ÄITINI MUISTOALBUMI JA 12-VUOTIAS MINÄ
Äidin kuolemasta on jo yli kolmekymmentä vuotta, mutta vasta tänä vuonna sain nähdä hänen lapsuutensa muistovärsyalbumin. Se oli isän selvittämättömien papereiden joukossa, jotka olivat siirtyneet tyttärelleni veljeni kuoleman jälkeen. Muistokirjassa oli Mikkelin yhteiskoulun ensimmäisen luokan tyttöjen kirjoittamia muistoja vuodelta 1922-1923. Olipa siellä opettajienkin kirjoittamia muistovärsyjä, mutta tähän olen laittanut vain yhden, jonka oletan olevan runoilevan rehtori Jooseppi Sajaniemen omaa tuotantoa.
Jooseppi Sajaniemi oli ollut aikaisemmin Forssan yhteiskoulun rehtori ja hän oli perustanut Santeri Nuortevan kanssa Forssan Sanomat -nimisen lehden. Hän oli kirjoittanut joitakin paikallishistoriaa käsitteleviä julkaisuja. Sajaniemi tunnettiin paikkakunnallamme ja laajemminkin aikaansaavana kulttuurivaikuttajana. Mikkeliin oli perustettu yksityinen yhteiskoulu vuonna 1905. Sajaniemeä toivottiin sen johtajaksi, ja hän vastasi kutsuun myöntävästi vuonna 1907. Ensi töikseen hän joutui rakennuttamaan koululle oman rakennuksen. Alla Mikkelin museon kuva hienosta yhteiskoulusta.
Oman toimensa ohella Sajaniemi toimi mm. toverikunnan kuraattorina 1907-1940, ja ohjasi oppilaitten taiteellisia harrastuksia. Hän toimi kuusi vuotta myös kaunokirjallisen viikkolehden Vipusen päätoimittajana. Hän soitti amatööriorkesterissa ja harrasti laulua. Sen lisäksi hän osallistui kunnallispolitiikkaan ja oli todella monien yhdistyksien ja organisaatioiden hallituksissa. Lisäksi hän oli seitsemän lapsen isä. Alla on Genissä oleva kuva Sajaniemestä.
ÄITINI LAPSUUS
Kuvassa äiti on n. 8-vuotias
Jostain syystä äiti ei kertonut lapsuudestaan ja nuoruudestaan juuri mitään. Ensimmäinen lapsuusmuisto, jonka kuulin oli se, että hän oli ampunut veljeään jalkaan jousipyssyllä. Toinen muisto on se, kun hän joutui neljätoistavuotiaana lähtemään talvella yksin potkukelkalla monen kilometrin päästä nuorten jostain kokoontumisesta kesken kotiin, koska heillä oli kotona seurat. Kolmas asia oli se, että äiti ei osallistunut talon ulkotöihin vaan sai olla sisällä, koska teki ruoat ja kutoi perheelle sukkia ym., ja samalla hän saattoi lukea kirjoja. Isästään hän puhui ihailevasti. Kun saimme käsiimme hänen sisarensa päiväkirjat, niistä kuvastui perheen lämmin ja huumorintäyteinen ilmapiiri.
Olin jo keksi-ikäinen, kun äiti kertoi aloittaneensa oppikoulun Mikkelissä. Olin aikaisemmin saanut tietää, että he olivat muuttaneet Pieksämäeltä Mikkelin maalaiskuntaan, kun ukkini oli ostanut sieltä Rämälän kylästä Valkolan hovin. Muistan äidin näyttäneen minulle kuvan talosta, joka oli varsin vaatimaton nimitykseen nähden. Päärakennuksessa oli kuitenkin yhdeksän huonetta ja se oli ollut aikoinaan aatelisten omistama kartano suurine maa-aloineen, mutta oli viime vuosisadan alussa pinta-alaltaan tavallisen maatilan kokoinen.
Myöhemmin talo sai jatkosodan aikana kunniakkaan tehtävän, kun sinne sijoitettiinTiedotuskomppania 1, jossa Olavi Paavolainen oli päällikkönä, ja siitä ajasta hän kertoo kirjassaan Synkkä yksinpuhelu. - Kuva alla on Suomen maatilat -kirjasta.
Äitini perheessä oli Valkolassa asuttaessa seitsemän lasta ja vanhimmat olivat kouluiässä, mutta Rämälän kylässä ei ollut kansakoulua. Ukkini perusti koulun heidän kotiinsa ja hankki opettajiksi Höltän pariskunnan, joka myös asui piharakennuksessa. Äitini leikkitoverina oli omien sisarusten lisäksi häntä vuotta nuorempi Hölttien Risto, joka oli siihen aikaan vanhempiensa ainoa lapsi. Risto Höltästä tuli myöhemmin varsin tunnettu kommunisti ja Kuopion läänin maaherra.
Oli osittain Hölttien ansiota, että äiti ja hänen vanhempi veljensä lähetettiin oppikouluun. Mikkeliin oli matkaa noin kahdeksan kilometriä, eivätkä linja-autot vielä kulkeneet siihen aikaan. Ainoa mahdollisuus oli hankkia koulukortteeri. Höltän Risto aloitti oppikoulun samaan aikaan äidin kanssa Mikkelin yhteiskoulussa. Äiti oli silloin jo kaksitoistavuotias ja Risto oli vuotta nuorempi. Voin olettaa, että Valkolassa herättiin maanantaiaamuisin varhain ja ukki Aapeli tai joku renki kyyditsi hevosella kolme koululaista kirjoineen ja viikon eväineen Mikkeliin ja lauantai-iltapäivänä heidät haettiin kotiin. Oletan myös, että äitini 15-vuotias sisar jäi haikeana katsomaan nuorempien sisarusten lähtöä. Hänellä ei ollut ollut aikoinaan mahdollisuutta mennä oppikouluun. Perheen vaiheista olen kirjoittanut enemmän>>> Hotit, tarinaa Pieksämäeltä
MUISTOALBUMISTA
Luokan tyttöjen kirjoittamissa muistovärsyissä kuvastuu voimakkaasti uskonnollinen ajattelu. Esimerkiksi Ester on kirjoittanut:
Muisto
Kun kuljet tunnolla puhtahalla
on helppo nukkua nurmen alla.
Allekirjoituksella Eräs on seuraava värsy:
Uhraa intos isänmaalle
uhraa voimas viimeinen.
Anna sydämmesi Jumalalle.
Nuori puhdas lämpöinen.
Maallista runoutta edustaa Vuokon muistovärsy:
Lyylille!
Käyköön tiesi kukkatarhaan
läpi laakson ihanan.
Jossa sitten ruusut parhaat
onnea sulle toivottaa.
Mukana oli yksi ainoa sellainen värsy, joka oli tuttu omasta lapsuudestani. Marita toivoo:
Kolme sanaa sinulle
Ole ystävä minulle
Muisto
Kataja kyllä kaunis on
vaan ruusu on kaunihimpi.
Äiti kyllä rakas on
vaan Jeesus rakkahampi.
N.N.
Lyylille
Rakasta suurta, totta,oikeaa
Se henkeäkin nostaa puhdistaa
Rakasta kaikkea, min luonut on.
Jumala voimassansa verraton.
Luokkatoverisi Nelli
Lyylille
Hiljaa sulle hauta luodaan
Hiljaa siihen lasketaan
Hiljaa sitten kyynelillä kastetaan.
AH
Onni ei tule etsien
Se tulee eläen
Onni ei tule ulkoa, se nousee rinnasta.
Jos nousee – Jos ei –
niin herätä se sieltä
Se kuulee omantunnon kieltä –
ja nousee.
Koulutoverisi Armi
Muisto
Onnen ilon aikoja
mä sulle toivotan,
sempä tähden tämän
värssyn sulle kirjoitan
Mikkelissä 5.4.1923 Sirkka
Muisto
Kun sä lähdet
kulkemaan
elon tietä kapeaa
Luota itses Jumalaan
hän sut pitää omanaan
toiv. Rauha
Lyylille!
Te pienet linnut
pitkäsiivet te jälleen saavutte
pohjolaan on niili kaunis
ja maa on lämmin
miks ette viihtyneet
kuitenkaan.
Kirjoitti luokkatoverisi Synnöve
Lyylille!
Jeesus kun ohjaa selvä on tie
myrskyjen halki hän kotihin vie.
Silloin kun aallokko uhkaavan näyttää.
N.N.
12-VUOTIAS MINÄ
Kun perehdyin äitini albumiin, minun oli pakko mennä lukemaan päiväkirjaani, nin vieraalta Mikkelin 11 - 12 vuotiaiden maailma tuntui. Täysin erilainen maailmahan töölöläistytön päiväkirjasta tuli vastaan. Päiväkirja alkoi maaliskuussa 1956 ja yllä oleva kuva poninhäntäisestä Anjasta on otettu samassa kuussa. Haaveilin toisenlaisesta elämästä. Meillä ei ollut levysoitinta, eikä minulla vielä ollut omaa huonetta.
Piirsin kuvan siitä, millaisessa ympäristössä olisin halunnut elää.
12-vuotiaasta itsestäni minulla ei ole kunnollista kuvaa. Minulla oli ollut aikaisemmin letit ja neuvottelujen jälkeen sain leikkauttaa poninhännän. Seuraavana syksynä sain 13-vuotiaana luvan monien neuvottelujen jälkeen leikata lyhyen tukan. Sitä piti juhlistaa valokuvaamossa käynnillä.
Minulla ei ollut oppikouluaikana muistovärsyalbumia, se olisi ollut minusta lapsellista. Jos sellainen olisi ollut, ei siellä varmastikkaan olisi kirjoitettu Jumalasta tai Jeesuksesta.
Elämäni ensimmäisen päiväkirjan aloitin 12-vuotiaana maalIskuussa. Kirjoitin kuukauden verran melko säännöllisesti ja sittten jatkan elämäni kuvaamista vasta syksyllä, lokakuussa. Seuraavana on lyhyt katsaus ensimmäisen kuukauden teksteihin.
Päiväkirjassa esittelen ensin itseni ja tunnuin olevani ihan tyytyväinen ulkonäkööni, tosin olin mielestäni liian pitkä. Sitten seurasi perheen esittely ja opettajien esittelyt ja pilakuvat. 20.3. kirjoitan presidentin vaaleista. Ensin haukun Kekkosta ja kerron vihaavani häntä sydämeni pohjasta. Sitten kirjoitan: "Äiti sanoi että kukapa sen tietää vaikka myöhemmin sanottaisi että oli se silloin hyvä että se Kekkonen oli presidentinä. Niin kukapa sen tietää. Mä olin ennen kansanpuoluelainen mutta enää en, sillä ne äänestivät Kekkosta Presidentin vaaleissa ja ne äänet ratkaisivt Kekkosen voiton." Sitten kerroin, minkä puolueen olen itselleni valinnut.
Kerron kirjoista, joita olen lukenut ja ne ovat poikien seikkailukirjoja tai dekkareita ja kirjoitan: "Nytpäs huomaan ettei joukossa ole yhtään tyttökirjaa sillä Annat ja muut tyttökirjat luin 8-vuotiaana niin etten niitä paljon muista, mutta Sarasta ja Sarrista (Anni Swan) pidin hyvin paljon Pikku Heidin ohella."
Kun olen esitellyt opettajat ja piirtämäni pilapiirrokset heistä, jatkan: "Oppilaista mainittakoon luokan villein tyttö (minä) luokan määräilijä ja räpättäjä Satu X luokan diiva Irmeli X ja myös Kirsti X priimus kaikissa aineissa Inkeri X ja Anneli X. pojista on Tauno X ihan tosi nero Seppo X on lapsellinen hullu. Se on varmaan istunut elämässään kymmen tuntia jälki-istunnossa"
Sitten ilmoitan osaavani slangia: "Tässä pienoinen näyte: Yks sussu ja jannu jorasivat Lintsillä sit se jannu sextas sitä sussuu ja sit ne lähti sen jannun felolla rantsuun siel oli junkkei bossis ja sit se friidu tsuppas yhen botsin ja ne duunas sen felon sinne botsiin ja sil ne lähti stailisti toiselle rantsulle ettei se poltsu sais niitä bossiin. Sit siel toisel rantsul ne meni kuppikseen ja se jannu otti rotsin pois ja se sussu duunas strektinsä naulaan ja sit ne meni istuu fönsteri platsille." - Todellisuudessa en tuollaista kieltä käyttänyt, slangisanoja vain vilahteli siellä täällä.´
Viimeinen merkintä 12-vuotiaana on huhtikuun lopulta. Iloitsen kevään tulosta ja kerron meneväni siskon kanssa kävelylle, ja otan kameran mukaan, sillä aion ottaa hänestä valokuvan. Kuukauden ainoa vastoinkäyminen tuntui olevan Kekkosen valinta presidentiksi.
SUHDE JUMALAAN
Jumalasta ei ole koko päiväkirjassa mitään mainintaa, sillä olin jo aikaisemmin päättänyt lakata uskomasta Jumalaan tai mihinkään yliluonnolliseen. Lakkasin rukoilemasta iltarukoustakin. Ankara isäni ja lempeä äitini yrittivät hallita minua, mutta aloin elää kaksoiselämää. Kotona en uskaltanut kapinoida avoimesti, mutta kodin ulkopuolella tein yhtä ja toista. Kokeilin tupakkaakin yksin Missisipin kalliolla. Kaksi luokkatoveria sai minut mukaansa näpistämään ensimmäisen kerran itsepalvelumyymälästä. Soittelin kavereiden kanssa ihmisten ovikelloja ja häiriöpuheluita jne. Jos jäin joskus jostain kiinni, kielsin kaiken. Äiti yritti saada minusta totuuden esiin, mutta pysyin lujana.
Myöhemmin ne kaksitoistavuotiaana tehdyt rötökset tulivat esteeksi, kun olisin rippileirillä halunnut tehdä uskonratkaisun. Meillä oli leirin isäntänä Kalevi Lehtinen ja viimeisenä iltana sai jättää kysymyksiä, joista kolmeen vastasi Kalevi. Kysyin, täytyykö sitten, kun tulee uskoon tunnustaa (äidille), mitä on tehnyt ja valehdellut. Kalevi vastasi epämääräisesti, eikä puhut armosta mitään. Päätin että uskovaiseksi en rupea, en ota sitä riskiä, että pitää kuitenkin tunnustaa. Tosin varsinainen ateismikauteni päättyi leirillä. Kuusitoista vuotta myöhemmin tajusin armon suuruuden ja sen, että emme pelastu tunnustamalla ihmisille vaan uskomalla Jeesuksen sijaissovitukseen. Sain kirjeessä myöhemmin julistaa äidilleni ja itselleni synninpäästöt ilman ehtoja. Meistä tuli uskonsisaret ja rukoilimme myös yhdessä eikä vanhoja syntejä kaiveltu - nehän oli Jumala antanut anteeksi.
LEMPILAULUNI
Kävin pyhäkoulua kaksivuotiaasta asti. En tiedä, opinko siellä vai naapurissa mielestäni ihanan laulun. Enemmän yhdistän sen naapuriin ja kahteen uskovaiseen tätiin, jotka viettivät siellä paljon aikaa. Voin kuvitella näiden muistoalbumin tyttöjen laulavan hartaana sitä minunkin rakastamaa laulua: Onpa taivaassa tarjolla lapsillekin. Kuuntelin äsken sen sanoja ja ajattelin, miten vähän nuo 11 - 12 vuotiaat tytöt noista sanoista ymmärsivät. Kovin olivat lakihenkisiä heidän värsynsä. Laulun alkuperäinen teksti on englantilaisen virsirunoilijan Albert Midlanen käsialaa. Midlane kirjoitti satoja lasten hengellisiä lauluja, joista monet levisivät nopeasti eri maiden pyhäkouluihin. Hänen tyylinsä oli lämmin, yksinkertainen ja lapsille suunnattu – juuri sellaista, jota 1800‑luvun kasvava pyhäkoululiike kaipasi. Lina Sandell käänsi sen ruotsiksi 1869 ja siitä tuli todella suosittu Ruotsissa. Ensimmäinen suomennos julkaistiin 1883 ja uudempi 1916. Sävelmä on joidenkin tietojen mukaan amerikkalaisesta kansanlaulusta ja joidenkin tietojen mukaan Frederik Engelken käsialaa. Sen laulaa seuraavana Eino Grön. Sanat ovat hieman erilaiset ja säkeistöjä on vähemmän kuin alla olevassa versiossa: KUUNTELE>>>
Aapeli ukki oli SLEYN eli Luterilaisen evankeliumiyhdistyksen kolportööri eli matkasaarnaaja. Kodissa on laulettu Siinoin kannelta ja siksi liitän tähän Siionin kanteleen mukaiset sanat (laulu 412).
SLEYN Siionin kanteleessa se on laulu 412 ja sanat ovat seuraavanlaiset.
1. Onpa taivaassa tallella lapsillekin, / jotka Jeesusta rakastavat, / kultakruunut ja valkeat vaattehetkin, / harput, joilla he soittelevat.
2. Tietä kultaista laulaen astelevat, / ovat seurassa enkelien. / Karitsan siellä kasvoja katselevat, / pyhää uhria syntisien.
3. Siellä lähteellä istua saa elämän, / ja sen puusta he nauttien syö. / Isän kirkkaus loisteen luo lämmittävän, / poissa on pelko, kuolema, yö.
4. Pyhän istuimen ääreltä kristallinen / joki virtaa, ja siitä he juo. / Ilovirsi ja kiitos soi onnellinen: / he on päässeet jo Jeesuksen luo.
5. Kyllä tallella on, kyllä tallella on, / kyllä lapsille tallella on. / Siellä taivaassa on ilo loppumaton, / ja se lapsille tallella on.