ÄITISUHTEITA KIRJOJEN SIVUILLA

Luen aina kiinnostuneena elämäkertoja ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän puhdas fiktio viehättää. Äitienpäivän viikonloppuna kuuntelin Irja Askolan (kuva Aarne Ormio/Kirkon kuvapankki) ja Jipun (kuva kääntyi vahingossa peilikuvakseen, mutta sopii kirjan sisältöön) elämäkerrat. Elämät ja kirjat olivat todella erilaisia mutta mielenkiintoisia. Jippua  olin kuunnellut livenä erilaisissa hengellisissä tilaisuuksissa ja tuntenut häntä kohtaan syvää äidillistä ja ammatillista myötätuntoa. Irja Askolan kanssa olemme liikkuneet eri kirkollisissa piireissä, en ole koskaan kuullut hänen puhuvan.

Anu Mattson oli kirjoittanut sankaritarinan Irja Askolasta ja äänitteen lukija tuntui eläytyvän päähenkilön sankaruuteen. Jippu luki itse minä-muodossa yhteistyössä Kai Kortelaisen kanssa kirjoitetun kirjan, jossa viiltävästi kuvataan uhrin elämää ja samalla korostetaan, että hän oli itse se pääkonna, joka aina sössi oman elämänsä. Sekä Anu Mattson että Kai Kortelainen ovat taitavia kirjoittajia ja siksi kirjat olivat elämyksiä ja imaisivat mukanaan kahteen erilaiseen maailmaan.

Irja Askolan aikuisuuden toimintaympäristönä oli ja on kirkko ja sen feministiteologiset ympyrät sekä erilaiset kristilliset kansainväliset verkostot. Jipun aikuisuuden ympäristöinä olivat kirkko ja kirjava määrä erilaisia uskonnollisia suuntauksia ja lisäksi musiikkimaailma hyvine ja huonoine puolineen. Eräänä elämän avainkokemuksena oli molemmilla ollut hengellisen väkivallan uhriksi joutuminen. Jipun elämässä erilaiset traumat vaativat jo varhain hoitajaa ja yhteiskunnan auttamiskoneistot tulivat mukaan. Hän oli mielestään alkoholisoitunut jo nuorena Kauniaisten nuorisoporukoissa ja huumeet olivat tulleet myös tutuiksi.

Etsin kirjoista tarinaa päähenkilöiden äitisuhteista kuten aina elämäkertojen äärellä. Mitä siitä kerrotaan ja miten ja mitä jätetään kertomatta. Irja Askola ilmoittaa, että hänellä oli hyvä äitisuhde. Tarinasta välittyy toisaalta äidin ihailu ja samalla etäisyys äitiin, jolla oli omia salaisuuksia ja jolle lapsi ja nuori ei voinut salaisuuksiaan kertoa. Äidin rakkauden pääkohteena oli ollut nuorempi sisar. Jipun kirjassa ei äidille heru ihailua. Pappilan kulissiperheessä kasvaneen äidin Elorinteen perheen ympärille rakentamat kulissit revitään julmasti maahan. Kumpikin päähenkilö etsi ja löysi ymmärtäviä, korvaavia äitihahmoja. Jippu sai jopa virallisen sijaisäidin ja oli myöhemmin 11 vuotta tapaamatta omaa äitiään, kunnes elämän pohjakosketus sai hänet hakemaan äidiltään turvaa ja anteeksiantoa. Kummastakin kirjasta välittyy äitikaipauksen varjo.

Kumpikin koki vanhempiensa avioliitot epäonnistuneiksi ja vanhempiensa välit etäisiksi. Molemmat olivat erittäin kiintyneitä isäänsä, ja molempien isillä oli alkoholiongelma. Molemmat menettivät lapsena isänsä, Jippu avioeron takia ja Irja Askola kuoleman kautta. Kummankaan aikuisuuden miessuhteet eivät noudata keskiarvokaavaa.

Molemmat pohtivat kirkon tehtävää ja merkitystä ihmisten elämässä ja ottivat kantaa tämänhetkiseen kirkon yhteen keskeiseen puheenaiheeseen: Seksuaalisten vähemmistöjen asemaan ja oikeuksiin kirkossa. Molemmat tunsivat sympatiaa seksuaalisia vähemmistöjä kohtaan. Jippu näki kysymyksen monivivahteisemmin. Hän tunsi hyvin myös pimeyttä, joka liittyi ilmiöön.

Kirjat piirsivät kuvan kahdesta pohtivasta, verbaalisesti lahjakkaasta naisesta, joista toinen oli menestynyt myös opinnoissa. Molemmat ovat luovia ja kiteyttävät ajatuksiaan runoiksi. Kummankaan kirjan teemana ei ole äitisuhde, vaikka se niistä välittyykin. Seuraavana käsittelen kirjoja, jotka ovat keskittyneet enemmän äitisuhteeseen.

BESTSELLEREITÄ

Äiti ja unelmat

Hanna Brotheruksen viime vuonna julkaisema, huippupainokset myynyt kirja "Ainoa kotini" kuuluu sarjaan autofiktio. Se tarkoittaa kertomusta omasta elämästä niin kuin sen muistaa ja / tai miten siitä haluaa kertoa. Kirjan alkulehdellä lukee "Romaani", mutta enimmäkseen se on totisinta totta. Olin kuunnellut vuosia sitten hänen tarinaansa elämästään senioripsykologien tapahtumassa. Teemana oli ollut vanhempien estämä unelman toteuttaminen ammatista tanssijana. Kirjassa rosoinen ja vaikea äitisuhde kuvataan tavalla, johon on helppo samaistua. Riipaisen avoin kirja on saanut paljon vastakaikua. Olin helpottunut tiedosta, että äiti oli kirjan luettuaan halannut tytärtään ja sanonut: "Hanna, tästä on hyvä jatkaa".

Ruotsalaista äitikapinaa

Kerstin Thorvallin kirja "Ehdottomasti kielletty" oli aikansa sensaatio Ruotsissa. Kirja auttoi aikoinaan minua prosessoimaan omaa äitisuhdettani ratkaisevalla tavalla. Kirja kosketti minua syvältä, koska luin sen otollisella hetkellä. Poimin sieltä tuttuja kaikuja ja tuntemuksia. Niin paljon oli kotona ollut ehdottomasti kiellettyä. Kun kirjoitin Äiti-kirjaani lainasin sen uudestaan kirjastosta, mutta sillä hetkellä en enää tarvinnut sitä ja näin kirjailijan sairaan ja pimeän puolen, jonka koin vieraaksi itselleni.

Kirjasammon arvostelija lataa: "Thorvall räjäyttää tässä kerralla rikki perinteisen kuvan työteliäästä ja hyvinmenestyvästä toimittajasta ja arvostetusta nuorisokirjailijasta kääntämällä näkyviin mielensä toisen ja sairaan puolen. Teos herätti koti-Ruotsissa sekä kirjallisten että yleisöpalstojen myrskyn, ja vilkkaasti siihen on otettu kantaa meilläkin jo muutaman otteen perusteella. Thorvall hyökkää sokeasti yhä elossa olevan äitinsä kasvatusmenetelmiä vastaan ja syyttää häntä seksikieroutumistaan ja himostaan kaikkeen kiellettyyn tällä alueella. Mielestäni tällainen sairaskertomus ei ketään auta, koska tekijä ilmeisesti yhä on liian sairas nähdäkseen minäumpionsa ulkopuolelta edes itseään saati erottamaan äitiparkansa toiminnan taustoja ja vaikuttimia."

Timo Hämäläinen kirjoittaa Helsingin sanomissa 90-luvulla: " Kirjan pääpointti on siinä, miten sen päähenkilö Anna yrittää lukuisilla sukupuolisillakin suhteilla nuorten miesten kanssa vapautua äitinsä suojelevasta varjosta. ... Äitisuhde ehti saada sovintonsa ennen äidin kuolemaa."

Kun luin kirjan vuonna 1977, elämäni oli seesteistä, minuun ei tehnyt vaikutusta kirjan seksuaalinen teema, mutta pyristelin sen avulla irti äidin "suojelevasta varjosta". Vuonna -77 se vielä vaikutti haitallisesti elämässäni, 90-luvulla en tarvinnut enää Thorvallin kapinan sivustatukea.

Toinen Ruotsia kuohuttanut äitiprosessointikirja oli kansainvälisesti tunnetun kasvatusguru Anna Wahlgrenin tyttären Felicia Feldtin kirja äidistään (Näkymätön tytär, 2012). Wahlgren on ollut naimisissa seitsemän kertaa ja hänellä on yhdeksän lasta. Siinä joukossa Felicia on tuntenut olevansa äitinsä hylkäämä ja toteaa, että äiti oli ollut promiskuiteetissa elävä, lastensa hoitoa laiminlyövä ja heitä uhkaileva alkoholisti, jonka lukuisat miesystävät lisäksi ahdistelivat häntä seksuaalisesti. Tunsin myötätuntoa Felicia Feldtiä kohtaan, mutta kirja ei muuten kolahtanut minuun niin kuin Thorvallin kirja ensilukemalla oli kolahtanut. Ymmärrän, että joku hyvinkin löytää siitä vertaistukea. - Näkymättömiä tyttäriä on paljon.

ERILAISIA ÄITEJÄ

Kun luen elämäkertoja, saatan alkaa verrata toisen elämää omaan elämääni. Etsin aina päähenkilön  kertomuksesta sitä, miksi hänestä tuli sellainen kuin tuli. Varsinkin päähenkilön kertomus omasta äitisuhteestaan on avain, jonka avulla yritän ymmärtää ihmisen ratkaisuja. 

Aloin miettiä ystäväpiiriäni, jossa äidit ovat jo vainajia. Mieleeni tuli erilaisia äitityyppejä, joille olisi voinut antaa leimoiksi: Välinpitämätön / Katkera / Kulisseja kannatteleva salailija / Torjuva / Vaativa vaikuttaja / Tyttärelleen mustasukkainen / Huolestunut paranoidikko / Tyttären kautta elävä / Kylmä äitiyttä suorittava / Päihdeäiti /

Minun äitini leima olisi ollut Lempeä huolestuja. Kuvassa olen äidin rinnalla myrtsi murkku, josta oli syytäkin olla vähän huolissaan.

ÄITISUHTEENI

Äiti piti minusta kiinni henkisesti lempeän rautaisella otteella. Minulla ei koskaan ollut sellaista tunnetta, että äitisi olisi hylännyt minut jossain tilanteessa. Sain äidin läheisyyttä niin paljon kuin vain olisin halunnut, mutta jostain syystä en muista hakeneeni hänen läheisyyttään kovin hanakasti. Koin toisaalta, että äiti arvosti minua - tavallaan. Aina kun liikuimme yhdessä, hän esitteli minua tuttavilleen äänessään ylpeyttä: "Tässä on meidän Anja." Jouduin aikuistuttuani huomauttamaan, että minut sopisi esitellä ihan koko nimelläni eikä meidän Anjana. En kertonut äidille salaisuuksiani, mutta äidille saattoi aina kertoa huolensa ja vielä aikuisena pahan paikan tullen tartuin puhelimeen, kunnes menetin hänet dementialle.

Tarkoitukseni oli skannata Äiti-tytär kirjani kotisivulleni äitienpäiväksi, mutta kotisivuni alusta ei toiminut niin kuin toivoin. Sain korjattua ongelman osittain ja nyt kirja löytyy https://www.psykotieto.com/%C3%A4iti-ja-tyt%C3%A4r Viime viikon aikana sivuja siirrellessäni jouduin lukemaan kirjasta otteita ja huomasin, että nyt vanhana ymmärrän äitiä huomattavasti paremmin.

Kirjan syntyhistoria on sellainen, että ensin kirjoitin eräänlaisen kehyskertomukseen sijoitetun esseekokoelman ihmissuhteista ja syyllisyydestä ja tarjosin sitä Kirjapajalle, joka oli kustantanut sijaisvanhemmille tarkoitetun tietokirjani "Lainaksi annettu lapsi.". Kustannustoimittaja oli sitä mieltä, että teksti oli julkaisukelpoista, mutta fiktion kirjoittajana kannattaisi tulla ensimmäisen kerran julkisuuteen romaanilla. Kristillisen romaanin kirjoittajista oli pulaa. Hän kehotti minua laajentamaan jonkun esseistä romaaniksi. Minä tartuin ideaan ja päätin kirjoittaa esseen äitiaggressioni romaaniksi. Siitä tuli aika kamala, mutta lähetin käsikirjoituksen kustannustoimittajalleni. Kun menin kustantamoon palaveriin ja aloimme keskustella käsikirjoituksesta ja sen työstämisestä, sain melkein alkumetreillä idean: "Mitäs jos kirjoittaisin tästä aiheesta tietokirjan." Kustannustoimittajan mielestä ehdotus oli hyvä. Hän toivoi siihen sekä miehen että naisen äitisuhteen käsittelyä ja vielä tyttären äitinä toimimisen ongelmien käsittelyä. Suostuin asetelmaan ja aloin kirjoittaa. Sitten tuli puhelinsoitto, että jätetään se miesten äitisuhteen käsittely kuitenkin pois. Olin helpottunut. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisi ollut ehkä viisaampaa jättää myös tytärsuhteen käsitteleminen pois ja kirjoittaa kaksi kirjaa, jossa toisessa käsitellään aikuisen naisen omaa äitisuhdetta ja toisessa naisen tytärsuhdetta. Nyt kirjan on jättänyt lukematta moni sellainen, jolla ei ole tytärtä tai jolla ei ole ollenkaan lapsia. Jos minulla olisi koneella tallella käsikirjoitus, olisin tehnyt nettiin version, jossa käsitellään vain aikuisen naisen omaa äitisuhdetta. Romaanikäsikirjoitus, jonka tein äidistä ei mennyt hukkaan. Kirjoittaminen oli ollut itseterapiaa, omahoitoa. Pystyin sen jälkeen kirjoittamaan tasapainoisemman tietokirjan. Olen tänä päivänä onnellinen siitä, että minusta ei tullut kristillistä fiktiota kirjoittava romaanikirjailijaa.

Viimeinen kirjallinen julkaisu äidistäni on runo kirjassani: "Tunteita ja tarinoita"

ÄITINI LÄMPÖ

Äitini oli lämmin ja lempeä

kuitenkin opetti:

"Älä vaan luule

olevasi jotain."

En ihan totellut.

Oli jo ehtinyt

katsoa minua

kyllin usein

ilon ja ylpeyden silmin.

Ihmiselle syntyy sanaton itsearvostuksen tunne koko elämän pohjaksi, vauvaiässä, jos hän on voinut kokea tunteen, että äiti iloitsee hänestä ja että hän on äidille arvokas.

Olen kiitollinen äidille siitä onnellisesta vauva-ajasta, jonka hän minulle antoi sodasta huolimatta. Olimme heti syntymäni jälkeen 1943 kuukausia Helsingin pommituksia paossa Tammelan Mustialassa äitini ystävän Aili-sisaren luona, joka oli sikatalousopettaja. Aili oli todennut seuratessaan äitini lirkuttelua minulle, että hänkin on kokenut vastaavaa: Porsaisiinkin kiintyy kun niitä joutuu hoitamaan. Tarina kuvastaa suhdettamme ja äidin kirjeet isälle rintamalle kertovat syvästä kiintymyksestä minuun ja sekä minun että isoveljeni tarpeiden huomioimisesta.

YMMÄRRYS JA ANTEEKSIANTO

Jokainen, joka on yhtään pohtinut omaa äitisuhdettaan löytää sieltä rosoisuutta ja puutteita. On tärkeää tiedostaa äidin puutteet ja virheet ja antaa ne hänelle anteeksi. Se ei ole helppoa, mutta siihen saa pyytää Jumalalta tahdonvoimaa ja Pyhän Hengen antamaa rakkautta. Yhtä tärkeää on päästä vapaaksi omasta syyllisyydestä anteeksiannon ja armon turvalliseen syliin. 

Kun tulin uskoon yli kolmikymppisenä, salasin sen ensin pariksi vuodeksi äidiltä. En halunnut tunnustaa, että olin ollut väärässä ja hän oikeassa, enkä varsinkaan halunnut alkaa selvitellä äidin kanssa niitä satoja kertomiani valheita ja muita rikkomuksiani. Tajusin myöhemmin, että kaikki rikkomuksemme on tehty viime kädessä Jumalaa vastaan ja hänelle tunnustaminen riittää. Kerran erään hengellisen tilaisuuden jälkeen päätin yöllä kitjoittaa äidille kirjeen. Kerroin siinä uskoontulostani. Yhtäkkiä huomasin kirjoittavani kirjeeseen synninpäästön sekä äidille että itselleni. - Se hetki annettiin minulle ylhäältä.

Äitikirjan viimeinen tarina kertoo Seijasta, jonka oli vaikea uskoa anteeksiantamusta.

Kirjassa ei kerrota enkä muista tapausta, mutta itseni tuntien oletan, että haastattelun jälkeen olin rukoillut Seijan puolesta ja jättänyt hänet luottavaisena Jumalan käsiin.