TAAS KIRJAMESSUILLA
Viime viikonloppuna oli valtava väenpaljous kirjamessuilla, ja paljon hyvää ohjelmaa.
Aloitin perjantaiaamuna seuraamalla lapsikaappauksesta kertovan kirjan esittelyä. (Kuva alla) Miina Kokon (kuvassa oikealla) iranilainen isä kaappasi yhdeksänvuotiaan tyttärensä avioeroprosessin selkkauksissa mukaansa. Hän oli saanut tyttären uskomaan, että suomalainen äiti on pelottava, ja Miina ripustautui isäänsä ja rakasti tätä yli kaiken. Kirjan kirjoittamiseen osallistui myös toinen puoleksi Iranilainen: Mina Iranda, joka työskentelee Kaapattujen lasten yhdistyksessä ja hän kertoi, mitä Suomessa tapahtui sinä aikana, kun Miina ja isä olivat kateissa maailmalla. Aloin kuunnella kirjaa heti samana iltana. Välillä vaihdoin lukemiseksi, sillä ahdistuin liikaa virkakunnan tekemistä virheistä, jotka viivyttivät Miinan löytymistä, ja halusin päästä nopeammin onnellisempaan vaiheeseen. Kirja oli taidokkaasti kirjoitettu ja Miinan hämmästyttävän hyvä muisti teki siitä hienon lukukokemuksen. Loppu hyvin kaikki hyvin.
Jo vuosi sitten odotin Hakaniemen lavalle Henkka Hyppöstä kertomaan ADHD diagnoosistaan. Hän ei tullut, enkä kuullut syytä miksi ei tullut, mutta päättelin, että se johtui ADHD:stä. Tänä vuonna näytti lupaavalta. Hakaniemen katsomo alkoi täyttyä ja houstikin odotteli papereineen lavan sivussa.
Henri "Henkka" Hyppönen oli n. viisikymppinen perheenisä, kun hänen keskittymishäiriönsä ja ahdistuneisuutensa pahenivat. Mielessä pyöri jopa itsetuhoisia ajatuksia. Asioiden hoitaminen oli vaikeaa: laskut kasaantuivat, kalenteriin tuli päällekkäisiä merkintöjä, sovitut ajankohdat jäivät huomioimatta ja palaverit kuormittivat.
Kun hän oli ollut nuorempi, kouluavustajana toiminut äiti oli näyttänyt hänelle paperin, jossa oli ollut ADHD:n kriteerit. Hyppösestä ne tuntuivat tutuilta, mutta eivät olleet silloin ajankohtaisia, työelämässäkin meni hyvin. Noin viisikymppisenä hän päätti mennä tutkituttamaan, oliko hänellä ADHD. Luin kirjamessujen jälkeen kirjan, joka oli varsinainen tietopaketti sekä ADHD:stä että muista neuroepätyypillisistä diagnooseista. Näkökulma oli psykologinen, kasvatustieteellinen, yhteiskuntatieteellinen ja filosofinen. Kirjan ensimmäisen puolikkaan punaisena lankana oli Hyppösen erilaisten oireiden esittely matkalla kohti mahdollista diagnoosia.
Olin tarttunut kirjaan, koska olin pohtinut mahdollisuutta olla itse ADHD. Kun kävin koulua, sellaisesta diagnoosista ei oltu kuultukaan. Olin oppikoulun alaluokilla kavereiden mielestä "luokan villein tyttö" ja opettajien mielestä "luokan paha henki". Jouduin muutaman kerran ainoana tyttönä istumaan koulussa lauantaina jälki-istunnossa, johon oli koottu koko koulun sen viikon rangaistavat. Minulla oli syynä yleensä päiväkirjamuistutukset tehtävien laiminlyömisistä tai opetuksen häiritsemisestä. Jos tunneilla oli tylsää, piirtelin tai juttelin lähellä istuvien kanssa. Mitä pitemmälle luin Hyppösen kirjaa, sitä vakuuttuneemmaksi kuitenkin tulin, ettei minulla ollut ADHD:tä. Hyppönen oli sitä mieltä, että hänelle olisi sopinut paremmin Montessorikoulu. Minulle sopi paremmin Kouluhallituksen kokeilukoulu rakas Alppilan yhteislyseo, jossa tulin ymmärretyksi. Luokkamme priimus määritteli tapaamisessamme muutama vuosi sitten, että olin ollut lukioaikana fiksu ja filmaattinen pohdiskelija ja luokanvalvoja oli aikoinaan sanonut, että olin luokan kantava voima – Siis ADHD-oireet hävisivät, kun ympäristö muuttui.
Kirjan puolivälissä tutkimuksen tulos julkaistiin: Hyppösellä on vaikea-asteinen ADHD. Sen jälkeen alkoi toimivan lääkityksen etsintä. Hyppönen on löytänyt oman polkunsa ja hänen kirjansa on syvästi terapeuttinen niille neuroepätyypillisille, jotka vielä etsivät oikeaa polkuaan.
Kirjamessuilla jaetaan erilaisia palkintoja. Kuva on tietokirjapalkintojen jakotilaisuudesta, jossa Ilkka ja Vappu Taipale saivat neljän muun tietokirjailijan lisäksi palkinnon. Alla olevassa kuvassa Ilkka pitää kiitospuhetta kaikkien palkittujen puoesta.
Kävin kustantajani osastolla tervehtimässä Tuomo Korteniemeä, jolle saan olla kiitollinen kirjani julkaisemisesta. Ja uusistakin ollaan jo puhuttu. Tapasin myöhemmin myös kustannustoimittajani Meiju Bonsdorffin, joka vuosi sitten messuilla esittei minut Tuomolle.
Tuomas Enbuskea kävin kuuntelemassa ja kirjankin aion vielä lukea. Tuntui hyvältä miten avoimesti kirjamessuilla puhuttiin uskonnosta.
Lähestymme pyhäinpäivää, jonka iltajumalanpaveuksessa toimin kirkkoväärtinä. Kirkkokalenteri kertoo: "Pyhäinpäivä on sulautuma kahdesta juhlasta, kaikkien pyhien päivästä 1.11. (Festum omnium sanctorum) ja kaikkien uskovien vainajien muistopäivästä 2.11. (Commemoratio omnium fidelium defunctorum). Siten muistelun kohteena ovat sekä kaikki kristikunnan marttyyrit että muut uskossa Kristukseen kuolleet. Sana pyhä ei kuitenkaan viittaa vain kuolleisiin. Jokainen Kristuksen oma on pyhä. Hän on uskossa osallinen näkymättömästä pyhien yhteydestä. Päivän perinteinen evankeliumi onkin Jeesuksen vuorisaarnan alussa oleva autuaaksijulistus.
Uskontunnustuksen mukaan pyhät muodostavat yhteyden, johon voimme näkymättömästi liittyä."
Kun suunnittelimme kirkkoherran ja kanttorin kanssa Pyhäinpäivän jumalanpalvelusta, valitsimme valoisan alkuvirreksi virren 338 "Päivä vain ja hetki kerrallansa"