ELÄMÄNI AAMU, KESKIPÄIVÄ JA ILTA

ELÄMÄNI AAMU

Varsinainen syntymä päiväni 80 vuotta sitten oli sunnuntai. Oli sota, isä oli rintamalla ja Helsinkiä pommitettiin tiheästi. Minut kastettiin kahden viikon ikäisenä ja sen jälkeen lähdimme pommituksia pakoon nykyisen asuinkuntani naapuriin Tammelaan Mustialan sianhoitokoululle, jossa äidin hyvän ystävän sisar oli opettajana ja majoitti meidät kotiinsa.

Aika monet meistä tietävät, oliko itse toivottu lapsi. Oman elämäntarina rakentuu vuosien mittaan mielessämme ja sen alku on useimmille tärkeä. Olen kuullut surullisia tarinoita siitä, miten kertoja ei ollut ollut toivottu. Äiti on saattanut yrittää aborttia tai hylännyt vastasyntyneenä tai jatkuvasti syyttänyt nuoruutensa pilaamisesta tai "pakkoavioliitostaan". Moni on löytänyt lohdutuksensa siitä, että joku suvussa oli kuitenkin iloinnut hänen syntymästään ja joillekin on Psalmin 139 sanat tuoneet helpotusta:

"Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut." 

Olin noin kymmenenvuotias, kun kyselin äidiltä omasta syntymästäni. Äiti kertoi, että olin todella toivottu, kun isoveljeen oli jo yli kolmevuotias ja hän oli jo ehtinyt pelätä, ettei saisi enää lasta. Olin tyytyväinen tiedosta ja halusin vielä nautiskella omasta erityisasemastani ja totesin, että äidistä oli varmaan hienoa saada tyttö, kun heillä oli jo poika. Voisin tälläkin hetkellä piirtää rastin siihen kohtaan perheemme kesämökin keittiön lattiaa, missä kuulin hänen vastauksensa. Äiti antoi ymmärtää, että oli toivottu poikaa, että isoveljeni olisi saanut leikkitoverin. Siihen loppui keskustelu. Siis minua ei ollut toivottu minuna vaan leikkitoveriksi toiselle. Oma tarinani saikin masentavan alun. Olin murrosikäinen, kun siihen tuli jonkunlainen käänne. Enoni vaimolta lipsahti äidin kuullen tieto, että isä oli paljon innostuneempi tyttöjen syntymistä kuin pojan. Oli kuulemma ihan myyty jo, kun olimme vauvoja. Alussa oleva vauvakuva on isän ottama ja näyttää, että minäkin suhtaudun isään innostuneesti.

Äiti ei tästä tarinankäänteestä oikein pitänyt. Tajuan nyt vanhana, että varmasti äitikin iloitsi heti alusta lähtien minusta ja myös siitä, että olin tyttö, mutta hän halusi kasvattaa minusta vaatimattoman, asian myöntäminen olisi voinut tehdä minusta itserakkaan ja sehän olisi ollut kasvatuksellinen epäonnistuminen. Kun kirjoitin runokirjaani " Tunteita ja tarinoita", mietin mikä olisi oleellista äidissä ja isässä ja kirjoitin heistä runot.

Tarina syntymästäni oli saanut vielä uuden käänteen isäni lisäarvoa, kun luin äidin kirjeen isälle rintamalle. Kirjeestä ilmeni, että saatuaan tiedon syntymästäni rintamalle, isä oli toimittanut äidille kukkalähetyksen, jossa oli ollut enemmän ruusuja kuin siinä "ruusupuskassa", jonka äiti sai isältä heidän kihlautuessaan - vai oliko se kosimistilanteessa. Siitä kosinnasta ja kihlauksesta olin toki kuullut monet kerrat. Se tapahtui kaksi viikkoa ensitreffien jälkeen!

Jos kirjoittaisit runon äidistäsi, minkälaisia hyviä asioita voisit runossasi mainita, entä isän kohdalla? Runot luovat todellisuutta. Käytän näitä runoja omahoitoon. Saan kiitollisemman mielen kun toistelen mielessäni niitä. Ensi viikon blogissani palaan vielä tähän oman menneisyyden käsittelemiseen tämän päivän voimavaraksi.

ÄITINI LÄMPÖ

Äitini oli lämmin ja lempeä

kuitenkin opetti:

"Älä vaan luule

olevasi jotain."

En ihan totellut.

Oli jo ehtinyt

katsoa minua

kyllin usein

ilon ja ylpeyden silmin.

ISÄNI KANNUSTUS

Isäni oli kuningas

• mielestäni.

Kun kuningas sanoi:

"Oletpa taitava.",

uskottava oli.

Ja kuningasisäni

jäi asumaan aivoihini.

Yhä kuiskii:

Hyvä, oikein hyvä.

Kun olin lapsi, syntymäpäiviäni ei vietetty. Sain kyllä aamukahvipöydässä kirjekuoren, jossa oli sopivaksi katsottu summa rahaa. Syy tilanteeseen oli se, että olin syntynyt äitini nimipäivänä ja äiti tarjosi opettajatovereilleen työpaikalla nimipäiväkahvit ja häntä juhlittiin. Minä sain pitää kaverikutsut omana nimipäivänäni ja sehän sopi hyvin.

ELÄMÄN KESKIPÄIVÄSSÄ

Elämän keskipäivä oli aktiivista ja onnellista aikaa. Oli päivittäiset juoksulenkit lähipuistossa neljä maratonia, ensimmäinen omistusasunto, paljon ystäviä, innostavia haasteita, toiminta seurakunnassa, alku tietokirjailijana, lapset omilla jaloillaan jne. Keski-iässä minusta tuli myös mummi.

Kun viisikymppiseni lähestyivät, päätin etten niitä vietä, vaan lähden matkalle. Sitten pääsikin käymään niin, että minulla oli kahdet viisikymmenvuotisjuhlat. Ystäväni oli järjestänyt ennen matkaa "surprise partyn" kotiinsa ja kutsunut sinne kirkkoherran vaimoineen ja lähimpiä ystäviäni. Puheita pidettiin ja lahjoja annettiin ja kakkua syötiin ja olin tosi iloinen juhlista. Toiset juhlat olivat Japanissa. Toimin siihen aikaan vapaaehtoisena lähetyssihteerinä seurakunnassamme ja olin tutustunut Valkamien lähettiperheeseen ennen heidän lähtöään toiselle kaudelle Japaniin ja Valkaman Pirkosta oli tullut minulle hengellinen äiti – kuten niin monelle muulle.

Matka kaikkineen oli ainutlaatuinen. Matkustin yksin Lontoon kautta. Saavuin Osakan lentokentälle ja siellä oli kaksi uskonveljeä vastassa. Matkani jatkui Shikokun saarelle, jonne menin taas yksin laivalla. Sain mukaani pienen paketin evääksi. Etsin laivalla penkkejä tai tuoleja, joihin istua, mutta ei niitä ollut. Oli vain lattialla tatameja, joilla ihmiset lepäilivät tai istuivat. Solahdin lattialle itsekin. Sitten avasin paketin. Siellä oli erikoisen näköisiä suupaloja: vihreää merilevää riisiä ja kalaa. Myöhemmin sain tietää, että kyseessä olivat Shusit ja niistä tuli lempiruokani sillä Japaninmatkalla.

Syntymäpäiväni osui sinä vuonna sunnuntaiksi ja Ananin seurakunta oli koolla jumalanpalveluksessa. Siellä oli tapana kokoontua koko seurakuntana pitkään teepöytään kirkonmenojen jälkeen. Siitä muodostui sitten toiset viisikymmenvuotisjuhlani. Sain lahjoja ja minulle laulettiin. Olen säästänyt erään pienistä lahjoista. Se on kuvassa oleva

seurakuntalaisen tekemän origami. Miten paljon hän olikaan käyttänyt aikaa väkertäessään minulle lahjaa. Mielenkiintoisin lahja oli minulle ojennetussa muovikassissa. Kassissa tuntui olevan jotain valkoista, pehmeää ja liukasta. Tartuin siihen ja nostin varovasti, ja esiin tulivat tuijottavat silmät ja pian oli ilmassa pienikokoinen mustekala. Sen lahjoittaja tarjoutui tekemään siitä myöhemmin aterian. Odotin jännittyneenä gourmet-ateriaa ja äkkiähän se sitten valmistui. Nainen viilteli terävällä veitsellä mustekalan pintaan vinoruudukon ja ateria oli valmis. Juhlistimme sitten syntymäpäivääni vielä illalla syömällä raakaa mustekalaa.

Matkan varsinainen kohokohta oli vierailu Pirkon kanssa Valkamien aikaisempien työkausien hedelmässä Itä-Tokushiman luterilaisessa kirkossa. Sen rakentamiseen olin itsekin uhrannut rahaa ja sen seurakuntalaisten puolesta olin päivittäin rukoillut vuosikausia. Kun Valkamat olivat menneet kentälle, Itä-Tokushimassa ei ollut kirkkoja eikä tiettävästi kristittyjäkään. Ensimmäisenä tuli uskoon perheen naapurissa asuva nainen. Vähitellen seurakunta kasvoi ja 30 vuotta sitten seurakunnalla oli jo Japanilainen kirkkoherra.

Näin miten seurakunnan naiset ihailivat Pirkkoa ja kiittelivät minuakin siitä, että olimme Suomesta lähettäneet Japaniin lähetystyöntekijöitä. Heille evankeliumi oli ollut oikeasti ilosanoma ja he iloitsivat edelleenkin, että olivat saaneet tulla uskoon. He myös ihmettelivät, että Suomessa tavalliset pienipalkkaiset ihmiset olivat rahoittaneet heidän kirkkoprojektiaan. Kuvassa on Tokushiman seurakunnan väkeä Sakarin ja Pirkon seurassa.

Meillä Suomessa uushenkisyyden vanavedessä ihaillaan itämaisia uskontoja tietämättä niiden todellista sisältöä. Japanissa on kolme perinteistä uskontoa, jotka ovat sintolaisuus, buddhalaisuus ja kungfutselaisuus. Vierailin eräänä aamuna buddhalaisen lahkon temppelissä. Se oli pyöreä ja keskellä oli alttari. Siellä oli meneillään aamuseremonia, johon monet osallistutivat ennen työhön menoa ja isoin osa oli miehiä. Miehillä oli harmaita pukuja, solmiot kaulassa ja mukana attaseasalkut. Seremonia oli yllättävä. Miehet konttasivat leveänä joukkona alttarin ympäri harja toisessa kädessä ja salkku toisessa kädessä ja harjasivat lattiaa. Vaikka olin lapsena partiossa oppinut, että kaikkien vakaumusta pitää kunnioittaa, siihen en sitä näkyä katsellessani pystynyt.

VANHUUS

Tytär alkoi vuoden alussa kysellä, josko pidettäisiin kerrankin isommat juhlat, kun kahdeksankymppiset alkoivat lähestyä. Torjuin heti ajatuksen. Loppujen lopuksi tuli kuitenkin peräti juhlakausi. Forssan seurakunta oli kutsunut meidät tänä vuonna 80 tai 85 täyttävät yhteiseen syntymäpäiväjuhlaan kuukautta ennen varsinaista syntymäpäivääni. Minulla oli syntymäpäiväsankarien edustajan puheenvuoro juhlassa. Tuli taas mietittyä perusteellisesti puhetta valmistellessani tätä vanhenemista ja olin jopa tavoistani poiketen kirjoittanut puheen. Mutta puhe meni uusiksi. Kun sitä ennen oli laulettu, että: "Lapsena tuntenut murheita en, riemuja vain, kohdata sain.", psykologi minussa taas aktivoitui. Aloitin puheeni kertomalla, että minä tunsin paljon murheita lapsena, vaikka minulla oli ihan hyvä koti. Voi miten paljon syyllisyyttä, häpeää ja pelkoa oli kasautunut pieneen mieleeni vanhempieni tietämättä. Siihen aikaan ei ollut mitään lapsille tarkoitettuja huolilistoja, joita olisi voitu käsitellä yhdessä vanhempien kanssa. Puhuin myös useimpien osaksi tulleesta kuritusväkivallasta (uusi termi, jonka opin äskettäin).

Olen vuosien varrella käsitellyt paljon lapsuuttani eikä siihen enää juurikaan liity hankalien tunteiden painolastia. Osa lapsuuteni murheista oli aikuisen näkökulmasta täysin käsittämättömiä. Esimerkiksi seuraava: Olin viisivuotias, kun äiti aloitti työt. Siitä lähtien minun jatkuva suuri pelkoni oli se, että äiti myöhästyy töistä. Hän lähti usein kiireellä ovesta ja minä menin katsomaan ikkunasta huolissani, tulisiko trolleybussi pian. Kun kerroin huolestani aikuisena, äiti oli hämmästynyt ja hämmentynyt ja ihmetteli, miksen kertonut hänelle. Niin se kuitenkin oli, että ei ollut tullut mieleenikään. Huoleni olivat omia salaisuuksiani. Kun olimme lapsia, lasten tunne-elämään ei kiinnitetty huomiota. Me olimme saksalaisvaikutteisten kasvatusoppien uhreja. Pääasia oli, että lapset tottelivat ja että meistä sitten tulisi myöhemmin kunnon kansalaisia.

RUNOJA VANHUUDESTA

Olin valinnut joitakin vanhuudesta kirjoittamiani runoja ja ne sentään luin juhlassa, vaikka koko muu puhe olikin paikan päällä improvisoitu. Tässä pari ensimmäistä runoa:

VERTAUSKUVIA

Olen kuin vanha käytetty auto

paljon pikkuvikoja,

mutta kulkee silti.

Olen kuin vanha puhelinluettelo

paljon nimiä,

mutta osa puuttuu.

Olen kuin vanha mylly

laudat lahoaa,

mutta yhä jaksaa jauhaa,

• niitä samoja.

Niitä samoja tarkoitta kohdallani sitä, että olen vuosikymmenet jauhanut psykologista tietoutta ja sitä jaksan tarvittaessa jauhaa edelleen.

Seuraavan runon idean sain uudesta muotisanasta "kehopositiivisuus". Vaikka kuinka yrittäisin ajatella itsestäni vanhana positiivisia ajatuksia, oman fyysisen puolen negatiivisten muutosten hyväksyminen vaatii apua ylhäältä.

POSITIIVINEN PYYNTÖ

Kehopositiivisuus uhkaa murentua

vuosi vuodelta.

Kun kivut jäytävät sisältä

ja pinta rypistyy.

Entiseen on turha vertailla.

Uuden kanssa on tultava toimeen.

Iloittava, ystävystyttävä.

Sillä kättesi työtä olen Luojani.

Kehoni teit tomusta sangen hyväksi.

Ohjelmoit vanhuuden vaivat

minulle sopiviksi.

Anna minun ajatella hamaan loppuuni asti:

Kiitos, että minusta tällaisen teit.

JUHLAT

Olin huhtikuussa saanut tiedon, että senioripsykologien kevättapaaminen on Radisson Blu hotellissa Helsingissä syntymäpäivääni seuraavana päivänä. Mieleeni tuli, että voisin mennä sinne jo edellisenä päivänä ja viettää syntymäpäivää kuljeskelemalla kotikaupungissa yksin muistojeni kanssa. Olin tilaamassa jo huonetta Radisson Blu:sta, mutta peruin aikeet, kun sain tietää huoneen hinnan. Sitten tuli mieleeni, että voisinhan mennä jonnekin halvempaan paikkaan Helsingin lähellä. Paikaksi valikoitui Backbyn kartano, jossa olen pitänyt monia kertoja koulutusviikonloppuja. Ajattelin, että voisin oikeastaan kutsua tyttären perheen syömään kanssani. Muutaman päivän kuluttua ajattelin, että kun yleensä olin kutsunut toukokuun lopussa syntymäpäivieni aikoihin myös sisarusteni perheet ja lapsenlapset vuokramökilleni – josta nyt olen luopunut - niin oikeastaan olisi mukava kutsua heidätkin siihen ihanaan ympäristöön - Ja taas olin viettämässä syntymäpäiväjuhlia lahjoineen ja puheineen!

Sisareni toimi aikoinaan tilastopäällikkönä ja sain hänen puheestaan tietää, että-43 syntyneistä tytöistä on tällä hetkellä elossa 61,5% ja pojista 44,5% ja että minun ikäluokastani pääsi aikoinaan ylioppilaaksi 12, 6% . 80v. naisista on 4,2% suorittanut ylemmän korkeakoulututkinnon ja 0,5% on tohtoreita. Meidän ikäluokassa miehet ovat koulutetumpia kuin naiset päinvastoin kuin nykyään.

Pidin suvulle esitelmän (kuva alla) sukututkimusteni tuloksista. Isäkin oli pitänyt omissa kahdeksankymppisissään esitelmän oman puolensa suvusta. Täytyy sanoa, että oma esitelmäni oli mielenkiintoisempi, koska äitini puolen suvussa oli niin mielenkiintoisia henkilöitä ja kohtaloita.

Tytär kävi läpi elämäkertaani ja totesi mm. minun olleen B-vaihtoehtojen mestari. Ei tämä yksineläminen vanhuudessakaan ollut minulle mikään A-vaihtoehto. Olen kirjoittanut aikoinani runon vaihtoehdoista teoreettisena viitekehyksenä Erik H. Eriksonin kehitysteoria:

KUN HAAVEET TOTEUTUVAT

Taivaasta satoi avaimia nuoruuden vihreille niityille.

He juoksivat niitä poimimaan kaksin yksin ja joukolla.

Luulivat, että kaikki ovet saisi auki.

Sitten vaan elämänkeväistä tietä pitkin valitsemaan ja sovittelemaan.·

Toteuta haaveesi, he huutelivat toisilleen:·Vain parasta meille ja suunnitelma A.

Hän lähti oman suunnitelmansa kanssa:

Väärä avain, väärä ovi, eikö koskaan löydy oikeaa.

Viimeisestä talosta avattiin ikkuna, heitettiin avain:

Olisi tarjolla tällainen elämä: Vaihtoehto B.

Hän totesi: En minä tällaisesta haaveillut.

Alkoi työllä ja vaivalla muovailla B-vaihtoehdosta itselleen sopivampaa A-elämää.

Kauan se kesti, sai valmiiksi vasta vanhana, kun oivalsi viimein:

Koko ajanhan se oli sittenkin ollut ainoa oikea itselle sopiva: A-elämä.

Toinen aihetta sivuava runoni on myös unelmista, jotka eivät toteutuneet. Joka kerran kun lauletaan kiitosvirttä 341 yhdyn sydämen pohjasta säkeeseen. "Kiitos, että pyynnöt toiset eivät saaneet täyttyä." Seuraava runo kertoo sellaisista unelmista.

UNELMIEN TIEKARTTA

Vuosikymmenten mittaan

olen unelmoinut paljon,

pyytänyt, anonut ja rukoillut.

Toteuttiko Jumala unelmani,

kun anoin ja rukoilin?

Sainko kulkea toivomiani teitä?

Monelle tielle Hän pystytti puomin.

Jäin puomille pyytämään ja takomaan.

Pysyivät suljettuina.

Avoimena oli vain tie,

jota en olisi halunnut kulkea.

Mutta kuljettava oli.

Nyt tutkin sitä unelmien tiekarttaa:

- Ajatella, että tuonkin tien olisin itse valinnut.

Onneksi sanoit ei, Jumalani.

Ja onneksi puomi piti.

On vaatinut paljon psykologista työtä ja paljon rukousta, että voin oikeasti yhtyä virren ajatukseen. "Kiitos myöskin ohdakkeista, jotka mua haavoitti." Me joudumme antamaan elämämme aikana niin paljon anteeksi, että voimme lopulta kiittää myös ohdakkeista ja viha on pois. Seuraava laulu kosketti aikoinaan syvältä, kun olin juuri päässyt vapaaksi viikkoja jäytäneestä katkeruuden tunteesta. - https://www.youtube.com/watch?v=81JynjeIHyM

Kun heräsin viime keskiviikkona syntymäpäiväni jälkeiseen kauniiseen aamuun ja linnunlauluun, mielessäni alkoi soida sanat ja sävel " Nousta sain aamuun lintujen lauluun, Jumalan luomiskauneuteen." Googlaamalla sain selville, että kyseessä olikin virsi (967). https://www.youtube.com/watch?v=CC4FUgfVe14

Toteutin sitten yhden unelmani. Menin aamu-uinnille läheiselle Sorvalammelle (kuva), jossa olin uinut viimeksi yli 60 vuotta sitten. Silloin elin nuoruutta. Kun seurakunnan juhlassa lauloimme yhdessä kertosäettä: "Ei kultainen nuoruus, jää unholaan. Vaan muistoissain jälleen, sen luoksein saan." saatoin olla samaa mieltä sekä juhlassa että uidessani tyynessä lammessa. Muistan toki nuoruuden vastoinkäymisetkin ja surut, mutta kun valikoi ajatusten kohteeksi ne kultaiset muistot, saa rakennettua tarinan omasta kultaisesta nuoruudesta ja se kannattelee vielä vanhuudessakin.