ÄITIYDEN PSYKOLOGIAA

SYYLLISYYS

Äidit ovat herkkiä syyllistymään ja moni potee äitienpäivänä "huijarisyndrooman" oireita, eikä tunne olevansa lainkaan ylistämisen arvoinen, jos verrataan kunniamerkkiäiteihin. Omat muistoni lapsuuteni äitienpäivistä eivät ole erityisen onnellisia. Minäkin tunsin syyllisyyttä silloin, sen syynä oli uskomus, että en ollut sellainen lapsi kuin olisi pitänyt olla. Mietin muutama vuosi sitten, mikä oli oleellista äitisuhteessani. Oleellista oli se, että hän tarjosi minulle onnellisen vauvaiän ja perusturvallisuuden elämän ja kiintymystyylin pohjaksi. Myöhemmin tulivat mukaan rosot ja niiden seuraukset, joita olen prosessoinut vuosien mittaan. Nyt vanhana olen aidosti kiitollinen, että äitini (kuvassa) oli juuri sellainen kuin oli - kaikkine rosoineen. 

ÄITINI LÄMPÖ

Äitini oli lämmin ja lempeä

kuitenkin opetti:

"Älä vaan luule

olevasi jotain."

En ihan totellut.

Oli jo ehtinyt

katsoa minua

kyllin usein

ilon ja ylpeyden silmin.

Psykologian ja psykiatrian historiassa on aiheutettu äideille väärin perustein syyllisyyttä. Psykoanalyyttisen teorian mukaan syytä lapsen häiriöihin etsittiin lähinnä äideistä ja samalla ryöstettiin äideiltä luottamusta omiin kykyihin. Moni syytetyksi tullut ja syylliseksi itsensä kokenut äiti on tuntenut suurta helpotusta, kun lapsen poikkeavan käytöksen selitykseksi on löytynyt neurologinen häiriö eikä puutteet omassa äitiydessä. Esimerkiksi aikaisemmin autismia pidettiin äidin ja lapsen vuorovaikutuksen ongelmista johtuvana samoin anoreksiaa, jolle nyt on löytynyt uusia selityksiä. Televisiossa on nähtävissä Nepsyt-sarja, jonka äitejä kohtaan tunnen suurta ihailua ja myötätuntoa. Olen tavannut paljon heidän kaltaisiaan äitejä, joilla on ollut ylivoimaisia haasteita ja taistelu rakkauden ja uupumuksen välillä on ollut jatkuvaa.

KIINTYMYSTYYLI

Nykyään puhutaan paljon kiintymystyyleistä. Teoria on ammattilaisen käsissä hyvä lisä etsittäessä ratkaisuja ihmissuhdeongelmiin, mutta sekin voi väärinkäytettynä lisätä äitien syyllisyyttä. Netistä löytyy testejä, joiden avulla voi testata oman kiintymystyylinsä. Vastaamalla äitisuhteen kysymyksiin saa sähköpostissa vastauksen, joka kertoo, onko sinulla turvallinen kiintymystyyli vai luokitellaanko sinut kuuluvaksi johonkin kolmesta turvattoman tyylin ryhmään.

Tein yhden sellaisen testin ja tajusin sen perusongelman. Kun testissä joutuu arvioimaan suhdetta äitiin, vastaaja ei voi muistaa mitään ensimmäisen puolentoista vuoden vuorovaikutuksesta, joka on kuitenkin ratkaisevaa kiintymystyylin muodostumisen kannalta. Muistot ovat ajalta, jolloin lapsen uhmaikä ja oman tahdon puhkeaminen ovat jo rikkoneet mahdollisen äiti-lapsi -harmonian. Muistoihin tulvii häpeän ja syyllisyyden sävyjä. Niitä voi värittää sisaruskateus, kun nuorempi sisarus on vienyt äidin sylin. Tyttö on voinut leikki-iässä kokea äidin kilpailijaksi isän suosiosta. Poikien kohdalla kehityspsykologia tuntee kilpailuasetelman suhteessa isään ja heidän muistonsa äideistä voivat olla harmonisempia. Monessa perheessä tytöt ovat isien suosikkeja ja pojat äitien.

Joku äiti voi tulla syyttä syytetyksi turvattoman kiintymystyylin aiheuttajana niin kuin aikoinaan psykoanalyysin valtakautena moni äiti tuli syytetyksi milloin mistäkin lapsensa ongelmasta. Yhteensä kolmeen eri turvattoman kiintymystyyli luokkaan (vetäytyvä, ristiriitainen tai jäsentymätön) kuuluu 30 – 40 prosenttia ihmisiä. Jos sellaisen tuloksen vie äidille ja syyttää häntä kuten kirjallisuuden pohjalta voi tehdä, aiheuttaa äidissä syyllisyyttä, joka ei kuitenkaan rakenna. Kirjoissa kerrotaan, että turvaton kiintymystyyli muodostuu, jos lähin hoivaaja (äiti) ei ole ollut herkkä tajuamaan vauvansa viestejä eikä tulkinnut niitä oikein. Koska äiti ei ole tunnistanut vauvan myönteisiä ja kielteisiä tunteita, hän ei myöskään pysty myötäilemään niitä ja reagoimaan niihin. Kun vauva tuntee olonsa epämukavaksi, hän viestittää siitä eri tavoin - yleensä itkulla. Jos äiti viivyttää lohduttamista tai toimii tilanteissa epäjohdonmukaisesti: joskus raivoaa ja joskus hellii, lapsella ei ole mahdollista kehittää turvallista kiintymystyyliä.

Onneksi turvatonkaan kiintymystyyli ei ole kohtalo, joka määrittää täysin tulevia parisuhteita ja omaa vanhemmuutta. Freud on sanonut, että ihminen ohjelmoidaan kuuden ensimmäisen ikävuoden aikana ja sitten loppuelämänsä hän toimii sen ohjelmoinnin mukaisesti. Onneksi kiintymyssuhdeteoria antaa toivoa positiivisista muutoksista elämänkulussa. Sen pohjalta on kehitetty terapiamuotoja. Korjaavia kokemuksia voi löytyä myöhemmistä lähisuhteista tai omahoitomateriaaleista.

Jos itse huomaa omaavansa kasvattajana piirteitä, jotka eivät ole tukeneet turvallisen kiintymystyylin rakentumissa lapsessaan, voi kiinnittää seuraaviin toimintatapoihin huomiota. Ne tutkimusten mukaan ohjaavat turvattoman kiintymystyylin omaavia kohti turvallista kiintymystyyliä:

• Lapsesta kiinnostuminen, iloitseminen ja häntä arvostaminen ja sen osittaminen ilmeillä, katseella ja äänensävyllä
• Lapsen tunteiden tunnistaminen ja niihin reagoiminen tavalla, joka saa lapsen kokemaan tulleensa ymmärretyksi
• Aktiviteetteihin kannustaminen ja niissä mukana oleminen (urheilu, kulttuuri, harrastukset, kaverit)
• Rohkaisu ja kannustaminen alueilla, joissa lapsella on luontaisia kykyjä
• Lapsen fyysisistä perustarpeista ja terveydestä huolehtiminen
• Huolehtiminen siitä, että lapsi saa riittävässä määrin materiaalista hyvää (vaatteita, harrastusvälineitä, leluja ym.)

YKSINHUOLTAJUUS

Olen itse ollut yksinhuoltajaäiti ja kaikkein useimmin olen törmännyt yksinhuoltajaäitien syyllisyyteen. Pidin seurakunnassamme aikoinaan leirejä yksinhuoltajavanhemmille ja kymmenen vuotta Helsingissä elämänkaaripiiriä yksin asuville yli 60-vuotiaille naisille, joista useimmat olivat olleet aikoinaan yksinhuoltajia.

Tajusin yksihuoltajien syyllisyyden, kun tein heille tarkoitettua monistetta. Ystäväpsykologi oli pyytänyt sitä minulta. Laitoin loppuun ajatuksen, jonka olin tarkoittanut motivoimaan äitejä. Kirjoitin siihen tapaan, että vaikka tilastojen mukaan yksinhuoltajien lapset selviytyvät keskimääräistä heikommin kuin kahden vanhemman perheen lapset, niin panostamalla lapsiin, saamme heidät kuitenkin kukoistamaan. Itseäni näkökulma oli motivoinut panostamaan tyttäreni kasvattamiseen, mutta sitä ajatusta tilaajat eivät hyväksyneet. Olin valmis ajatuksen poistamaan, mutta en muista mitä monisteelle loppujen lopuksi kävi.

Hyvä terveys lehdessä kerrottiin 2018 Hollannissa tehdystä tutkimuksesta yksinhuoltajaäitien lapsista: "Tarvitseeko lapsi isän, jotta hänestä kasvaa onnellinen lapsi? Ei, todistaa hollantilaistutkimus: Yksinhuoltajaäidin kasvattama lapsi on ihan yhtä onnellinen, kuin kahden aikuisen perheissä elävä. Tämä pätee etenkin silloin, kun nainen on itse tehnyt valinnan lapsen kasvattamiseen yksinhuoltajana.

Kun tutkimuksessa vertailtiin alle kuusivuotiaiden lasten onnellisuutta kahden eri perhemuodon välillä, selvisi että yksinhuoltajat pärjäävät joiltain osin jopa paremmin. Yksinhuoltajaäideillä on nimittäin elämässään suurempi tukiverkko, ja he pyytävät apua enemmän."

Artikkelista saa virheellisen käsityksen, vaikkakin se on voinut lohduttaa montaa yksinhuoltajaäitiä. Etsin enemmän tietoa tutkimuksesta ja minulle tutkimus todistaa vain samaa, mitä itsekin olen ajatellut, että panostamalla lapsiin, yksinhuoltajaperheessä tulos voi olla yhtä hyvä kuin ehjässä ydinperheessä. Tutkimukseen osallistui 69 sinkkunaista, jotka olivat hedelmöityshoitojen avulla tulleet raskaaksi (Single-mothers-by-choice) ja varmaankin tilanteesta johtuen panostaneet äitiyteen. Heidän lapsiensa onnellisuutta vertailtiin 59 heteroperheen lasten onnellisuuteen.

Kun tein väitöskirjaani, minulla oli vertailuryhmänä umpimähkäinen otos Suomen 20-vuotiaista tytöistä. Sain haastateltua sadasta otokseen kuuluvasta 80. Kaksi heistä oli kasvanut isän uusperheessä. 78:sta tytöstä 23 arvioi tiettyjen kriteerien mukaan lapsuusperheensä hyvin toimivaksi, 28 tavalliseksi ja kuusi arvioi perheensä olleen ongelmaperhe, koska siellä oli jokin ratkaisematon pitkäaikainen ongelma (toisen tai molemman vanhemman alkoholismi / mielenterveyshäiriö / toisen vanhemman jatkuva uskottomuus) Yksinhuoltajaäitien tyttäriä oli 21. Parhaiten oli keskimäärin selviytyneet hyvin toimivien perheiden tyttäret, toiseksi parhaiten tavalliseksi arvioitujen perheiden tytöt, kolmanneksi tuli yksinhuoltajaäitien tyttärien ryhmä ja keskimäärin heikoimmin olivat selviytyneet se kuuden tytön ryhmä, jonka jäsenet olivat arvioineet perheensä ongelmaperheiksi. Kun vertaillaan ryhmiä keskimäärin, erot olivat selviä, mutta korostan, että yksihuoltajaäitien kasvattamassa ryhmässä oli monta sellaista, jotka olivat selviytyneet paremmin kuin monet kahden vanhemman perheessä kasvaneet. En ole aikaisemmin tästä tuloksesta kertonut, koska se oli tavallaan tutkimukseni oheistulos ja koska en halunnut syyllistää yksinhuoltajia enkä saada osakseni vihamielisyyttä.

HUOSTAANOTETUT TYTÖT ÄITIENSÄ SYYLLISTÄJINÄ

Olen paljon kohdannut äitejä, joiden lapset on huostaanotettu ja voi sitä syyllisyyden määrää. Moni väitöskirjatutkimukseeni osallistunut tyttö syytti syntymä-äitiään omasta tilanteestaan, mikä oli luonnollista ja mikä oli äitienkin tiedossa ja lisäsi heidän syyllisyyden ja häpeän tunteitaan. Oli myös niitä tyttöjä, jotka kieltäytyivät syyttämästä äitiä ja suuntasivat syyttävän sormensa kohti sijaisäitiä. Neljä sijoitettua tyttöä kuvasivat sijaisäitien olevan kylmiä auktoriteetteja, mikä kuulosti samalta kuin "paha äitipuoli". Kukaan vertailuryhmän tytöistä ei arvioinut omia äitejään siten.

Tapasin tutkimusta tehdessäni tytön, jota nimitän tässä Leenaksi. Hän ei syyttänyt äitiä, vaikka tämä oli juonut koko odotusajan ja oli poistunut täysin tytön elämästä heti huostaanoton jälkeen. Leena itse oli kaksivuotiaan tytön yksinhuoltajaäiti, jolla ei ollut alkoholiongelmaa. 20-vuotiaana hänellä oli vahvat äidin odotusajan juomisesta aiheutuneet FAS-piirteet kasvoissaan ja myös toiminnoissaan. Hänellä oli ongelmana kärsivällisyyden puute, keskittymisvaikeudet ja erilaiset tiedonkäsittelyn ongelmat. FAS aiheutti haasteita myös vanhemmuuteen ja ensikodissa oli suositeltu vauvan huostaanottoa ja jopa painostettu siihen. Kun tyttö oli ollut vuoden vanha, Leena lähti lapsineen pois ensikodista.

Leena kertoi: Mä en antanut lastani lastenkotiin. Jos olisin antanut, en olisi saanut sitä takaisin. Mä koin sen ensikohdin uhkaavana, ne ajoi mut nurkkaan ja mä puolustauduin. Mä kävin kuin hyeena niiden kimppuun, mulla on niin vahva luonne. Mä sanoin, että laittakaa poliisit perään, mutta mä lähden ilman teidän lupaanne (lapsen kanssa) …Lapsi on hyvin kehittynyt, se osaa selittää kaiken. Se johtuu siitä, kun mä aina pälpätän sille. Neuvolassa ne sano, että se on niin hyvin kehittynyt, ettei ole montaa heidän neuvolan piirissä.

Leenan äidin elämä oli muuttunut, hän oli kuntoutunut ja kävi töissä. Hän oli tietoinen siitä, että tytär oli selviytynyt aikuiseksi ja oli yksinhuoltajaäiti, mutta hän ei kuitenkaan syyllisyytensä takia uskaltanut ottaa tyttäreensä yhteyttä. Leena alkoi kuitenkin itse etsiä äitiänsä. Puhelinluettelossa ei ollut äidin tietoja. Seuraavaksi hän otti yhteyttä lastensuojeluun ja sai luettavakseen paperinsa. Sieltä yllättäen selvisi, että Leenalla oli ollut kymmenisen vuotta vanhempi veli. Veljen puhelinnumero oli puhelinluettelossa ja Leena soitti hänelle. Veli kertoi, että hän oli hoitanut paljon Leenaa ja viimeisellä kerralla vielä vaihtanut vaipat ennen kuin sosiaalityöntekijät veivät vauvan pois. Veljen kautta Leena sai yhteyden äitiinsä ja oli tavannut häntä useamman kerran ja oli selvästi antanut hänelle anteeksi ja halusi äitinsä omaan ja lapsensa elämään.

VIHA JA RAKKAUS

Suurimmalla osalla meistä aikuisista tyttäristä ja pojista pulpahtaa edelleen mieleen äidin sanoja ja tekoja vuosikymmenten takaa. Katkeruuden houkutus on suuri. Aikaisemmin viha äitiä kohtaan tukahdutettiin, sitä ei olisi saanut edes tiedostaa. Kuitenkin omat lapsuudessa ja / tai nuoruudessa äitiä kohtaan tunnettu viha kannattaa tiedostaa, siihen meillä on oikeus. Vihan kauttahan olemme päässeet äidistä irti omaan aikuisuuteen. Vasta vihan tiedostaminen mahdollistaa ymmärryksen äitiä kohtaan ja anteeksiannon. Vasta anteeksianto vapauttaa äitiin liittyvästä painolastista. Viha on tie, jota kautta kuljetaan kohti rakkautta ja neljännen käskyn noudattamista: "Kunnioita isääsi ja äitiäsi".

Prosessia äidistä vapautumiseen kuvaa seuraava runo:

ÄITIIN SIDOTUT

Vieläkö äitisi ääni

muhii mustana mielessäsi?

On aika

sammuttaa sanat,

jotka käskevät, vaativat

ja arvostelevat.

Väitä vastaan

voimalausein,

äidin lauseita suurempien.

Anna anteeksi

armolausein,

ihmisen lauseita suurempien.

Päivitä tunteesi.

Vielä on vuosia jäljellä,

vielä voit valita vapauden.

Seuraavan runon kirjoitin pohtiessani omaa äitiyttä yksinhuoltajaäitinä ja sijaisäitinä.

AIKUISTEN ÄITI

Olin lapsitarhuri, hoitelin taimiani.

Lannoitin, kastelin, rajoitin ja rakastin

kykyjeni mukaisen määrän.

Oikein, väärin, oikein, väärin.

Aikanani jouduin syytettyjen penkkiin,

ja vain kuuntelin.

Kun tehty, mikä tehty.

Väärin, väärin, väärin.

Sama mitä sanovat, turha oikaista,

muistavat mitä muistavat,

miten muistavat.

Onhan sieluissa tekojeni jäljet,

myös ne, jolloin oikein kastelin,

oikein rajoitin ja rakastin

- kukkivat jos kukkivat.

Liitän äitiini laulun huolettomasta pikkulinnusta. Oletan, että hän oli oppinut sen aikoinaan ihailemaltaan evankeliselta isältään. Liitän videon laulusta (KUUNTELE>>>) ja liitän blogiini loppusanat: Jälleennäkemisen toivossa ÄITI !