ELÄKÖITYMISEN PSYKOLOGIAA

Kirjoitin oheisen lorun siirtyessäni 65 vuotiaana eläkkeelle Ammatti-instituutin psykologian lehtorin virasta. Lounaan jälkeen esimies tarjosi tuntiopettajuutta ja tein sitten eripituisia työpätkiä oppilaitoksessani, kunnes täytin 68 ja ilmoitin, etten enää tule. Joskus olen ajatellut, että menetin kolme vapaata vuotta luullessani, että työssä käyvän elämä on parempaa kuin eläke-elämä. 

ALUKU AINA HANKALAA TAI SITTEN EI

ELÄKKEELLE

Sysäsivät syrjään. Ei kuulu joukkoon.

Haikeaa, myös vaikeaa.

Menetettyjä yhteisöjä, tavoitteita

ja merkityksellisyyden kokemuksia.

Väittävät, että uusia tulee. Kiireeksi asti.

Sitä minä odottelen.

Olin kuullut tarinoita masentuneista eläkeläisistä. Ystäväni aviomies makasi vuoden sohvalla, kunnes virkosi takaisin puuhakkaaseen elämäänsä. Eräs psykologiystäväni, joka oli työelämän asiantuntija kertoi, että hän on alkanut nyt eläkkeellä miettiä töissä tekemiään virheitä. Tunnistin ystäväni syyllisyydentunteet masennuksen oireeksi.

Olin pitänyt vuosikymmenien aikana monia luentoja eläkkeelle siirtymisestä silti en tunnistanut omaa eläköitymismasennustani, joka ilmeni itsetunnon notkahduksena. En edes tajunnut masennukseksi, koska olin edelleen aktiivinen, enkä vähääkään alakuloinen, mutta yhtäkkiä tunsin itseni tyhmäksi ja katsoin myös muita ikääntyneitä ikärasistisin silmin. Presidenttinä oli ikätoverini Tarja Halonen ja ajattelin, ettei hän voi pystyä niin vanhana enää hoitamaan kunnolla noin vaativaa virkaa. Ihmettelin, miten eläkeläisjärjestöt pystyvät ylipäänsä toimimaan, kun kaikki on meitä vanhoja sählääjiä.

Psykologian kirjoissa oli aikoinaan hehkutettu Adenaueria ja Einsteinia esimerkkeinä siitä, että ihminen voi vanhanakin olla älykäs, luova ja aikaansaava. Einstein loi uutta kaikenteoriaansa yli seitsemänkymppisenä ja Adenauer oli liittokanslerina vielä pitkälti yli 80-vuotiaana. Minua ei lainkaan eläkeläisenä lohduttanut Adenauerin ja Einsteinin kyvykkyys. Onneksi aika teki tehtävänsä ja surutyö työuran päättymisen ja mielekkään elämän vaiheen menettämisestä tuli tehdyksi loppuun ja minäkäsitys palasi entiselleen. Tiedän, että tiedonkäsittelykykyyni ja etenkin muistitoimintaani vuodet ovat vaikuttaneet, mutta se on hyväksyttävä tosiasia, se ei ole ongelma. Ikähän ei ole vain numero. - Mutta näillä mennään.

ERILAISA ELÄKELÄISIÄ

Pidin ensimmäistä kertaa pidin eläkevalmennusta alle kolmikymppisenä psykologina. Luentoa kuunteli iso joukko raskasta tehdastyötä tehneitä ihmisiä. Olin valmistautunut huolellisesti lukemalla tietoa eläkkeelle siirtymisen psyykkisistä vaikutuksista. Sitten yleisöstä nousi nainen ja sanoi, etteivät he tarvitse mitään valmennusta, kun työ on ollut kamalaa raatamista, niin sen loppuminen on ollut pelkkää iloa. Nuori psykologi sai uutta ajateltavaa. Tiedän, että eläkeläiset ovat kirjava joukko ja suhtautuminen elämänmuutokseen vaihtelee syvästä masennuksesta vapauden riemuun.

Paikkakuntani vanhoja tehtaalaisia muistellen kirjoitin runon:

RAATAJANAISIA

Tehdas on enää tarina

samoin naiset, jotka raatoivat.

Aamupimeästä iltapimeään.

Kodit oli hoidettava ja koneet.

Kaukaa tulivat pumpulit.

Hiellä ja vaivalla poimitut,

tummin käsin.

Kangas kutoutui koneissa.

Koneet kolisivat, pauhasivat, jylisivät.

Ihmisen ääni hukkui,

ja ihmisyys koneistoon.

Kankaat leikattiin loimista,

kun oli aika.

Ihmiset irrotettiin koneista,

kun oli aika:

eläkkeen aika ja hyvästien,

kultakellon ja kuulolaitteen.

Kankaat olivat kauniita,

mutta hinta kallis.

Nyt maksavat kaukana

muut naiset.

eikä maailma vieläkään ymmärrä,

miten raskasta

voi olla ihmisen työ.

• ja naisen elämä.

Vierailin myöhemmin tehtaalla ja sen kutomon korvia särkevä melu yllätti. Ymmärsin paremmin naista. Ymmärsin, että heille työ oli merkinnyt pakollista keinoa ansaita elatus. Aikanaan sanottiin, että kun jää eläkkeelle tehtaalta, ja on ollut niin kauan siellä, että saa kultakellon, on jo niin sekaisin, ettei enää tunne kelloa ja kuulokin on mennyt. On ihmisiä, joille työ on ollut kutsumus tai keskeinen tapa toteuttaa itseään tai peräti tärkein elämänsisältö. Heille osaan luennoida, heitä ymmärrän.

Eräs raatajanaisista oli noin satavuotias, kun tutustuin häneen palvelutalossa. Hän oli terävä nainen, joka ei ollut aikoinaan saanut käydä koulua. Kävin monta vuotta seurakunnan vapaaehtoistyön hemmotteluporukalla palvelutalossa hieromassa heidän hartioitaan ja lakkaamassa kynsiä ja kunniatehtävänäni oli lakata hänen kyntensä. Oli palkitsevaa itsellekin tuntea tekevänsä hyvää. Eläkkeellä ollessa vapaaehtoistyö tuo positiivista sisältöä elämään, mutta kannattaa valita itselleen mieluista puuhaa ja oikeita väyliä. Vapaaehtoistyö tapahtuu yleensä eri järjestöjen kautta ja samalla järjestö muodostuu itselle yhteisöksi ja korvaa osittain työyhteisön menetystä.

MUUTTUNUT ELÄMÄ

KANNATTAA KOKEILLA

Kun aikaa on, voi kokeilla erilaisia harrastuksia ja valita sitten niistä itselleen sopivimpia. Menin kansalaisopiston koruompeluryhmään - ei sopinut minulle. Menin luontokerhoon - rakastan luontoa, liikun mielelläni metsässä, mutta ei minun tarvitse tietää, mikä on minkin puun tai kukan tai linnun nimi. Mutta tiedän miten stressihormoni kortisolin taso laskee ihan vain imemällä itseeni metsäistä tunnelmaa ja se on hyvä tieto. Menin sukututkimuskurssille ja sehän kolahti. Siitä on tullut tärkeä osa eläkeläisen elämääni ja sitä kautta löytyi kolme sukuseuraa, joihin liityin ja Collanien sukuseurasta ja sen hallitusjäsenyydestä on tullut minulle tärkeä yhteisö.

Menin eläkeläisten tuolijumppaan - ei sopinut minulle, mutta löysin liikuntakeskuksen ja sen vuosikorttilaisena monet mahdollisuudet ja uusia tuttavia.

Suomi on järjestöjen luvattu maa ja jokaiselle löytyy sopiva järjestö ja eläkeläisjärjestöissä saa lisäksi vertaistukea eläkkeellä elämiseen, jos sitä tarvitsee.

IKÄÄNTYVÄN ELINTAVAT

Laajan kanadalaisen tutkimuksen mukaan ihminen on keskimäärin onnellisimmillaan 74-vuotiaana. Uskon tutkimusta ihan kokemusasiantuntijana. Jos terveys on siinä vaiheessa suhteellisen hyvä, elämä tarjoaa paljon iloa ja surujakin on yleensä oppinut jo käsittelemään. Toisaalta muistisairauksista ja dementiasta puhutaan paljon ja jokaisella ikääntynteellä on tuttavapiirissään henkilöitä, joille vanhuus on tuonut kielteisiä muutoksia. Jotain voi itsekin tehdä vielä vanhuudessa. Aivosäätiön sivuilta voi tutkistella, millaiset ovat aivoystävälliset elintavat.

https://www.rakkaataivot.fi/aivoystavalliset-elintavat/#vinkit

YLLÄTTÄVÄT RIIPPUVUUDET

VANHUSTEN ALKOHOLISMI

Vauvalehden keskustelupalstoilla puhutaan juopoista mummoista ja terveydenhuoltohenkilökunta on kohdannut saman ilmiön. Lisääntynyt vapaa-aika, mielekkään tekemisen puute ja yksinäisyydentunteet voivat saada entisen kohtuukäyttäjän alkoholisoitumaan vielä vanhoilla päivillään. Juuri ennen korona-aikaa julkaistiin iltalehden verkkosivulla Taru Schroderuksen artikkeli asiasta. Tilastojen mukaan yli 65 vuotta täyttäneiden miesten ja naisten alkoholikuolleisuus on kasvussa. Oletan, että korona-aika on muuttanut tilastoja synkempään suuntaan.

https://www.iltalehti.fi/terveysuutiset/a/fa8d96bf-52b7-4102-b170-51c166fbfd26

Toimittaja haastattelee asiantuntijana A-klinikka Oy:n johtavaa ylilääkäriä Kaarlo Simojokea ja tämä kertoo, mitä olisi otettava huomioon ikääntyessä omassa alkohonkäytössä.

"Kaikki alkoholin haitat eskaloituvat ikäihmisillä huomattavasti nuoria nopeammin. Niitä ovat mm. maksakirroosi, aivo- ja verenkiertohäiriöt, tasapainohäiriöt ja niistä johtuvat kaatumiset sekä luunmurtumat - psyykkisistä ongelmista ja kohonneesta syöpätautiriskistä puhumattakaan.

Ikääntyessä elimistön nestepitoisuus pienenee ja aineenvaihdunta hidastuu, mikä voimistaa alkoholin vaikutusta. Myös tasapainonhallinta heikkenee ja tapaturmariski kasvaa. Muisti ja kognitiiviset toiminnot heikkenevät ja verensokeritasapaino voi heitellä rajustikin.

Iäkkäillä myös alkoholin verenpainetta nostava vaikutus korostuu, mikä lisää rytmihäiriöiden sekä sydän- ja aivoinfarktin riskiä."

RAHAPELIRIIPPUVUUS

Tunnen muutaman naisen, jotka ovat aloittaneet hedelmäpelien ongelmapelaamisen vasta eläkkeellä. Kirjoitin runon, jonka kimmokkeena oli eläkkeelle jäänyt, työssään erittäin arvostettu nainen, jonka aviomiehellä on alkava muistisairaus. Naisesta ei tullut alkoholistia, mutta hän sairastui itselleenkin yllätykseksi peliriippuvuuteen ja nimenomaan kauppojen hedelmäpelit olivat hänen houkutuksensa. Korona-aikana peliriippuvaisten tilanne muuttui, mutta suljettujen pelien avauduttua jo yksi kilisevä voitto voi syöstä takaisin kurimukseen.

IRMAN SALAISUUS

Minulla on puutarha

salainen,

kielletty,

hävettävä.

Sinne tekee aina mieli.

Halu keksii syyn mennä,

järki kieltää,

tunne polttaa odotuksen huumaa.

Mentävä on.

Olen riippuvainen.

Peliriippuvainen.

Pakko myöntää viimein:

Eilen päätin, vannoin ja lupasin

etten mene ja tänään menin.

Tili tyhjeni ja valehtelin,

että lääkkeisiin.

Ja nyt tämä kurjuuden kuilunpohja:

Panttasin vihkisormukset.

Minun puutarhassani

hedelmiä ei poimita.

Hedelmät poimivat.

Ja poimivat aina

viimeisenkin lantin.

Enää en päätä, vanno, enkä lupaa.

Vaan huokaan: Auta Jumala

ja samalla toivon, ettei auta.

Olen peliriippuvainen.

VANHUUDEN PSYKOLOGIAA - KAHDEKSAS KEHITYSVAIHE

Erik Erikson jakaa ihmisen kehityksen kahdeksaan eri vaiheeseen. Viimeinen vaihe osuu juuri eläkeikään. Silloin tehtävänä on muodostaa oma sisäinen elämäntarina sellaiseksi, että on antanut anteeksi itselleen ja muille ja hyväksynyt elämän kolhut itselle sopiviksi tai jopa tarkoitetuiksi. Silloin ihminen kokee, että oma elämä on ollut juuri itselle sopiva elämä. Monissa vanhojen ihmisten syntymäpäivähaastatteluissa tulee esiin ajatus, että sittenkin elämä on ollut hyvää, vaikka se on sisältänyt monia vaikeita vaiheita. Jos tätä elämän viimeistä kehitystehtävää ei suoriteta onnistuneesti, seurauksena on katkeruus. Omassa tarinassa ei ole onnellista loppua. Professori Antti Eskola on kiteyttänyt ajatuksen toteamalla: Eheys merkitsee, "että yksilö hyväksyy yhden ja ainoan elämänsä jonakin, minkä täytyy olla ja mille pakosta ei ollut mitään vaihtoehtoa"

Myös menneen työelämän vastoinkäymiset, epäoikeudenmukaisuudet ja ohittamiset vaativat käsittelyä. olen jo aikoja sitten antanut kaikki työelämän epäoikeudenmukaiset anteeksi, mutta jumiuduin anteeksiantamattomuuteen, kun minut oli sivuutettu eräässä asiantuntijatehtävässä. Minua oli pyydetty luennoimaan tärkeässä konferenssissa itseäni innostavasta aiheesta, mutta minulle ilmoittamatta luento oli pyyhitty pois ohjelmasta. Sain tietää sen muutamaa kuukautta ennen konferenssia ihan sattumalta kolmannelta henkilöltä eräässä tilaisuudessa. Syrjäyttäjä, joka oli myös läsnä, mumisi jotain, ettei se mahtunut ohjelmaan. Asia vaivasi ajoittain. Kolmisen viikkoa sitten palasin taas harmikseni lievästi katkeriin aatoksiin ja avuttomana pyysin Jumalalta, että hän vaikuttaisi minussa anteeksiantamisen. Pari päivää pyyntöni jälkeen luokseni tuli kylään taiteilija, joka toi kauniin kukkakimpun, jossa oli pitkät varret. Jouduin anteeksipyydellen leikkaamaan maljakon takia varret ja keskustelimme siitä, että se on hyväksyttävää, koska Aalto- maljakko sentään on niin arvokas. Minut sivuuttanut henkilö oli aikoinaan ojentanut sen syntymäpäivänäni. Illalla katsein kukkia ja maljakkoa ja tajusin, että se sivuuttaminen oli ollut pikkujuttu ja varmaankin perustui järkisyihin, joku muu tieto oli ollut tärkeämpää. - Ihanaa, että sekin katkeruuden juuri on kitketty mieleni puutarhasta. Ja sain kokea, mikä keveys valtaa mielen, kun anteeksianto muuttuu tahdon asiasta tunteen todellisuudeksi.

Raamatussa meitä käsketään siunaamaan vihollisiamme. Ehkä eläkeläisellä ei ole enää vihollisia, mutta vanhojen kaunojen kohteet voivat nousta vihollisina turhaan mieliin kuten minulle kävi. Eräs ystäväni kertoi, että hänellä on tapana lukea mielessään Herran siunausta nimeltä tällaiselle henkilölle ja sitä kautta hän itse vähitellen vapautuu katkeruudesta.

Kun rukoilemme tosissamme Isämeidänrukouksessa, että tapahtukoon sinun tahtosi, voimme odottaa jotain hyvää. Jumalan tahto on, että annamme anteeksi ja se on meitä vapauttavaa ja mieltä keventävää ja hän on se, joka vaikuttaa anteeksiantamisen. Se on kuin lahja häneltä - armosta annettu lahja.