AAPELI-UKIN MUISTO ELÄÄ
Olen poiminut seuraavat kuvaukset ukistani muiden muisteluista: pyhä, herkkä sielu, toimelias, tarmokas, aatteen ja toimen mies, tyyni, tasainen, rehti, sydämellinen ja ymmärtäväinen. Hänen muistonsa on alkanut elää minulle uudella tavalla tämän kesän aikana. Siihen ovat vaikuttaneet kummitätini Oilin jäämistöstä löytyneet päiväkirjat. Muutenkin ovat menneet sukupolvet olleet paljon mielessäni. Yhden hyvän elämänviisauden olen omaksunut maanviljelijä ukiltani: " Meillä päin on sellainen tapa, että kun sataa, niin annetaan sataa."
Osallistuin kolme viikkoa sitten Janhusten sukukokoukseen Kuopiossa. Siellä tuli uutta tietoa sukujuurista. Polveudun sekä ukkini että äidinäidin puolelta Janhusista ja Kaisa Janhunen on äitilinjaani ja minulle tärkeä esiäiti, joka eli kovan elämän. LISÄÄ>>>
Ensimmäiset miespuoliset Janhuset tulivat idästä ja he olivat mammutinmetsästäjiä. Minun esi-isäni avioitui lännestä tulleen naisen kanssa. Se tiedetään DNA:n Haploryhmän perusteella. Kuopion museossa oli mammutti, joka oli varsin kunnioitettavan kokoinen ja kuului alueen eläimistöön ja eläimstöhän oli juuri syy siihen, että Janhusista tuli savolaisia. – Riitti yli kolmimetriä korkeasta eläimestä lihaa syötäväksi ja nahkoja lämmikkeeksi. Janhuset levittäytyivät enimmäkseen Etelä-Savoon. Palatessani Kuopiosta kävin Pieksämäellä ukkini hautaa katsomassa ja tuskin siinä edes erottui Ukkini etunimi. Sen verran näkyi I-kirjain, että tiesin, että nimet oli kirjoitettu mustalla värillä. Hankin mustaa permanent-tussia, pakkasin mukaan mäntysuopaa ja juuriharjan. Tavoitteena oli saada nimet näkyviin. Kuvassa olen Pekka-serkkuni kanssa valmiina töihin. Haudassa piti olla kuusi vainajaa, mutta löytyi vain neljän nimet, joita sitten korjailin. Kun se oli tehty, vilkaisin naapurihautoja ja siinä oli kahden puuttuvan vainajan kivilaatat (kuvassa) ja nekin tuli korjattua.
Janhusten tarina jatkui niin, että mammutit kuolivat sukupuuttoon ja Janhusista tuli lähinnä maanviljelijöitä. Heistä yksi, nimeltään Mårten eli Martti viljeli maata Haukivuoren Pohjalahdella. Perheen esikoiseksi syntyi Ester-niminen tytär, joka oli isomummoni ja ukkini Aapelin äiti. Hänestä tiedän vain, että hän oli pienikokoinen ja vaatimaton. Äitini ei koskaan puhunut isovanhemmistaan mitään. Isästään Aapelista hän puhui sen sijaan usein. Hänen isänisänsä oli kuollut jo ennen äidin syntymää. Hän oli torppari ja suutari Tahvo Hotti, joka oli Hiitolasta lähtöisin olevan suvun jälkeläinen.
MAAILMA, JOHON AAPELI SYNTYI 1883
Suomi oli osa Venäjää. Venäjän tsaarina ja Suomen suurruhtinaana oli Aleksanteri III. Maaseudulla kukoisti torpparilaitosjärjestelmä, jossa talopoika tai virkamies kuten pappi luovutti osan maista torpparille, jonka perhe teki sitten päivätöitä taloon.
Kunnilla oli jo mahdollisuus perustaa kouluja. Käytännössä kuitenkin suurin osa väestöstä kävi pelkästään kiertokoulun. Opettajat kiersivät kylissä ja viipyivät vain muutaman viikon. lukukaudella. Aapelikin oli käynyt vain kiertokoulun.
Aapelin aikana Haukivuorella oli jo kansakoulu, joka luultavasti toimi jossain talossa, mutta sinne hän ei ollut päässyt - niin kuin ei moni muukaan. Rippikoulu sentään kuului kaikille ja se piti suorittaa hyväksytyksi, jotta pääsi naimisiin. Aapeli kävi rippikoulua talvella 1898 – 99. Ryhmässä oli viisikymmentä poikaa, heistä 12 oli toista kertaa ja yksi kolmatta kertaa suorittamassa rippikouluaan. 50 pojan ryhmästä vain neljä oli käynyt kansakoulun ja heistä kahden isän ammatti oli talonpoika ja kahden loinen (Loinen oli tavallisesti muiden vuokralaisena asuva ja tilapäistöitä tekevä mies tai nainen).
Aapelin rippikouluryhmästä hyväksyttiin ripille 44 poikaa ja konfirmaatio oli juhannuspäivänä Haukivuoren vanhassa kirkossa.
MIKKELIN TORPPA POHJANLAHDELLA, SUOSAARI N:o 1
Vanha rippikirja kertoo, että ydinperheen lisäksi torpassa asui muutakin väkeä.
En tiedä mitään varmaa torpan hengellisestä elämästä, mutta
tiedän, että Aapelin mielivirsi oli " Oi muistako vielä sen virren, jota
lapsena laulettiin" ja siksi oletan, että pikku Aapeli sai kuulla lapsena
virsiä, vaikka sitten maailma ja viina veikin mennessään.
AAPELIN ELÄMÄN RAKKAUS
Maria oli syntynyt tammikuussa 1884. Hän oli Sihvolanmäen ainoa tytär: pitkä, tumma ja nuorena kauniskasvoinen, hiljainen ja vaatimaton. Marian isä Niiles oli mennyt naimisiin Adolfina Karjalaisen kanssa ikämiehenä ja hän oli viisissäkymmenissä, kun Maria syntyi. Marialla oli kaksi vanhempaa veljeä. Otto ja tätä kolme vuotta nuorempi Johan eli Jussi. Kun Johan oli jo kuusivuotias, Adolfina alkoi odottaa Mariaa.
Maria lähti nuorena Tampereelle käsityönopettajia valmistavaan kouluun. Kun Maria palasi takaisin Vehmaskylään hän toimi tilapäisesti opettajana koululla. Siellä oli myös nuori miesopettaja, joka selvästi oli ihastunut Mariaan. Mutta sitten tapahtui 1905-1906 että Vehmaskylällä oli tukkijätkiä töissä. Yksi heistä, siihen aikaan viinaan menevä Aapeli Hotti, tuli maisemiin ja Maria ja Aapeli rakastuivat päätä pahkaa. Alla on kihlakuva.
Avioliitto solmittiin 19.3. 1906 ja nuoripari asettui Aapelin kotiin Haukivuorelle. Maria oli ollut isä-Niileksen lemmikki ja tämä heltyi muutaman kuukauden kuluttua lahjoittamaan perheelle oman maatilan Sihvolanmäen läheltä Pieksämäeltä. Tilan nimi oli Tulilampi. Kauaa he eivät kuitenkaan asuneet siellä. Aapelilla oli tahto mennä elämässä eteenpäin ja siitä johtuivat muutot. Perheen ensimmäinen vauva syntyi joulukuussa.
Kohta Maria odotti jo toista lasta. Elämä ei kuitenkaan muuten rauhoittunut. Aapeli ryyppäsi edelleen. Kunnes tuli käänne. Aapeli oli yhtenä sunnuntaina lähtenyt kuljeskelemaan metsään. "Kun se tuli sieltä metsästä, se oli muuttunut mies" kertoi Hilkka-tytär 90-vuotiaana. Hilkka-tyttärellä ei ollut tietoa, mitä metsässä oli tapahtunut, mutta Aapeli oli tullut uskoon ja pysyi uskossa kuolemaansa asti. Hän kuului evankeliseen herätysliikkeeseen ja toimi myös sen matkasaarnaajana eli kolportöörinä.
JUURIMATKAILUA
Olin tutustunut Teittisten sukukokouksessa vuosi sitten Pekka-serkkuni puolisoon ja sain nauttia heidän vieraanvaraisuuttaan viime viikonloppuna Haukivuorella. Matkan päätarkoitus oli tällä kertaa pestä ukkini hautakivi ja vierailla ukkini syntysijoilla Haukivuorella. Tapasin myös äitini serkun ja sain lisää tietoa-ukkini suvusta.
Äitini äidin Marian kotitalo Pieksämäellä oli minulle tuttu jo lapsuudesta, ja olin vieraillut siellä myös aikuisena. Sen omistaa tällä hetkellä pikkuserkkuni tytär. Ukkini synnyinsijat olivat minulle täysin tuntemattomia. Olin ilmoittanut toiveen, että pääsisin katsomaan niitä. Äitini serkku oli järjestänyt minulle mahdollisuuden vierailla siellä. Lähdimme sinne kahdella autolla. Ensin oli kilometreittäin hiekkatietä, sitten käännyttiin kapealle kärrytielle, jonka keskellä rehotti ruohoa. Sitten huomattiin, että oltiin väärällä tiellä ja peruuteltiin ja päästiin kääntymään pellonlaidassa. Sitten soitto kohteeseen ja uusi yritys ja taas käännyttiin kärrytielle, jonka keskellä kasvava ruoho oli vieläkin korkeampaa kuin edellisellä tiellä. Usko meinasi loppua, mutta viimein tultiin alueelle, jossa oli muutamia rakennuksia. Kohteemme oli kesämökkikäytössä. Kuvassa on vanha aitta ja ns. läpiajettava torppa, jollainen pohjanlahdella oli ollut.
Tapasimme mukavan pariskunnan, ja vaimo kertoi, että paikka oli ollut hänen mummolansa. Pariskunta oli kaivanut esiin kauppakirjat 1920 luvulta. Niissä ei puhuttu Hoteista mitään. Äidin serkku oli kuitenkin paikasta varma. Hän oli käynyt juuri siinä paikassa lapsuudessaan usein, koska siellä pidettiin pyhäkoulua. Hän oli aina tiennyt, että sillä paikalla oli ollut hänen isänsä ja tämän veljen Aapelin synnyinkoti, vaikka hänen lapsuudessaan siellä asuivat jo muut.
Kun Aapelin isä Tahvo oli ollut jo yli viidenkymmenen 1900-luvun puolella, hän vaihtoi ammattia ja rupesi lampuodiksi eli vuokraviljelijäksi naapurikylään Nykälään. Lampuoti oli arvoasteikossa yleensä torpparia ylempänä, sillä hän oli itsenäinen yrittäjä, joka maksoi vuokraa tilasta eikä ollut kenenkään käskettävänä niin kuin torpparit olivat. Osoite oli nyt Nylälä 1. Kauan hän ei kuitenkaan saanut uutta ammattiaan harjoittaa, sillä hän kuoli 24.2.1904. vatsakatariin.
Pohjalahdella Aapelin aikaisista rakennuksista saattoi olla jäljellä vielä pihassa oleva vanha aitta, joka nyt oli kunnostettu. Kuva on otettu pihalta ja takana näkyy Kyyvesi, jonka kautta pääsi kirkolle. 1800-luvulla liikkuivat virkamiehet, papit ja tukkilaiset. Aapelista tuli tukkilainen ja ammatti vei hänet Pieksämäen Vehmaskylään, jossa hän kohtasi elämänsä rakkauden.
Vasta viime sunnuntaina minulle selvisi, että Tahvo Hotti oli ollut suutari. Kirkonkirjat olivat ilmoittaneet ammatiksi torppari. Aikaisemmin oli sekä kyläsuutareita että torpparisuutareita. Isoisoisäni Tahvo kuului nähtävästi jälkimmäiseen ammattikuntaan. Äidin serkulla oli Tahvon jäämistöstä saamansa suutarin harjassuti ja pikilankaa.
Kuvassa vasemmalla on näkymä torpan pihasta, seuraavana on kuva samanlaisesta läpiajettavasta torpasta, jollainen oli Aapelin kotitorppa. Seuraavana on pihan vanha aitta ja viimeisenä on Tahvon suutarin tarvikkeita.
Savossa siatkin olivat erilaisia kuin muualla. Siellä
pidettiin pirtasikoja, joilla oli jäykkä harjas. Kuvassa on Tahvon harjassuti,
josta irrotettiin muutama harjas kerrallaan ja se punottiin yhteen pikilangan
kanssa, joka on myös Tahvon jäämistöstä. Netistä löytyi peräti video siitä,
miten tämä vaihe tapahtui. Nahkaan oli tehty reiät naskalilla, joten varsinaista
neulaa ei siihen tarkoitukseen tarvittu sian harjakset riittivät.
AAPELIN PERHEESTÄ
Aapelilla oli suuri halu kouluttaa lapsiaan. Hän perusti heidän asuessaan Mikkelin maalaiskunnassa lapsiaan varten kansakoulun omaan kotiinsa. Rämälän koulu toimii edelleen ja siinä on 60 oppilasta.
Otin kuvan siitä viime kuussa:
Aapelin kahdeksasta lapsesta seitsemän meni oppikouluun, Oili lopetti jostain syystä keskikouluun ja Anna joutui jättämään lukion kesken sairastuttuaan keuhkotuberkuloosiin. Kuvassa ovat Pieksämäen ensimmäiset ylioppilaat. Väinö enostani tuli myöhemmin Pieksämäen kirkkoherra.
Kummitätini Oili, jonka nuoruus oli levotonta, kirjoittaa 17-vuotiaana (kuva yllä) päiväkirjaa ja siellä kerrotaan perheen elämästä. Alussa mainittu arvio ukistani: PYHÄ oli hänen tekstiään. Kotona oli ollut taas evankelisten seurat, joista tyttäret eivät välittäneet. Seurapuhuja oli Oilin mukaan ylistänyt Aapelia pyhäksi ja vaimoa puolipyhäksi ja tyttäriä ei ylistänyt ollenkaan. Äitini oli iskenyt silmää Oilille sen kuultuaan.
Päiväkirjasta huokuu kuitenkin perheenjäsenten keskinäinen rakkaus ja huumorin sävyttämä arki
Oili on päiväkirjassaan yli 30-vuotiaana kertonut Aapelin viimeisestä syksystä. Hän on itse leikannut päiväkirjastaan sivuja pois. Olemme päätelleet, että jäljelle jääneet sivut eivät olleet salaisia.
24.11.46
Istun ja vietän jälleen hiljaista sunnuntai-iltaa. Rinnassani asustaa levottomuus ja ankeus ja yksinäisyys.
Paljon on tapahtunut sen jälkeen, kun noita edellisiä rivejä kirjoitin. Elämä on ollut mustaa tuskaa, itsesyyttelyä, seestymistä, rauhaa, tuskaa j.n.e. Olen itkenyt kaksi kertaa niin paljon kuin koko entisen elämän aikana ja käynyt yhä yksinäisemmäksi. Nauran ja hupsuttelen ja itken yhteen syssyyn.
Isäni on kuollut ja kannan hänen muistolleen surupukua, mutta samalla se tuntuu sopivan koko sieluni symboliksi. Kun viimeistä iltaa istuin isäni vuoteen ääressä, oli hän jo enimmäkseen omissa maailmoissaan. Katselin hänen riutunutta ruumistaan, josta kaikki miehinen voima ja jäntevyys oli kaikonnut ja ääretön hellyys täytti minut. Katsoin hänen silmiinsä, joista toinen enää puoliksi auki ja sieluuni hiipi yht'äkkiä kammottava tunne. Entäpä, jos nuo silmät katselevatkin minua vihamielisesti, olenhan rikkonut niin paljon. En tiedä vaistosiko kuoleman porteilla liikkuva HERKKÄ SIELU ajatukseni, joka tapauksessa saivat silmät eloa. käteni alla oleva käsi liikahti ja kuulin hiljaisen kuiskauksen: "Kiitos kaikesta rakkaudestasi!" Jännitys sielussani laukesi ja tunsin saaneeni suuren lahjan elämältä. Hän totesi olleensa edellisenä päivänä sekaisin ja alkoi kysellä edellisen päivän vieraista ja missä toiset olivat. Selostin hänelle ja herätin hänen pyynnöstään Hilman auttamaan häntä. Heitin pian hyvästit lähteäkseni junaan ja viimeinen näkymä isästä on leikillinen vilkutus, vaikka sormet tuskin kohosivat peiton laidan yläpuolelle, - Ilman sitä viimeistä, matkani olisi totisesti jäänyt paljosta vaille.
Aapeli ei saanut nähdä sitä, että perheen hulivilitytär Oili tuli uskoon ja hänestä tuli harras körttiläinen, siis ei evankelinen isänsä tavoin.
OMA MUISTOAARTEENI
Aapeli kuoli syöpään. Oilin päiväkirjatekstistä selviää, että hänen luonaan kävi loppuaikana ihmisiä. Myös minä kävin siellä äitini kanssa. Olin silloin kolmevuotias. Matkustin ensimmäisen kerran yöjunassa. Silloin tuntui erikoiselta, että junassa oli paperilakanat, jotka olivat vähän samanlaista ainetta kuin kreppipaperi ja ne kahisivat, kun vaihtoi asentoa. Meillä oli ollut tapana siihen aikaan, että iltasadun jälkeen rukoilimme äidin kanssa yhdessä "Levolle laske luojani" - istuin itse pinnasängyssäni. Kun valot oli sammutettu, alkoi mielikuvitusleikkini. Kuvittelin olevani prinsessa, joka soittaa ystävälleen ja kertoo, mitä hän on sinä päivänä tehnyt ja aika usein tarinaan liittyi Kuningas. Matkaamme edellisenä iltana, olin selittänyt "puhelimessa", että huomenna en sitten soita, koska olen junassa. Minulla ei ollut käsitystä siitä, minkälainen juna olisi. Muistan, että iltarukouksen jälkeen ja valon sammuttua "soitin" ystävälle ja kerroin, että kuitenkin soitin, koska täältä junastakin voi soittaa vaikka eilen olin luullut, ettei voi soittaa. Myös junassa nukahdin prinsessakuvitelmiini.
Meille voi yllättäen tulla mieleen lapsuudesta tunnemuistoja, jotka ahdistavat ja tunnemuistoja, jotka lohduttavat, joihin liittyy turvallinen rakkaus. Joku saman tapainen tilanne nykyhetkessä laukaisee (toimii triggerinä) ne ja emme muista mihin se menneisyydessä liittyy, mitä pahaa tai hyvää meille on joskus tapahtunut, joka on edelleen vaikuttamassa tunne-elämämme tiedostumattomissa kerroksissa.
Kun liityin Janhusen sukuseuraan, juttelin savon murretta tietyllä tavalla puhuvan miehen kanssa. Sen puhelun jälkeen tunsin turvallista onnellisuutta, enkä tiennyt miksi. Toisen enoni puhetta kuuntelin aina mielelläni, toisen enoni puhe ei tehnyt sen kummempaa vaikutusta, vaikka hänestä pidinkin kovasti.
Yli kymmenen vuotta sitten olin pitämässä naistenpäiviä Rantasalmella. Yövyin seurakunnan vierashuoneessa ja tapasin vahtimestarin. Kun tulin sieltä kotiin, olin syvästi onnellinen, enkä tiennyt miksi. Siellä oli eräs äitini entinen oppilas ja hän oli sanonut: "Äitisi oli tavattoman lempeä". Sitä lempeyttä olen nyt vanhana käyttänyt tietoisesti "omahoivaan." Olen jo prosessoinut ne aggressiot, mitä minulla oli ollut häntä kohtaan.
Minulta on selvä muistikuva siltä Pieksämäen matkalta. Äiti selitti illalla, että minun pitäisi mennä ukin huoneeseen ja polvistua hänen sänkynsä ääreen ja lukea iltarukous. Ihmettelin. Tiesin kyllä, että kirjojen kuvissa lapset lukevat iltarukouksiapolvillaan sängyn ääressä. Tottelevaisena lapsena menin ukin sängyn ääreen. Äiti ja täti seisoivat oviaukossa kannustavasti hymyillen ja sitten yllätyin, kun he sulkivat oven. Olin ukin kanssa kahdestaan. Muistikuvani loppui siihen. Viime kesänä tuli ukkiini liittyvä tunnemuisto. Muistin, miten lempeä ja rakkaudellinen hän oli. En muistanut mitään tilannetta, vain hyvänolontunteen, joka liittyi häneen. Yhdistin myös ne aikaisemmin kokemani arvoitukselliset tunteet häneen. Osallistuin eilen Kanta-Hämeen psykologien koulutukseen, jossa käsiteltiin kehollisuutta terapiassa. Teimme pariharjoituksen, jossa toinen "kannatteli" ensin kättä, sitten päätä ja kohde oli rentona. Mieleeni tuli elävästi ukkini rakkaus ja kyyneleet tulivat silmiini. – Kiitos ukki esirukouksista ja kiitos muistoaarteesta.
Hän oli TOIMELIAS, TARMOKAS, AATTEEN JA TOIMEN MIES, TYYNI, TASAINEN, REHTI, SYDÄMELLINEN JA YMMÄRTÄVÄINEN. – Muistokirjoituksen mukaan:
