puhella, että varmaan Katariinasta olisi mukava, jos torppaan tulisi uusi äiti. Katariinasta se ei ollut ollenkaan mukava ajatus, mutta ei hän uskaltanut isälle sanoa mitään. Kylällä alkoivat puhua, että isä olisi tapaillut Kaipaisen leskeä.

Äidin kuoleman päivä oli ollut Kaisan elämän kauhein päivä ja Liisan toiseksi kauhein. Ja nyt tuli kolmas onnettomuuden päivä, kun isä toi Kaipaisen lesken heille kotiin ja kertoi, että Esteristä tulee uusi äiti ja Katariinasta ja hänen tyttärestään Valpurista tulee varmaan hyvät ystävät. Esteri näytti naamaltaan vanhemmalta kuin äiti ja kiukkuisen näköinen se oli, vaikka yritti naamaansa vääntää hymyyn. Esteri ilmoitti, ettei hänellä ole aikaa sanoa niin pitkää nimeä kuin Katariina, vaan hän aikoo sanoa uutta tytärtään Katriksi. Katariina ei ollut ihastunut määritelmään uusi tytär eikä Katri-nimitykseen. Hyvinpä Esterillä näytti olevan aikaa sanoa Valpurin koko nimi. Isä puhui joskus Kaisasta, mutta sitä nimeä ei Esteri halunnut käyttää.

Esterin muut lapset olivat jääneet aluksi Kaipaisen torppaan. Eikä Valpurikaan olisi halunnut tulla, mutta oli houkuteltu ja pakotettu mukaan ja sille oli luvattu ummet ja lammet, että olisi suostunut lähtemään Esterin matkaan. Vaikka Katariina oli lapsena leikkinyt Valpurin kanssa ihan mielellään, ei heistä nyt tullut ystäviä. Katariina sai jatkaa raadantaa, mutta Esteri yritti kaikin tavoin suojella Valpuria liialta työltä tai kaikelta pakolta, että tämä viihtyisi. Joskus Esterin muutkin lapset tulivat Janhusille pitkäksi aikaa ja silloin oli ahdasta ja monenlaista riitaa ja toraa. Esterin lapset kiusasivat Eevaa ja Maijaa aina kun aikuisten silmä vältti. Katariina ja Heikki puolustivat omia siskojaan ja Valpuri omiaan. Huutoa ja meteliä riitti, ja sitten Esteri tarttui vitsaan. Katariinaa se ei lyönyt, mutta nuorempia tyttöjä kylläkin ja vaati, että isä antaisi Heikille oikein remmillä selkään. Omiin lapsiinsa se ei koskaan käynyt käsiksi ja käänsi niiden pahat teot aina isä-Heikin lasten syyksi.

Pian alkoi Esterin vatsa kasvaa ja se tuntui Katariinasta vielä inhottavammalta kuin se äidin raskaus. Kuolisi Esteri vaan vauvoineen. Hän ei itkisi. Valpurikin oli vähän nolo eikä halunnut puhua koko asiasta. Katariina olisi halunnut lähteä pois torpasta piikomaan, mutta ennen rippikoulua ei päästetty. Niinpä hän alkoi ehdotella isälle, että pääsisi rippikouluun viisitoistavuotiaana, mutta isä sanoi, että vasta kuusitoistavuotiaana ja siihen oli tyydyttävä. Ja siitä hän alkoi unelmoida.

Rippikoulun käytyä hän olisi aikuinen. Sitten saisi juoda kahvia ja seurustella poikien kanssa. Tosin ajatus seurustelusta ei tuntunut nyt houkuttelevalta. Aatamin ajatteleminen ei enää tuonut iloa elämään. Rippikoulun käynyt sai solmia avioliitonkin, mutta ympäristössä ei ollut ketään, josta olisi voinut edes haaveilla. Valpuri oli alkanut puhua Poikolaisen Matista siihen sävyyn, että Katariina ajatteli Valpurin havittelevan peräti talon emännäksi. Hän itse nyt ei Matista olisi piitannut, vaikka tämä kuinka oli perijä. Katariina itse haaveili jostain paremmasta, jossain kaukana.

Äidin kuolema oli lopettanut Katariinan Aatami-haaveilut. Kun seuraavana talvena laskiaisena Aatami halusi väkisin tulla samaan kelkkaan, se ei tuntunut Katariinasta enää miltään. Miten se Aatamii ei edes näyttänyt hänen silmiinsä enää komealta. Otsakin oli täynnä näppylöitä ja hatunreuhka oli kamalan näköinen. Jos kinkereillä tai kirkossa kohdattiin, hän vain väisti Aatamin katsetta.

Katariina oli alkanut haaveilla paremmasta kuin elämästä Torpassa miniänä. Hän osaisi olla talossakin emäntänä. Tietäisi, miten kuuluu liinavaatteet hoitaa ja syödä ja pitää puhtaana paikat. Hän osasi kutoa kauniita kankaita ja ommella taitavasti vaatteita. Hän halusi pois metsän, työn ja köyhyyden keskeltä vauraampaan elämään.


RIPPIKOULUUN

Vuoden 1803 keväällä Katariina viimein pääsi rippikouluun. Se pidettiin toukokuun lopussa kirkossa viitenä peräkkäisenä päivänä ja se päättyi konfirmaatioon sunnuntaina. Vaikka nuoria oli melkein 80, Katariina ei tuntenut Valpurin lisäksi muita tyttöjä, he olivat ainoat kirkonkyläläiset tytöt. Kirkonkylästä oli kylläkin Vauhkosen Tahvo, joka oli jo kaksikymmenvuotias. Tahvo oli reputtanut jo kerran rippikoulun. Ja se oli melkoinen häpeä. Mutta mukaan oli vain tultava uudelleen, että saisi naimaluvan. Rippikoululaisten oli osattava lukea Raamattua ennen kuin pääsivät ripille ja oli osattava ulkoa pitkät pätkät katekismusta ja kristinoppia. Katariina ei pelännyt, ettei pääsisi läpi. Itse rovasti oli kinkereillä kehunut hänen sujuvaa lukemistaan ja katekismuksen tuntemista.

Katariinalle ja Valpurille tehtiin mustat mekot konfirmaatiota varten. Katariina tunsi itsensä pitkästä aikaa hyvin pukeutuneeksi. Konfirmaatiopyhänä oli paljon väkeä liikkeellä. Rovasti Bonsdorff puhui pyhän aiheena olevasta uudestisyntymisestä. Se osasi selittää asian niin yksinkertaisesti, että Katariina taas tajusi, ettei taivaaseen pääse sillä perusteella, että elää nuhteettomasti, vaan sillä perusteella, että on uudestisyntynyt uskomaan Jeesuksen ristintyön riittävän omien syntien sovittamiseksi. Rovasti korosti, että Jumalan armo riittää ja siitä armosta sai jo täällä maan päällä iloita.

Rippikoulussa opetettiin myös lakia, sitä miten kuului elää. Vaikka rippikoulun jälkeen oli lupa polttaa tupakkaa ja juoda viinaa, kumpaakin tuli karttaa. Ja sukupuolielämää ei saanut aloittaa ennen häitä. Rippikoulussa oli asiaa kovasti tolkutettu ja rovasti oli käskenyt kirjoittaa oikein lainkohdan katekismuksen reunaan kuudennen käskyn kohdalle:

"Jos naimatoin mies salawuoteutta pitä naimattoman waimoihmisen canssa; maxacon mies sackoa kymmenen talaria ja waimo wijsi."

Lukkari opetti virsiä rippikoululaisille. Katariinalle ne olivatkin jo melkein kaikki tuttuja. Niin oli myös kirkko. Jo lapsena hän oli istunut siellä monet pyhät Aatami-ukin sylissä ja katsellut maalauksia. Saarnastuoleissa ja lehterinkaiteissa oli vanhojen miesten kuvia. Ukki niistä kertoili jotain. Nyt rippikoulussa hän sai tietää, että ne vanhat ukot olivat tunnetun kirkkomaalarin Mikael Toppeliuksen tekemiä ja esittivät apostoleja ja profeettoja. Ja saarnastuolin keskellä oli Jeesuksen kuva. Sen hän oli jo lapsena tiennyt.

Isä-Heikki toimi Pitäjäntuvan hoitajana ja nyt konfirmaatiopyhänä sinne oli tullut yöpymään paljon väkeä, jotka kirjoittautuivat lauantaina ehtoolliselle. Markkaset Oittilasta tulivat yöpymään oljille Janhusen torppaan ja sinne tuli myös ympäri pitäjää Janhusia. Väkeä oli torpan lattia täynnä. Esterin sukulaiset yöpyivät hänen sisarensa luona ja Valpurin isän suku Kaipaisen torpassa.

Kirkkoon mahtui 800 henkeä ja se oli aivan täynnä. Pojat veistelivät hermostuksissaan tyhmiä vitsejään ja tytöt korjailivat kampaustaan, oikoivat mekkojaan ja supattivat jännittyneinä. Katariina tunsi olonsa rauhalliseksi. Rauhallisuus jatkui ehtoollispöydässä. Oikeastaan hän ei tuntenut siinä oikein mitään, mutta rovasti oli sanonut, että riittää että tietää ja pitää totena.

Väki jäi jumalanpalveluksen jälkeen kirkon pihalle juttelemaan ja rovasti Wendla-rouvineen kierteli puhumassa seurakuntalaisten kanssa. Korpelaisetkin tulivat onnittelemaan. Aatami katsoi Katariinaa pitkään ja tarttui sitten Katariinan käteen ja pisti sinne lilan samettisen nauhan. Aatamin kasvot olivat ruskettuneet ja silmät näyttivät entistä sinisemmiltä. Aika mukavaltahan Aatami taas näyttikin. Lämmin ailahdus kävi Katariinan mielessä. Olikohan taas rakkaus hiipimässä rintaan kaikkien näiden synkkien aikojen jälkeen.

Kirkkoherrakin tuli toivottamaan siunausta Katariinalle ja Valpurille ja kääntyi sitten isä-Heikin puoleen:

 - Mites on Janhusen isäntä. Olisiko mahdollista, että tämä Katariina tulisi meille kesäksi lapsia hoitamaan, kun meidän Ulriikka-neiti halusi kesäksi kotiinsa.

Katariinan sydän melkein pysähtyi. Isä näytti hämmästyneeltä ja Esteri kalpeni raivosta, mutta pysyi hiljaa. Ei sentään tarjonnut Valpuriaan, vaikka varmasti olisi halunnut. Sitten isä sanoi:

 - Pitteepä tuumailla.

Pettymys nousi Katariinan mieleen. Isän tuumailut tarkoittivat yleensä sitä, että Esteri sanoisi, miten tehdään. Ja varmasti se keksisi jonkun syyn, miksei hän voisi mennä pappilaan. Ja Esterin röyhkeydellä se varmasti työntäisi sinne oman tyttärensä. Mutta rovasti ei onneksi halunnutkaan jättää asiaa torppaan tuumattavaksi, vaan jatkoi:

 - Kun minulle tässä eilen selvisi rippikirjoja selaillessa, että Katariinahan on kirkkoherra Henricus Lyran jälkeläinen. Niin olisihan se mukavaa hänen tulla pappilan mäelle vähän niin kuin esi-isien maille.

Esterin naaman väri muuttui valkoisesta vihreäksi. Taas hän törmäsi niihin Lyran muka hienoihin ihmisiin.

Kotona isä pisti kätensä taskuun ja veti esiin punaisella lakalla sinetöidyn kirjeen, jossa luki: "Aikuiselle tyttärelleni Catharina Janhuselle".


KIRJE

Kevätyö oli hämärä, mutta sitä valaisi hailea täysikuu. Katariina oli odottanut, että kaikki vieraat olivat lähteneet. Hän meni istumaan saunan portaille ja avasi kirjeen. Sieltä valahti esiin hieno punottu kullanvärinen ketju, jonka päässä oli koru, jossa oli liilan värinen jalokivi.

Äiti puhui kirjeessään omasta suvustaan ja käski kertoa asian myöhemmin myös nuoremmille sisaruksille ja omille lapsille. Äiti antoi myös neuvoja naisen osasta. Silloin kolme vuotta sitten hän oli luullut, että Kaisasta ja Aatamista tulee pari. Ja kirjoitti siihen malliin. Äidin mielestä Korpelaisen Tahvo ja Maria olisivat varmasti hyviä ihmisiä ja kohtelisivat miniöitään hyvin. Kyllä hän luottavaisin mielin sinne tyttärensä luovuttaisi. Äiti käski myös pitää nuoremmista huolta ja olla isälle kuuliainen ja uudelle äidille, jos semmoinen tulisi.

Kirjeen lopussa luki: Tämä koru on alunperin tsaarin hovista, se on kulkenut suvussa. Toivon, että Jumala antaisi sinulle niin hyvän elämän, ettei sinun tarvitsisi koskaan tätä korua myydä saadaksesi elantoa. Minä menen nyt Vapahtajan armoon turvaten Herrani luo ja uskon myös sinut, rakkaan esikoistyttäreni hänen huomaansa.

Äitisi Karin Lyra

Kaisa purskahti itkuun, tämä tunteiden päivä sai tunteellisen lopun. Voi miten ikävä hänellä olikaan äitiä. Mutta miten ihmeessä äidillä on voinut olla tsaarin hovista saatu koru. Katariina ei ollut sitä nähnyt koskaan aikaisemmin. Kirjeessä äiti sanoi: "Jos vaikka sinä sen Aatamin tai kenen muun tahansa kanssa astelet vihille, niin laita tämä koru kaulaasi, niin samalla tiedät, että minä olen sinun tulevan liittosi puolesta rukoillut jo vuosikausia."

Katariina panisi korun lippaaseensa, sinne Aatamin piirroskuvan viereen odottamaan. Hän ei näyttänyt sitä kenellekään muulle.

Tieltä kuului hevosen kenkien kapse. Kukahan näin myöhään oli liikkeellä? Kohta näkyi Aatami ratsailla. Tämä kaarsi pihaan ja sanoi melkein kuiskaamalla:

 - Lähetkö juottamaan hevosta rantaan.

Aatamin ehdotus tuntui yllättävältä ja samalla hyvältä. Katariina kiipesi Aatamin eteen ja hyvin hevonen kaksi nuorta jaksoi kantaa. Katariina nojasi Aatamiin, se tuntui ihan luonnolliselta. Ja saakoot vaan kylän akat puhuttavaa. Nyt hänellä oli oikeus seurustella, kun rippikoulu oli käyty.

Rannassa oli taianomainen tunnelma: Kuun kajo vedessä, lämmintä, kesäyön tuoksut ja hiljaisuus. Sitten alkoi kuulua kaukaa punarinnan soliseva laulu. He jähmettyivät molemmat sitä kuuntelemaan ja siihen hetkeen sopi täydellisesti, että Aatami painoi ujosti huulensa Katariinan huulia vasten. Se tuntui pehmeältä ja luonnolliselta.


PAPPILAAN PIIAKSI

                             Pieksämäen Iso pappila valmistui vuonna 1804


Katariinan elämä oli ollut pitkään raskasta työtä ja työtä. Työtä hänet oli kutsuttu pappilaankin tekemään, mutta se oli lähinnä lastenhoitoa vanhan kotiopettajattaren apuna ja muuta sisätyötä. Hän pakkasi vähän tavaroitaan kangasnyyttiin ja sitoi kulmat yhteen. Eevan ja Maija hyvästely tuntui haikealta, mutta muista oli helppo luopua. Isä tarjosi hevoskyytiä, mutta hän halusi kävellä pappilanmäelle. Sinä kesänä elettiin vielä vanhassa pappilassa, mutta Wendla-rouva suunnitteli innoissaan uutta pappilaa.

Katariina kulki pitkin koivukujaa iloisen jännityksen vallassa. Perillä sisäänkäynnin valinta tuntui vähän hankalalta. Tietenkään hän ei voinut mennä salin rappusista. Mutta pitäisikö mennä viraston ovesta rakennuksen takaa vai oikealla olevan keittiön porstuan kautta. Kaisa valitsi keittiön sisäänkäynnin. Porstuan kautta pääsi isoon keittiöön, jonka suuruus häikäisi Katariinan. Se oli suurempi kuin heidän tupansa. Hän jäi seisomaan oven suuhun ja rykäisi:

 - Huomenta.

 - No huomenta, huomenta, Katariinako se on? Totesi pullea kyökkipiika ja jatkoi: min oon Lovviisa.

Katariina ehti tuskin nyökätä, kun puhevirta jatkui:

 - Voe voe, että sen Kaisannii pit kuolla. Yhessä myö nuorena kulettiin ja elämästä huaveiltiin. Tässä sitä minä oon piikana ja Kaesa makkoo kirkkomualla. Ei ollu silläkään se elämä herkkua. Kun se Kaesa joutu sinne Markkaseen komennettavaks.

Juttu olisi voinut jatkuakin, mutta keittiössä alkoi vilahdella muuta väkeä ja lapset tulivat kotiopettajan kanssa aamiaiselle.

Katariina tarkasteli lapsia kiinnostuneena. Miten kauniit vaatteet heillä olikaan ihan arkena. Poika Kristian oli toisella kymmenellä ja tytöt Anna ja Maria Christina seitsemän ja viisivuotiaita. Tytöt pulputtivat iloisesti, mutta poika vaikutti hiljaisemmalta. He kaikki asettuivat keittiön suuren pöydän ympärille ja Katariinallekin tarjottiin suklaajuomaa ja se tosiaan maistui taivaalliselta. Paljon parempaa se oli kuin kahvi.


AURORA SÖDERLUND

Vanhahko kotiopettaja kertoi olevansa Aurora Söderlund ja kotoisin alun perin Helsingin Töölöstä. Hän vaikutti vähän aralta, mutta sydämelliseltä. Hän ei kuulemma enää jaksanut juosta lasten perässä ulkona eikä siivota lastenhuoneita tai pedata petejä ja siksi pappilassa oli se Ulrika-neiti. Aurora kuitenkin rakasti lapsia ja oli sydämellinen opettaja. Katariina tajusi heti ensimmäisenä päivänä, että Auroran asema pappilassa oli jotenkin erityinen, vaikka hän asuikin sisäpiikojen kanssa vintillä. Pappilan karjapiiat asuivat sivurakennuksessa ja söivätkin siellä, ettei Loviisan ilmoituksen mukaan navetanhaju saastuttaisi Pappilan keittiötä.

Katariina jakoi Loviisan kanssa huoneen vinttikerroksessa, mutta jo ensimmäisenä iltana Aurora kutsui hänet omaan huoneeseensa. Aurora kyseli Katariinan tunnelmia ja tämä kertoi olevansa yltäkylläisen onnellinen. Tällaista elämää hänkin haluaisi joskus viettää - mutta ei siis piikana, vaan rouvana tai ainakin kotiopettajana. Aurora hymyili lempeästi, eikä ollenkaan nauranut niille haaveille.

Seinällä oli iso Helsingin kartta. Siltä kartalta Aurora näytti missä hänen kotimökkinsä sijaitsi vastapäätä Rajasaarta. Isä oli ollut kalastaja niin kuin useimpien Töölön mökkien miehet. Kotikielenä oli ruotsi, mutta Aurora osasi suomeakin jo ihan lapsena. Hänen äitinsä oli ollut lukkarin tytär ja oli opettanut omaa tytärtään, Hän oli jo nuorena ollut taitava monessa kodinhoitoasiassa ja siksi oli päässyt piiaksi monen kesän ajaksi Forteliusten säätyläisperheeseen, jonka huvila oli Meilahden poukamassa. Kun perhe oli muuttanut taas eräänä syksynä takaisin Katajanokalle, Aurora oli seurannut mukana. Hänestä tehtiin lastenhoitaja ja heidän kotiopettajansa, koska Aurora osasi sekä lukea että kirjoittaa suomea ja ruotsia hyvin. Hän oli myös musikaalinen ja oli oppinut soittamaan kesien aikana pianoakin niin hyvin, että oli pystynyt säestämään tanssiaisia. Auroran silmiin tuli unelmoiva ilme, kun hän kertoi kuinka kesäisiin juhliin oli kokoontunut Helsingin hienostoa muista Meilahden huviloista. Perhe piti myös huvilallaan syksyllä suuret baalit, jonne tuli väkeä isvossikoilla ja omilla hienoilla vaunuillaan ympäri Helsingforssia. Sinne tuli myös Viaporista nuoria upseereita - ja voi miten ne olivatkaan komeita.

Aluksi asuminen Katajanokalla oli tuntunut oudolta. Mutta sunnuntai-illat olivat olleet vapaata ja silloin hän oli kävellyt Töölöön. Syksyllä se oli vähän pelottavaakin, kun katulyhtyjä ei ollut. Ja sitten oli niitä ryösteleviä miessakkeja ja humalaisia merimiehiä. Aina oli saanut vähän pelätä illalla ulkona liikkuessaan.

Helsinki oli ollut siihen aikaan pikkukaupunki. Asukkaitakin oli alle neljätuhatta, eli vähemmän kuin Pieksämäellä, mutta ne asuivat vain tiheämmin.. Aurora oli sitten myöhemmin asunut rovasti Bonsdorffin perheen kanssa Turussakin, joka oli huomattavasti suurempi kaupunki ja siellä oli paljon hienoja kivitaloja. Sieltä oli päässyt pääkaupunkiin Stockholmiin nopeammin kuin Helsingistä. Mutta ei Aurora tietenkään ollut koskaan käynyt Stockholmissa. Turussa kuitenkin oli aina tiedetty, mitä Stockholmissa tapathui ja mikä oli siellä viimeistä muotia.

Kun Forteliuksen perheen lapset olivat kasvaneet, Aurora oli alkanut opettaa heitä ja vähitellen hän oli muuttunutkin kokonaan kotiopettajaksi. Wendla-rouva oli Forteliuksen tytär ja hän oli halunnut Aurora-mamsellin mukaansa Turkuun ja Pieksämäelle. Aurora sanoi, että hän ymmärsi Katariinaa, joka halusi elämältä jotain parempaa. Niin hänkin oli siellä kalastajan pienessä mökissä haaveillut. Hän oli haaveillut tulevaisuudesta porvarisrouvana Katajanokalla tai Vironniemellä, kun hän oli nähnyt säätyläisperheiden muuttavan syksyisin hevosillaan kaupunkiasuntoihinsa. Ja sitten yhtenä syksynä hän itse sai muuttaa Katajanokalle. Haaveet olivat osittain toteutuneet. Omaa perhettä hän ei ollut saanut, mutta hänellä oli ollut Katajanokalla hyvä elämä ja täällä pappilassakin hän viihtyi. Tämän elämän Jumala oli hänelle suunnitellut ja tästä hän oli kiitollinen. Ja muiden lapsia hoitaessa ei omien lasten puuttuminen tuntunut niin pahalta. Aurora oli pitkään hiljaa ja lisäsi: kuin joskus.

Pian Katariinalle selvisi, että ruustinna itse ei ollutkaan yhtä tyytyväinen omaan elämäänsä. Tämmöisestä Pieksämäestä hän ei koskaan ollut haaveillut. Katariinaa hämmästyttivät ruustinnan puheet. Kuinka joku voisi olla täällä tyytymätön. Kirkkoherra oli mukava ja lapset suloisia ja pappila oli kuin kartano. ja itse oli saanut suunnitella toiveidensa kodin, kun uutta suurta pappilaa rakennettiin. Sen hienompaa ei voi kukaan toivoa. Eikä hienompaa voi olla missään - no ehkä Moision kartanossa, mutta siellä hän ei ollut koskaan käynyt. Mutta ruustinna haikaili aina Helsinkiin ja kun Aurora ja ruustinna istuivat puhelemassa ruotsia, aika usein siinä vilahti sana Helsingfors ja sen Katariinakin tiesi, että se tarkoitti Helsinkiä.


UUSIA TIETOJA JA TAITOJA

Kesän aikana Katariinalle avautui uusi monimuotoinen maailma. Tiedot ja taidot lisääntyivät ja näkökulma maailmaan avartui. Hän sai myös osallistua joskus lasten kanssa Aurora Söderlundin oppitunneille. Maantieto oli kiehtovaa ja historia. Hän oikein janosi saada oppia asioita. Hän oli hyvä lukija ja hänellä oli hyvä muisti. Hän oli lapsesta asti kuunnellut aikuisten puheita ja tiesi paljon asioita.

Katariina tunsi päässeensä tiedon keitaalle ja sen huipentuma oli sanomalehti. Pappilaan tuli suomenkielinen sanomalehti ja hän luki siitä maailman tapahtumista ja omasta kuninkaasta Kustaa IV Adolfista Tukholmassa. Muut piiat nauroivat, kun Katariina istui keittiössä kesäyön hämärässä ja luki sanomalehteä. Sieltä hän luki Ranskan vallankumouksesta ja Napoleonista. Hän tiesi, että maailmassa köyhän ei tarvitse aina olla köyhä, kaikki voi keikahtaa ylösalaisin. Jospa vaikka joskus kävisikin niin, että Moision kartanon Haartmannit tulisivat köyhiksi ja niiden torpparit valtaisivat kartanon ja pappilan torpparit valtaisivat pappilan ja rovasti saisi tehdä taksvärkkitöitä. Kun Katariina puhui asiasta käydessään pyhänä kotona, siitä nousi elämä. Esteri oli sitä mieltä, että sellaista ei voi koskaan Pieksämäellä tapahtua. Eikä se hänen mielestään voinut olla tottakaan - koko Ranskan vallankumous.

Niin siinä kävi, kuten Esteri oli ennustanut. Katariinaan tarttui sen kesän aikana herrojen kotkotuksia. Hän oli nähnyt miten erilaista oli elämä pappilassa kuin heidän omassa torpassaan. Ja muiden piikojen kanssa jutellessa oli Katariinan tietoisuuteen avautunut koko naisen elämän vivahteikkuus romanttisesta rakkaudesta lihallisiin velvollisuuksiin ja iloihin.


SUKUTUTKIMUSTA

Pappilan Wendla-rouva oli aina innoissaan, kun sai sukulaisiaan tai tuttaviaan Helsingistä kylään. Nytkin oli tulossa kaksi perhettä ja Katariina ja Loviisa luovuttivat omat vuoteensa perheiden lapsille ja siirtyivät itse aittaan. Toisen perheen isä oli kirkkoherran opiskelutoveri ja hänen äitinsä isä oli ollut Pieksämäellä pappina ja nyt hän oli tullut tutkimaan vanhoja rippikirjoja ja muita kirkonkirjoja saadakseen enemmän tietoja esi-isistään.

Katariinalle oli opetettu pöytään tarjoilu ja nyt hän saisi sen tehdä ihan Helsingin vieraille. Oikealta piti ottaa ja antaa ja vasemmalta tarjota. Sen hän muistaisi unissaankin. Kun Katariina oli ensimmäisenä iltana tarjoilemassa, rovasti katsoi häntä hymyillen ja kääntyi vieraansa puoleen ja sanoi:

 - Kuuleppas veli Bergholm. Tämä Katariina ei olekaan mikä tahansa Janhusen Kaisa. Hän on kirkkoherra Henricus Petrus Lyran perillisiä. Etkös sinäkin ole siihen sukuun jotenkin sotkeutunut.

 - No sitähän minä tulin tänne Fredlandereiden lisäksi tutkimaan. Tietääkös Katriina-neiti, mitä Lyran sukuhaaraa hän on?

 - Minä olen sen nimismies Pauluksen jälkeläisiä. Se Paulus oli Aatami-ukin ukki ja Aatamin isän nimi oli Josef.

Kirkkoherrakin puuttui puheeseen ja totesi Bergholmiin katsoen::

 - Meidän nykyinen suntiomme Henrik Lyra on Katariinan äidin pikkuserkku. Meillä oli aina suntion kanssa puhetta, että miten ne sukulaissuhteet oikein menee viime vuosisadan Lyra-pappien kanssa. Mutta Katariina ja suntio ovat Henricuksen sukuhaaraa ja sitten taas nämä Lyrat, joita oli täällä enemmänkin pappeina, olivat sitä Martinuksen sukuhaaraa, jota on enemmän Hämeessä. Sitä sinä varmaan pohdiskelit. 

- Niin tosiaan. Siitä Katariina-neidin mainitseman Josefin pikkuserkusta - joka siis oli sitä Martinuksen sukuhaaraa - Henrik Johaninpoika Lyrasta on kirjoitettu pieni elämänkertakin. Sehän joutui isonvihan aikana 15-vuotiaana venäläisten vangiksi ja pahoinpideltiin, mutta kuitenkin vapautettiin. Sitten venäläisten ylipäällikkö, ruhtinas ja sotamarsalkka Mihail Golitsyn, joka valloitti Suomen 1713-1714 ja oli täällä hallitsijana, otti Henrik Lyran palvelukseensa Hämeenlinnassa. Hän koetti käännyttää Henrikiä ortodoksiseen uskoon, jolloin tämä karkasi. Hänet saatiin kiinni ja vangittiin ja vietiin Turkuun, missä hän kärsi raipparangaistuksen. Mutta niin vain säilytti luterilaisen uskonsa, opiskeli papiksi ja täällä Pieksämäellä hän sitten oli pappina niin kuin poikansa ja vielä pojanpoikansakin.

Rovasti hämmästyi:

 - No tuo oli minulle uutta. Mutta se apupappi Daniel Lyra oli juuri tätä Martinuksen sukuhaaraa. Muistat kai hänet sieltä Hämeestä.

 - Juu muistan toki. Mies parka, meni sekaisin ja on nyt hospitaalissa siellä Seilin saarella.

 - Aika huonosti kävi esi-isälleen Henrik Lyrallekin. Puhutaan, että hän tappoi itsensä. Ja kun hän kuoli, perhe jäi hirveisiin taloudellisiin vaikeuksiin. Sukulaiset niitä sitten auttelivat ja nämä nimismies Paulus Lyran  jälkeläisetkin, vaikka olivat rahvaaseen pudonnutta sukuhaaraa, mutta olivat paremmissa varoissa. Leski parka myyskeli heille korujaan saadakseen itselleen ja lapsilleen leipää.

Katariina kuunteli silmät pyöreänä. Sukuhaarat menivät iloisesti sekaisin hänen päässään. Mutta sen hänkin ymmärsi, että oli se Henrik ollut ihmeellinen. Häntä vuotta nuorempi ja uskalsi karata. Mutta hei. Liittyikö se Golitsyn jotenkin siihen koruun? Oliko se niitä koruja, joita sukulaiset ostivat. Eipä niitä kai muuten olisi voinut Pieksämäen korpeen joutua. Ja siitä kai johtui se äidin toivomus, ettei joutuisi sitä elantonsa takia myymään.

Juttu tuntui aika uskomattomalta, mutta vielä ihmeellisempää oli tulossa, kun Bergholm jatkoi:

 - Sellaistakin olen lukenut, että Lyra-suvun alkukoti olisi ollut Lyre-nimisessä kylässä Ranskassa. Siellä vaikutti Nicolaus-niminen oppinut, joka aateloitiin de Lyraksi. Hän oli syntynyt n. 1270 Normandiassa ja kuollut 1349 Pariisissa. Nicolaus oli fransiskaaniveli. Hän saavutti tohtorin arvon Pariisin yliopistossa ja opetti teologiaa. Hänen raamatunselitysteoksensa Postillae Perpetuae on kuulemma vieläkin nähtävissä Sorbonnessa. Hän toimi jopa Ranskan kuningattaren raamattutiedon opettajana. Lyra-nimisiä henkilöitä tavataan sitten 1600- luvulla mm. Portugalissa ja Hollannissa. Suku on levinnyt varhain myös Saksaan ja Venäjälle. - Mutta tämä Ranska-yhteys voi olla tarua tai totta. Kuka näistä tietää. Ei sitä yhteyttä kukaan ole todistanut.

Katariinaa melkein pyörrytti. Kun Loviisa illalla vielä selvitteli keittiötä, hän istui typertyneenä sängyllään. Melkein nauratti se lapsuuden Katariina Emerentia von Lyra. Hänhän olikin "todellisuudessa" Katariina de Lyra.

Bergholmin perhe viipyi viikon. Perheenpää oli innoissaan löydöistään ja selosti niitä Katariinallekin. Milloin minkäkin niminen ihminen oli hänen esi-isiään. Kerran hän sanoi Katariinalle:

 - Kuulin, että olitte saaneet torpan vasta äskettäin. Missä te sitä ennen elelitte?

 - Me oltiin Oittilassa. Me asuttiin Markkasen talossa.

 - Vai Oittilan Markkasia! 

Sukuja ollaan sitäkin kautta.

Wendla-rouva alkoi nauraa ja sanoi:

 - Kuin seihtemäs kirnun huuheves voille, kuten täällä sanotaan.

 - Vähän siihen tapaan, myönteli Bergholm ja jatkoi:

 - Yksi kiinnostuksen kohteeni oli juuri tämä Markkasen suku. Selvittelin sitä, onko Eskil Uttermark ollut esi-isäni, mutta minä polveudun hänen veljestään, niin kuin sinäkin.Tämä Eskeli johti nuorena miehenä 1500-luvun lopulla Nuijasodan aikana savolaisia joukkoja. Akseli Kurkihan sitä yritti jahdata sodan lopussa tappaakseen. Muut johtajat se sai kiinni, mutta tämä Eskeli pääsi oveluuttaan pakoon. Mutta tietääkös Katariina, mikä oli Nuijasota?

 - En ole kuullut.

 - No, se oli suomalaisten talonpoikien kapina aatelistoa ja sotaväkeä vastaan. Ne olivat kyllästyneet maksamaan veroja ja kustantamaan kallista kuninkaan sotaväkeä ja sotia ympäri Eurooppaa. Nuijasota päättyi verisesti armeijan kukistaessa heikosti varustetut talonpojat. Mutta se meidän sukulainen Eskel pääsi karkuun. - Tästä Eskelistä vielä sen verran, että sodan loppupuolella hän tunkeutui miehineen tänne pappilaan. Siis rakennushan ei ollut tämä sama, mutta oli samalla paikalla täällä pappilanmäellä. Ja ne sitten ryöstivät pappilan putipuhtaaksi.

Pöydässä alkoi vilkas keskustelu Nuijasodasta, mutta Katariina joutui jättämään likaiset astiat kerättyään seurueen. Hänkin haluaisi tietää, millainen se Nuijasota oli ollut ja se Eskeli. Olisi siitä kiva vähän mainita Oittilan mummullekin, että tämä oli pappilanryöstäjän sukua.



Koko kesä oli vaihtelevaa elämää: osallistumista lasten kanssa ulkoiluun, uimiseen ja peleihin. Pappilassa oli järjestetty tanssiaisiakin, jolloin sinne oli kokoontunut väkeä Etelä-Savon kartanoista. Samaan aikaan tanssittiin usein myös väentuvassa, kun säätyläisten hevoskuskeina toimineet rengit viihdyttivät kirkonkylän piikoja.

Elokuussa olivat rapujuhlat, joita valmisteltiin pari viikkoa kovalla touhulla. Kun juhlailta koitti, rapuja oli onnistuttu saamaan niin paljon, että niitä vietiin iso vadillinen väentupaankin. Loviisa touhusi rapujuhlien aikana Katariinalle:

 - Nyt määt Katariina tuonne väentupaan. Sinne män se Valkeishovin kommee renki.

 - Kuule, mulle ei renki kelpaa, vaikka olis kuinka kommee. Minä olen köyhyydestä saanu ihan tarpeekseni. Eikä musta tule torpan akkaakaan.

Katariina vietti iltansa pappilan keittiössä.


TYÖPAIKAN MUUTOS

Kun pappilan Ulrika palasi takaisin elokuussa, Katariinan pesti päättyi. Mutta ei hän voisi saada uutta piianpaikkaa muualta ennen pestuumarkkinoita Mikkelinpäivänä syyskuun lopussa. Siksi rovasti tarjosi hänelle paikkaa karjakon apulaisena. Hän saisi muuttaa väentupaan asumaan. Rovasti oli vähän nolo, mutta Katariina oli onnellinen. Osasihan hän lehmiä hoitaa! Hän haki pappilan vintiltä tavaranyyttinsä ja kuiskasi ohimennen Aurooralle:

 - Nyt tämä "rahvaaseen pudonnut" sukuhaara jatkaa alamäkeä. Tässä sitä mennään sisäköstä navettapiiaksi!

Katariinaa vähän harmitti se Bergholmin sanominen rahvaaseen putoamisesta. Mutta siinä hienommassa sukuhaarassa, jossa oli niitä pappeja vaikka kuinka paljon, yksi niistä oli joutunut hullujenhuoneeseen ja toinen tappanut itsensä. Putoamista sekin oli.

Auroora sivuutti letkautuksen ja hymyili: 

No onhan se ihanaa, että Katariina jää pappilanmäelle. Ettei lastenkaan tarvitse ikävöidä. Ja varmaan ensi kesänä Ulrika taas haluaa kotiinsa, niin olisipa se hienoa, jos hän taas palaisi sisäköksi ja lapsia katsomaan. Katariinan kanssa on ollut niin tavattoman miellyttävää keskustella.

Syksyllä pappilassa hiljeni. Ja väentuvassakin alkoi tuntua vähän pitkästyttävältä. Muut navettapiiat olivat Katariinaa huomattavasti vanhempia. Yhdellä oli avioton poika, joka asui heidän kanssaan samassa huoneessa. Jutut olivat väentuvassa välillä melko ronskeja. Ruokakin oli yksinkertaisempaa, eikä suklaajuomista ollut tietoakaan.

Katariina ei ollut koko kesänä nähnyt Aatamia. Tämä oli mennyt Virtsalmelle rengiksi. Oikeastaan Katariina ei ollut lasten kanssa touhutessaan edes ehtinyt kaivata Aatamia, mutta nyt syksyn pimenevinä iltoina tämä tuli mieleen. Kun muut piiat viipyivät iltaisin renkien kanssa tuvassa, Katariina meni piikojen kamariin ja makasi pimeässä ja mietti elämäänsä. Hänestä alkoi tuntua yhä varmemmin, ettei hän halunnut Aatamin vaimoksi Korpelaisen torppaan. Olihan hän nähnyt mitä se on torpannaisen elämä.


TAKAISIN TORPPAAN

Katariina lähti käymään pestuumarkkinoiden jälkeisenä pyhänä kotona. Pikkutyttöjä oli jo ikävä. Valpuria ei näkynyt, mutta Esteri oli salaperäisen näköinen ja sitten laukaisi kuin suuren ilouutisen:

 - Meiän Valpuri on sitten piikana Poikolaisessa. Eilen män!

Katariinaa ei uutinen sen kummemmin ilahduttanut tai harmittanut. Tiesihän hän toki sen, että Valpuri oli siitä Poikolaisen Matista kiinnostunut ja nyt se sitten sai kytätä emännän paikkaa.

Mutta jatko oli pysäyttää Katriinan sydämen. Esteri sanoi voittajan ilme kasvoillaan:

 - Myö ollaan issäis kanssa piätetty, että sinä tulet takas kottiin, minä en pärjee tiällä iliman apuja, kun tuo Anna-Liisakin on aena saeraana.

Ajatus pienen sisarpuolen hoitamisesta ei juuri ilahduttanut, Esterin kanssa työn tekeminen vielä vähemmän. Mutta kun Maija hihkui riemusta, mieli vähän parani. Voi näitä pieniä torpan lapsia, miten erilaista niiden elämä oli kuin pappilan Kristianin ja tyttöjen. Ei näille opetettu tietoja eikä tapoja. Ei näillä ollut leikkikaluja eikä kirjoja. Vaatteet olivat ryysyisiä ja naamat likaisia. Äidin aikana lapset sentään olivat olleet puhtaita, tupa siisti ja vuoteissa oli lakanat. Mutta Esterin aikana kaikki oli muuttunut. Eikä ruokatavoista ollut tietoakaan.

Esteri ei enää päästänyt Katariinaa palaamaan edes tavaroiden hakuun, vaan lähetti Heikin hakemaan ne vähät tavarat. Kovin oli pappilasta lähetetty terveisiä, mutta niistä hän ei enää ilahtunut.

Pianhan se selvisi, että Esteri odotti taas lasta. Sillähän se varmaan oli saanut taas isän puolelleen tässä Katriinan asiassa. Esteri oli luvannut isälle toisen pojan ja nyt sitä toisen pojan odotusta piti varjella sysäämällä raskaimmat työt muille.

Eeva kertoili illalla sängyssä, miten kurjaa heillä oli ollut. Esterin nuoremmat lapset olivat olleet kesällä paljon heillä ja se vanhin tyttö vielä omine lapsineen asui koko kesän aitassa ja söi torpan ruokia, vaikka ei mitään töitäkään tehnyt. Eevaa vähän vanhempi Essi oli muuttanut Kaipaisesta nyt ihan pysyvästi heille. Valpuri oli sortanut Eevaa ja Maijaa yhtä paljon kuin äitinsä ja Essi teki mitä tahtoi, eikä totellut ketään. Ja sama juttu oli Essin kanssa kuin Valpurin: Jos jotain vähänkin raskaampaa käskettiin tehdä, niin se uhkasi lähteä takaisin Kaipaiseen ja sen tähden Eeva, joka oli pienempi sai tehdä enemmän töitä. Eikä isä ottanut koskaan kantaa mihinkään. Tuumasi vaan:

 - Koettakeehan pärjätä.

Nyt kun Esteri yli nelikymppisenä odotti ja oksensi, niin nyt se lisäsi:

 - Yrittäkkee ymmärtee tuota Essu-rukkoo.

Mutta ei sitä ymmärrystä isän lapsilta herunut.

Esteri keksi jatkuvasti Katariinalle töitä. Joskus kylän tytöt tulivat kyselemään häntä keinumäelle tai tienristille muiden nuorten joukkoon, mutta Esterillä oli aina juuri silloin jotain erityisen tärkeää teetettävää. Ja jos Korpelaisen Aatami liikuskeli nurkissa, niin silloin varsinkin Katariinan piti pysyä sisällä ja tehtäviä riitti. Heikki ja Aatami kävivät yhdessä kalalla ja oli niillä ansalankoja metsässäkin, mutta Aatamia ei koskaan kutsuttu torppaan. Joskus Heikki huikkasi illalla:

 - Terveisiä Uatamilta.

Se ei tosin enää Katriinaa ilahduttanut. Hänhän oli päättänyt, ettei hänestä tule torpan emäntää. Mutta Esterihän ei sitä tiennyt ja näki turhaa vaivaa yrittäessään pitää heitä erillään.

Syksy pimeni kohti joulua, päivät seurasivat toistaan yksitoikkoisina. Aamusta iltaan riitti töitä. Katariina oli alkanut kutoa omista pellavista lakanoita ja muita kapioita arkkuun aina kun oli vapaata. Saattoi siinä samalla haaveilla tulevaisuudesta. Mutta kutomiseenkin tuli uusi sävy, kun Esteri ilmoitti, että koska Katariina on kotona, hän saa kutoa myös Valpurille kapioita, kun Valpurilla itsellään ei ole Poikolaisessa aikaa.

Yksitoikkoiseen elämään tuli pieni valopilkku, kun Pappilasta kutsuttiin juhlimaan Adventtia. Katariina sai järjestettyä niin, että pääsi laulamaan Hoosiannaa tupaten täynnä olevaan kirkkoon. Kirkon jälkeen hän pääsi pappilan reessä jatkamaan juhlia kynttilöin valaistuun uuteen hienoon pappilaan. Isossa  salissa oli pieni kuusi ja pieniä lahjoja jaettavaksi kaikille. Katariina sai lahjaksi Auroran käsin tekemän kukkaron ja pappilan pikkutytöiltä kauniit piirustukset.

Katariinasta tuntui niin ihanan turvalliselta ja onnelliselta olla pappilassa. Mutta pois lähtiessä Auroora totesi:

 - On se surullista, että Katariinaa tarvitaan ensi kesänä kotona.

Ilo sammui hetkessä. Vai oli Esteri pedannut jo valmiiksi tilanteen sellaiseksi, ettei hänelle edes tarjottaisi paikkaa.

Kun Katariina kulki lyhtynsä kanssa kohti kotitorppaa, hän tunsi vihaa ja avuttomuutta. Miksi isän piti ottaa kotiin tuo nainen, joka teki elämästä niin masentavan. Eikä isää vastaan edes voinut kapinoida. Nyt ei ollut enää mitään odotettavaa. Ensi kesäkin olisi tätä samaa kurjuutta.


ISOSISKONA

Maaliskuun lopussa uusi vauva syntyi. Se ei ollut kaivattu poika, vaan tyttö, joka kastettiin Ulla Loviisaksi. Isä oli pettynyt, kun hänellä oli ennestään vain yksi poika ja neljä tytärtä ja Esterikin ilmoitti, ettei "ennee yhtäkään kersoo aio mualimaan laittoo". Siihen oli isän tyytyminen ja sen päätöksen seuraamuksiin.

Katariina alkoi vaistota, että isä suri äidin kuolemaa uudella tavalla. Isä otti aika usein puheeksi äidin, silloin kun Esteri ei ollut lähettyvillä. Mutta myös Esteri alkoi yhä useammin puhua siitä Tahvo-vainaasta, joka tuntui hänen puheidensa mukaan muuttuvan lähes täydelliseksi. Eikä Esteri piitannut, ketkä kaikki niitä kehumisia joutuivat kuuntelemaan. Essi ja Valpuri eivät saaneet Esterin tahdosta kutsua isä-Heikkiä isäksi, mutta isän lasten piti kutsua Esteriä äidiksi. Katariina oli kyllä oppinut kiertämään puheensa niin, että hän välttyi käyttämästä äiti-nimitystä - se kuului vain omalle äidille. Heikki ja Eevakin karttelivat äiti-sanaa, mutta Maija ei juuri omaa äitiä muistanut ja käytteli huoletta äiti-nimitystä. Joka kerran sen kuullessaan Katariinasta tuntui pahalta. Pikkunen Maija-parka ei tiennyt, etteivät äidit ole tuollaisia kovia, torjuvia ja huutavia, vaan lempeitä ja ymmärtäväisiä. Siksi hän yritti parhaansa mukaan korvata Maijalle sitä lämpöä, jota tämä oli jäänyt vaille äidin kuoltua.

Molemmat pienet sisarpuolet olivat ihan Esterin näköisiä, eikä Katariina kiintynyt heihin, niin kuin oli kiintynyt Eevaan ja Maijaan ja siihen pikkuiseen Liisaankin, joka hymyili elämässään yhden kerran. Sen hymyn muisto toi vieläkin onnen tunteita mieleen ja sitä lisäsi varmuus siitä, että pikku Liisalla on taivaassa parempi olla kuin täällä Janhusen torpan lattialla.

Joskus isä sanoi Katariinaa Kaisaksi niin kivalla tavalla hellästi ja silloin yleensä Esteri mulkaisi vihaisesti ja totesi, että sano sitä Katriksi, kun on ihmisellä papin antama nimi. Oikeasti nimi on Catharina papinkirjassa sen Katariina nyt tiesi. Ja tiesi senkin, miksi Esteri kutsui häntä Katriksi. Katariina oli liian hieno nimi.Katariina oli ulkonäöltään ihan äitinsä kuva ja äitiä oli isä sanonut joskus hempeänä hetkenään Kaisaksi. Äiti oli ollut tavoiltaan vähän herraskaisempi kuin muut torpparien vaimot, vaikka olikin haudankaivaja tytär. Mutta hänellä oli paljon samoja tapoja, joihin Katariina oli törmännyt pappilassa ja joita Esteri syvästi halveksi hienosteluna. Esteri ei osannut edes kunnolla lukea ja häntä selvästi harmitti, kun Katariina oli niin hyvä lukija - paljon parempi kuin Valpuri. Hän halusi opettaa nuoremmille sisaruksille asioita, joita oli kuullut Aurorankin opettava

Kesällä pappilassa Aurora oli näyttänyt Katariinalle, mitä kirkkolaki määrää kristinopin opettamisesta: Siinä sanottiin: seuraavasti:

"Wanhemita pitä uscollisest manattaman / että he andawat Lapsens heidän Christilisen Oppins Cappalis hywin ja ahkerast opetetta ; ja käskettämän nijtä / joiden se murhe Seuracunnas pitä tule / Cappalaisen eli Luckarin / että he caikella wireydel Lasten opettamisen päälle pitäwät / ja opettawat Lapset lukeman Kirja".

Lukemisen opettaminen kuului kappalaiselle tai lukkarille, mutta Katariina halusi opettaa siskonsa jo varhain lukemaan niin kuin äiti oli opettanut hänet ja Heikin. Ja jos häneltä joskus livahti vahingossa, että Lyran suvussa on aina osattu lukea hyvin, seurauksena oli vihamielinen purkaus. Esterin mielestä se Lyra-nimikin oli ihan jonniinjoutavoo hienostelua. 

Kirkonkylässä ei asunut montaa Katariinan ikäistä tyttöä. Rippikoulussakaan ei ollut kuin Valpuri. Kesällä 1804 Majuri Molanderin perheeseen muutti Kuopiosta tyttö, jonka nimi oli Beata Jung. Kovasti hänestä kohistiin, kun nimi oli niin hieno. Hän oli kasvanut aatelisperheessä ja kasvatusisän veli oli oikein kreivi. Katariina näki tyttöä kaukaa kirkossa. Tytöllä oli kauniit vaatteet. Joskus Katariina yritti tarkkailla puvun mallia, leikkauksia ja koristeompeleita. Hän teki itselleen äidin vanhasta juhlapuvusta melkein samanlaisen. Monta kaunista kesäyötä hän pisteli neulallaan ja sai aikaiseksi kauniin puvun.  Hänen olisi tehnyt mieli tutustua tyttöön, mutta ei hän tyttöä missään tavannut. Beata kuulema kävi Molandereiden kanssa pappilassa kylässä, mutta pappila oli Katariinalle mennyttä. aikaa.


PAPPILAN PELLOLLA TAPAHTUU

Pappilan ihanasta kesästä oli kulunut jo kaksi vuotta, kaksi pitkää ja synkkää vuotta. Nyt elettiin kesää. 1805. Heinäsäät olivat olleet oikulliset ja pappilasta oli tuotu sanaa, että kaikkia kynnelle kykeneviä toivottiin seuraavan päivänä pellolle. Esteri ei uskaltanut panna vastaan, vaan päästi Katariinankin menemään, vaikka muuten yritti häntä pitää erossa pappilan pihapiiristä.

Katariina arveli näkevänsä pellolla Aataminkin. Asia ei lainkaan ilahduttanut häntä. Sen pappilan kesän jälkeen hän oli päättänyt, että Aatami saa jäädä. Ei hän ollut sitä tälle kertonut, mutta muuten osoittanut välttelemällä. Joskus tosin tuntui pahalta nähdä Aatamin ahdistunut katse. Mutta ei Aatami muitakaan tyttöjä katsellut. Kaikki kylällä varmaan luulivat, että he olivat toisilleen varattuja ja odottelivat aikaa, jolloin voisivat mennä vihille.

Katariina ei ollut kovin vahva ja heinän laittaminen seipäälle alkoi tuntua tunti tunnilta yhä raskaammalta. Vellikellon soitto puolen päivän aikaan tuntui ihanan armahtavalta.

Pappilan Loviisa huomasi Katariinan heinäväen joukossa ja huuteli: 

 - Tuuppa Katariina avuks.

Hän sai mennä Loviisan avuksi hommaamaan iltapäiväkahvia pellolle vietäväksi. Kahvi oli vapautettu kolme vuotta aikaisemmin ja pappilan pehtori vaati, että sitä oli annettava heinäaikaan iltapäivällä heinäväelle, että jaksaisivat. Katariina pakkaili kuppeja ja eväsleipiä koriin ja Loviisa jauhoi myllyllä kahvia. Neljän maissa he lähtivät pellolle. Väki kertyi sarkojen päähän. Katariina tunsi melkein kaikki. Mutta sitten huomio kiintyi vieraaseen nuoreen mieheen, joka oli kasvoiltaan kovin päivettynyt ja sillä oli tumma tukka ja paksut tummat kulmakarvat. Mies katsoi pitkään ja Katariina huomasi punastuvansa. Mies hymyili ja hän hymyili takaisin. Niin kai kuului tehdä, ettei olisi epäkohtelias.

Kahvin jälkeen Katariina jäi pellolle ja vilkuili aina vähän väliä viereiselle saralle, jossa tämä tuntematon mies pisteli heinää seipäälle niin nopeasti, että pulikkapoika tuskin ehti perässä. Katariina sai nyt haravoida ja se työ oli helpompaa ja siinä ehti hyvin tarkkailla muita pellollaolijoita. Kun päivän työt päättyivät, hän meni pulikkarivin luo, jossa pehtori veisteli merkkejä. Ja laittoi loven Janhusen torpan pulikkaan. Se nuorimies seisoi ihan kuin odottaakseen siinä lähistöllä. Sitten se hymyili ja totesi:

 - Nyt on päivä pulikassa!

Katariina hymyili, kun ei osannut hämmennykseltään sanoa mitään. Mies sanoi päivä eikä päevä. Mistähän se oli tullut.

 - Mikäs on neidin nimi? Et kai vaan ole Janhusen pikku-Katariina ihan aikuisen kommeudessa?

 - Jos vaikka oonkin, mutta kukas sinä sitten oot?

 - Minä oon Lyykkarin Kaapro. Minä olen ollut Valkeishovissa renkinä, mutta tulin nyt takaisin Lyykkariin, kun isäkin on vähän huonossa kunnossa. Mies hymyili ja jatkoi: Meillähän sitä on yhteinen kotimatka.

 - Saattaisipa tuo olla, mutta minä kyllä menen isän rattailla.

Isä odotteli Katariinaa niityn reunassa ja katsoi tätä vähän kummeksuen.

 - Kenenkäs kanssa sinä huastoit?

 - Lyykkarin Kaapro väitti olevansa. En minä sitä tuntenut.

 - Jaa, tunnenhan minä isä-Jussin. Mutta tämähän on jo aikuinen mies, varmaan sinua kymmenen vuotta vanhempi. Kattele sinä vaan oman ikäsiäs. Mites se Korpelaisen Aatami, sehän on niin hyvä työmieskin.

 - En minä tuota Kaaproa kattellu oo, totesi Katariina ja halusi lopettaa koko keskustelun, mutta lisäsi vielä: Enkä minä siitä Aatamista... ja sitä paitsi hyvä työmies tuo Kaaprokin on. Ja se on ollut Valkeishovissa renkinä ja puhutteli minuakin neidiksi.

 - No justiinsa, siellähän sitä on kylvetty sitä sivistyksen siementä, että ihan neiditellään. Mutta ei se siitä miehestä sen kummempaa tee. Torppa on paljon huonommassa kunnossa kuin Korpelaisella - se on se isä-Jussi sairastellu.

Nyt Katariina vaikeni. Mielessä pyöri tämä Kaapro. Se hymyili kauniilla hampaillaan ja ruskeat silmät katsoivat vilkkuen. Yhtäkkiä edes talollisten pojat eivät olleet mitään tämän komistuksen rinnalla. Eikä sillä ollut merkitystä, mitä omisti. Yhtäkkiä haikailut pääsystä pappilan sisätiloihin tai muuhun parempaan paikkaan päättyivät.

Tämä Kaapro, tämä oli jotain erilaista. Sinä iltana Katariina ei meinannut saada unta. Hänen harmaaseen synkkään elämäänsä oli ilmestynyt ihan uutta ja ihmeellistä. Alkaisiko tästä rakkaustarina. Olisihan se liian ihanaa. Mutta uskaltaisiko hän luottaa, että hänen elämässään voisi käydä niin hyvin. Äidin kuoleman jälkeen hän ei oikein osannut ajatella, että elämässä voi käydä hyvin.

Katariina avasi lippaan, jossa hän säilytti aarteitaan. Siellä oli se piirros Aatamista. Hän otti paperin ja heitti sen uuniin liekkien tuhottavaksi. Hän alkoi piirtää kuvaa Kaaprosta, mutta ei se onnistunut. Hän yritti muistella tilanteita, joissa oli katsonut Kaaproa, välillä hän muisti selvästi, välillä hämärästi, mutta joka kerran se tuntui ihanalta. Kun piirustusyritykset epäonnistuivat, Katariina käänsi paperin ja kirjoitti sen toiselle puolelle: Rakas Jumala, anna minun saada Kaapro miehekseni.

Katariina sai odottaa elokuulle ja rukiin leikkuuseen asti ennen kuin näki Kaapron uudelleen. Aika oli kulunut haaveillessa. Kerran Kaapro oli lähettänyt terveisiä veli-Heikin kautta. Ja jotenkin se oli ratkaiseva asia. Katariina oli antanut Kaaprolle nimen pelastava enkeli. Siitä heinäpellolla tapahtuneesta kohtaamisesta lähtien Kaapro oli aina ollut mielessä ja oli pelastanut hänet alakulosta iloon. Eikä se ollut mikään hento enkeli niin kuin kirkon kuvissa vaan sellainen soturienkeli.

Kun Katariina sitten pitkän odotuksen jälkeen näki Kaapron ruispellolla, hänen sydämensä hypähti ja hengitys salpautui ja kasvot lehahtivat punaiseksi. Kaaprokin huomasi hänet ja tuli juosten saran poikki.

 - Hei Katariina, missä piilossa olet koko kesän pysytellyt? Hän kysyi hymyillen.

 - Ihan olen kotona ollut ja nuorempia hoidellut.

 - Minä näin veljes tienristillä ja kysyin, että saisinko tulla sua kattomaan. Sanoi, ettei ole luvan antaja, mutta terveiset lupasi viedä.

Katariina sävähti uudestaan punaiseksi. Ei Heikki sitä ollut sanonut, että Kaapro olisi halunnut tulla katsomaan. Virnuili vaan niin kuin pikkuveljet virnuilevat. Ei Katariina ketään halunnut käymään. Kotona oli Heikin ja hänen lisäksi viisi nuorempaa tyttöä ja ainainen puheen kalkatus ja itkun pillitys. Ja Esterin huushollinpitokin oli vähän niin ja näin. Ja olihan isä sanonut, että mies on liian vanha. Salaa sitä piti rakastaa. Mutta nyt se pyysi häntä ihan julkisesti kanssaan sitomaan lyhteitä. Tuntui hämmentävän ihanalta tehdä töitä rinnakkain. Kun iltakosteus alkoi laskeutua ja töitä lopeteltiin, niin Kaapro kysyi:

 - Pääseekös neitiä saatille?

 - Isän kyyvillä meen nytkin.

 - No pääsiskös kylään?

 - Ei meille voi tulla.

 - Vai on sellanen torppa, ettei vieraita huolita. Mutta kai sentään nukut omassa aitassa?

Katariina kauhistui. Miten tuo tuollasia puhui. Jospa se onkin ollu vaikka kuinka monen tytön aitassa. Tuntui että kaikki haaveet olisivat romahtaneet ja enkelistä olikin kuoriutunut käärme. Olihan salavuoteus rikoskin

Kaapro huomasi virheensä ja sanoi nopeasti:

 - Ihan tarkotin vaan, että joskus päivällä voisin poiketa

 - Ei käy, meitä on aitassa monta. Vain pikkutytöt nukkuu sisällä kesät talvet.

 - Pääsetkö joskus tienristille.

 - Voinpa minä päästäkin. Tiiä häntä, millä tuulella Esteri milloinkin on. Voin minä tyttöjen kanssa joskus tullakin.

Mutta menemättä jäi. Esteri haistoi, että Katariinalla oli jotain tekeillä, eikä vapaa-aikaa herunut. Kirkossa sentään joskus näki Kaaproa ja he katsoivat toisiaan sillä tavalla, että kumpikin tiesi, että tuo on minun.

Joskus tapahtui niin, että Kaapro vei hevosia ratsastaen Pieksäjärven rantaan tai ratsasteli ihan huvikseenkin satulan kanssa. Katariina yritti järjestää itsensä pihalle, siksi kuin Kaapro mahdollisesti palaisi ja joskus onnistui ajoituksessa, niin että saattoi jäädä vähän rupattelemaankin. Kerran Kaapron seurassa oli herraskaisen näköinen, selvästi Kaaproakin vanhemman näköinen nainen, jolla oli naisten satula ja pitkä samettinen hame. Nainen ei ollut kirkonkylästä, joten hän varmaan oli varmaan lähtenyt ratsastamaan sieltä Valkeishovista. Silloin Katariinan sydäntä pisti ja mieliala laski.

Katariina alkoi kysellä Kaaprosta muilta tytöiltä, jotka siellä tienristillä kävivät. Ne tiesivät kertoa, että se oli aikaisemmin liikkunut aina Collanin Jussin kanssa yhdessä. Jussi oli räätälin poika, mutta äiti oli sen pappi-Fredlanderin sukua. Jussi oli furiiri Savon Jääkärirykmentissä. Tyttöjen parissa Kaaproa ja Jussia oli nimitetty hurmurikaksosiksi. Monet heistä haaveilivat.

Tyttöjen haaveet Jussin suhteen tyssäsivät, kun 1805 helmikuun lopussa alettiin kuiskia että Molanderin kasvattityär, joka oli oikeastaan rouvan veljen kasvattityär oli nähty Collanin Jussin kanssa yhdessä Valkeishovin baaleissa. Ja sellaista huhuttiin, että Collanin Jussi olisi ollut yöjalassa Molandereilla. Oli tullut hiihtäen pellon poikki kun Korpelaisen Alma oli mennyt aamupypsylle. Kirkonkyläläiset olivat ihmeissään, että torpan poika ja aatelisperheesä kasvanut tyttö. Oikeastaan tyttöhän oli nyt enemmän lastenhoitajana Molandereilla. .Toiset puhuivat, että se tyttö olisi ollut puolalaista aatelissukua ja toiset olivat sitä mieltä, että se oli niitä samoja Pieksämäen Juntusia, joille oli ruotusotilaana annettu nimi Jung. Ja olihan Jussikin komea mies ja sotilaspuvussa vielä komeampi.

 Vähän sen hiihtotapahtuman jälkeen, Kaapro tuli kirkon pihalla Katariinan luo ja kysyi:

 - Lähetkö Collaneille, siellä on tänään kihlajaiset? Jussi käski pyytää sinut.

Katariina oli innoissaan. Nyt hän saisi tutustua Beataan ja hän näkisi millaista Collaneilla oli. Pitäjän räätälit olivat arvostettuja ja vähän hienompia kuin tavalliset torpparit. Jussin äidinisän isoisä oli ollut pappi Nicolaus Fredlander ja sitäkin kautta oli torppaan voinut tulla vaikutteita suuresta maailmasta. Kummallista oli, että kihlajaisia ei pidettykään Molandereilla. Siellä olisi varmaan ollut vielä enemmän nähtävää.

Collaneilla oli vähän vaivautunut tunnelma. Mutta Beata vaikutti mukavalta ja Jussi esitti toivomuksen, että heistä tulisi Katariinan kanssa ystävykset. Katariinalla ei vielä ollut koskaan ollut läheistä tyttöystävää. Hän oli kaivannut itselleen uskottua ystävää. Voisikohan tosiaan Molanderin Beatasta tulla sellainen? Vai olikohan se liian hieno. Jos se oli tottunut niihin Kuopion aatelistyttöihin. Jos se ylenkatsoi häntä. Ujo se vähän oli. Ei juuri puhunutkaan mitään. Jussi puhui sitäkin enemmän. Muita vieraita ei ollut kutsuttukaan kuin heidät Kaapron kanssa.

Kun he kävelivät pakkasillassa hiljalleen tähtiä katsellen kotiin, Kaapro oli kumman hiljainen. Sitten hän sanoi:

 - Tuli Jussille pakkonaiminen.

 - Mitä? Hämmästeli Katariina.

 - No se Beata oottaa lasta.

Katariina ei tiennyt, mitä sanoa. Jaaha hurmurikaksosista toiselle oli käynyt näin, mutta toiselle ei tule käymään samalla tavalla. Siitä hän pitää huolen.





Kihlajaisia seurasi pikavauhtia kolmet kuulutukset ja vihkiminen.. Toisena pääsiäispäivänä 22.4. oli häät.Vihkiminen oli Pappilan salissa. Kaapro ja Katariina oli kutsuttu ja Molanderit sekä paljon Collaneja ja Fredlandereita ja Kuopiosta tuli Beatan Gustaf-veli ja eversti Torsten Tawast ja hänen kanssaan muita Tawastin sukuun kuuluvia. Beata-parka oli huonovointinen, meinasi pyörtyäkin kesken vihkimisen. Kahvitus oli järjestetty pitäjäntupaan. Katariina ja Heikki olivat yhdessä koristelleet sen katajilla ja silkkinauhoilla ja kattaneet valkoisille pellavapöytäliinoille Collaneilta ja Janhusilta ja Lyykkareilta lainatut kupit. Mitään tanssia ei ollut ja kahvituksen jälkeen kaikki lähtivät tahoilleen. Osa vieraista siirtyi Molandereille ja sinne oli järjestetty illalliset.

Beatasta ja Jussista kohistiin. Jussi oli ylennetty kersantiksi. Hieno juttu, mutta Beata vaikutti sairaaloiselta, oli kalpea ja hintelä. Kesän alussa kaikki olivat varmoja, että lasta se odottaa.

Katariina tiesi jo Beatankin kertomana, mikä oli tilanne. He kulkivat usein yhdessä iltaisin ja puhuivat elämästään. Kumpikin oli kokenut äitinsä kuoleman ja se yhdisti heitä. Beata luki myös mielellään kirjoja ja lehtiä ja niistä riitti puhumista. Ja he kumpikin olivat rakastuneita ja siitäkin riitti puhumista. Ja sitten riitti niitä Pieksämäen juoruja. Joskus Katariina vieraili Beatan kanssa Molandereilla.

Kesällä Beatan vatsa kasvoi ja kaikki kirkonkylällä tiesivät, että förskottia oli otettu. Beata tunsi itsensä yksinäiseksi ja hänen aikansakin tuli pitkäksi, kun hän ei ollut tottunut tekemään töitä. Katariinakaan ei ehtinyt paljon seurustella Beatan kanssa. Jussi ja Beata olivat muuttaneet kirkonkylällä uuteen pieneen mökkiin, joka oli Molandereiden pihapiirissä ja Beata ompeli vauvanvaatteita.

Beatan raskaus vaikutti Kaapron ja Katariinan suhteeseen. Katariina seurusteli enemmän Beatan kuin Kaapron kanssa. Hän alkoi pelätä Kaapron läheisyyttä. Hän pelkäsi, että hänelle kävisi samalla tavalla kuin Beatalle. Beatakin varoitteli ja katui omaa tilannettaan. Hän ei iloinnut tulevasta vauvasta. Se oli sotkenut hänen elämänsä. Hänellä oli ikävä Kuopioon.  Sofiatäti oli tukena ja Beata vietti paljon aikaansa Molandereilla.


HÄÄVALMISTELUJA

Syksyllä 1805 Janhusen torpassa alkoi uudenlainen touhu. Valpuri ja Poikolaisen Matti olivat päättäneet mennä joulupäivänä vihille. Esterin ja Valpurin suunnitelma oli onnistunut, Valpuri oli saanut Matin rakastumaan itseensä - tai ainakin kosimaan. Valpuri oli palannut torppaan takaisin syksyksi valmistelemaan kapioitaan. Katariinan kutomia kankaita ommeltiin lakanoiksi. Ja lisää vielä toivottiin. Katariina kutoi ja Valpuri ompeli ja Esteri kulki onnellisena ympäri: Hänen tyttärestään oli tulossa ison talon emäntä. Valpuri puhui koko ajan, miten Poikolaisessa tehtiin ja mitä mieltä Matti oli mistäkin. Häätkin oli päätetty juhlia Poikolaisessa, vaikka yleensä ne olivat morsiamen kotona. Edes morsiamen läksiäisiä Valpuri ei halunnut pitää Janhusella. Hän selvästi häpesi Janhusen huushollia ja niin häpesi Katariinakin nykyään. Ennen oli ollut toisin. - Kun äiti eli.

Valpurille tehtiin uusi musta puku, vaikka hän olisi mahtunut rippipukuunsa vielä ihan hyvin. Pikkutytöt saivat myös uudet puvut. Esterin mielestä Katariina ei tarvinnut uutta pukua. Kotikutoisesta villakankaasta tehty pyhämekko, jonka kanssa oli valkoinen palttinainen pusero, saisi kelvata.

Beatan ja Jussin lapsi syntyi lokakuun 19. päivänä. Katariina toivoi, että olisi päässyt kummiksi Kaapronsa kanssa, mutta se toive ei toteutunut. Seitsemän kummia Johan Wilhelm sai. Kun Katariina meni ensimmäisen kerran katsomaan vauvaa, Beata istui lapsi sylissä ja itki. Vauva ei halunnut syödä.

- Tämä on seurausta, kun minä sitä niin vihasin. Nyt se kostaa eikä syö.

Kaapro ilmaantui pian Katariinan jälkeen Jussin ja Beatan luo. Pitkästä aikaa he olivat samassa huoneessa ja juttelivat keskenään. Kaapro lähti saattamaan Katariinaa kotiin lokakuisessa pimeässä illassa lyhdyn kanssa. Sitten hän kysyi:

- Olenko minä sinua loukannut, kun oot viime aikoina vältellyt minua? Koko kesänkin kiersit kaukaa. Ja pappilan pelloilla hakeuvuit kauimmalle saralle ja jos viereen istuin tauoilla, niin tuskin puhuit.

- No et ole loukannut, totesi Katariina ja keräsi kaiken rohkeutensa ja jatkoi:

- Kun minä en halua, että minulle käy niin kuin Beatalle. Sitä häppeetä minä en itelleni ota. - Kun oot niin kokenutkin.

 - Oho, hämmästeli Kaapro ja jatkoi:. Kuule ihan kokeneena voin sanoa että puhumista ei kannata pelätä. Puhuminen on ihan vaaratonta.

- Tiiän, totesi Katariina hiljaa ja aiheen käsittely päättyi siihen.

Kaapro vaihtoi puheenaihetta:

- Lähetkös isäs mukana syysmarkkinoille, Heikkikin lähtee.

- En minä piäse. Ei minulla o rahhookaan.

- Kuule Katariina, ens vuonna me mennään yhessä ja minulla on rahhoo.

Katariina alkoi hymyillä illan pimeydessä. Ensimmäisen kerran Kaapro puhui jotain tulevasta. Ilta oli tosi pimeä. Tähdet sentään loistivat kirkkaina ja sitten näkyi tähdenlento. Samalla Kaapro kietoi vapaana olevan kätensä Katariinan hartioiden ympäri. ja vetäisi äkkiä tätä lähemmäksi itseään. Katariina hämmentyi niin, että unohti toivoa.




Elämä tuntui oikein mukavalta ja sitten tapahtui uusi, onnellinen käänne Valpurin häiden pukuasiassa. Katariina oli kutsuttu taas pappilan adventtijuhliin. Kun Söderlundin Aurora kuuli, että häät olivat tulossa, hän sanoi Katariinalle:

- Kuules Katariina, minulla on sellainen kerran käytetty juhlapuku. Se oli minulla Helsingforsissa pormestarin vastaanotolla. Minä niin mielelläni antaisin sen sinulle ihan omaksi. Ei se enää mahdu minulle. Mennäänpäs katsomaan!

Naiset kiipesivät yläkertaan pappilan pikkutytöt vanavedessä. Kun Aurora otti puvun esiin, Katariinalta melkein salpautui hengitys. Pitkä mekko oli vaalean lilaa silkkidamastia. Hän huokasi syvään:

- Silkkiä! Uskallanko minä laittaa? Ja avokaulainen!

- Älä sinä siitä välitä, että naisten koreilunhalusta on puhuttu pitäjänkokouksessa.

- Niin mutta kun se silkki on Mikkelissäkin rahvaalta kielletty.

- No se on Mikkelissä. Ei täällä Pieksämäellä ole ennen silkkiä nähtykään rahvaan päällä, niin eivät ole onneksi osanneet kieltää. Ja älä huoli, enemmän sinä näytät säätyläiseltä kuin Moision mamsellit. Mutta onkos sinulla kenkiä?

- Ei ole. Tai on yhdet mustat, äidin vanhat. mutta ei ne oikein tanssikengät ole.

- Ei käy Katariina, ei käy. Kyllä me täällä pappilassa nyt etsimme sinulle tähän pukuun sopivat kengät - sellaiset, joilla tanssi sujuu. Ja sitten tietysti kureliivi täytyy olla.

- Ei minulla ole, mutta minä kokeilen tätä päälle ilman liiviä.

Katariina pujottautui varovasti mekkoon. Ja se sopi kuin olisi hänelle tehty. Vyötärökään ei vaatinut kureliivejä ja rinnatkin asettuivat sopivasti. Katariina ei ollut uskoa silmiään, kun näki itsensä peilistä. Sitten hänet esiteltiin keittiössä, jonne Wendla-rouvakin pistäytyi. Aurora sai tämän innostumaan Katariinan pukemisesta ja Katariina lähti kotiinsa onnellisena mukanaan mekko ja rouvan vanhat, vähän käytetyt kengät.

Kotona Esteri yritti kieltää mekon laittamisen häihin. Ja Valpurikin oli sitä mieltä, että se ei sovi torpan tytölle. Totta kai Valkeishovin väki tulisi silkissä ja oli muitakin säätyläisiä kutsuttu, mutta ei Katariina saisi sellaista käyttää. Mutta Katariina käytti kaiken oveluutensa saadakseen Janhusen torpan väen uskomaan, ettei lahjoittajien tunteita saa loukata. Siitä hän ei uskaltanut muistuttaa, että varmaankin hänen omat esiäitinsä olivat kulkeneet aikoinaan silkissä ja sametissa. Hän kävi kaiken lisäksi kiusallaankin noutamassa oman kaulakorunsa salakätköstä. Nyt ne saivat tietää sen olemassaolosta. Korun näkeminen sai Esterin lähes raivoihin, mutta sen pitämistä hän ei voinut kieltää. Valpuri oli saanut Matilta ajan tavan mukaan kauniin hopeasoljen, jota oli torpassa yhdessä ihasteltu, mutta tämä kultainen riipus jalokivineen oli jotain aivan tavatonta. Katariina totesi vain:

- Tämä on meidän suvun perintökoru.

Kaikkihan tiesivät, että meidän suku tarkoitti Lyria eikä Janhusia.

Sitten tapahtui vähän ennen joulua sellainen ihme, että isä-Heikki toi postista kirjeen Katariinalle. Tämä nappasi kirjeen ja kiiruhti ruokakonttoriin sitä rauhassa avaamaan. Hän repi sinetin irti ja luki: Hyvää Joulua! Toivoo rakkaudella Kaapro. Ei tulisin rakkauskirje olisi voinut polttaa sormissa niin paljon kuin tämä kirje. Kaapro osasi kirjoittaa kaunista käsialaa - jos se nyt oli Kaapron kirjoittama. Ja oli kai. Osasihan se lukeakin hyvin. Isä sitä ihmetteli, että pitempihän matka Kaaprolla oli ollut viedä sitä postikonttoriin, kuin jos olisi tuonut heille suoraan. Mutta onneksi oli kirje. Se jäi Katariinan elämän ainoaksi rakkauskirjeeksi ja säilyi Raamatun välissä Katariinan kuolemaan saakka.

Katariina yritti aina kapioiden kutomisen lomassa kiiruhtaa Beatan luo lasta hoitamaan ja muutenkin auttelemaan. Beata oli masentunut ja Jussia ei paljon kotona näkynyt. Ja sitten tuli se kamala jouluaaton aatto. Katariina näki ikkunasta, että solaa pitkin tuli Kaapro lujaa hevosella. Kohta tuvan ovi tempaistiin auki ja Kaapro huusi melkein itkuisella äänellä:

- Vauva-Jussi on kuollu. Lähe Beatan luo.

Tuntui kuin joulu olisi sinä vuonna peruutettu, kun kaikki ensin puhuivat joulun alusen vain häistä. Ja sitten alettiin Janhusilla puhua hautajaisista. Nyt Katariinaa ei enää niin harmittanut, että ei ollut päässyt vauvan  kummiksi. Ei kai hän olisi voinut häissä juhlia, jos oma kummipoika olisi maannut aitassa kylmänä. Hän oli odottanut häitä ihan sen takia, että saisi tanssia Kaapron kanssa. Toisaalta pieniä lapsia kuoli jatkuvasti ja vauvoja varsinkin. Ei niiden kuolema juuri vaikuttanut muiden elämänmenoon eikä suruaikoja pidetty. Beata oli onneton, eikä tietenkään halunnut tulla häihin, mutta Jussi halusi tulla katsomaan tuttujaan.

Katariina arvasi näkevänsä Kaapron joulukirkossa ja niin tapahtui. Jussi oli tullut myös kirkkoon, mutta Beataa ei näkynyt. Kirkonmenojen jälkeen Kaapro tuli juttelemaan ja Kaapron äiti ja isäkin tulivat tervehtimään.


HÄÄT

Joulupäivän iltapäivällä kokoontui taas iso joukko väkeä kirkkoon, kun vihkiminen alkoi. Ihmiset supattelivat, että onpa morsian kaunis, mutta Katariina tiesi olevansa kauniimpi. - odottakoonhan väki kun hän paljastaa vaatimattoman takkinsa alta koko upean asun. Vihkimistoimituksen ajan Katariina katseli Kaaproa, kun sattui istumaan niin, että tämä näkyi hyvin. Sitten hänestä alkoi tuntua, että joku katsoi häntäkin. Katariina käännähti vilkaisemaan ja kohtasi Aatamin katseen. Hän muisti sen Valpurin tokaisun Aatamista, että "kahtoa killittää". Silloin se tuntui mukavalta, nyt vain vaivaannuttavalta. Ei kai Aatami vaan luullut, että Katariina olisi vieläkin hänestä kiinnostunut.

Katariina tuijotti saarnastuolin Jeesus-maalausta ja rukoili, että hän saisi pian itse astella morsiamena alttarille. Tai vaikka vain virastoon, kunhan hän saisi Kaapron. Olikohan Valpuri yhtä rakastunut Mattiin kuin hän itse oli Kaaproon. Ei kai. Valpurin puheissa oli vilahtanut niin usein Poikolaisen omaisuus ja emännyys. Valpuri oli ollut selvästi innostuneempi emännyydestä kuin Matista.

Katariinan tulo Poikolaisen saliin sai aikaan pienen kohahduksen. Kirkonkylän muut tytöt olivat hämmästyneitä. Miten Katariinalla voi olla noin kaunis mekko. Miehet katsoivat ihastuneena - varsinkin nuoremmat miehet. Jotkut vanhemmat naiset näyttivät vähän arvostelevilta, ehkäpä vähän paheksuvilta. Tärkeintä Katariinalle oli se, että Kaapro tuijotti häntä ihastuneen näköisenä. Häneltä jäi suu hämmästyksestä auki, kunnes ymmärsi sen sulkea.

Häätalossa oli runsaasti ruokaa ja juomaa. Miehille tarjottiin viinaksiakin. Katariina odotti koko ajan innokkaana tanssin alkamista. Janhusen mökissä oli syksyn mittaan harjoiteltu hääpolskat: oli ketjupolskaa ja paripolskaa ja hyppyä sinne ja tänne ja uusi muotitanssi valssikin oli joukolla opeteltu..

Kaapro jutteli ryhmässä, jossa oli se hienosti pukeutunut nainen, joka silloin ratsasti Kaapron kanssa ja muutama herraskainen mies. Varmaankin olivat Valkeishovin väkeä, paikasta jossa sitä sivistyksen siementä oli Kaaproon kylvetty. Siinä oli myös Collanin Jussi hienossa kersantin puvussaan. Jussi ei sentään tanssinut ja lähti aikaisin pois.

Kun paripolska alkoi, Aatami kiirehti kumartamaan Katariinalle. Tämän teki mieli potkaista Aatamia. Hän oli odottanut sydän pamppaillen Kaaproa hakemaan ja nyt tuo nulikka tuli esteeksi. Mutta lähdettävä oli. Seuraavaksi tuli taas ketjupolska ja Kaapro tuli juoksemalla Katariinan viereen ja otti hänen pienen kätensä suureen kouraansa ja puristi sitä nopeasti. Samalla hetkellä Katariinan läpi kävi kumma säväys. Se lähti ylhäältä alas, kuin salama olisi iskenyt.

Pelimannit eivät olleet vielä aloittaneet, vaan väki rallatteli polskat. Kaapro osasi rallatella polskaa hyvin ja Katariina nautti Kaapron komeasta äänestä. Jostain kaukaa tuli muisto Aatami-ukin veisuusta. Mieslaulu oli lapsuudesta lähtien aina herkistänyt hänet.

Sitten Kaapro sanoi haluavansa jutella Katariinan kanssa rauhassa ja he menivät porstuan vintinrapulle istumaan. Siellä oli kylmä, kun porstuassa ei ollut uunia, mutta Kaapro kietoi kätensä Katariinan ympäri ja veti lähemmäksi itseään. Samalla tämä haistoi viinan hajun. Ei Kaapro ollut humalassa, mutta se hajukin jotenkin pelästytti Katariinan ja tämä vetäytyi kauemmaksi.

 - Mitä nyt taas? Kysyi Kaapro

Katariina ei kehdannut sanoa siitä viinanhajusta mitään. Hetken hiljaa mietittyään, hän nojautui uudestaan kohti Kaaproa. Ja silloin se tapahtui: Kaapro suuteli Katariinaa. Ja taas lähtivät salamanvirtaukset liikkeelle - nyt pehmeämpinä. Ja Katariinasta oli samantekevää, mille Kaapro haisi. - Tällaista siis oli oikea rakkaus ja oikea miehen suudelma.

He palasivat vielä yhdessä saliin ja pitivät toisiaan niin tiiviisti kädestä, että kaikki näkivät, että he kuuluvat yhteen. Kukaan muu ei enää hakenut Katariinaa paripolskaan tai valssiin. He saivat tanssia ne yhdessä ja katsella toisiaan. Voi miten komea Kaapro oli tummine kulmineen. Ja Katariina tunsi, että Kaapro piti häntäkin kauniina.

Mutta sitten tapahtui tanssien välisellä tauolla kummallisia: se Valkeishovin hienoon mekkoon pukeutunut nainen tuli heidän luokseen ja liverteli Kaaprolle:

 - Olipa ihastuttavaa saada tavata Kaaproa taas. Kaapro oli Valkeishovin paras tanssija. Kaapron pitää tulla käymään taas Valkeishovissa baaleissa. Minulla on ollut ikävä Kaaproa. Hei, pelimannit aloittivat taas. Nyt me menemme paripolskaan.

Kaapro katsahti hätääntyneenä Katariinaan, mutta lähti naisen perässä, kun tämä veti kädestä. Ja Katariinan sydän oli särkyä. Siis tätäkö tämä rakkaus sitten on, tuumasi Katariina. Ensin on ihanaa ja sitten tulee tämä hirveä tuska. Mitä tuo Valkeishovin nainen Kaaprosta halusi?

Tässä hän taas oli yksin seisomassa olosuhteiden uhrina. Ja olosuhteet vain pahenivat. Esteri tuli äkäisen näköisenä ja kiiruhti kotiinlähtöä pienten takia. Olihan se nähnyt heidät Kaapron kanssa yhdessä. Siitä kai se kiire tuli - pikkuiset olivat vain tekosyy. Ja niin Katariinan oli jätettävä Kaapro ja nainen tanssin pyörteisiin.

Aatami seisoi Heikin kanssa eteisessä. Molemmat olivat selvästi juovuksissa. Se kouraisi Katariinan sydäntä. Ensimmäisen kerran hän näki veljensä humalassa. Mutta melkein yhtä pahalta tuntui Aatamin humala. Sitten tämä totesi:

 - Kuule Katariina, kun tuo Lyykkarin roisto ja naisten naurattaja sinut jättää, niin minä sinut korjoon. Minä en oo ikinä kettään muuta rakastanut, enkä tule koskaan rakastamaan - tiiä se.

Sänkyyn mennessä Katariinan sydän tuntui raskastakin raskaammalta. Mitä tästä elämästä tulisi. hän itki hiljaa. Kaikki oli taas hajalla. Miksi sen Aataminkin piti niitä rakkaudentunnustuksia hölötellä Esterin ja Heikin kuullen. Miksi se sanoi Kaaproa roistoksi ja naisten naurattajaksi. Mitä Aatami tiesi tai luuli. Koko päivä oli ollut muuten niin ihana ja se suudelma kruunasi kaiken ja sitten ilo päättyi. Tietysti - sitähän hänen elämänsä oli: täynnä onnellisia haaveita ja surullisia loppuja. Sitten Katariina alkoi iltarukouksen, joka venyi ja venyi. Vähitellen mieli tasaantui. Eihän Kaapro hänelle ollut mitään pahaa tehnyt. Pakkohan sen oli lähteä sen naisen kanssa tanssimaan. Hänhän itse tästä oli kehittänyt päässään murhenäytelmän. Ja mitä hän nyt välitti humalaisen Aatamin puheista.


YLLÄTYSVIERAILU

Tapaninpäivänä Kaapro tuli isänsä kanssa Janhusten torppaan eikä ollut nyt kysellyt lupia. Isä oli hämmentynyt ja Esteri oli vihainen. Kaikki lapset häädettiin pienen kamarin puolelle. Katariina tarjoili tuvassa kahvia. Ei sitä muuten heillä olisi ollut, mutta pappilasta oli annettu pussillinen kaikille torppareille joulun kunniaksi. Kahvin jälkeen Kaapro pyysi Katariinaa tallille muka uutta hevosta näyttämään. Ilma oli leuto ja oli jo hämärää.

Kaapro alkoi heti ulkona puhua:

 - Minä en ole silmällistäkään nukkunna viime yönä. Miksi sinä sieltä häistä lähit niin äkkiä. Olis ollu puhumista. 

-  Olipahan sulla siellä muuta puheseuraa.

 - No minä arvasin, että sinä sitä Edla-rouvaa aattelit. Minun pitää nyt kertoa tällainen juttu, Kaapro sanoi, mutta oli kuitenkin ihan hiljaa.

Katariinakin oli hiljaa. Siinä he nyt seisoivat lauhassa talvisäässä, eikä kumpikaan uskaltanut katsoa toistaan. Ja kun hiljaisuus vain jatkui, Katariina halusi paeta ahdistavaa tilannetta ja aikoi mennä takaisin sisään. Hän jo kääntyi, mutta Kaapro tarttui hihasta.

 - Siis tällainen juttu. Se Edla on Valkeishovin isännän serkku. Se on leski ja semmonen rahaton, sukulaisten riesa. Minä oon ollu sen kanssa pääsemättömissä ja sen takia minä sieltä poissii lähin, se isän sairaus ol vaan tekosyy. Minä en oo siitä naisesta ikinä tykänny. - Minä tykkään sinusta. - Minä rakastan sinua Katariina.

Katariina oli ensin kauhuissaan siitä Edla-asiasta ja mieleen nousi Aatamin puheet, sitten hetken kuluttua hän oli onnellinen siitä rakkaudentunnustuksesta. Se vähän askarrutti, että mitä ne olivat Edlan kanssa puuhailleet, mutta sitä nyt ei voinut kysellä. Mutta se tapa, jolla Kaapro sanoi, että hän rakastaa, nosti taas kaikki onnelliset tunteet sieltä sydämen sopukoista esiin. Hän uskoi, että Kaaproon sanoihin voi luottaa ja Kaapron kanssa hän haluaisi elää koko elämänsä.

Kaapro veti taskustaan sormuksen ja huivin ja kysyi:

 - Kelpaako?

Katariina ei osannut vastata ensin mitään. Hän tuijotti Kaaproa suu auki. Oliko tämä sitten kosinta.

 - Mittee ny? Hän sai viimein sanottua, oliko tämä tottakaan.

Kaapro kai suunnitteli vastausta, mutta kun se viipyi, Katariina kiirehti sanomaan

 - Kelepaa, kelepaa.

Katariina otti huivin vastaan onnellisena ja ojensi vasemman kätensä sormusta varten. Hyvin se sopi Katariinan hoikkaan sormeen. Ja nyt Kaapro suuteli Katariinaa pitkään ja puristi niin lujaa, että tämän hengitys melkein salpautui. Hänelle tuli yhtäkkiä mieleen erikoinen ajatus, että nyt hän haluaisi kuolla. Elämä oli niin huipputäydellistä, että kaikki muu on tämän jälkeen huonompaa. Tästä ihanuudesta olisi hienoa siirtyä suoraan taivaan ihanuuteen. - Eihän hän oikeasti halunnut kuolla, ei todellakaan. Hän halusi elää Kaapron kanssa. Elää ja elää.

Kun he menivät sisään, Katariinan isä tiedusteli:

 - Eikös ollu kommee?

Kaapro hämmentyi ja katsoi hölmönä isää, jolloin tämä lisäsi:

 - No, se Polle!

Katariina ja Kaapro purskahtivat nauruun. Kaapro sai sitten sanottua:

 - Tyttäres on kommee, mutta sitä hevosen kommeutta en ehtiny tarkastoo, kun mennä paukautettiin kihloihin.

Uutinen ei ollut ehkä kaikille mieleen - ei ainakaan Esterille, mutta sentään kaikki onnittelivat, kun eivät kehdanneet olla onnittelematta.

Ja taas oli tapahtunut niin isoja asioita, ettei Katariina illalla malttanut nukkua. Ei se kosinta ollut sellainen, josta Katariina oli haaveillut. Ei ollut auringonlaskua tai mustarastaan liverrystä. Mutta ei haitannut. Lopputulos oli pääasia ja sormusta piti vähän väliä hyväillä. Kaapro kertoi, että sormus ja huivi oli ostettu syksyllä markkinoilta. Hän oli isä-Heikin kanssa jo puhunut alkusyksystä, että haluaisi Katariinan vaimokseen. Isä oli sanonut, että Katariina saa sen itse päättä. Kaapro oli sopinut isän kanssa, että uudenvuoden aattona hän voisi tulla asiaa kyselemään ja isäkin sitä vähän pohjustaisi. Mutta Kaapro ei ollut voinut odottaa eilisen tapahtuminen jälkeen ja unettomana yönä hän oli päättänyt tulla jo nyt.

Nyt iltarukous oli täynnä kiitosta.


KUULUTUKSIA HAKEMASSA

Niin sinä tapaninpäivänä oli päätetty, että Kaapro ja Katariinaa voisivat mennä vihille toukokuussa - Ihan vaan hiljaisesti pappilan kansliassa. Esteriä harmitti tilanne, kun hän menettäisi ilmaisen piikansa, mutta Eeva oli kasvamassa hyvää vauhtia ja se saisi sitten tehdä enemmän. Katariinaa vähän säälitti Eevan osa, mutta olihan hän itse nuorempana ottanut vuoden ajan koko vastuun torpan emännyydestä.

Ensimmäiset kuulutukset oli suunniteltu Pääsiäiskirkkoon ja niitä hakemaan lähdettiin hyvissä ajoin. Katariina oli pukenut parhaansa päälle ja Kaaprolla oli Valkeishovin aikaiset herraskaiset vaatteet yllään. Pappilaan oli matkaa jonkin verran, mutta kahden käsikynkkää kävellen se joutui nopeaan. Isolta tieltä lähti Pappilaan koivukuja niin kuin herraskartanoihin. Nyt uusi hieno pappila oli sekin kuin kartano. Katariina oli tottunut kulkemaan keittiön rapusta, mutta nyt kierrettiinkin rakennuksen taakse, kun asiaa oli kirkkoherran kansliaan.

 - Jaaha, vai kuulutuksille sitä ollaan tulossa, myhäili rovasti. Vai että Katariinakin. Sulhanenkin tuttu mies. Katsotaas se nimi oikein Kastettujen kirjasta. 

 - Tuota Lyykkarin Kaapro minä olen, mutta tässä on oikea ristimänimi. Hän ojensi ryppyisen lapun rovastille.

 - Vai Gabriel, ihan on enkelin nimi. Jaha Katariina se on löytänyt itselleen oikein enkelin miehekseen.

Katariinaa nauratti. Ei hän ollut tiennyt, että Kaapro on papinkirjoissa oikein Gabriel. Rovasti jatkoi:

 - Ja sukunimi viittaa ihan samaan asiaan. Flygare, Flygare, mumisi rovasti ja käänteli ison kirjan sivuja ja jatkoi. Jaha jaha ja isä on Johan. Kyllähän minun olisi pitänyt tietää, kun olet oman torpparin poika. No niin, no niin. Mutta sinä et olekaan minun rippilapsiani, olet jo sen verran vanhempi. Niin niin, olenhan minä sinut nähnyt ripille kirjoittautumassa juu juu.

 - No siitä on vähän aikaa, mumisi Kaapro.

 - No niin näyttää, niin näyttää. Sentään Kaapro on kerran vuodessa käynyt Pyhällä Ehtoollisella, senhän lakikin vaatii. Jospa tulisi nyt sitten Katariinan kanssa käytyä useammin. Kesäkuun alussa meillä on seuraava rippikirkko ja silloin te olettekin jo aviopari.

Katariina oli varma, että Kaapro oli tarkoitettu hänelle, nimi oli hyvä enne ja enkeliksi hän oli alunperinkin Kaaproa ajatellut. Häntä oli aikaisemmin vähän harmittanut, että lapset saisivat niin kummallisen sukunimen, kuin Lyykkari, mutta sehän olikin Flygare - oli kuulemma ruotsalainen nimi ruotuväkisotilaan peruja. Ja se Gabriel oli tarkoitettu alun perin ihan oikein Gabrieliksi, eikä se ollut pappien sinne kastekirjaan sorvaama ruotsinkielinen muunnos. Mutta kun äiti-Mataleena oli ainoa, joka sitä oli Gabrieliksi sanonut, niin Kaaprohan siitä oli tullut tai Kuapro tai Kalle.

Rovasti suhtautui avioliittoasiaan myötämielisesti ja onnitteli ja toivotteli Jumalan siunausta. Hän kävi vielä kutsumassa Auroran ja lapset tapaamaa Katariinaa. Tämä ajatteli, että tällaisia lapsia hänkin haluaa: siistejä ja kauniisti puettuja. Enää hän ei ollut muuten ikävöinyt pappilan lapsia, kun ajatukset olivat siinä, että saisi omia. Aororan ja lapsien lähdettyä viraston ovesta kurkkasi Loviisa:

 - Voe meiän Katariinoo, minkä tek. Tuollasen rinssin suanu. Sillon minä uattelin, että nyt nuokuit onnes ohi, kun rapujuhlien aikaan tänne sisälle tälläysit pöyvän ääreeen, vaikka tiä ois ollu tyrkyllä väentuvassa! Tulkeepahan kahville kyökkiin! Pitteehän tätä tok juhlia!

Ja niin sitä juhlittiin. Wendla-rouvakin tuli kahville ja oli niin iloinen Katariinan ja Kaapron puolesta. Wendla-rouva muisti Kaapron. Tämä oli ollut häntä joskus kyyditsemässä ja tehnyt oikein vaikutuksen. Ja rouvakin oli sitä mieltä, että nyt Katariina sai oikein hienon ja hyväkäytöksisen miehen itselleen.

Pappilan ilmapiiri ja sydämellinen asenne sai Katariinan onnentunteen vielä kasvamaan. Kyllä tämä oli varmaan Jumalan tahto - rukousvastaus se ainakin oli.

Ja he kulkivat taas pitkin koivukujaa käsikoukkua niin kuin kirkkoherra rouvineen ja kartanon herrasväki ja olivat onnellisia. Katariina katsoi sivusta Kaapron profiilia. Sillä oli melkein suora nenäkin. Vähän samaan tapaan kuin Lyran suvulla. Leuka oli vankka ja huulet paksummat kuin yleensä miehillä. Olikohan siinä vierasta verta. Jos vaikka löytyisi Kaapronkin esi-isistä ulkomaalaisia. Katariinan teki mieli sanoa Kaaprolle jotain oikein kaunista, mutta ei hän uskaltanut. Ujostutti niin kovin. Sitten Kaapro sanoi:

 - Mitäs tuumailet?

 - En mitään, vastasi Katariina. Hetken hän ajatteli, että kyllä nyt pitäisi uskaltaa puhua, kun kohta ollaan mies ja vaimo, ei sitä voi aina vaan ujostella. Hän sai siinä koivukujalla sanottua:

 - Minä tykkään sinusta.


KUULIAISPÄIVÄ

Katariina oli halunnut ensimmäiset kuulutukset Pääsiäissunnuntaiksi, koska silloin kirkko olisi täpötäysi. Hän halusi julistaa koko Pieksämäelle, että hänestä tulee Lyykkarin Kaapron vaimo. Kuulkoon kaikki nuoremmat ja vanhemmat naiset, jotka sitä olivat ihailleet, että Kaapro on nyt sitten Katariinan. On ja pysyy. Katariina oli ommellut itselleen hienon juhlamekon. Monilla naisilla oli kaikki elämänsä mekot valmiina naimisiin mennessä. Sen jälkeenhän ei aikaa juuri riittänyt mekkoja ommella. Katariina laittoi kaulaansa sen perintökorunsa. Nyt olisi äidin muisto läsnä kuuliaiskirkossa.

Lyykkarin väki oli kutsunut Janhusen väen kuuliaiskahveille. Katariina katseli ympärilleen tulevassa kodissaan. Kaapron vanhempi veli oli naimisissa Markkasen Annan kanssa, joka oli Katariinaa neljätoista vuotta vanhempi ja jotain kaukaista sukuakin. Heillä oli vain yksi tytär. Nyt toivottiin kovasti, että Kaapro ja Katariina saisivat monta poikaa, ettei suku sammuisi, kun Flygare-nimisiä oli vain tämän torpan väki. Kun Kaapron ikätoverit olivat jo perheellisiä ja hänen naimisiinmenonsa vain viivästyi, niin torpassa oltiin oltu jo huolissaan. Mutta nyt asiat näyttivät olevan hyvällä tolalla ja Katariina toivotettiin sydämellisesti tervetulleeksi. Hän katseli tulevaa kälyään Annaa, joka vaikutti aika vanhalta ja oli jotenkin väsyneen näköinen. Ainoa lapsi, tytär Annamaija oli toisella kymmenellä ja selvästi perinyt isänsä suvun tummuuden. Katariina huomasi, että Mataleena-anopilla oli hyvät suhteet sekä Annaan että Annamaijaan. Anoppi piti lapsista. Se oli hyvä merkki. Anoppi palveli vieraita pöytään ja antoi miniän istua. Se tuntui toisaalta oudolta, mutta toisaalta ihan mukavalta. Pöydässä oli monenlaista tarjottavaa ja Esterin lapset ja Maija mukana rohmusivat surutta makeita leivonnaisia.

Katariina jäi taloon vielä oman väen lähdettyä ja Kaapro ehdotti, että he menisivät katsomaan sitä aittaa, jossa avioelämä oli tarkoitus aloittaa. Aitta oli talven jäljiltä kostea ja vähän ummehtuneenoloinen.

 - Kelpaako sänky tulevalle rouvalle?

 - No kappeehan tuo on, mutta eiköhän sopu sijaa tee, totesi Katariina ja huomasi punastuvansa.

 - Kokeillaanko?

Katariinaa nauratti koemakuu ulkovaatteet päällä. Toisaalta todellisuus alkoi hahmottua uudella tavalla ja alkoi tuntua jännittävältä. Kaapro veti Katariinan lähelleen ja ensimmäistä kertaa sen kihlauspäivän jälkeen he suutelivat. ja nyt siitä ei tuntunut tulevan loppua. Kaapro siirtyi Katariinan päälle ja kuuma käsi tunkeutui puseron alle. Se tuntui vain hyvältä, mutta samalla Katariina pelästyi. Kaapro oli vieraan oloinen. Samalla kertaa hellä ja raju ja jotenkin erilainen. Ja omatkin tuntemukset hämmensivät. Enää ei ollut romanttisia salamaniskuja. Katariina työnsi Kaapron sivuun ja ryöstäytyi ylös sängyllä ja alkoi itkeä. Kaapro pelästyi:

 - Älä Katariina. Mitä sinä. Enhän minä mitään pahaa.

 - En minä sitä itke. Minä vaan itken. Jotenkin minua vaan itkettää, kun samaa minä haluun kun sinäkin. Nyt minä tiiän, että minulla sitten vaimona on sinun kanssas hyvä olla.

 - Ootatko sinä sitä?

 - Ootan, nyökkäsi Katariina ja tuijotti Kaaproa silmiin.

Kaapro hymyili ja oli taas samanlainen kuin muullon: tutun ja turvallisen oloinen.

Sitten hän katsahti pelästyneenä Katriinaan ja sanoi:

 - Se koru men rikki.

Kultainen ketju oli katkennut ja koru lojui sängyn pohjalla. Katariinan mieli synkkeni, viha, katumus ja syyllisyys vuorottelivat. Kaapro lohdutteli, että hän vie sen Mikkeliin korjattavaksi, mutta korjaamatta se jäi.

Kun he palasivat takaisin tupaan, alkoi Kaapron Jussi-veli veistellä:

 - Jaaha nuoripari kävi koettelemassa kestääkö sängynpohja.

Puhe harmitti Katariinaa. Miksi nuo miehet puhuu aina noita hävyttömyyksiä. Ei heidän isä kylläkään, mutta aina muualla sai kuulla typeriä kaksimielisyyksiä. Ja nyt kun oltiin oikein julkikihloissa, niin niitä puheita sai kuulla kaikkialla. Sitten Jussi vielä jatkoi:

 - Siinä sängyssähän me Annan kanssa alotettiin. Niin on kappee sänky, että siinä pit muata kahessa kerroksessa.

Nyt Anna punastui ja alkoi torua miestään. Kaaprokin oli ihan hiljainen.

Kuulutuksien hakupäivä oli ollut niin täydellisen onnellinen. Ja Katariina oli ajatellut, että tämäkin päivä olisi. Mutta ei se niin mennytkään. Sitä pimensi miesten sutkaukset kirkon pihalla ja nyt nuo Jussin puheet. Ja jotenkin se Kaapronkin olo ja omat tuntemukset kaikki hämmensivät. Pappilan piikojen puheet tulivat mieleen, eivätkä nekään suinkaan romanttisia tunnelmia nostaneet. Mutta kaiken hämmennyksen keskellä Kaapro tuntui paljon läheisemmältä. Nyt sen tajusi, että Kaapro ei ollut enkeli eikä prinssi vaan lihaa ja verta oleva mies. Ja Kaisa aavisteli, että hän itse olisi naisena sellainen, että se lihaa ja verta oleva mies saisi hänessä aikaan sellaisia asioita, joita tarkoitettiin sanalla himo.


KAPIOT

Katariinaa suretti, ettei hän ollut ehtinyt tehdä enempää kapioita. Syksy oli mennyt Valpurin kapioiden parissa ja nyt keväällä Esteri teetti kaikkea mahdollista ylimääräistä, kun tiesi menettävänsä Katariinan. Sulhaspaidan tekemiseen sentään aikaa riitti. Se oli Katariinan kasvattamaa ja kutomaa pellavakangasta ja keväthangilla valkaistua. Hän ompeli siihen hienot vekit ja suuritöiset revinnäiskoristeet.

Oittilan mummu oli ollut kuuliaispäivänä kirkossa. Katariina ei oikein tiennyt, oliko mummu iloinen vai huolestunut, kun hän oli tullut toivottamaan heille Jumalan siunausta. Kaipa ison talon emäntää oli vähän riipaissut, kun saarnastuolista oli luettu, että torpparin tytär ja torpparin poika.

Pääsiäisen jälkeisenä tiistaina Janhusen pihaan ajoi Oittilan mummu hevosineen. Mummu itse ohjasti.

 - Päevee taloon - tai oekeemmin torppaan!

Esteri katsoi muikeasti mummuun:

 - No voe ihme, tulkeehan peremmälle. On vähän sekasta, kun nuo kersat vehtoo.

 - Missee isäntä on?

 - Män pappilan aitoja korjoomaan.

Oittilan mummu ei ruvennut useimpien mummujen tapaan livertelemään nuorimmille, tuskin heihin vilkaisikaan, vaan vaati Katariinaa ja Heikkiä pihalle. Reen takapenkillä oli iso kauniisti maalattu kirstu ja sen vieressä oli iso säkki. Mummu osoitti arkkua ja totesi:

 - Tuossa on Katariina sinulle kapiot.

Tavarat raahattiin sisään ja kamarissa avattiin kirstu ja alkoi ihmettely. Mummu oli tullut huonosti toimeen äidin kanssa, mutta Esteriä hän ei voinut sietää. Ja mummun puheissa vilahteli vähän väliä se, miten taitava Lyran Karin oli ollut. Ja nytkin hän kehui tämän käsityötaitoja.

 - Sinun äitis halus jättee kaik omat kapionsa sinulle ja kutohan se sulle lisseekin päevät pitkät, kun ei sen tarvinnu meillä navetassakaan käyvä. Suap nuo nuoremmatki tytöt omansa aikanaan, mutta äitis käski antaa sinulle niä tyttönä kutomansa ja on siellä kuulemma joku sen toisen mummus, Närhin Kaisankin tyttönä kutoma lakana, jota ei oo koskaan käytetty.

Katariina oli yhtä aikaa sekä iloinen että surullinen. Oli ihanaa saada kunnon kapiot ja samalla tulvahti ikävä äitiä. Voi kun äiti olisi nyt hänen tukenaan ja mukana iloitsemassa uudesta elämänvaiheesta. Katariina katsahti mummuun ja totesi:

 - Ja minä kun en mitään näistä tienny.

 - Nämä jäi meille muutossa ja isäs pit nää hakea, mutta hakematta siltä jäi. Kyllä nämä äitis mielessä ol. Kun se siinä kuolinkirjeessään niistä mainitsi.

 - Kirjottiko äiti mummullekin?

 - Kirjoitti se. Pyys anteeks. No olinhan minä sille jo antanut anteeksi pyytämättäkin, kyllähän minä sen myönnän, että vikkoo ol minussakin.

Katariina näki mummussa uuden puolen. Mummu oli pehmeämpi, nöyrempi ja yhtäkkiä näytti kovin vanhalta

Katariinakin oli kutonut jo vuosia kangaspuilla kapioita, vaikkei aikaa paljon ollutkaan. Ensimmäisiä lakanoita tehdessä hän oli ajatellut Aatamia ja viimeisten kohdalla Kaaproa.

Hyvissä ajoin ennen vihkimistä Isä-Heikki oli vienyt mummon tuoman arkun ja toisen vähän yksinkertaisemman arkun, jossa oli Katariinan kutomia kapioita, hevosella Lyykkarin torpan aittaan. Oli hienoa, että oli kesä ja he saattoivat viettää ensimmäisen yhteisen yönsä aitassa. Lyykarillakin oli tupa ja kamari, mutta ei porstuahuonetta. Ja tuvassa asui jo Jussi perheineen. Kaapro oli luvannut, että hän rakentaa siihen porstuaan heille oman pienen huoneen ja se tulisi jo valmiiksi ennen talvea.

Hääyö vähän pelotti Katariinaa. Esteri oli tyrkyttänyt jotain ohjeita, mutta sen puheita hän ei halunnut kuunnella. Inhotti kun ajattelikin. Valpuri vähän vihjaili, että kivaa se on vaikka ensiksi ei olisikaan. Mutta pappilan piikojen kanssa käymien keskustelujen johdosta hän tiesi tarkkaan, mitä oli odotettavissa.

Sen kuuliaispäivän jälkeen, he olivat varoneet läheisyyttä. Ei asiasta oltu puhuttu, mutta jotenkin se tuntui tapahtuneen yhteisymmärryksessä. Nyt oli kuitenkin mahdollisuus kulkea yhdessä kylällä. Kevät oli ollut lämmin ja kesä oli tullut etuajassa. Katariina oli usein haaveillut, että he menisivät jäiden sulattua kävelemään Pieksäjärven rantaan sunnuntai-iltapäivänä niin kuin herrasväellä oli tapana. Ja suostuihan Kaapro siihen. Viikkoa ennen häitä he kulkivat siellä promenaadilla. Katariinalla oli kihlajaishuivi harteillaan. Ilma oli tyyni ja tuomen kukkien makea tuoksui tuntui nautittavalta. Maailma oli kesän kynnyksellä kaunis. Katariina oli tähtihetkeä suunnitellessaan unohtanut hyttysien olemassaolon. Sekin hankaluus oli voitettavissa, kun Kaapro leyhytteli tuomen oksaa.


UUDEN ELÄMÄN ALKU

Kaapro ja Katariina vihittiin 27.5.1806 pappilassa ihan salin puolella ja juhlakahvit juotiin pappilan salissa. Wendla-rouva oli halunnut niin. Päivä oli helluntain jälkeinen tiistai. Collanin Jussi ja Beata olivat ainoat ulkopuoliset lähisuvun lisäksi. He lähtivät vielä mukaan Lyykkariin, jossa syötiin vähän myöhemmin juhlapäivällinen. Beata oli toipunut Pikku-Jussin menetyksestä. Kun he istuivat Katariinan kanssa vierekkäin illallispöydässä Beata kuiskasi.

 - Minä taian oottaa vauvaa. Nyt pitäkää kiirettä, niin saadaan sille kaveri.

Katariinaa alkoi naurattaa. Samalla tuli hyvä mieli Beatan puolesta. Se oli jo ehtiny toivoa uutta lasta.

Illalla heille toivotettiin kauniita unia, kun he siirtyivät aittaan. Mutta ei sinä yönä kumpikaan nukkunut ennekuin aurinko oli jo korkealla taivaalla. Nyt Katariina oli varma, että Jumala täytyi olla olemassa. Oli se miehen ja naisen yhteensopivuus ja siitä sopivuudesta syntyvä polte ja palo sellainen ihme, että sen keksimiseksi täytyi olla Jumala.

Katariina ei halunnut lähteä seuraavana päivänä tupaan edes syömään. Hän ei antaisi kenellekään mahdollisuutta kommentteihin. Eikä hänellä sitä paitsi ollut nälkäkään - eikä edes jano.

Katariinasta tuntui, että nyt hän oli aikuinen. Hän oli osallinen suuresta salaisuudesta, joka liittyi vaimouteen. Mahdollisuus tulla äidiksi tuntui jännittävältä ja jokainen päivä oli yön odotusta.

Sekin Katariinalle oli selvinnyt, että Kaapro oli vuosikausia sitä Edla-rouvaa viihdyttänyt sängyssä ja se rouva oli sen hyväksi opettanut. Järkyttihän se tieto Katariinaa ensin, mutta Kaapro osasi sen asian selittää hyvällä tavalla. Usein kiperällä hetkellä Katariina kuittasi asioita huumorilla. Nytkin hän oli tokaissut:

 - Kun isä sano, että suhun oli siellä Valkeishovissa kylvetty sivistyksen siementä. Niin hyvin oli tämäkin sarka hoidettu.

Ja he olivat nauraneet molemmat.

Yhdestoista kesäkuuta oli rippikirkko. Rovastihan silloin kuulutuksenhakupäivänä oli toivonut heidät näkevänsä siellä ja niin sinne mentiin yhdessä. Onnittelijoita taas riitti. Jotkut selvästi vilkaisivat Katariinan vyötärönseutua. Ettei vain olisi ollut pakkonaiminen niin kuin Collaneilla.. Silloin se voisi jo näkyä. Olihan niitä ollut, että viimeisillään oli vasta vihitty. Ja melkein yhtä suuri häpee se oli kuin se, että sai äpärälapsen.

Myös Valkeishovista oli tultu rippikirkkoon. Ensin Katariinaa harmitti. Hän huomasi, että Kaaprokin oli huomannut Edlan. Ensimmäisen virren jälkeen Katariina kumartui Kaapron puoleen ja kuiskasi:

 - Minä oon sen jutun sulle anteeksantanu, pyyvä sitä ehtoollisella Jumalaltakin anteeks.

 - On se Jumalan kanssa jo selvitetty. Kaapro oli vähän aikaa hiljaa ja totesi sitten: Silloin Valpurin häiden jälkeisenä yönä.

Kun Edla tuli onnittelemaan Kaaproa ja Katariinaa kirkonmenojen jälkeen, Katariina ei tuntenut pienintäkään mustasukkaisuutta, mutta ei myöskään voitonriemua - vain kiitollisuutta siitä, että asiat olivat hyvin.

Kesän mittaan Katariinaa selvästi säästeltiin töissä. Jokainen kuukausi oli jännittävä ja elokuussa alkoi olla merkkejä siitä, että vauva oli tulossa. Katariina lähti käsittelemään asiaa Beatan kanssa. Koska hänellä ei ollut äitiä, Beata oli kokeneempana hänen tietolähteensä. Niin he laskivat, että vauvoilla tulisi olemaan viitisen kuukautta ikäeroa. Kun Katariina tuli innoissaan kotia, hän totesi Kaaprolle:

 - Se on sitten poika ja sen nimeksi tulee Gabriel ja lisäsi: Sitä sitten kaikki myös sanovat Gabrieliksi.

 - Ei me voia siitä Gabielia tehä, kyllä se pitää isä-Jussin mukaan ristiä, suvun jatkaja. Ja kummiksi tulee Collanin Jussi ja on sitten kumminkin kaima.

 - Kun minusta Gabriel on maailman kaunein nimi.

 - Tehhään toinen poika het perrään ja laitetaan sille nimeksi Gabriel. Totesi Kaapro ja siihen ehdotukseen Katariinan oli tyytyminen.


KATRIINAN HUOLI

Syyskuisena sunnuntaina Edla-rouva ratsasti tiellä. Katariina oli pihalla ja vastasi tervehdykseen. Nainen kysyi, voisiko Kaapro kengittää hänen hevosensa. Raivo nousi Katariinan mielessä. Hän ei saanut hillittyä itsensä ja sanoi vihaisesti:

 - Ei meillä pyhänä hevosia kengitetä.

Nainen oli niin kuin ei olisi kuullut mitään ja kysyi:

 - Missä Kaapro on?

Katariina ei vastannut mitään ja lähti sisälle. Kaapro oli kyyditsemässä kirkkoherran perhettä Suonenjoelle. Onneksi se oli poissa. Mitä tuo nainen Kaaprosta halusi. Niin kuin Valkeishovissa ei olisi ollut kengittäjiä. Selvästi tekosyy. Mataleena katsoi huolestuneen näköisenä Katariinaa ja sanoi sitten:

 - Minä olen niin monet yöt valvonu tuon naisen takia. Mutta älä huoli Katariina, sinua tuo Kaapro rakastaa.

Kaapron oli tarkoitus tulla myöhään illalla takaisin, mutta häntä ei kuulunut. Katariina oli ensin vihainen ja sitten huolestunut. Mutta alkanut raskaus väsytti sen verran, että hän nukahti. Kaapro ei ollut tullut vielä aamullakaan. Mutta pappilan renki tuli sanomaan:

 - Kaapro käski sanoa, että elkee huolestua, hän on Valkeishovissa yön ja tulloo illalla. Eilen illallahan miun pit tää tulla sanomaan, mutta kun teillä ol ovi haassa, niin en arvannu herätellä.

Katariinan mieli ei rauhoittunut tippakaan. Vai oli se mennyt saman tien Valkeishoviin. Mustasukkaisten tunteiden mutainen lieju vyöryi Katariinan sydämeen. Hänen teki mieli huutaa suoraa huutoa. Miten Kaapro saattoi olla näin törkeä. Jos äiti olisi ollut elossa, hän olisi nyt lähtenyt takaisin kotiinsa. Mutta ei sinne voinut mennä.

Mataleenakin oli surkean näköinen ja totesi:

 - Jo minä luulin, että tämä loppuisi. Voe sitä Kaaproa! Minkä tek. Mutta niin se on, että vaimon täytyy vaan antaa anteeks. Ja nää Lyykkarin miehet, nää on niin kuumia. Kun menevät, niin menevät. Muuta ei oo vaimolla mahollisuutta kuin turvata Jumalaan.

 - Niinhän minä turvaan. Mutta miksi Jumala anto mulle tuollasen miehen?

Katariina meni illalla aittaan. Hän ei jäänyt odottamaan Kaaproa. Yöllä hän heräsi tämän tuloon. Kaapro oli ahdistuneen oloinen ja alkoi heti vannoa, ettei mitään ollut tapahtunut ja hän rakastaa Katariinaa. Edla oli illalla ollut pappilassa odottamassa ja vaatinut mukaansa kengittämään.

 - Sanoi, että isäntä toivoi ja maksaa hyvin. Ei se niin ollut. Ei isäntä mitään ollut toivonut. Mutta kun sinne kerran menin, niin kyllä minä niitä hevosia kengitin ja korjailin satuloita ja valjaita. Ja maksohan se sitten hyvin. Mutta niin me sovittiin isännän kanssa, että jos hän tarvitsee tästedes töihin, lähettää rengin kysymään.

 - Sinä et sinne enää töihin mene, parahti Katariina.

 - Elä sinä akka minua määrää. Minä menen töihin, minne minä haluan.

Katariina oli kauhuissaan. Kuinka Kaapro sanoi häntä akaksi. Ensimmäisen kerran Katariinasta tuntui, että vihaa tuota miestä. Kaapro heittäytyi sänkyyn ja tarttui Katariinaan, mutta tämä kiepautti itsensä lattialle. Makasi pelkillä laudoilla ja itki itsensä uneen.

Seuraavan aamuna tuvassa oli odotteleva tunnelma. Katariinaa ja Kaaproa tarkkailtiin. Mikähän on tilanne. Katariinan silmät olivat turvonneet. Kaapro oli puhelias ja sanoi, että pakko on lisätienestiä saada, kun perhe kasvaa ja hän taitaa mennä Moisioon päiväläiseksi.

Aamupuuron jälkeen Kaapro veti kädestä Katariinan aittaan. Nyt Katariinakin näki tilanteen toisin. Kun oli koko eilisen päivän ajatellut Kaaproa sen Edlan kanssa sängyssä, niin oli ollut mahdotonta illalla yhtäkkiä uskoa, ettei mitään ollut tapahtunut. Katariinaa melkein nolotti ja sovunteko olikin helppoa ja suloista. Tuntui ihmeelliseltä, miten kaikki tuntui eilen olevan lopussa ja tänään kaikki oli ihanampaa kuin ihanaa.


ÄIDIKSI

Katariina pelkäsi synnytystä. Äitikin oli kuollut lapsivuoteeseen. Jospa hänkin vaikka kuolee. Valpurinkin synnytys oli ollut vaikea ja se vauva oli surkeassa kunnossa ja Korpelaisen Maria oli sille antanut hätäkasteen. Mutta jäi se sentään henkiin. Pelot seilasivat mielessä ja Kaapro rauhoitteli parhaansa mukaan, mutta se ei auttanut, nyt Katariina olisi tarvinnut äitiään. Ja hän alkoi uudelleen surra äidin kuolemaa. Hän lauloi vähän väliä salaa muilta virsikirjan kuolleiden valitusvirttä:

1. Murhettan' koskan muistelen, / Eläisän' täsä ilmas', / Itkupisarit' pyhiskelen; /Sill' suures' olen vaivas', / Jonk' kuolem' on päällen' tuottanut, / Äitein minult' pois ottanut, / Jättäin minun orvoks' pieneks'.

2. Kuinkan olen surullinen / Jälkeen tain lankeemuksen, / Sydämmen' on murheellinen, / Kohdannut ahdistuksen; / Kuin lintu oksall' yksinäns' / Visertää surkiall' äänelläns', / Niin itken minä myös vaikiast'.

Ajan myötä Katariina oli alkanut oppia tuntemaan Kaapron. Kaaprolla oli taipumus saada Katariinan tunteet roihahtamaan sekä tuleen että tappuraan. Välillä oli ihanaa, välillä oli kamalaa. Mataleenasta oli pahoina hetkinä tukea ja Annakin kuunteli mielellään. Ja molemmat naiset aina toistivat: Lyykkarin miehet on sellasia. Siihen vaan täytyy alistua.

Sitten Katariina sai ennen joulua pappilassa käydessään piioilta kuulla, että Valkeishovissa oli ollut aikoinaan oikein riitaa, kun piiat ja Edla vokottelivat vuorotellen Kaaproa. Yksi piika sai äpärälapsen ja siellä oli kuulemma puhuttu, että se olisi Kaapron, mutta ei se sitten kuulemma ollutkaan. Toinen renki sen tunnusti omakseen, vaikka kovin oli ollut vauvalla mustat kulmat. Kun Katariina yritti ottaa puheeksi Valkeishovin piiat, Kaapro ei suostunut sanomaan mitään.

Odotuksen myötä Kaapron ja Katariinan suhde alkoi muuttua. Kesän ja syksyn kiihkeät yöt muuttuivat talvella helläksi läheisyydeksi. Kasvava vatsa alkoi olla kummankin huomion kohteena. Kun synnytys lähestyi, kaikki pelot alkoivat väistyä ja halu synnyttää kasvoi. Korpelaisen Maria oli luvannut tulla auttamaan. Synnytys alkoi aamuyöstä ja Kaapro juoksi solaa pitkin Korpelaiseen. Aatami tuli avaamaan oven unisena. Kaaproa vähän harmitti, että juuri Aatami, vaikkei hän mitenkään Aatamille mustasukkainen ollut. Mariakin sai äkkiä vaatteet päälle, eikä synnytys kauan kestänytkään.

Niinhän siinä sitten kävi, että heidän ensimmäinen lapsensa oli poika ja Johannekseksi se ristittiin 9.5.1807 - ja Jussiksi puhuteltiin. Kummiksi Kaapro halusi Jussin ja Anna-kälynsä. Myös Beata oli Sofia Wilhelmina vauvansa kanssa mukana ristiäisissä samoin kuin Katariinan kokosisarukset isän kanssa. Katariina ei halunnut Esteriä ristiäisiin, ei varsinkaan sen jälkeen, kun oli kuullut Esterin kommentoivan Collanin valintaa kummiksi. Oli kuulemma taas Lyrien hienostelua.


Kummien valinta oli tärkeää. Gabriel oli tuntenut Jussin jo lapsesta asti. He olivat olleet kavereita, vaikka Jussi  olikin muutaman vuoden nuorempi.


SUOMI 1808

Tammikuussa räätäli Collanin hevonen ajoi pihaan ja Jussin sisar Kristiina oli ohjaksissa. Beata nousi reestä  Sofiaa kantaen. Katariina hämmästeli tilannetta. Hän meni Beataa vastaan. Tämän silmät olivat punaiset. Ja ensimmäiseksi hän  parahti portailla:

- Jussi läks.

 - Mitä? Katariina ihmetteli.

 - Se läks sotaan.

 - Missä sota on?

 - Ei vielä täällä, mutta tieto tuli, että kohta tulee liikekannallepano, kun se Venäjän Aleksanteri on tulossa miehineen.

Katariina ja Beata vetäytyivät porstuakamariin ja Mataleena viihdytti tuvan puolella pikkuista Sofiaa. Nyt puhuttiin paljon pelosta ja kuolemasta. Beata oli ollut Collaneilla yötä Jussin lähdön jälkeen. Sielläkin oli ollut kova suru. Ainoa poika oli lähdössä sotaan. Toinen poika Anders oli kuollut vauvana ja kun siellä sitten Andersin jälkeen kovasti toivottiin poikaa, saatiinkin kaksostytöt, jotka kuolivat muutaman päivän ikäisenä. Jussia paljon nuoremmat Kristiina ja Maria selvisivät aikuisiksi. 

Ystävykset itkivät yhdessä ja yrittivät uskotella toisilleen, ettei siitä kuitenkaan sotaa tule, ei ainakaan tänne Savoon. Beata olisi halunnut lähteä Kuopioon, mutta arvasi, että isäkin oli everstiluutnanttina menossa jonnekin tai mennyt jo ja Molanderin Gabrielsetä oli lähtenyt jo aikoja sitten. Sofiatätikin oli murheen murtama. Jussin mielestä Beatan olisi pitänyt tulla hänen vanhempiensa luo, mutta Beata ei halunnut vaan päätti jäädä heidän mökkiinsä.





TUOMIOSUNNUNTAI

Pikku-Jussi ei vielä osannut kävelläkään, kun Katariina alkoi jo odottaa toista lasta. Olihan se tavallaan odotettavissa. Niin innokkaita he olivat molemmat toistensa syliin hamuamaan. He saivat elää vaimona ja miehenä uudessa porstuakamarissa omassa rauhassa. Ja molemmilla oli sama halu läheisyyteen. Eikä Katariinaa harmittanut olla niin äkkiä taas raskaana. Hänhän oli päässyt vauvanhoidossa helpolla, kun mummu auttoi mielellään ja Annamaija oli hullaantunut pieneen serkkuunsa. Siksi uuden vauvan tulo oli ihan tervetullutta. Katariina oli vähän pelännyt, että jos hänkin saisi vain vähän lapsia niin kuin äiti, ja jos vaikka se Gabriel jäisi saamatta. Eihän Janhusen perheessäkään ollut kuin yksi poika, vaikka oli kaksi vaimoa. Koko ajan Esteri oli niitä lisäpoikia odottanut - isästä nyt puhumattakaan. Katariinasta tuntui hyvältä olla raskaana ja tuntea vauvan potkivan. Sitä vatsaa hän kosketteli hellästi ja kuiskaili: Gabriel.

Oli tuomiosunnuntai. Katariina halusi lähteä Kaapron kanssa kirkkoon. Oikeastaan hän olisi halunnut vasta seuraavana sunnuntaina, kun olisi saanut laulaa Hoosiannaa, mutta se oli jo puhuttu, että muut menisivät silloin ja Katariina saisi jäädä kotolaiseksi. Kaaprolla oli kova hinku lähteä jo aamusta kalaan, mutta kyydin takia hänen täytyi kuitenkin lähteä mukaan kirkkoon. Katariina ei jaksanut enää kävellä kirkolle, kun raskaus oli jo pitkällä.

Rovastin aiheena oli Matteus 25. Se oli allakkaan präntätty ja tiesihän Katariina, että sehän se usein oli tuomiosunnuntaina. Kirkon etuseinällä oli Toppeliuksen maalaus viimeisestä tuomiosta. Sitä Katariina oli tuijotellut ja kauhistellut jo lapsesta lähtien. Lapsuuden pelot ja ahdistukset palasivat mieleen. Kauhu valtasi hänet kirkonpenkissä. Hän puristi Kaapron kättä ja tämä näki Katariinan ilmeestä, että jotain oli vialla. Kaapro kietoi kätensä hänen ympärilleen ja vetäisi lähemmäksi itseään. Ja vähitellen Katariinan mieli tyyntyi. Tuntui samalta kun pienenä, jolloin Aatami-ukki tyynnytteli järkkynyttä mieltä. Hän hymyili Kaaprolle.

Rovasti kertoi selvästi kuinka piru haluaa johdattaa ihmiset helvettiin ja Jeesus taivaaseen. Kirkkoherra kysyi saarnansa lopussa:

 - Jos tänään kuolisit, pääsisitkö taivaaseen?

Se kysymys pysäytti Katariinan. Miten hänelle kävisi itselleen ja miten Kaaprolle, jos he tänään kuolisivat. Hän kuiskasi Kaapron korvaan:

 - Onko sulle pelastuksen tie selvä?

Kaapro nyökkäsi.

Katariinalla oli koko päivän levoton olo. Se papin puhe ei vaan jäänyt pois mielestä. Kotona Mataleena halusi aina tietää, mitä pappi oli puhunut ja Katariina kertasi puheen. Ja aina uudestaan tulivat mieleen sanat: "Jos tänään kuolisit".

Kaapro halusi lähteä kokemaan yhteisiä kuhaverkkoja Heikin kanssa. Katariina ei oikein pitänyt ajatuksesta. Heikki oli aina niin levoton ja houkuttelemassa Kaaproa milloin minnekin. Mataleenakin sanoi, ettei Lyykkarissa tehdä pyhätöitä eikä lähdetä kalaan ennen kuutta, että sitten voisivat mennä. Kuun valossa saisivat verkkonsa kokea.

Koko päivän oli paistanut aurinko ja Jäät olivat olleet muutenkin heikkoja ja niille oli satanut eilen lunta. Kaapro tunsi Pieksäjärven jokaisen luodon ja virtapaikan ja vakuutteli, ettei Katariinan tarvinnut pelätä. Katariinaa alkoi väsyttää ja hän meni nukuttamaan Jussia, mutta ei tapansa mukaan nukahtanutkaan itse. Koko ajan oli levoton olo. Miksei Kaaproa kuulu kotiin? Hän kuunteli ulkoa tulevia ääniä. Tieltä kuului hevosen hirnuntaa. Varmaankin Kaapro. Ei se ollut. Katariina rukoili ja pyysi Jumalalta ettei mitään pahaa olisi tapahtunut. Samalla hän alkoi peläten pohtia, miten hänen itsensä kävisi, jos Kaapro olisi hukkunut. Tännekö hän jäisi, tai jos lähtisi, saisiko Jussia - Lyykkarin ainoaa miespuolista perillistä - mukaansa ja entäs tämä tuleva vauva. Eikä hän minnekään voisi lähteä. Esterin komennettavaksi hän ei menisi. Jos Kaapro olisi hukkunut, hän menisi itse kanssa Pieksäjärveen. - Mutta pikku Jussi. Ei hän halunnut Jussille orvon osaa, elettävä olisi Jussin tähden. Ja taas Katriina alkoi rukoilla. Hän alkoi laulaa omaa rauhoitusvirttään

1. Sun haltuus, rakas Isäni, / Mä annan aina itseni, /Mun sielun', ruumiin', tavaran', / Ne ota, Herra, vastahan.

2. Mun sielun', ruumiin' omas on, / Its' Herra armas tiedät tuon; /Siis omas ota huomahas, / En joukkoo julman pelkää taas.

3. Sinuun tytyy mun sydämen', / Siin' ilon, levon löytänen, /Mun hädäsän' ja tuskasan' / Sä olet ainoo auttajan'.

4. Sen uskon, ja sult' pyydän viel', / Ett's heikkouttan' tujet tääll', /Sun lapses tykön' asu ain', / Niin ilon taivaas' saavutan. / 

Kun Katariina oli päässyt virren loppuun, kuului ulkoa jalasten äänet ja miesten puhetta. Katariina kuulosteli ja ihmetteli: Miten se Kaapro, toiko se Heikin mukaansa. Mutta ihan kuin isänkin ääni. Hän nousi vuoteesta, kietoi röijyn ympärilleen ja syöksyi ulko-ovelle. Kuun valossa hän näki, että Isä ja Heikki katsoivat häneen kauhuissaan ja Kaapro makasi reessä. Hyvä Jumala, mikä sille oli tullut. Oliko satuttanut itsensä. Miehet eivät sanoneet mitään. ja Katariina ryntäsi paljain jaloin lumelle ja Kaapron kaulaan. Mutta tämä oli valkoinen ja kylmä. Kaapro oli kuollut. 


KATARIINAN SURU

Aluksi Katariina ei voinut uskoa Kaapron kuolemaa todeksi. Hänestä ei tuntunut miltään, ei yhtään miltään. Luulikohan isä ja Heikki ettei hän rakastanut Kaaproa, kun ei itkenyt. Katariinalla oli tuvassa sisällä hukkuneenpalautusohjeet ja niitä hän juoksi hakemaan. Mutta isä sanoi:· 

 -  Elä Katariina-rukka. Kyllä Kaapro nyt on kuollu, ei sitä elämään palautetuks saa. Siellä se oli niin kauan, kun ei Heikki saanu nostettua. Voi Katariina polonen, miten sinunkin elämäs pit näin käyvvä.

Katariina ei vieläkään tajunnut Kaapron kuolemaa. Hän rupesi järjestelemään miehille kuumaa juotavaa. Ja pohtimaan, minne Kaapro nyt pannaan. Matleena oli herännyt ja tuli portaille. Silloin Katariina tuupertui. Ja hetkeksi hän vapautui vastuusta. Itku tuli vasta seuraavan aamuna, eikä se meinannut loppua ollenkaan. Ruoka ei maistunut. Katariina vain oksenteli. Ihmisiä tuli käymään. Kaapro makasi aitassa ruumislaudan päällä. Siellä hän kävi monet kerrat päivien mittaan. Mitenkä se Kaapro osasikin olla kaunis kuolleenakin ja sillä oli sellainen ihana ilme. Ihan kuin olisi katsonut jotain yllättävän ihanaa. Jos se vaikka oli nähnyt niitä enkeleitä. Ihan sellaisen yllättyneen iloinen se ilme oli, vaikka silmät olivat kiinni. Katariinalle tuli vähän väliä mieleen rovastin kysymys tuomiosunnuntain kirkossa ja samalla se Kaapron nyökkäys. Ja se rauhoitti häntä. 

 Rppi- ja hääpuku olisi muuten käynyt hautajaispuvuksi, mutta vyötärö oli liian pieni. Onneksi Valpurin ja Katariinan välit olivat lähentyneet. Kun Valpuri sai sen vauvansa, joka meinasi kuolla, Katariina oli käynyt hoitamassa vauvaa ja tukemassa Valpuria, vaikka odotti jo itsekin vauvaa. Hän sai Valpurilta lainaksi ison mustan mekon, kun sillä oli oikein hieno raskausajan juhlamekko. Valpuri lupasi, että hän saisi lainata sitä lapsen syntymään asti kunnes se rippimekko taas mahtuisi lesken vuoden loppuun asti.

25.11. oli Katariinan päivä. Hän oli saanut nimensä Katariina-marttyyrin mukaan, joka eli pyhimyskalenterin mukaan Egyptissä 300-luvulla. Häntä pidettiin karjan ja etenkin lampaiden suojelijana. Tavallisesti silloin aina kerittiin lampaat ja juhlittiin oluen voimalla. Se oli ollut Katariinan elämässä yksi vuoden kohokohtia, kun äidin kanssa yhdessä vietettiin juhlia. Nyt hänellä ei ollut juhlamieltä - ei vähääkään. Hän tiesi, että Kaapro oli piilotellut koko syksyn jotain ja lupasi sen sitten yllätyksenä Katariinanpäivänä. Anna tiesi, missä lahja oli ja toi Katariinalle, Se oli Kaapron syksyllä markkinoilta ostama kaunis silkkinen vaimonhilkka, Katarina repäisi sen Annan kädestä ja vain huusi ääneen.

Perjantaina, toisena päivä joulukuuta olivat hautajaiset ja niiden jälkeen Katariinasta tuntui, että hänen elämänsä oli loppu. Vain Jussin takia hän yritti jaksaa, aina hän ei jaksanut poikaakaan ruokkia, makasi vain sängyssä ja tärisi. Välillä itki. Katariina oli laulanut vuosien mittaan sitä vainajan suremisvirren kahta ensimmäistä säkeistöä ja surrut äitiään. Nyt hän haki virsikirjan ja lauloi loppuvirren ajatellen Kaaproa - Ja aina se virsi toi helpotuksen - edes vähäksi aikaa.

3. Riemun' on murheeks' muutettu, / Ilo minull' itkuks' käätty, / Ahdistus päällen' tuotettu, / Oikeus vääryydeks' väätty: / Murhe sydämen' särkeepi, /Suru sen sisäll' kulkeepi, / Ah onnetointa aikaa!

4. Jos istun eli astelen, / Jos valvon eli makaan / Onnettomuuttan' ajattelen, /Joka minua ajaa takaa, / Ja pyytää minua käsittää, / Ristill' ja tuskall' väsyttää, /Murheell' minun multaan saattaa.

5. Apuu ehk' etsin ihmisilt', / Suvuilt', tuttavilt' täällä, /Kuitenk' saan kuulla jokaitselt' / Kovuutt' koko maan päällä. /En löydä turvaa kestäkään, / Enk' lohdutust' yhdestäkään; /Kaikk' ovat minua vastaan.

6. Sentähden turvaan Jumalaan, / Hän avun vahvan antaa; / Sill' kusa häntä palvellaan, /Siell' armons' kaikill' kantaa: / Hän on turva tuettomain, / Isä armias isättömäin; /Lohdutuksens' minull' lainaa.

7. Itsen' siis luotan kokonans' / Sinun päälles, Herra hyvä! /Henken', sielun', ruumiin' päänäns'; / Jumalan Poika pyhä! / Pysy ain' tuskis' turvanan', /Ahdistukses' myös auttajan', / Sitt' rauhas' ratki elän.

8. Mont' on kuin itsens' luottavat / Ihmisten avun päälle, /Luojans' niin pois unhottavat; / Mutt' ei se tule säälle: / Sentähden luotan Jumalaan, /Ja turvaan häneen ainoaan, / Hän parhain auttaa taitaa.

9. Vaikk (leskeks') orvoks' olen jätetty / (Puolisoltani rakkaalt') /Vanhemmilt' lapsuudesan', / En kuitenkaan ol' hyljätty /Jumalalt' (kaikkivaltiaalt') nuoruudesan'; / Sill' jot' Isä kurittelee, /Sitä jällens' rakastelee, / Vihans' jälkeen armons' näyttää.

10. O rakas Isä armias! / Armos minull' jällens' lainaa, / Ole laupias, ei karmias, /Älä vihastu aina, / Kallist' korvas, kuule huuton'; / Sill' ei mitään auta muuton, /Lepy vihastas vihdoin.

11. Niinkuin yks' lintu vaikiast' / Valittaa katon päällä, /Laulaa, visertää haikiast', / Hyväll' ett' pahall' säällä; /Niin itken, huokaan katkerast', / Suren, murehdin surkiast', /Ylits' entisten aikain.

12. Tykös huudan, Jesu kaunis, / Riennä minua vapahtamaan, /Havaits' parkun', ole valmis, / Kiiruhd' minua pelastamaan: /Hävetköön ja häväistäköön, / Takaperin ajettakoon, /Jotka minull' pahaa suovat.

13. Tuttaviin ehk' uskallaisin, / Eip' sekään mitään auttais', /Ystäväin pääll' vaikk' luottaisin, / Turha kaikk' sekin olis', /Heill' on suu voita liukkaampi, / Puhe myös öljyy sileempi, /Ja kuitenk' paljaat miekat.

14. Tuttavat kyll' tunnustavat / Itsens', kosk' käypi hyvin; /Mutt' koht' heitäns' vieroittavat, / Kosk' tuskiin vajoon syviin; /Heill' on mesi, maito kieles', / Myrkky, sappi, viha mieles', /Viekkaus suur' sydämes'.

15. Ah, älä kasvoos pois peitä, / Jesu, minult' (leskelt' köyhält') orvolt' pienelt', /Älä tyköös minua pois heitä; / Sill' huudan surkiall' äänell': /Ole minun edesvastaajan', / Pyhä Henki Lohduttajan'! /Sitt' saamme ratk' rauhas' olla.

16. Joudu, Herra, siis holhomaan / Orvoi ja köyhii leskii, /Kaikkii kansoi kanss' korjaamaan, / Vastoin vaivoi ja tuskii; /Ett' kaikki sinua kiittäisim', / Ja korkiast' kunnioittaisim', /Lakkaamat' ylistäisim'.


Tammikuussa tuli uusi suruviesti. Isä-Heikki oli kuollut. Katariina ei tiennyt, ketä surisi. Välillä hän itki äitiä, välillä isää ja aina samalla Kaaproa.


PIKKU GABRIEL

Kaksi päivää isän kuoleman jälkeen Katariinan poltot alkoivat muutaman viikon ennenaikaisesti ja syntyi se toinen poika, jolle Kaapro oli luvannut antaa nimeksi Gabriel. Kummeiksi tulivat suntio Henrik Lyra ja taas Lyykkarin Jussin vaimo Anna, joka oli ollut Katariinalle tuki ja turva.

Katariina makasi päivät pitkät sängyssä ja piti lähellään Gabrielia. Tämä oli pieni ja laiha ja katseli Katariinaa merkillisen mustilla silmillään, jotka toivat mieleen Kaapron. - Ja voi sitä ikävän määrää, minkä kurimuksessa Katariina oli. Katariinaa suretti sekin, että pikku-Gabriel joutui katselemaan itkevää äitiä päivästä toiseen. Anna hoiti Jussia kuin omaa lastaan - siitä ei ollut huolta. Ja kun Jussi tuotiin kamariin Katariinaa katsomaan, hän yritti hillitä vähäksi aikaa itsensä. Mutta suurimman osan aikaa hän itki ja myös Gabriel oli itkuinen. Tuvasta kuului pikku-Jussin iloinen mekastus, mutta porstuakamarissa itkivät sekä äiti että poika.

Kymmenen päivän kuluttua Gabrielin itku loppui. Pieni Gabriel kuoli - eikä Katariina jaksanut edes surra. Isä oli vielä hautaamatta ja muut järjestivät hautajaiset. Katariina vain makasi ja itki. Ja kun lauantaina kynttilänpäivän aattona isän iso arkku ja Gabrielin pieni arkku laskettiin suuren kyläläisjoukon saattelemana samaan hautaan Katariina juuri ja juuri jaksoi Heikin tukemana kestää rovastin siunauspuheen. Mutta ei siitä koskaan sanaakaan muistanut.

Katariinalle tuli mieleen Jobin kohtalo. Hän tunsi joutuneensa samanlaiseen menetysten kierteeseen. Job kapinoi Jumalaa vastaan, mutta hän ei edes jaksanut sitä. Eikä hän muistanut sitä, että Job aikansa kapinoituaan totesi: "Herra antoi ja Herra otti: Herran nimi olkoon kiitetty!" Hän ei jaksanut ajatella Jumalasta mitään. Ei yhtään mitään.


UUSI ALKU

Katariina ajatteli, että hänen elämänsä oli nyt eletty. Mitään hyvää ei olisi odotettavissa. Hän tunsi olevansa eristetty koko maailmasta ja sen ihmisistä. Kapina Jumalaa vastaan oli kuukausien myötä lakannut ja Katariinan mieleen tuli sekin, että Job sai Jumalalta vielä uuden perheen. Katariina ei voinut uskoa, että Jumala saattaisi hänelle sellaisen antaa. Hänet oli tuomittu olemaan onneton. Se olisi hänen kohtalonsa.

Beata kävi nyt vuorostaan lohduttamassa Katariinaa. Jussi ja Sofia juoksivat ympäri kamaria ja leikkivät yhdessä tai pikemminkin antoivat toisilleen tavaroita ja ottivat niitä pois. Beata pelkäsi, että Jussille käy huonosti sodassa. Se oli kertonut Beatalle niistä Leppävirran taisteluista ihan sodan alussa maaliskuussa. Joukot olivat siirtymässä taisteluiden jälkeen Pieksämäen kautta pohjoiseen ja Jussi ehti käydä katsomassa Beataa ja lasta. Jussi oli itse ollut vielä silloin järkyttynyt siitä Kalmalahden taistelusta, kun omia miehiä oli kuollut ja haavoittunut. Beata sai niistä kertomuksista niin suuren pelon sotaa kohtaan, että Jussi ei sen jälkeen kertonut Beatalle sanaakaan mistään taisteluista.


Koko kesä tuntui vaikealta ja syksyn ajatteleminen pelotti. Katariina suri rakkaitaan ja oli lisäksi huolissaan Heikistä, joka oli alkanut isän kuoleman jälkeen yhä enemmän juoda. Isä oli hoitanut pitäjäntupaa ja nyt rovasti oli järjestänyt sen työksi Heikille, että hän saisi elätettyä Esterin ja pienemmät tytöt. Mutta Heikki hoiti työnsä huonosti. Katariina joutui usein paikkailemaan Heikin töitä.

Niin tapahtui myös sinä lokakuisena lauantaina, jolloin Aatami ilmestyi heidän ovelleen ja puuskutti hengästyneenä:

 - Tiiätkö veljestäs?

 - No en, ei kai se vaan ole taas ryyppäämässä?

 - En tiiä, mutta pitäjäntupaa ei oo taaskaan lämmitetty ja kirkkoväki valittaa.

Katariina nappasi takkinsa ja lähti kiireesti pitäjäntuvalle. Aatami seurasi perässä.

 - En minä sitä tarkottanu, että sinun se pitäisi lämmittää, Heikkiä minä etin.

 - No jonkunhan se on lämmitettävä. Eivät isännät viitti, kun ne sitä Heikin valintaa vastustivat. Haluavat näyttää kirkkoherralle, että olivat oikeassa. Ei Heikin hommista mitään tule.

 - No voi minkä riesan sinä Katariina tästäkin sait, totesi Aatami ja kietoi hellästi käden Katariinan hartioiden ympäri.

Ja Katariina antoi käden olla siinä. Ihan niin kuin sen olisi aina kuulunut olla siinä.

Perillä oli vihaisia ihmisiä. Kävi ilmi, että Heikki ei ollut hakannut puitakaan. Aatami tarttui kirveeseen ja Katariina odotteli vieressä. Hän ei ollut pitkään aikaan puhunut Aatamin kanssa. Oikeastaan Aatami oli aikalailla miehistynyt, eikä ollut finnin finniä otsassa. Ja siinä puunhakkuutilanteessa oli ihan luontevaa olla ja jutella.

Kun pitäjäntupa oli saatu lämmitetyksi ja siivotuksi, oli jo melko pimeä. He lähtivät kävelemään takaisin. Ilma oli kolea eikä kuukaan valaissut. Nyt Aatami otti Katariinan käden käsikoukkuunsa ja he lähtivät kävelemään yhdessä niin kuin se olisi ollut aivan luonnollinen asia. Katariina oli niin hämmentynyt, ettei sanonut mitään, mutta Aatami alkoi puhua:

 - Kuule Katariina, minä olen sinua rakastanu jo viisi vuotta. Tulekko sinä mun akakseni?

Sen yllättävämmin kosinta ei olisi voinut tulla. Mutta ihan samalla Katariina tunsi, että niinhän sen asian piti olla. Aatamin vaimohan hänestä piti tulla. - Oli aina pitänyt. Siihen suureen kaipuun kuiluun, jonka Kaapron poismeno oli jättänyt tuli nyt valoisaa usvaa. Jotain ihan oikeaa ja kaunista. Katariina sai viimein kuiskattua:

 - Tulenhan minä.

Mutta rakkaudesta hän ei puhunut mitään. Sitten hän jatkoi:

 - Ootko sinä ollu katkera. Maltatko olla mulle siitä vihottelematta, että menin toiselle.

 - Kuule Katariina, minä olen sinua viisi vuotta Jumalalta rukoillut ja tilini katkeruudesta tehnyt. En minä ikinä sinua siitä asiasta solvaa. Ja pojan piän kuin omani. Ja ikinä en ennee viinoo maista.

Ne lupauksensa Aatami piti koko heidän pitkän avioliittonsa ajan.

Häät sovittiin jo joulukuuksi ja kuulutuksia haettaessa pappilan Wendla-rouva onnitteli sydämellisesti ja ehdotti tulevansa ensimmäisen lapsen kummiksi. Kaikki ihmiset olivat sydämellisiä Katariinaa kohtaan. Jopa Lyykkarissakin iloittiin Katariinan elämän uudesta käänteestä, varsinkin kun Katariina lupasi, että Jussi saa olla paljon myös heidän luonaan. Kaikki olivat onnellisia siitä, että Katariina oli sieltä kuoleman varjon maasta siirtynyt uuteen elämään.

Vähitellen Katariinalle tutut tunteet alkoivat herätä. Olihan hän nuorena ajatellut Aatamia niin paljon ja sitä samaa haaveensekaista onnenodotusta pilkahteli, mutta samalla aikuisen naisen tunnekirjo alkoi suuntautua Aatamiin. Kaapro tuli kuitenkin vielä usein uniin ja mieleen. Kaipaus sentään väheni ja tuska, joka siihen ikävään aikaisemmin liittyi. Aatamille saattoi puhua siitä ikävästä. Aatami ymmärsi. Siitäkin tuli puhe, että Aatami oli tiennyt siitä Edlasta ja sitä se oli silloin humalapäissään tarkoittanut. Hellä lempeys Aatamia kohtaan kasvoi päivä päivältä. Katariina oli viihtynyt Lyykkarissa ja lähtö tuntui myös haikealta. Toisaalta hän odotti mahdollisuutta läheisyyteen Aatamin kanssa. He kun olivat sopineet, etteivät vaihda suudelmaa ennen häitä, olihan heillä muistona se suudelma sieltä kesäöisen lammen rannalta.

Katariinalla oli tallella vielä Aatamilta konfirmaatiopäivänä saatu lila nauha. Hän pujotteli siihen sen kultaisen perintökorunsa ja sitoi sen kaulansa ympärille. Rikkinäinen ketju odotti yhä korjaajaa. Mutta näin oli hyvä. Elämä korjasi sellaista, mitä elämä oli rikkonut. Lila nauha muistutti ensirakkaudesta ja Aatamin uskollisuudesta ja kultainen koru äidin esirukouksista.

Hääpäivän iltana tuntui haikealta hyvästellä Jussi, vaikka matka oli lyhyt. Mutta jo tietä kulkiessa tuli helpottuneen onnellinen olo. Oli sovittu, että avioliiton alussa Aatami ja Katariina saivat rauhassa alkaa elää miehenä ja vaimona, ja Jussi jää aluksi pariksi viikoksi Lyykkariin.

Katariina oli pelännyt, että hääyö avaisi haavat ja hän alkaisi kaivata Kaapron kiihkeää rajuutta ja hellyyttä. Osaisiko olla toisen miehen kanssa, jos vaikka tuntisi syyllisyyttä, kun unohti Kaapron niin äkkiä. Mutta niin ei käynyt. Aatamin tapa olla lähellä oli erilainen, sellainen ihmettelevän lempeä. Ja tänä toisenakaan hääyönä Katariinan ruumis ei pettänyt. Se toimi niin kuin sen kuului ja antoi ilon molemmille.

Avioliiton alun leppoisa onni ja joulun odotus sekoittuivat Katariinan mielessä paremman elämän aluksi. Siinä elämässä kuolema oli taas kaikonnut kauemmaksi. Edellinen joulu oli epätoivoinen surun joulu ja vuoden alku oli ollut vielä surullisempi. Vaikka kuolema olikin niin tuttu vieras kodeissa, aina se riipaisi. ja vaikka Kaapron kanssa oli ollut ristiriitoja, hänen kuolemansa oli kirpaissut syvältä. Sen käsittelyyn liittyi myös syyllisyyttä. Kaapro oli eläessään aiheuttanut hänelle monta surun, vihan ja huolen hetkeä. Mutta oli hän itsekin niihin syyllinen. Ja Kaapron kanssa oli ollut aina niin ihanaa, kun sovinto oli tehty. Silti hän oli onnellinen, ettei Aatamin kanssa joutuisi sellaiseen elämän ylös-alas -keinuun.

Se Edla-asia oli ollut aikoinaan perusteellisemmin käsittelemättä ja hiersi vähän koko avioliiton ajan. Sen tähden Katariina oli pelännyt, että nyt Kaapro tulisi hänen ja Aatamin väliin. Mutta niin ei näyttänyt käyvän. Aatami piti itseään parempana naimakauppana, olihan heidän torppansakin paljon isompi kuin Lyykkarin. Ja Aatami oli taitava käsistään, ahkera, tunnollinen ja kunnollinen ja lähti kirkkoonkin ihan mielellään.

Jouluaattona Aatami ojensi Katariinalle pienen paketin. Siinä oli kaunis silkkiliina ja liinan välistä putosi se kultaketju, joka oli Kaapron kanssa rikkoutunut. Aatami oli osannut sen itse korjata. Nyt Katariina saattoi laittaa ehjän ketjun ja korun kaulaansa ja nauhan hän sitoi koristamaan lettiään.

Kirkkoherra Bonsdorff oli elänyt Katariinan vierellä elämän iloja ja suruja. Oli niin kodikasta, kun tuttu rovasti nousi saarnatuoliin. Hän aloitti saarnansa tavoittaen katseellaan Katariinan ja sanoi: Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta.

Sen lauseen Katariina oli kuullut monta kertaa. Mutta nyt se tuntui erilaiselta. Armo ja rauha, ne olivat kuitenkin läsnä kuin joululahjana. Mitään epäilystä ei ollut siitä, etteikö elämä olisi ollut täynnä Jumalan johdatusta -  Gabrielin kuolemakin. Katariina muisteli Biblian lausetta Roomalaiskirjeestä kahdeksannesta luvusta jakeessa 28. : "Mutta me tiedämme niille, jotka Jumalaa rakastavat, kaikki kappaleet ynnä parhaaksi kääntyvän, niille, jotka aivoituksen jälkeen kutsutut ovat." rovasti Bonsdorf oli sen lauseen sanonut Gabrielin haudalla. Silloin sitä oli vaikea uskoa. Tällaisena päivänä se oli totta myös Katariinan mielestä.

Hän katseli Aatamia, joka istui pikku-Jussi sylissään, hänen sydämeensä tulvahti lämmin tunne. Nyt tätä voi jo sanoa rakkaudeksi, hän päätteli. Erilaista se oli kuin Kaapron kanssa. Ei ollut salamointia eikä räjähtäviä ilotulituksia eikä päivittäistä yön ja läheisyyden odotusta. Mutta ei ollut myöskään raastavaa vihaa, pelkoa eikä mustasukkaisuuttakaan. Oli sellaista leppeää rakkauden tuulta ja se sopi hänelle hyvin. Elämä oli yllättänyt Katariinan. Vuosi aikaisemmin hän oli ollut varma, ettei hän koskaan voisi olla onnellinen. - Nyt hän oli.

                                                                                                  LOPPU



Tarina loppui, mutta ei ihmisten elämä

Tapahtui myöhemmin

Katariinan myöhemmistä vaiheista olen kirjoittanut jutun, joka löytyy netistä: https://www.naistenaani.fi/kaisa-janhunen-esiaiti-parinsadan-vuoden-takaa/

Jussi Collanista tuli sotasankari Hän osallistui Suomen sotaan 1808-1809 ja jäi sen jälkeen Ruotsiin vuoteen 1815 asti. Hän yleni kapteeniksi ja opiskeli filosofian kandidaatiksi ja hänestä tuli kieltentutkija. Johan ja Beata saivat Johanin paluun jälkeen vielä Leppävirralla ja myöhemmin Kuopiossa yhteensä viisi lasta, joista  vain kaksi selvisi aikuiseksi. Genissä tietoja: Collanien perhe muutti Leppävirralta Kuopion kaupunkiin 1820, Beata lapsineen muutti leskenä Kuopion kaupungista Leppävirralle 1828. 

Totta vai tarua

Kun kirjoittaa historiaan perustuvaa sepitettä, haluaa faktojen olevan kohdallaan siinä määrin, kuin se on mahdollista. Oletin, että Beata Jung oli muuttanut Kuopiosta Pieksämäelle vasta kihlauksen aikoihin, mutta hän oli asunut tätinsä perheessä kasvattina vuodesta 1804 ja tarinaa piti muuttaa. Molanderit muuttivat myöhemmin Mäenpään kartanoon, jonka naimattomana pysynyt Beatan kasvatusisä Torsten Tawast oli hankkinut itselleen. 

Lähes kaikki henkilöt, jotka on mainittu nimeltä ovat olleet todellisia henkilöitä. Valkeishovi ja Edla olivat keksittyjä. Loviisa-piika oli keksitty ja Aurora Söderlund oli keksitty. Hän tuli mukaan, koska tyttären tyttäret asuvat lähellä Rajasaarta, halusin tuoda Helsinkiäkin mukaan. Päivämäärät ovat kirkonkirjoista ja mainitut viikonpäivät on löydetty vanhoista almanakoista. Gabriel tosiaan hukkui tuomiosunnuntaina ja saarnatekstin kohta oli painettu almanakassa.

Pappilan piikana oleminen oli vain oletus. Kirjoitusvaiheessa Wendla-rouvan ehdotus kummiksi ryhtymisestä oli keksittyä, mutta kirkonkirjoista selvisi myöhemmin, että hän oli todellisuudessa Katariinan nuorimman lapsen kummi.

Olen luonnollisesti kuvitellut, ihmisten persoonallisuudet. Äitipuoli Esteri on voinut todellisuudessa olla lämmin ja rakastava ihminen. Hänkin on sukua kanssani, meillä on yhteinen esi-äiti 1700 luvulla, nimeltään Kaisa Venäläinen..  Heikki-veljestä lukee Pieksämäen historiassa, että hän oli viinaan menevä ja että kirkkoherra järjesti Heikin pitäjäntalon hoitajaksi isänsä kuoleman jälkeen vastoin kyläläisten toiveita.

Sukulaisuussuhteita

Geni-ohjelman perusteella voidaan todeta, että Johan Collan oli sukua (minulle) ja Katariinalle, samoin Beata Jungin ja hänen veljensä Gustafin kasvatusisä oli  sukua.

Katariina Janhunen ja Beatan kasvatusisä Torsten Tawast polveutuivat Agneta ja Emerentia sisaruksista, joiden vanhemmat olivat Rantasalmen kirkkoherra Anders Jöransson Kyander (eli vuosina 1635 - 1692) ja hänen vaimonsa Emerentia Aronintytär Klöfverskjöld, jonka isä oli aateloitu ansioistaan Viipurin linnanherrana.

Gabrielin äidinisä oli pappilan renki Carl Hedman ja äidin äiti Riitta Putkonen. He ovat myös minun esivanhempiani. (Geni: Riitta Putkonen is your fifth great grandmother.) Gabriel ei kuitenkaan yhteistä isoäitiämme tuntenut, hän oli kuollut, kun äiti-Mataleena oli ollut 3 vuotias. 

Miten Katariinan veljen elämä sujui.

Heikki Janhunen avioitui 20-vuotiaana pappilan torpparin tyttären, Anna Kaipaisen, kanssa, joka oli häntä kaksi vuotta vanhempi. Heille syntyi seitsemän lasta. Heikki ehti kokea neljän lapsensa kuoleman. Esikoispoika kuoli runsaan vuoden ikäisenä vähän ennen joulua ja kolme päivää pojan kuoleman jälkeen syntyi tytär, joka kuoli alle kuukauden ikäisenä. Siispä kuukauden sisällä kuolivat parin molemmat lapset. Onneksi runsaan vuoden kuluttua syntyi Anna Kustaava, joka eli aikuiseksi asti. Myöhemmin vielä neljästä syntyneestä pojasta kaksi kuoli nuorina: toinen sairauteen ja toinen tapaturmaisesti.

Nuoren perheen eläessä ilojaan ja surujaan, maailmassakin tapahtui. Ruotsi menetti Suomen Venäjälle. Porvoon valtiopäivillä 1809 uusi hallitsija, Venäjän keisari Aleksanteri I, lopetti ruoturasitteen toteuttamisen ja sen jälkeen Suomessa oli pienet asevoimat, jotka rakentuivat palkka-armeijaperiaatteelle. Heikki luopui torpastaan ja siirtyi 1810-luvun puolivälissä n. 25 vuotiaana palkkasotilaaksi jääkärirykmenttiin. Perhe asui itsellisenä Kirkonkylässä eli he eivät omistaneet asuntoaan. Heikin sotilassukunimenä oli Larm. Sotilaille annettiin edelleenkin ruotsalaiset nimet, koska armeijan komentokielenä oli yhä ruotsi. Onneksi Suomessa saatiin elää rauhanaikaa eikä Heikki joutunut sotimaan.

Heikin sotilasura keskeytyi, koska hän sokeutui. Heikki Larmista tuli taas Heikki Janhunen. Kirkkoherra Bonsdorff tarjosi jälleen vaikeassa tilanteessa auttavan kätensä ja Heikki sai taas pappilasta torpan. Siinä vaiheessa perheen pojat olivat jo siksi isoja, että saattoivat tehdä torpan työt ja taksvärkit. Heikki kuoli 56-vuotiaana keuhkotuberkuloosiin. Anna-vaimo eli vielä vuosia Heikin jälkeen.

Pojat Niilo ja Rietrikki olivat selviytyneet aikuisiksi asti. Niilo meni naimisiin itseään lähes 20 vuotta vanhemman Vilhulan kylästä kotoisin olevan talontyttären Kaisa Silvastin kanssa ja avioliitto oli lapseton. Niilo oli töissä Haapakosken ruukilla. Rietrikki oli torppari ja sai seitsemän lasta, joista neljä eli aikuiseksi.

Suvun sanotaan sammuneen, ellei sillä ole jälkeläisiä, joiden kautta sukunimi siirtyy seuraavalle polvelle. Rietrikki oli perheen ainoa suvun jatkaja. Ahlstrandin sukututkimuksen mukaan Rietrikillä ei ole miespuolisia jälkeläisiä ainakaan Suomessa. Hänen pojanpoikansa lähti siirtolaiseksi Amerikkaan ja on mahdollista, että suku on jatkunut siellä. Heikillä on useita naispuolisten polvien kautta syntyneitä jälkeläisiä, mutta tuskin heistä kukaan tietää mitään kaukaisesta Janhunen-nimisestä esi-isästään.