ELÄMÄMME BIISEJÄ
Oman
elämän käsittely ja tarinallistaminen eri tavoin on ihmistä voimaannuttavaa.
Radiosta on jo lähes kymmenen vuoden ajan tullut ohjelma "Kuusi kuvaa
elämästäni", jossa ihminen käy elämäänsä läpi valitsemiensa kuvien innoittamana. Omaa tarinaansa voi käsitellä myös miettimällä, mitkä olisivat
kuusi biisiä elämästäni. Nykyään on julkaistu useitakin kirjoja, joiden kysymysten avulla voi käydä elämäänsä läpi.
Suosittu televisio-ohjelma elämän biiseistä on saanut aikaan sen, että moni on miettinyt, mikä olisi oman elämän biisi. Yleensä se on sellainen, joka on joko kulkenut elämässä kauan tai sitten se on liittynyt johonkin merkittävään ihmissuhteeseen tai elämän avainkokemukseen.
Olen ollut muutaman kerran sellaisissa seuroissa, joissa ihmiset saavat ehdottaa laulettavaksi elämänsä virttä ja kertoa, tarinan, joka liittyy virteen.
Pitkän elämän aikana ihmiselle kertyy monia merkityksellisiä biisejä ja tuskinpa niitä kaikkein merkityksellisempien biisien taustoja edes haluaa kertoa kaikelle kansalle lauantai-illan viihdeohjelmassa, mutta mielenkiintoisia tarinoita on kuitenkin saatu kuulla.
Biiseissä sanat ja sävel ja vaikuttavat valintoihin.
Musiikki voi myös tuottaa monenlaisia tunteita ilman sanojakin: marssimusiikki voi lisätä itseluottamusta ja musiikin rauhoittavasta vaikutuksesta kerrotaan jo Raamatussa. Musiikki voi olla myös pelottavaa. Kun elämän biisejä valitaan, sanoilla on myös suuri merkitys.
Musiikki on yhteydessä psyyken tiedostumattomiin kerroksiin ja sen avulla voidaan käsitellä hankalia tunteita, jotka on halunnut torjua tai kieltää. Musiikki vaikuttaa mantelitumakkeeseen, jonka tehtävänä on tunteiden muistaminen ja käsittely. Musiikki toimii muistojen herättäjänä eli yllykkeenä (trigger), joka tuo menneisyydessä koettuja tunteita tietoisuuteen ja silloin niitä voi myös käsitellä uudelleen. Koteloituneen surun surutyö voidaan tehdä vuosikymmenten päästä tai kesken jäänyt surutyö voidaan viedä loppuun. Surutyön saattaminen loppuun ei ole koskaan liian myöhäistä. Palvelutaloissa laulut voivat herättää itkua. Se kertoo siitä, että takana on raskaita kokemuksia, joita ei ole aikoinaan pystytty käsittelemään.
Musiikin avulla voidaan ilmaista myös positiivisia tunteita: Ilo ja suru saa meidät laulamaan – ja rakkaus. Kuusikymmentäluvulla huomasin, että yksin ollessani aloin puuhastelun ohessa lauleskella erilaisia laulunpätkiä, joita en valinnut tietoisesti, ne vaan pulpahtivat mieleen. Yleensä kyseessä oli vain laulun alku tai kertosäe, jolla annoin sanat sen hetkiselle tunnetilalleni. Laulut olivat ilon tai surun, rakkauden tai kaipauksen lauluja. Ne ovat ikään kuin sen hetkisen tunnemaailmani ilmapuntareita eli "tunnepuntareita". Sama ilmiö on jatkunut edelleen.
Tunnepuntarikappale ei ole korvamato, jolla tarkoitetaan musiikkikappaletta tai sävelmää, joka toistuu mielessä vastoin tahtoa, pakonomaisesti ja jota on vaikeaa lakata ajattelemasta. Netistä löytyy tutkimusta yleisimmistä korvamadoista ja sieltä saa myös ohjeita niistä eroon pääsemiseksi. Alla olevassa kuvassa on historiallisen korvamadon nuotit: Beethovenin viidennen sinfonian alku.
ELÄMÄNI SEITSEMÄN BIISIÄ
40-luku
Lapsuudessa kuulin vain harvoin musiikkia. En käynyt leikkikoulua enkä ollut ollut päivähoidossa, eikä meillä ollut levysoitinta, joten olin radion varassa. Markus-sedän lastentunnilla torstaisin klo 17.00 – 18.00 oli joka toinen torstai lasten esityksiä ja pääsi Georg Malmstenkin välillä ääneen meripeikkona, joka ahdisteli Mikki-parkaa. Laulun äärellä saattoivat lapset käsitellä omia pelkoja, kun samalla tiesi, että tarina loppui hyvin. En ymmärtänyt mikä oli Suomen joutsen, joka tuli auttamaan, mutta onnellista loppua oli aina aina kiva kuunnella. Ensimmäinen elämäni biisi on lapsuuden lempilaulu, jota lauloin usein: "Pieni ankanpoikanen". Sitä lauloin myös myöhemmin lapselleni, mutta en sitä säkeistöä, jossa käärme söi vesikirpun. – Sen laulun loppu ei ollut kovin onnellinen, mutta sävel oli vetävä.
1. https://www.youtube.com/watch?app=desktop&v=EQz5Pv0tB4M
50-luku
Minulla ei ollut kouluun mennessä varastossani laululeikkejä kuten nykyajan lapsilla. "Piiri pieni pyörii" oli opittu puistotädin hoivissa, ja minusta se oli typerä ja ikävystyttävä leikki. Kun menin Töölön kansakouluun, aukeni uusi maailma myös välituntileikkien muodossa. Kaikki luokan tytöt pääsivät mukaan yhteisiin leikkeihin: "Hahhahhaa näin sitä saa viidenpennin hevosella ratsastaa"… "Hura hura häitä. Kello löi jo kakstoista. Keisari seisoo palatsissaan". Mieluisin leikki oli "Hansvili vili hanslailai tottakai minäkin ystävän saan". Sävel oli iloinen ja sanat olivat voimaannuttavat, koska ne kertoivat ystävän saamisesta ja vielä uudenkin ystävän saamisesta:.
2. https://www.youtube.com/watch?v=dDZyAVeoVdw
Kun lapsuus jäi taakse, nuoruus toi mukanaan rock'n rollin ja kotihipat. Sitä edustakoon Rock around the Clock. Oli se iloista menoa, mutta ei me kellon ympäri rokattu, kotiintuloajat olivat tarkat.
3. KUUNTELE >>>
60-luku
60-luvulla musiikki tuli elämääni voimallisesti ja niin tulivat myös tunteet. Kavereilla alkoi olla levysoittimia ja loma-aikoina saattoi kuunnella kevyttä musiikkia yleisradion aamupäivän tunnin lähetyksissä. Myös musiikkiliikkeisiin mentiin ihan vain kuuntelemaan levyjä, vaikka ei aiottukaan ostaa. Siellä oli rivissä levysoittimia, ja kunkin soittimen yhteydessä kaksi kuuloketta. Yleensä mentiin kaverin kanssa. Liikkeestä ja myyjästä riippui, kuinka kauan sai levyä kuunnella. Vain harvoin sai loppuun asti.
HÄNEN ELÄMÄNSÄ BIISI
Olin kesätöissä myyjänä Levy-Sol-La nimisessä musiikkikaupassa Töölössä. Siellä oli tarkat ohjeet siitä, miten kauan annettiin levyjä kuunnella vai annettiinko ollenkaan. Eräänä päivänä kauppaan tuli keski-ikäinen mies resuisissa vaatteissa. Oletin, että hänen ei anneta kuunnella mitään. Mutta vanhempi myyjä otti ylähyllystä LP:n Paganinin viulukonserttoja ja laittoi sen soimaan. Sitä kuunnellessa mies alkoi itkeä ja levyn päätyttyä totesi ruotsiksi, että sota on kamalaa.
Kun mies oli poistunut kuunneltuaan sen oman elämänsä Biisin, myyjä kertoi tarinan, joka siihen liittyi. Ensin hän sanoi, että miehen annetaan aina kuunnella levy, eikä keskeytetä. Mies oli ollut ennen sotaa ammattiviulisti, mutta sota oli tuhonnut hänen mielenterveytensä. Hän oli yrittänyt lääkitä itseään alkoholilla. Sen myötä hän oli menettänyt elämässään kaiken - myös viulunsa.
SURUSTA ILOON
Muistan miten joskus musiikkikaupassakin yksin ollessa laulelin kahta afroamerikkalaista hengellistä laulunalkua, joiden teemana oli suru: "Sometimes I feel like a motherles child" ja "Nobody knows the trouble I have seen, nobody knows my sorrrow". Tunnepuntari näytti negatiivista.
Elämässäni oli surua, mutta samoihin aikoihin koin myös musiikin tuoman melkein ylimaallisen ilon, joka ei liittynyt mihinkään muistoon vaan muodosti uuden iloisen muiston.
Opiskeluaikana kävin ystävieni kanssa tiistaisin Radion sinfoniaorkesterin konserteissa, jotka pidettiin yliopiston juhlasalissa. Eräänä tiistai-iltana olin elämäni aallon pohjassa, kun menin konserttiin. Ohjelmassa oli väliajan jälkeen
4. Beethovenin yhdeksäs sinfonia.
Alku tuntui pitkästyttävältä, mutta sitten tuli neljäs osa ja edessä olevan pylväikön luo tuli kuoro ja orkesterin eteen neljä solistia. Kuuntelukokemus oli mahtava. Vähitellen tunteeni alkoi kohota, ilo raivasi tilaa surulta ja valtasi koko mielen. Tulin raitiovaunulla kotiin hymyssä suin. Kun jäin pois Mannerheimintiellä, kadulla oli lyhtypylväs ja olin niin fiiliksissä, että minun teki mieli halata sitä pylvästä.
Beethoven oli säveltänyt sen kuurona Schillerin runoon Oodi ilolle. Silloin konsertissa en ymmärtänyt sanoja omalla lyhyen saksan taidoillani. Luulin jopa runon otsikossa puhuttavan ystävyydestä. Musiikin edetessä kuoron, solistien ja orkesterin tuottama sulautui yhdeksi yhdeksi musiikin ilomereksi.
Neljäs osa: https://www.youtube.com/watch?v=hdWyYn0E4Ys
Hankin sinfonian levytyksen itselleni ja aina sen kuunteleminen sykähdytti. Sitten siitä tehtiin EU-hymni, enkä kauheasti ilahtunut. Ja oli suorastaan järkyttynyt, kun se tuli televisiosta jonkun mainoksen taustamusiikkina
En niihin aikoihin ajatellut juurikaan uskonasioita, mutta silloin tunsin vahvasti, että Jumala oli olemassa, koska maailmassa on noin ihmeellistä musiikkia.
70-luku
Musiikki muuttui. Kuvaan tulivat hengelliset laulut. Olin tullut uskoon. Äänitin radiosta kasetille mieluisimpia lauluja. Alkuajan koskettavin laulu oli "Amazing grace " > "Mä kuuro, sokea sain ihmeen kokea"
5. https://www.youtube.com/watch?v=Q4P_OVKHNaE
1950 – 2020 luvut
6. https://www.youtube.com/watch?v=80wWr3t0bxk
Satoja vuosia vanha englanninkielinen kansanlaulu Greensleeves on elänyt mielessäni yli 60-vuotta. Varhaisin muisto siitä on, kun olin nuori ja ujo. Seisoin elämäni ensimmäisen poikaystävän vieressä, kun hän soitti kappaletta pianolla. Minun teki mieleni laskea käsi hänen olkapäälleen, mutta en kehdannut.
Lauleskelin laulua yksin ollessani. Olin rakastunut ja onnellinen. Sitten romanssi päättyi. ("Liekö ollut tahto Herran"...) Laulut muuttuivat.
Myöhemmin kuitenkin levykaupassa yksin ollessa etsin hyllystä Nana Mouskourin englanninkielisen levytyksen Greensleeves-kappaleesta. En ymmärtänyt sanoista, että laulu kertoo tosiasiassa surullisen tarinan ja rakastavaisille tuli ero. Ihanasti Nana Mouskouri lauloi. Vuosikymmenien ajan elämän rikkaus sysäsi ensirakkauden muiston syrjään. Jos sattumalta kuulin kappaleen Greensleeves toki muistin mihin se liittyi.
Ihmisen psyyke on rakentunut niin, että yli kuusikymmentävuotiaana, hän alkaa käsitellä omaa elämäntarinaansa. Jotkut kirjoittavat muistelmat, jotkut suunnittelevat sitä, kaikki kuitenkin muistelevat menneitä. Vaikka ihminen vanhenee ja unohtaakin monia asioita, ei hän yleensä ensirakkauttaan unohda.
Päätin käsitellä muistoa kirjoittamalla runon, niin kuin minulla nyt yleensäkin on tapana tehdä erilaisten tunteiden tunkiessa mieleen. Kuusi vuotta sitten kirjoitin runon, entisestä elämäni prinssistä ja yhdistin siihen tuon elämäni biisin. Runo on julkaistu runokirjassani "Elämänkaarelta" 2017.
Kirjoitin runoa päivän ja lauloin Greensleevesiä.
Prinssin kuolema
Näppäilin nimesi.
Tuijotan kuvaasi ruudulla kauan.
Vanha mies.
FB kysyy, tunnenko hänet.
Säpsähdän kuin luvattomasta kiinni jäänyt.
En, mutta joskus tunsin,
oli kevääni prinssi.
"Sait multa kukkaset toukokuun."
Ja uskoin, että eläisimme
onnellisina elämämme loppuun asti.
"Voi häipyä vuodet pois,
vaan yhteinen onnemme ei voi"
Prinssi on kadonnut,
muuttanut muotoaan.
"Voi himmetä loiste kuun
ja voi syksy riipiä lehdet puun"
On himmennyt loisteesi
ja on vanhuus riipinyt viittasi.
Prinssiä ei enää ole.
Eikä mitään valtakuntaa.
Eikä satuja.
Eikä laulua.
Me olemme.
Ja muistot.
(siteeraukset laulusta Greensleeves, suom. Reino Helismaa)
Tyttärentytär antoi minulle muutama vuosi sitten lahjaksi kirjan "Isoäiti kerro minulle", jossa kysyttiin kaikkea elämästä mm. nuoruuden seurustelusta. Aloin käsitellä ensirakkauttani. Siihen eivät kirjan rivit riittäneet, vaan tein tietokoneella monisivuisen liitteen. Käsittelin suhteemme alusta loppuun, koko sen tunteiden kirjon. Aloin muistella sitä jaksoa elämästäni hellyydellä ja olla kiitollinen siitä elämän antamana lahjana.
Silloin tällöin huomaan laulavani juuri tuota "elämäni biisiä". Laulaessani sitä tunnepuntari näyttää positiivista.
TULEVAISUUDEN JA TOIVON BIISI
Tänä aamuna ensimmäisenä tunnepuntarilauluna nousi tiedostumattomasta mieleeni virren 142 ensimmäisen säkeistön (tunnepuntari näyttää positiivista).