LUKUKOKEMUKSIA LOMALLA

Olen tänä kesänä pohdiskellut ihmisen elämäntarinasta kirjoitetun tekstin totuusastetta. Minua ovat aikuisiässä ja varsinkin nyt vanhana kiinnostaneet kaikenlaisten ihmisten elämäntarinat - yhtä paljon rikollisen kuin pyhimyksen. jokainen ihminen on elämäkerran arvoinen. Luen niitä psykologin silmin ja etsin syitä ja seurauksia ja ymmärrystä. Olen lukenut kirkonkirjoja ja olen voinut luottaa että lähes sataprosenttisen varmasti siellä on faktaa. Olen lukenut muistelmia ja tiedän, että kaikki ei pidä paikkaansa. Sitten olen lukenut elämäkertoja, jossa on pyritty antamaan totuudenmukainen kuva ja niitä, joissa kerrotaan, että kirja on romaani ja biofiktio.

KESKUSTELUA KIRJOISTA

Nahkurin verstaalla Tammelassa oli vuosittainen Taideviikonloppu, jonka elämäkertakirjoittamista käsittelevään kirjallisuustapahtumaan osallistuin. Siellä oli loistava tietokirjailijavieras: Minna Maijala (kuvassa alla), jonka kirjoittamat elämäkerrat Minna Canthista, Katri Valasta ja Helvi Hämäläisestä olin ihastuksella lukenut. Kun hän kertoi kirjoittamisprosessistaan, aloin ymmärtää, miksi hänen tekstinsä ääressä on niin nautinnollista syventyä erilaisten naisten elämiin, kun samalla saattoi luottaa, että kirjoittajalla on ammattimainen pyrkimys ymmärtää kohdettaan ja kyky tuoda esiin uusia näkökumia päähenkilön elämästä. Hänellä on myös psykoterapeutin koulutus ja se selittää paljon hänen asenteestaan elämäkertakirjoittajana.

Toinen esiintyjä oli Suvi Ahola, joka korosti, ettei ole tietokirjailija, vaan journalisti, vaikka onkin kirjoittanut elämäkertoja. Keskustelua veti loistavalla tavalla kulttuuritoimittaja ja tietokirjailija Ville Hänninen, joka on haastatellut taiteilijoita vuosien ajan eri lehtiin ja kirjoihin. 

Olen istunut elämäni aikana sadoissa kirjailijatapahtumissa, mutta tuo kolmikko tarjosi niin nautittavaa älyllistä ja asiantuntevaa vuoropuhelua kirjallisen kaksituntisen aikana, etten muista vertaista. 

LOMALLA LUETTUA

dekkareita

Meillä nivelpiirin kuntosaliryhmässä on tapana vaihdella pukuhuoneessa kirjoja. Minulla oli oikeissa töissä ollessani tapana lukea yksi dekkari vuodessa juuri kesäloman aikana. Sen merkitys oli lomamoodin herättäminen. Muistutus siitä, että lomalla on aikaa tuhlattavaksi asti. Nyt kun aikaa on enemmän, on dekkareitakin tullut luettua enemmän. Jo alkutalvesta minulle lähti nivelpiirin pukuhuoneesta mukaan englantilaisen kirjailijanimeä Elly Griffiths käyttävän dekkaristin kirja. Wikipedia kertoi, että vuonna -63 syntynyt Domenica de Rosa on varsin tuottelias rikoskirjailija. Olen jo lukenut viisi kirjaa Pohjois-Englannissa yliopistossa opettavan arkeologiantohtori Ruth Gallowayn elämästä. Hän on luututkija ja onnistuu sekaantumaan erilaisiin rikostutkintaprosesseihin, joissa paikallinen rikoskomisario Nelson on mukana ja kiinnostavana henkilönä tähän mennessä jokaisessa kirjassa.

Kirjat on kirjoitettu sujuvasti. Kieli on hyvää, keskustelut ovat mielenkiintoisia, nokkelia ja älykkäitä, ja tarinat on rakennettu taitavasti, eikä jännitystä ole liikaa. Joskus Ruthinkin elämä on hiuskarvan varassa, mutta lukemisen tekee turvallisseksi tietoisuus sarjan jatkumisesta. Griffithsin kirjat ovat sopivia kuuntelukirjoja muun touhun ohessa. Tammen kustantamassa sarjassa on vielä odottamassa yksitoista kirjaa. Lisäksi Griffiths on kirjoittanut muita sarjoja. Hän on viimeksi aloittanut Ali Dawson-sarjan, josta on ilmestynyt kaksi ensimmäistä kirjaa sekä englanniksi että suomeksi ja luvassa on englanniksi kolmas helmikuussa 2027, ja varmaan samoihin aikoihin ilmestyy suomenkielinen versio.

Muutama viikko sitten nivelpiirin kuntosaliryhmän pukuhuonekokoontumisessa oli vapaana varsin painava rikoskirja. Katsoin sivumäärää 799. Ei kiitos. Naiskuoro vakuutti, että kannattaa lukea ja lukukokemusten hehkuttelu sai minut ottamaan kirjan. Sanoin, että luen alun ja päätän, jatkanko sitten. Luin viisikymmentä sivua useissa pätkissä ja päätin jättää kesken. Joku läsnäolija oli myös jättänyt kirjan alkuunsa kesken. 

Onnistuin aikoinaan lukemaan "Alastalon salissa" kokonaan vasta kolmannella yrittämällä. Halusin tällekin kirjalle antaa myös uuden mahdollisuuden, koska muut olivat siitä niin kovasti pitäneet. Minulla oli viikonloppu, jossa ei ollut erikoisempaa ohjelmaa ja paljon aikaa omistautua Whitakerin kirjalle. Luin keskeytyksettä 50 sivua uudestaan ja jatkoin saman tien. Kirja oli ensimmäinen dekkari, jonka kohdalla teki mieli katsoa kesken kaiken se viimeinen sivu. Juoni oli siksi kiemurainen ja ajattelin, tulisiko siihen loppuratkaisussa tolkkua ja toisekseen en halunnut, että kirjailija tuottaa minulle hankalia tunteita. Kun loppuratkaisu olisi tiedossa eläytyminen ja hankalat tunteet vähenesiviät, kun juonen käänteiden vetovoima tuhoutuisi. – Päätin lopulta olla vilkuilematta viimeiselle sivulle.

Kirjan juonen käänteet olivat todella yllätyksellisiä ja niin myös loppuratkaisu. Olin tyytyväinen, kun pääsin loppuun. Tajusin, että kirjailija oli taitavasti kuljettanut tarinaa sopivasti vihjeitäkin jakaen. En kuitenkaan halunnut käyttää enää aikaani sunnuntai-iltana kirjan analysointiin. Pääasia oli, että olin viihtynyt kohtalaisesti sen parissa ja olin saanut sen luettua loppuun.

BIOFIKTION ÄÄRELLÄ

Raija Oranen

Ihmettelin heinäkuussa, kun päivittäin monta kymmentä ihmistä oli klikannut kotisivulta vanhan artikkelini Anita Snellmanista. Se ei ole blogikirjoitus, vaikka olin myöhemmin liittänyt sen blogiin: "Kahden naistaiteilijan tarinat". Asiaa tutkittuani havaitsin, että syy on Raija Oraselta ilmestynyt romaani Anita Snellmanista (Keltainen, Tammi).

Raija Oranen on taitava kirjoittaja ja pidin hänen Serlachiuksesta kirjoittamasta biofiktiosta. Olin lukenut Oula Silvennoisen aikaisemmin kirjoittaman elämäkerran tuosta tehtailijasta ja mesenaatista tutkiessani minulle tärkeän Olga Gummeruksen elämää - Hänen taiteellinen jäämistönsä oli testamentattu Serlachiukselle. Mikään Orasen kirjassa ei kummastuttanut eikä harmittanut.

Mitä pitemmälle luin Keltainen-kirjaa, sitä hämmentyneemmäksi tulin. Myönnän, että suhtaudun subjektiivisesti Anita Snellmanin taiteeseen ja persoonallisuuteen. Hänen taiteensa on antanut minulle, harrastelijamaalarille upeita kokemuksia ja se on hoitanut niitä haavoja, joita keskikoulun ankara ja ilmaisun sääntöjä täynnä oleva kuvaamataidon opettaja minulle aiheutti. Olen kiitollinen siitä uudesta ilmaisun vapaudesta, joka nyt vanhoilla päivilläni on löytynyt mm. Anita Snellmanin taiteeseen ja elämäntarinaan tutustumisen kautta.

Olin käynyt Snellmanin näyttelyssä vuonna 2015, ja lukenut siihen liittyvän Leena Ahtola-Moorhousen toimittaman kirjan hänestä. Orasen kirjan lopetettuani, menin kirjastoon ja lainasin kirjan uudestaan. Olin aikoinani psykologina pohtinut sitä, mitä mahtoi Terella-tyttäreen vaikuttaa erot äidistään. Mietin myös, mitä tukitekijöitä mahtoi olla Terellan elämässä, että hän selviytyi riittävän hyvin.

Orasen kirjassa yhdeksi keskeisimmistä teemoista nousee Anitan ja Terellan vihamieliset välit. Iltasanomat oli etsinyt käsiin Terellan Luxemburgista ja tämä toteaa: "kirjassa kyllä on useita kohtauksia, jotka pitävät paikkansa. 'mutta siellä on niin paljon myös roskaa'." (IS 1.8.2026).

Kirsi Niemistö-Smedberg kirjoittaa Ahtola-Moorhousen kirjassa Anitan opettaja-ajoista:"Ei vanhan kuppila, vaan Yrjönkadun uimahallin löylyhuone oli parilla vuosikurssilla Anitan ja monien naisoppilaiden keskusteluareena. …. Ainoana naisopettajana 1970-luvun lopulla Anita oli erityisesti naisopiskelijoille tärkeä, ihailtava nainen, vahvan ja ajassa poikkeavan taiteilijan esimerkki ja roolimalli. Hän näki lahjakkuuden, ymmärsi ja kannusti, antoi mahdollisuuksia ja keskusteli."

Kun Keltainen-kirjasta välittyy alkoholismin partaalla olevan, nymfomaanisen naisen kuva, Moorhousen kirjassa olevan Niemistö-Smedbergin artikkelista opettajavuosilta Ateneumissa välittyy kuva naisesta, joka joi vähemmän kuin useimmat miesopettajat, ja jonka työmoraali oli nuhteeton.

Orasen kirjaa lukiessani aloin verrata biofiktiivistä kerrontaa Anna Kortelaisen kirjoittamaan kirjaan Edelfeltistä ja tämän mallista, jonka nimi saattoi olla Virginie. Kirjan nimi on "VIRGINIE! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina", ja kustantaja on Otava.

Anna Kortelainen

Kortelaisen kirjaa lukiessa saa koko ajan tietää, onko kyseessä Kortelaisen oletus vai luotettava tieto. Siinä myös kerrotaan kirjalliset lähteet, joita Kortelainen myös arvioi kriittisesti. Koko kirjasta heijastuu kirjoittajan tinkimätön halu löytää totuus. Monenlaisia oletuksia hän toki heittää ilmaan ja kertoo myös, miten todennäköisesti oletus pitää paikkansa. Kortelainen tuntee hyvin Edelfeltin ja hänen hallitsevan äitinsä välisen kirjeenvaihdon ja tekee johtopäätöksiä myös kirjeitä hallinneen Edelfeltin Bertta-sisaren toimista kirjeiden suhteen - puuttuva kirjekin on johtolanka tuolle "salapoliisille".

Iida Turpeinen ja "Elolliset"

En lukenut koulussa biologiaa. Yliopistossa pykologian opintoihin kuului myös biologian kurssi, josta en ollut erikoisen innostunut. En myöskään myöhemmin ole lukenut yhdenkään luonnontieteilijän elämäkertaa saatikka sitten luonnontiedettä käsittelevää tietokirjaa tai romaania. Elokuun Eeva-lehden sivuilla oli laaja artikkeli Iida Turpeisesta otsikolla Maailmanvalloittaja. Nimi oli minulle tuntematon, niin kuin myös hänen esikoiskirjansa, vuonna 2023 ilmestynyt kustantamo S&S:n julkaisema Elolliset.

Kirja löytyi BookBeatista ja aloin heti lukea sitä. Kirja kertoo lajien sukupuuttoon kuolemisen ongelmasta viime vuosisatojen aikana, lähtien 1700-luvulta. Aluksi toimintaympäristönä on tutkimusmatkailijoiden Venäjä. Sitten tarina siirtyy Alaskaan ja lopulta Suomeen. Juonen kuljetus imaisee mukaansa. Henkilökuvaus on elävää ja uskottavaa. Henkilöhahmot on kuvattu myötätuntoisesti ja kunnioittaen. Eniten on saanut tilaa Anna Elisabet von Schoultz, joka avioitui itselleen lähes tuntemattoman Hampus Furuhjelmin kanssa. - Tämä olitarvinnut nopeasti vaimon, jotta hänet voitaisiin nimittää Venäjän Alaskan kuvernööriksi. Virkaan ei haluttu nimittää poikamiestä huonojen kokemusten takia.

Kun olin ehtinyt lukiessani 1800-luvulle, päätin tarkistaa, oliko kirjan Hampus Furuhjelm todellinen ihminen vai romaanihenkilö. Näppäilin hänen nimensä sukututkimusohjelma Geniin ja selvisi, että hän oli todellinen henkilö ja kysymyksessä oli siis tietokirja, jossa fiktiivinen aines oli täyttämässä aukkoja, joihin kirjailija ei ollut löytänyt tietoja.

Alla oleva kuva on vuodelta 1859, jolloin 22-vuotias Anna avioitui 37-vuotiaan Hampuksen kanssa ennen Alaskaan lähtöä.

Nuoren perheen elämä viiden vuoden ajalta Alaskassa sisältää paljon kirjeistä saatua faktatietoa. Sukututkijana ja psykologina olen kiinnostunut ihmisistä ja mielelläni tietäisin, mikä on sepitettä ja mikä on faktaa. Ymmärrän kyllä, että kirja sepitteineen on täydellinen. Kirjassa ovatkin pääosassa eläinlajit.

Hilda Olson (kuva alla) on toinen kirjan kiinnostava nainen. Hänet löysi professori Alexander von Nordmann.

Olsoni oli yksi Suomen historian naistaiteilijoista, joka ei voinut toteuttaa lahjojaan, niin kuin olisi halunnut. Hän oli lahjakas, mutta joutui elättämään itsensä vuosikausia puhtaaksikirjoittajana. Luonnontieteellisessä museossa on mm. yli 400 hänen taidokasta hämähäkki-akvarelliaan, joista osa oli muutama vuosi sitten näytteillä. (Kuva alla)

Honkolan kartano

Genin tiedoista kävi ilmi, että Hampus perheineen oli asunut Honkolan kartanossa Urjalassa palattuaan Suomeen. Viidestä lapsesta kaksi nuorimmaista oli syntynyt Honkolassa. Kaksi vuotta sitten vierailimme seurakunnan porukalla Honkolan kartanon mailla. Se oli viehättävä paikka Vehreässä ympäristössä.  Huomion kiinnitti vaaleanpunainen kaksikerroksinen kivitalo, joka on nykyinen päärakennus ja rakennettu vuonna 1830. Alla on kuva Magnus von Wrightin Honkolasta maalaamasta taulusta.

Geniin talletetussa kuvassa Hampus Furuhjelm on Honkolassa neljän lapsensa kanssa. Kuvasta puuttuu Otto Furuhjelm. Perheen äiti Anna Elisabet oli kuollut vuonna 1894. Kuva on luultavasti otettu joitakin aikoja sen jälkeen. 

Wikipedia kertoo: "Täällä Pohjantähden alla -romaanissa punaiset murhaavat kartanon paronin vuoden 1918 sisällissodan aikana. Honkolan isäntä, kihlakunnantuomari ja valtiopäivämies Elis Furuhjelm (1862–1918) joutui punaisten ampumaksi 15. huhtikuuta 1918. Hänen samassa kartanossa asunut veljensä, everstiluutnantti Otto Furuhjelm (1861–1918) oli ammuttu kolme päivää aiemmin. ... Yrjö Varpion mukaan Linna sai paronin hahmoon innoitusta lähinnä presidentti P. E. Svinhufvudin muistelmissa kuvatusta Svinhufvudin isoisästä, mutta hahmon suomen kielen taidottomuus saattaa viitata Honkolan aiempaan isäntään, amiraali Hampus Furuhjelmiin."

SUKUTARINOITA

Olin luvannut heinäkuussa pitää kaksi esitelmää sukulaisista ja siksi luettavaksi valikoitui netistä sukuaineistoa.

Teittisten sukukokous oli tänä kesänä Hausjärvellä ja minua pyydettiin kertomaan jostain sukuhaarasta. Olin kirjoittanut esiäidistäni Carinista blogin, joten oli luonnollista valita hänet ja hänen jälkeläisensä. Päätin vilkaista, oliko joku jälkeläinen syntynyt Hausjärvellä. Yhden henkilön löysin ja kirkonkirjojen äärellä syntyi mieleeni tarina. Löytämäni henkilö oli piikatytön avioton lapsi eli äpärä. Hänet oli kuitenkin liitetty aatelisen isän tyttärenä Teittien sukupuuhun. Kirkonkirjassa kerrotaan, että hänen isänsä sanotaan olleen Daniel N, joka oli 19-vuotias merisotilas. Aatelisnimeä piikatytön äpärälle ei sukunimeksi suotu, mutta kuitenkin hänen sukunimenään käytettiin patronyymiä Danielsdotter.  

Kuulun myös Collanien sukuseuraan, jossa harrastetaan sukutarinoiden kirjoittamista, ja niitä on talletettu kotisivulle. Pidin heinäkuussa esitelmän sukuun kuuluvasta Olga Gummeruksesta ja hänen aviomiehestään, jotka ovat Forssan kirkon taiteilijoita (puhuttiin kirkon koristelemisesta). Olgan kohdalla korostettiin, että hän kuului musiikkisukuun, jossa ei ole muita kuvataiteiijoita. Tehdessäni esitelmää, löysin Genissä olevasta Carin Teitin jälkeläisrapotista yllätyksekseni myös Olgan ja huomasin muitakin kuvataiteiljoita kuten Ferdinand w. Wrightin, Eero Järnefeltin ja Helene Schjerfbeckin. Myös visuaalista lahjakkuutta löytyi: Arkkitehdit Alvar Aalto ja Eliel Saarinen polveutuvat myös Carin Teitistä. Olgan äidin isovanhemmista ja heidän kymmenestä lapsestaan on talletettu sukuseuran sivulle paljon tietoa.

Seuraavana on katkelma Timo Linkolan tekstiä sukukokouksessa 2017 Pehr Collanista ja Lisette Chronsista, Olga Gummeruksen äidin isovanhemmista.

"Vuonna 1807 nuori pappismies oli matkalla Kiteellä. Rajuilman puhjetessa hän poikkesi sateen pitoon viereiseen Kiteen vallesmannin Crohnsin lesken taloon Strandgårdeniin. 36-vuotiaan varapastorin otti vastaan talon vanhin tytär, säteilevän kaunis 17-vuotias neito, Christina Elisabeth Chrohns, Häntä kutsuttiin myös Karjalan ruusuksi. Kun ukonilma oli ohi, jatkoi Collan matkaansa, mutta nuoren Lisetten silmiä hän ei voinut unohtaa. Myöhemmin hän pyysi Lisetten kättä, ja avioliitto solmittiin Koljonvirran taistelujen tauottua heinäkuussa 1809."

Avioliitosta tuli onnellinen ja he saivat kymmenen lasta, jotka kaikki selviytyivät aikuisikään.

Iisalmessa oli 1833 lavantautiepidemia, jonka potilaiden hoitoon Lisette-rouva myös osallistui. Hän sai tartunnan ja kuoli toukokuussa. Suvussa kerrotaan, että Pehr istui vaimonsa kuoleman jälkeen nojatuolissaan ja suri vaimoaan kuukaudesta toiseen. Lokakuussa kuului kerran hänen huoneesta huuto: "Lisetteni". Kun väki syöksyi huoneeseen, Pehr oli tuolissaan kuolleena."

Ihmisten elämänpolut ovat erikoisia. Ellei Pehr ja Lisette olisi kuolleet, eivät perheen tyttäret olisi muuttaneet Iisalmesta Helsinkiin ja saaneet jälkeläisiä Helsingissä - pojat kylläkin olisivat tulleet opiskelemaan. Helsingissä syntynyt Pehrin tyttärentytär ja Olgan äiti tapasi insinööri Herman Gummeruksen ja syntyi DNA-yhdistelmä, jonka tuloksena oli lahjakas kuvataiteilija Olga

Alla on Forssan seurakunnan kuva  Kirkon lasimaalauksista, jonka henkilöt ovat Olgan maalaamia.

Kun valmistelin esitelmää, tajusin että olin suhtautunut Kolmeen Olgan lasimaalaukseen vuosien varrella eri tavoin. Näin ne ensimmäisen kerran joulupäivänä 1971. Yllätyin, että maaseutukirkosta löytyi niin isokokoinen lasimaalaus ja vielä korkeatasoinenkin. Kolmen vuoden kuluttua tulin uskoon ja keskimmäinen kuva alkoi puhutella ( Joh.3:16: Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. ) Vuosien varrella kirkkovuoden tekstit ovat tulleet tutuiksi. Ja kuvat ovat saaneet lisäarvoa siitä, kun liitän niihin Vanhan testamentin ennustukset. Satoja vuosia ennen lasimaalausten tapahtumia ne oli ennustettu (kuvan alla Vanhan testamentin ennustuksia 700 - n.1000v. ennen Kristuksen syntymää). Ne olivat olleet jo silloinJumalan tiedossa ja hänen ohjauksessaan ja tapahtuivat meidän parhaaksemme.

Olen tänä kesänä kuunnellut autoa ajaessani vanhaa CD:tä, josta vain ensimmäinen kappale - vanha körttivirsi - oli kuunneltavissa. Kuuntelin sitä yhä uudestaan ja uudestaan myös sanoja miettien. Se on nykyään virsikirjassa (903) ja olen sitä saan tulaulaa myös kirkossamme.

1.
Soi, virteni, kiitosta Herran.
Hän on hyvä, armollinen,
on kätensä laupias, voimallinen.
Ken armoonsa turvasi kerran,
on riemuiten muistava sen.

2.
Hän, Herramme, kuoleman alta
on noussut ja voittanut sen.
Työn täytti hän puolesta syntisien.
On hänellä voima ja valta
ja kirkkaus ihmeellinen.

3.
Hän vaikka on näin pyhä, suuri,
ja valtias taivaan ja maan,
ei hylkää hän lastansa halvintakaan,
vaan suojansa antaa kuin muuri.
Näin hellintä hoitoa saan.

4.
En pelkää siis vaarojen matkaa,
hän silloinkin kantaa ja vie,
kun polku on synkeä, kaita on tie.
Voin kanssansa taivalta jatkaa.
Hän vastakin auttava lie.

5.
Kun matkalla Jaakobin lailla
yön ankaran painia saan
ja sielu on uupunut taistelemaan,
niin silti se, toivoa vailla,
on siunattu voittamanaan.

6.
Soi, virteni, kiitosta Herran!
Hän aivan on ihmeellinen,
kun suurinta syntistä armahtaen
hän, laupias, lahjana kerran
suo rauhansa taivaallisen.

KUUNTELE>>>