ÄITIENPÄIVÄ - OHI TUHANSINE TUNTEINEEN

20.05.2023

ILON, SURUN, KAIPAUKSEN, KIITOLLISUUDEN PETTYMYKSEN JA SYYLLISYYDEN PÄIVÄ

Nyt se on ohi kaikkine tunteinensa. Facebook pursui iloa ja kiitollisuutta ja kaipaustakin. Jotkut karttavat somea äitienpäivänä suojautuakseen surulta. Viikko sitten kirjoitin blogissani äitiään kaivanneista naisista. Voin vain kuvitella, miten kamalalta oli tuntunut äitienpäivänä niistä kahdesta äidistä, jotka olivat olleet kaipauksen kohteena. He eivät olleet saaneet nähdä lapsiaan avioeron jälkeen ollenkaan, vaikka olisivat halunneet.

Toinen heistä oli ollut vuosia kotiäitinä ja avioeron tultua korkeasti koulutettu, voimakastahtoinen aviomies halusi lapset itselleen, eikä antanut heidän tavata ollenkaan äitiään. Mieleeni jäi soimaan haastateltavan toteamus, ettei hän tiedä äitinsä suvustakaan oikein mitään. Ajattelin, että siinä ahdistuksessa voin auttaa ja saatuani muutaman lähtötiedon vietin mielenkiintoisia tunteja netissä. Lopulta tuli ilmi yksi sukututkijan yllätys. Haastateltavani polveutui tietämättään samasta 1600-luvulla eläneestä Pieksämäen kirkkoherra Claudius Collanista kuin minäkin. Hänen esiäitinsä oli Katarina, Claudiuksen tytär ja oma esiäitini Anna oli Katarinan nuorempi sisar.

Katarina ja Anna joutuivat kokemaan lapsuudessaan suuren surun, kun heidän äitinsä, kirkkoherra Simon Tarvoniuksen tytär, – jonka etunimeä ei edes tiedetä - kuoli, kun Katarina oli lähestymässä murrosikää ja Anna oli neljä vuotta nuorempi. Anna joutui kokemaan äitipuolen tulon perheeseen ja muutama vuosi sen jälkeen isänsä kuoleman ja äitipuolen uuden avioliiton. Anna aikuistui perheessä, joissa kumpikaan vanhemmista ollut hänelle biologista sukua. Anna itse menetti kuolemalle lapsia ja vain yksi hänen lapsistaan selvisi aikuiseksi ja esiäidikseni.

Sukukirjaa lukiessa joutuu miettimään entisten aikojen lapsia, jotka menettivät vanhempiaan ja äitejä, jotka menettivät lapsiaan. Miten äidit kestivät surun lapsiensa kuolemasta. Pari viikkoa sitten aloin perehtyä lähemmin erääseen sukumme naiseen: Johanna Collaniin, joka oli syntynyt 1814, myös hän polveutui Claudiuksesta, mutta oli Katarinan ja Annan velipuolen jälkeläinen.

Hänen isänsä oli Iisalmen kirkkoherra Pehr Collan. Perheen erikoisesta historiasta ja lahjakkaista lapsista kerrotaan sukuseuran sivuilla:

https://www.collan-kollanus.fi/tarinoita. Johannasta ei ole olemassa omaa tarinaa.


Johannan lapsuuskodin maisemista saa käsityksen tunnetun taidemaalarin ja piirtäjän Per Adolph Kruskopfin teoksesta: Iisalmen pappila. Pappila oli myöhemmin Juhani Ahon kotipappila ja se siirrettiin Seurasaareen, jossa se on yhä nähtävissä. Johannan lapsuuden tärkeä tapahtuma oli Keisari Aleksanteri I:n vierailu pappilassa. Siitä löytyy sukuseuran sivuilta Timo Linkolan kokoamia tietoja: Kun seurue saapui Iisalmen pappilaan, heitä vastaan astui pitkä rauhallinen rovasti, joka korkeasyntyisen vieraansa puhutteluun vastasi sujuvasti hyvällä ranskan kielellä. Hymyillen Keisari oli tarkastellut itseään esittävää muotokuvaa oleskeluhuoneessa ja ilmaissut ihmetyksensä sen johdosta, että täällä tapasi ranskalaisia ja saksalaisia sanomalehtiä. Hänen lumoava hyvyytensä ja rakastettava arvokkuutensa voitti kaikkien sydämet. Keisarin pyynnöstä isäntä kutsui sisälle neljä lastaan. Aleksanteri suuteli heitä otsalle ja sanoi heidän isälleen: "Olette minua onnellisempi. Teillä on lapsia." Hän esitti nyt toivomuksen saada nähdä talon rouvan. Toivomus täytettiin. Hän oli raskauden tilassa, jonka vuoksi hän oli katsonut aiheelliseksi olla näyttäytymättä hallitsijalle. Hänen tullessaan Keisari suuteli hänen kättään ja oli liikuttuneena ja ihaillen tarkastellut kaunista, nuorta äitiä. Muistoksi niistä tunneista, jotka vietti pappilassa, lahjoitti hänen Majesteettinsa kauniin briljanttirintaneulan ruustinna Collanille.

Johannan vanhempien rakkaustarina oli erikoinen. Poikamiespappi rakastui ensisilmäyksellä 17-vuotiaaseen kuuluun kaunottareen. Avioliitto oli onnellinen ja perheeseen syntyi kahdenkymmenen vuoden aikana kymmenen lasta. Äitinä Lisette oli siinäkin mielessä onnekas, ettei hän joutunut kokemaan yhdenkään lapsensa kuolemaa. Lapset myös kukoistivat ja kasvoivat pidemmiksi kuin muiden pappien lapset ja syyksi arvioitiin maatilana toimineen pappilan Kyyttö-lehmien rasvaista maitoa. Savolainen kulttuuripersoona Ernst Lampen totesi aikoinaan että yksi pojista, Alexander oli "komeimpia gentlemanneja, mitä Suomi äitimme on milloinkaan synnyttänyt" Johannasta olen nähnyt vain vanhuudenkuvan. Perheen kaunottarena pidettiin isosisko Sofiaa.

Per ja Lisette tukivat myös kahden Perin veljenpojan elämää. Lisette oli seurakunnan äiti, joka piti huolta seurakuntalaisistaan. Iisalmeen tuli vuonna 1833 lavantautiepidemia ja Lisette osallistui potilaiden hoitamiseen ja sai sitten itse tartunnan ja kuoli 41-vuotiaana. Johanna oli juuri täyttänyt yhdeksäntoista vuotta ja nuorin lapsista Erik oli vauva. Neljä kuukautta myöhemmin perheen 62-vuotias isä kuoli suruun.

Collanien sukua oli jo muuttanut Savosta Helsinkiin ja päätettiin, että lapset muuttaisivat sinne. He asuivat Vanhankirkon puiston vieressä olevassa talossa. Johanna joutui luonnollisesti ottaman paljon vastuuta nuoremmista sisaruksistaan – olemaan heille äitinä. Isosisko Sofia avioitui neljä vuotta vanhempien kuoleman jälkeen ja Johannalle siirtyi vielä enemmän vastuuta nuoremmista sisaruksista ja varsinkin Erikistä. Johanna avioitui vasta yli viisi vuotta sisarensa jälkeen 28-vuotiaana Gustaf Waseniuksen kanssa. Erik oli silloin jo kymmenenvuotias. Seitsemän vuotta myöhemmin Johannaa kohtasi suru, kun Erik-veli kuoli äkillisesti sydänkohtaukseen.


Gustaf oli 51-vuotias leski, jonka ensimmäinen vaimo Anna oli kuollut viisi vuotta aikaisemmin jouluaattona synnytettyään keskospojan, joka myös kuoli. Gustaf oli avioitunut sen jälkeen Annan nuoremman sisaren kanssa, joka alkoi pian odottaa lasta, mutta menehtyi. Kirkonkirjoissa hänen kuolinsyykseen on merkitty lapsivuode, mutta syntyneestä lapsesta ei löydy tietoja, luultavasti lapsi syntyi kuolleena. Lähes kolmen vuoden leskeyden jälkeen Gustaf avioitui Johannan kanssa.

Anna oli synnyttänyt keskospojan lisäksi kuusi lasta, joista vanhin oli kuollut alle kaksivuotiaana punatautiin. Johannasta tuli äitipuoli viidelle kuusi – viisitoistavuotiaalle lapselle. Waseniuksen suuressa talossa Eteläranta 14 (kuva yllä) vilisi lapsia ja palveluskuntaa. Myöhemmin talossa toimi myös miehen tupakkatehdas ja paperitehdas. Gustafista kerrotaan, että hän oli omassa talossaan perinteinen ja ankara patriarkka. Pojat koulutettiin ja tyttöjä kannustettiin hankkiutumaan hyviin avioliittoihin. Heitä valmisteltiin tuleviksi hyviksi äideiksi – mitä sillä siihen aikaan sitten tarkoitettiin. Perhe vietti kesät huvilassa, joka sijaitsee Hämeentien varrella ja on kaupungin omistuksessa ja avoinna yleisölle.


HUVILAELÄMÄÄ JA MAANVILJELYSTÄ

Annalan (kuva yllä) historiasta voimme lukea: Ensimmäisen huvilapalstan hankki kauppias Gustaf Otto Wasenius vuonna 1826 paikasta, jossa 1500-1600-luvuilla Helsinki oli sijainnut. Vuokraehtoihin kuului alueen maisemointi: maiden aitaaminen ja lehtikujanteen istuttaminen Itäisen Viertotien varteen sekä hienon maalaispaikan rakentaminen.

Alueen aiemman haltijan kalastaja Jernmarkin asuinrakennus purettiin 1830. Tuolloin aloitettiin uuden huvilan rakentaminen. Seuraavana kesänä siinä tiedetään jo asutun, vaikka huvilan katsotaan valmistuneen varsinaisesti vasta vuonna 1832. Annala on Helsingin vanhimpia ja mahdollisesti jopa vanhin säilynyt huvila. Heti alueen siirryttyä Waseniusten hallintaan 1826 myös puistoa alettiin rakentaa. Kallioista maastoa muotoiltiin räjäyttämällä ja täyttämällä muualta tuodulla maa-aineksella. Huvilan ja muidenkin rakennusten kivijalkojen kivet louhittiin alueen kalliosta. Kiviä käytettiin myös puiston pengerryksiin sekä Viertotietä reunustaneeseen aitaan. Alueelle istutettiin jalopuita ja hedelmäpuita.

(https://annalanhuvila.wordpress.com/2019/02/04/huvilan-omistajat/)

Huvila oli ollut Gustafin ja hänen ensimmäisen vaimonsa yhteinen projekti, ja huvila sai vaimon mukaan nimensäkin (Anneberg, Annala). Johanna oli ollut pappilan ja samalla maatilanpitäjän tytär. Hänen aikanaan kaupunkilaiskauppiaan pojasta Gustafista sukeutui myös maanviljelijä. Johannan aikana Annalaan rakennettiin arkojen kasvien talvehtimista varten talvipuutarha eli orangeria. Kansallisbiografiassa kerrotaan Gustafista: https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/3683

"Annalan huvilan ympärillä hän harjoitti jo varhain maanviljelystä, mutta 1840-luvulla viljelytoiminta laajeni entisestään, ja hän vuokrasi itselleen Viikin Latokartanon sekä Koskelan tilan. Kaupungin varakkaimpiin kuuluvasta kauppiaasta tuli myös seudun huomattavimpia maanviljelijöitä. Wasenius kokeili jatkuvasti uusia ja eksoottisia lajikkeita, ja tilalle hankittiin kasvatettavaksi niin persialaisia meloneja kuin arabialaisia täysverihevosiakin. Hänellä oli myös Uudenmaan läänissä yksinoikeus apteekeissa myytävien iilimatojen kasvattamiseen."

JOHANNA ÄITINÄ

Johanna oli joutunut seuraamaan Sofia-siskon lapsien kuolemaa. Kun Johanna odotti ensimmäistä vauvaansa, sisar oli saanut jo kolme lasta, joista kaksi vanhinta oli kuollut siihen mennessä ihan pieninä, Sofian myöhemmin syntynyt neljäs lapsi kuoli neljävuotiaana. Kolmas lapsi Justus Vilhelm kuoli myöhemmin 18-vuotiaana. Sitä Sofian ei tarvinnut enää surra, koska oli itse kuollut viisi vuotta aikaisemmin.

Johanna tuli äidiksi vuoden kuluttua häistä ja tytär sai nimekseen Maria Elisabeth. Johanna synnytti vielä kolme muuta lasta. Nuorimman ollessa vauva kuoli esikoistytär kahdeksanvuotiaana ja nuorimmainen kuoli myöhemmin kolmivuotiaana. Johannan lapsista eli aikuiseksi tytär Johanna ja poika Valfrid.

Gustaf kuoli kymmenen avioliittovuoden jälkeen ja iso taloa jäi asumaan Johanna lapsineen, poikapuoli Adolf perheineen ja palveluskunta. Johanna ei avioitunut enää uudelleen, vaan eli 50-vuotta leskenä. Annala jäi myös Adolfin hallintaan ja henkikirjoista ilmeni, että siellä asui ympäri vuoden perheineen puutarhamestari kaksi renkiä ja yksi työmies.

Johanna sai maistaa isoäitiyden ihanuutta, kun aviomiehen lasten perheisiin alkoi syntyä lapsia. Omien lasten avioitumista hän sai odotella. Äitinsä nimen saanut tytär Johanna avioitui 30-vuotiaana ruotsalaisen Fredrik August Almgrenin kanssa, josta tuli myöhemmin Ruotsin rautatiehallituksen ylijohtaja. Tytär sai kaksi tytärtä, mutta perhe asui kaukana Tukholmassa. Johannan pojan perheeseen syntyi ensimmäinen lapsi seitsemän vuotta myöhemmin ja Johanna sai nauttia isovanhemmuuden ihanuutta. Perhe asui Helsingissä lähellä Johannaa. Perheeseen syntyi neljä lasta. Voin kuvitella, että vanhalle Johannalle nuorin lapsenlapsi Karl Axel tuli rakkaaksi. Niin kävi, että hänestäkin Johanna joutui luopumaan. Poikavauva kuoli kymmenkuisena. Johanna itse eli vanhaksi ja ehti nähdä viiden biologisen lapsenlapsensa kasvavan ja luultavasti myös seuraavaa polvea, koska kuoli vasta 86-vuotiaana. Hänet haudattiin Waseniuksen sukuhautaan, johon oli haudattu myös aviomies ja hänen kaksi edellistä vaimoaan.


Mielestäni suvun surullisin äititarina kuuluu Olga Gummerukselle, joka oli Johannan Elisabet-sisaren tyttären tytär. Hän on tehnyt Forssan kirkon alttarin lasimaalaukset. Olin ihastunut maalauksiin jo vuosikymmeniä sitten, jolloin en vielä tiennyt, että kuulumme samaan sukuun. Olga on alla olevassa kuvassa alimpana miehensä kanssa. Johanna oli Olgan isotäti.

Olga oli kohdannut paljon kuolemaa. Vanhempien ja rakkaan isoäidin kuoleman lisäksi, hän oli kolmevuotiaana menettänyt siskovauvan. Perheen vanhimpana hän oli varmasti joutunut hoitamaan pienempiään ja neljätoistavuotiaana herkässä iässä hän oli luultavasti ehtinyt kiintyä perheen nuorimmaiseen kahdeksankuukautiseen Margareta-vauvaan ennen tämän kuolemaa.

Oletan, että Olgan olisi ollut helppo uskoa kuoleman jälkeiseen jälleennäkemiseen. Olihan hän kuullut isoisoisänsä Pehrin riemastuneesta reaktiosta kuolinhetkellä. Suvussa oltiin varmoja, että hän näki silloin aikaisemmin kuolleen rakkaan vaimonsa Lisetten. Olga maalasi mielellään lapsia, ehkä hän toivoi ja uskoi näkevänsä myös omansa paikassa, jossa "on kyyneleet pyyhitty pois".

Olgan suuri suru oli se, ettei hänellä ollut elossa omaa lasta. Helmikuussa 1905 hän oli synnyttänyt tytön, joka sai hätäkasteessa nimen Beata. Vauva kuitenkin kuoli kahdeksan päivän ikäisenä heikkouteen ja on haudattuna Hietaniemen hautausmaalle samaan hautaan Olgan kanssa hänen miehensä suvun (Ehrström) sukuhautaan. Olga oli myös synnyttänyt neljä vuotta Beatan jälkeen kuolleen pojan, josta ei ole mitään tietoja kirkonkirjoissa. Olgan äiti oli kirjoittanut sisarelleen Beatan kuoleman jälkeen: "Jumala suokoon, että hän pystyy näkemään Hänen johdatuksensa". Kun poikavauva syntyi kuolleena, se oli "Niin raskasta, ettei siitä koskaan puhuttu".

HAUTAJAISIA

Suuressa suvussa oli usein hautajaisia. Niissä veisattavat virret ovat tarkoitettu tuomaan toivoa ja lohdutusta läheisten elämään. Etsin hautajaisvirttä, joka olisi ollut jo Claudius Collanuksen ajan virsikirjassa 1600-luvulla ja joka olisi vielä nykyisessä virsikirjassa. Sellainen on virsi 242, jonka suomalaiset sanat on muokannut uusimpaan virsikirjaan Anna-Maija Raittila.

Siinä keskeisenä ajatuksena on toivo ja ruumiin ylösnousemus. "On ruumiimme maatuva maaksi, vaan nouseva mullasta kerran." Olen käsittänyt Paavalin opetuksesta (Ensimmäinen Korinttilaiskirje, 15.luku), että saamme uuden ylösnousemusruumiin, joka on kirkastunut versio tästä usein jo raihnaiseksi käyneestä ruumiista.

Sunnuntaisin kirkkokansa tunnustaa jumalanpalveluksessa, että me uskomme ruumiin ylösnousemiseen. Myös hautajaisissa saatetaan lukea uskontunnustus. Tiedän, että nykyaikana on pappeja, jotka eivät usko "niin kuin kirkko opettaa" ja siksipä ilahduin, kun Tarja Halonen kertoi huhtikuussa Perjantaiohjelmassa omasta uskostaan. Hän sanoi kuuluvansa evankelisluterilaiseen kirkkoon niin kuin suuri osa meistä ja sanoi: "Me uskontunnustuksessa uskotaan jo ruumiin ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään." https://areena.yle.fi/1-3768892

Kun kuolema on ollut niin paljon läsnä esivanhempien elämässä, usko ja jälleennäkemisen toivo on auttanut selviytymään – ja virret!

Tauno Väinölä kertoo netissä virrestä 242:

Jaakko Haavio on sanonut tästä virrestä: "Niin kauan kuin kirkkomme hoitamissa hautauksissa tämänsisältöinen virsi kaikuu, olemme oikealla tiellä, mitä tulee katsomuksiin elämästä, kuolemasta, ihmisestä, Jumalasta, ikuisuudesta ja Jumalan kansan kirkkauden toivosta."

1.
Jo vaietkoon vaikerrus, itku,
ei surra nyt, ystävät, auta.
Ah, Herrassa pois nukkuneille
on autuuden porttina hauta.

2.
Me toivossa hautaamme heidät,
ja toivona on sana Herran.
On ruumiimme maatuva maaksi,
vaan nouseva mullasta kerran.

3.
Nyt maailman myrskyistä päässyt
on kätkössä turvallisessa.
Nyt nukkuu hän, vaan herää kerran
taas uutena kirkkaudessa.

4.
On saapuva autuas aamu
ja valtansa jättävä tuoni.
Niin elämä kuoleman voittaa
ja taas sydän sykkii ja suoni.

5.
Kun virkoaa kylvetty siemen,
sen vaikka on kätkenyt multa,
se mullasta nostavi korren
ja tähkänä kiiltää kuin kulta.

6.
Niin ruumiskin kirkkaana nousee.
Se oltuaan multaa ja maata
saa lämpimän elämänliekin
ja uupua ei enää saata.

7.
Maa, siis ota nyt tämä ruumis,
se ollut on temppeli Herran.
Ja Luojansa kutsusta nousee
se täydellisyyteensä kerran.

8.
Jää rauhaan! Nyt peittele, multa,
ja varjele saamasi laina.
Ken Poikansa kuolleista kutsui,
on luotunsa muistava aina.

9.
Sen aamun jo valjeta anna,
kun toivomme riemulla täytät
ja itsesi, elämän Herra,
jo kasvoista kasvoihin näytät.

Virsi oli minulle tuntematon, enkä löytänyt sitä laulettuna netistä. Löysin Ruotsin kirkon virsikirjan version 623 laulettuna. Voipa olla, että esi-isä Claudius lauloi virttä, joka oli lähempänä sitä ruotsalaista versiota ja sävelellä, joka on laulajalla. Suomalaisen virsikirjan virren säveltäjäksi on merkitty Rudolf Lagi 1868.

https://www.youtube.com/watch?v=1wNiLA25qhc