PYHÄINPÄIVÄNÄ AJATELTUA JA RUKOILTUA

05.11.2026


Viime pyhäinpäivänä minulla oli aikaa ajatella. Istuin neljä tuntia Forssan siunauskappelin takaosassa ja ajattelin, ja rukoilin ja muistelin – eikä aika tullut pitkäksi. Tänä vuonna seurakunnassamme toteutettiin Pyhäinpäivätapahtuma, jolloin joukko seurakunnan työntekijöitä ja vapaaehtoisia tapasi hautausmaalla kulkevia ihmisiä, keskusteli heidän kanssaan ja kutsui glögille ja seurustelemaan siunauskappelin eteisaulaan. He kertoivat myös mahdollisuudesta sytyttää kappelissa muitokynttilöitä ja hiljentyä hiljaisen taustamusiikin rauhoittamana. Tehtäväni oli olla tavattavissa, jos joku haluisi keskustella. 


Kuvassa olen kolme vuotta sitten lempiserkkuni kanssa isovanhempieni haudalla. Serkku kuoli viime keväänä ja häntä muistelin pyhäinpävänä. Minulla on äitini puolelta yhdeksäntoista serkkua, joista hän oli läheisin. Kunnostimme kiven kuluneita tekstejä ja poistimme sammalta. Haudassa lepäsi kaksi esirukoilijaani: evankelinen matkasaarnaaja ukkini ja körttiläinen kummitätini. Ajattelen heitä kiitollisena samoin muita menneitä esirukoilijoita: varsinkin isän äitiä ja omaa äitiäni.

Serkku oli minua kolme vuotta nuorempi ja olimme tulleet tutuiksi paitsi sukutapaamisissa myös, kun hän oli ollut yhtenä kesänä mökillämme kuukauden. Myöhemmin vietin hiihtoloman hänen perheensä luona. Kun olimme opiskelijoita, hän asui meillä kerran puolet kesästä. Silloin meillä oli tapana mennä iltaisin yhdessä tupakalle läheiseen kahvibaariin ja puhua syntyjä syviä. Siinä vaiheessa uskoimme molemmat korkeampaan voimaan, jonka minä sanoitin Jumalaksi. Myöhemmin serkusta tuli ateisti ja hän erosi kirkosta.

Hänenkään elämä ei ole ollut helppoa. Hän oli huippulahjakas ja kiipesi akateemisia portaita jo harvinaisen nuorena professoriksi. Kerran sukutapaamisessa istuin lounaspöydässä hänen vieressään, ja kysyin, miten yliopistolla menee. Alle viisikymppinen serkkuni vastasi: "En ole enää siellä, paloin loppuun".

Kolme vuotta sitten tavatessamme, hän oli muistisairas, mutta sama älykäs filosofi ja humoristi. Viimeksi näin hänet kaksi vuotta sitten. Sen jälkeen hänen elämässään oli tapahtunut ihana muutos. Hänen uskovainen puolisonsa kertoi, että serkku oli halunnut liittyä kirkkoon. Puoliso pyysi hänen kanssaan keskustelemaan seurakunnan kirkkoherran, ja he tapasivat vielä uudestaan vähän ennen serkun kuolemaa. Hänenkin kohdallaan voin odottaa luottavaisin mielin jälleennäkemistä.

Sain hänen puolisoltaan pyhäinpäivätervehdyksen, jossa oli serkkuni haudan kuva. R.I.P.

Seuraava runo syntyi, kun kävelin muutama vuosi sitten pyhäinpäivän aamuna hautausmaalle ja muistelin poismenneitä. Kun pääsin perille, runo oli valmis ja kirjoitin sen kotiin palattuani muistiin.

PYHÄINPÄIVÄNÄ

Verkkain askelin
ja ajatuksin
käyn kohti haudattujen maata,
kynttilöin valaistua.

Matkalla vaellan
mieleni muistopuistossa:
Ennen oli paha kulkea
risuinen ryteikkö,
nyt vuosi vuodelta
lempeämpi lehto,
armolliseksi ajateltu.

Menneet ihmiseni,
usein väärin valinneet,
tietäkää - ja tulevat:
Kun paha suodattuu
yhteiseen armoon
jäljelle jää
kirkas kiitos.

Siunauskappeli on kaunis, sen koko etuseinä on lasia ja avautuu metsäiseen maisemaan. (Valok. Forssan srk.)

Forssassa on myös vanha jugend-tyylinen siunauskappeli. Alussa olevan kuvan olen ottanut siitä pyhäinpäivän aamuna kuusi vuotta sitten. 

Kappelin lähellä on tuleva hautani, johon nyt on haudattu entinen mieheni. Kolmekymmentäkuusivuotta sitten hänen arkkunsa oli samalla paikalla kuin kuvan arkku, Kappelin ikkunasta avautuva maisema oli kesäisen heleä ja tutun Timo-papin puhe kaunis ja syvältä hoitava. Olin 47- vuotias, mutta olin menettänyt hänet Hänenä jo 20-vuotiaana. Kerron siitä uusimmassa kirjassani (Vertaistukea valoisaan vanhuuteen):


Kun sytytin kynttilän kappelissa poisnukkuneille läheisille, samalla mieleeni tuli anteeksiantamisen tärkeys. Vuosia sitten kirjoittamani runo kertoo siitä. Olin kerran tajunnut kirkossa synnintunnustusta 707 lausuessani, että silloinen, mielestäni vaikea työtoveri oli juuri hän, johon suhtautumista minun pitäisi pyytää Jumalalta anteeksi: "Olet antanut minulle lähimmäisen, että rakastaisin häntä niin kuin itseäni. Olen kuitenkin ollut itsekäs, ja käteni on ollut hidas auttamaan." Samoihin aikoihin olin löytänyt kiinalaisen kristityn Watshman Neen ajatuksen anteeksiantamista. Hän kertoo eräässä kirjassaan, että hänen luokseen tuli kerran kristitty mies, joka kertoi, että hänen paras ystävänsä oli vienyt hänen vaimonsa ja nyt hän ei pysty antamaan heille anteeksi – eikä hän edes haluakaan antaa anteeksi. Nee oli kehottanut rukoilemaan seuraavasti: "Herra, en pysty antamaan heille anteeksi, enkä edes halua antaa heille anteeksi. Anna sinä heille anteeksi ja toteuta se minussa."

Olin oppinut Watshmannilta, että me voimme antaa anteeksi, jos Jumala antaa meille lahjana eli toteuttaa sen rakkauden, joka mahdollistaa anteeksiannon. Siitä kertoo seuraava runo.

VAIKEA LÄHIMMÄINEN

Päivästä päivään kasvatin vihaani:

toki oikeutettua,

ja vain vähän kerrallaan.

Kunnes havahduin:

Onko hän se lähimmäiseni,

jota käteni on ollut hidas auttamaan.

Herra, niinhän se on.

Annoit taas minulle ihmisen,

jonka rakastamiseen

olen kyvytön, voimaton ja haluton.

Tunnustan nyt, että vihani määrä

täyttää synnin mitan.

Taas rukoilen,

että saisin armosta anteeksi

ja armosta antaa anteeksi

ja lahjarakkaudella kohdata hänet.

Kun itse olen kyvytön, voimaton ja haluton.


ELÄMÄ TAIVAASSA

Virressä 605 kuvataan elämää kuoleman jälkeen:

Mä pääsen tyyneen satamaan
myrskyistä, jotka pauhaa.
Kiusauksista maailman
iäksi pääsen rauhaan.
Vaivoista lepoon tulla saan
ja yöstä päivään ihanaan,
itkusta taivaan riemuun.

Silloin 36 vuotta sitten tunsin kuolinviestin saatuani merkillistä rauhaa. Koin että nyt hän on taivaassa terveenä. Hän oli saanut kuolemansa jälkeen hyvää, niin kuin Jeesuksen kuvaama köyhä Luukkaan evankeliumin kuudennessatoista luvussa.

Pyhäinpäivän iltajumalanpalveluksessa toimin kirkkoväärtinä ja luin kirjoittamani esirukouksen:

Rakas taivaallinen Isä, pyhä kolmiyhteinen Jumala. Me rukoilemme sinun tahtosi tapahtumista koko maailmassa ja maailmanlaajuisessa kirkossasi ja erityisesti omassa kaupungissamme ja seurakunnassa. Me rukoilemme rauhaa taistelukentille ja rauhaa omiin sydämiimme. Siunaa kristillinen lähetystyö. Me pyydämme viisautta niille, jotka päättävät yhteiskuntamme asioista, sekä viisautta ja tahtosi kuuntelemista kirkkomme päättäjille.

Sinä olet elämän ja kuoleman Herra. Ole lähellä kaikkia niitä, jotka tuntevat surun raskaana kipuna, ja joiden kaipaus on lohduton. Ole lähellä niitä, joiden miksi-kysymyksillä ei ole loppua ja niitä, joiden suruun sekoittuu syyllisyys. Anna heidän ja meidän kaikkien kokea sinun armahtava rakkautesi. Anna voimia päiväksi kerrallaan. Auta luottamaan siihen, että sinun tahtosi pois menneitä läheisiämme kohtaan oli hyvä – myös niitä kohtaan, joiden kärsimys tuntui kohtuuttomalta. Kiitos että taivaassa sairaat ovat terveitä ja kyyneleet ovat pyyhitty pois. Kiitos että tahtosi myös meitä kohtaan on hyvä ja rakkautesi ehdoton.

Muistamme myös niitä, joilla on vakava sairaus ja kuolemanpelkoa. Anna heille rauha ja kirkasta armosi merkitys. Kiitos, että olet luonut meidät iankaikkista elämää varten ja kiitos Jeesuksen sovitustyöstä, jonka perusteella saamme elää toivossa, että vielä kerran kohtaamme poisnukkuneet rakkaamme.


Näin kerran hyvin elävän unen, jossa tapasin entisen mieheni taivaassa terveenä. Minun piti kirjoittaa uni runoksi:

TARINAN ONNELLINEN LOPPU

Sinä seisoit unessa kaukana

joen penkalla,

mustana virtaavan joen,·

ja ranta oli vihreistä vihrein.

Oli vain joki ja penkka

ja ikuinen kesä,

sinä kaukana ja minä.

Sain leijua luoksesi

askelin kevein liitelevin,

vihdoinkin, vihdoinkin.

Sinä taas terve ja kuitenkin kuollut.

mutta elävä, niin elävä.

Jälleennäkeminen.

Nyt se on totta.

Totta kuin aina.

Valmisteltiin meille toivoksi

alusta asti.

Maailman alusta asti.

Uskonmatkani alkutaipaleella ihastuin Yrjö Nummen sanoittamaan hengelliseen lauluun, jossa lauletaan kertosäkeessä juhlista taivaassa. Hän oli ollut lähetystyössä Kiinassa ja toiminut suurimman osan urastaan vankilapappina. Sanoituksessa heijastuu se, että työ oli ollut raskasta, mutta "Kerran taivahan rannalla juhlitahan, siel on kyyneleet pyyhitty pois."

KUUNTELE>>>


Share