ELÄMÄNTARINAMME

Kirjallisuuden Nobel-palkinnon jakajat ovat tänä vuonna olleet ajan hermolla, kun huomioivat vanhan lähinnä omasta elämästään kirjoittaneen 82-vuotiaan Annie Ernauxin tuotannon. Hänen viimeinen Ranskassa julkaistu teos (2016) sisältää myös muistoja. Olen kuunnellut hänen pääteoksensa vuodet, joka oli varsin erikoinen muistelmateos: muistin juhlaa ja mielipiteitä. Me vanhat naiset muistelemme eri tavoin. Me kerromme lapsenlapsille ja ikätovereillemme menneestä elämästä. Me kirjoitamme tietokoneella jälkeläisille tarinoita pöytälaatikkoon tai julkaisemme niitä omakustanteena ja kaupallista arvoa omaavat julkaistaan kustantajien toimesta. Me muut vanhat naiset luemme niitä julkaistuja ja vertaamme omaan elämäämme. Mkä oli meidän elämässämme erilaista ja mikä samanlaista kuin tarinoiden päähenkilöillä.

Luen mielelläni erilaisten ihmisten elämäkertoja: Miesten ja naisten, rikollisten ja pyhimysten, julkkisten ja tavisten. Jokainenhan ihminen on laulun arvoinen ja jokaisen elämä on mielenkiintoinen.

Omasta elämästä kirjoittaminen on usein omahoitoa. Jotkut kirjailijat kirjoittavat romaaneissaan aina itsestään ja niin on arveltu tapahtuneen myös esimerkiksi Sally Salmisen kohdalla. Nykyään kirjoitetaan myös autofiktiota. Sillä tarkoitetaan, että omaan elämäkertaan lisätään kuvitteellisia tapahtumia. Se varsinkin on omahoitoa ja lukija voi miettiä, mikä tarinasta on totta ja mikä fiktiota. Joskus muistelmien etulehdellä lukee "Romaani" kuten luki alkulehdellä Brotheruksen kirjoittamassa autofiktioksi määritellyssä bestsellerissä "Ainoa kotini". Se oli viiltävän rehellinen keski-ikäisen naisen tarina ja kertomus pyristelystä vapaaksi kasvatuksen jättämistä kahleista. Sitä lukevat keski-ikäiset naiset ja hoitavat omia kasvatuksensa jättämiä traumojaan.

Elämäkerrat ovat identiteetin pohdintaa ja monta kertaa päähenkilölle selkeytyy kuva itsestään prosessin aikana. Ihmisen identiteettiä on määritelty monella eri tavalla. Minua itseäni miellyttää seuraava määrittely: "Identiteetti on tarina, jonka kerromme itsellemme itsestämme". Tarinamme vaihtelee kuulijakunnan (tai lukijakunnan) mukaan. Sometarina voi olla aivan jotain muuta kuin se, mitä todellisuudessa kerromme itsellemme. Olen psykologina ollut aina kiinnostunut ihmisten tarinoista ja niitä ahmin lainaamalla kirjastosta kiinnostavien henkilöiden elämäkertoja tai muistelmia tai kuuntelen niitä puhelimella lenkillä ja kotiaskareita tehdessäni.

Viime aikoina olen tutustunut monen mielenkiintoisen naisen elämään. Kun luen tai kuuntelen elämäkertoja, minulla on mielessäni psykologi Erik Eriksonin teoria ihmisen jatkuvasta kehittymisestä ja eri kehitysvaiheiden vaikutus seuraavien kehitysvaiheiden onnistumiselle ja siihen, mitä hän sai aikaan aikuisena. Jotainhan hän oli saanut aikaan, kun hän oli päässyt julkaistun kirjan päähenkilöksi. Etsin vastauksia kysymykseen, mitkä tuon ihmisen lapsuuden ja nuoruuden kokemukset vaikuttivat siihen, millainen hänestä tuli aikuisena. Olen tutustunut Annie Ernauxin lisäksi Minna Canthin, Sally Salmisen, Miina Äkkijyrkän ja Michele Obaman tarinoihin. Viimeksi mainitun kohdalla kaikki suotuisan aikuisuuden edellytykset täyttyivät aikaisemmissa elämän kehitysvaiheissa. Hänellä oli myös erilaisia vaikeuksia ja vastoinkäymisiä elämässä, mutta jokaisen kehitysvaiheen keskeiset tarpeet tulivat tyydytetyksi riittävän hyvin. Hän elää keski-ikää, jolloin generatiivisuus - eli toimiminen seuraavien sukupolvien hyväksi perheessä ja/tai yhteiskunnassa - kukoistaa. Oletan, että hän myös seuraavassa eli vanhuudenvaiheessa katselee mennyttä elämää ja näkee sen mielekkyyden juuri hänelle tarkoitettuna elämänä.

Kaikista tarinoista olen löytänyt joitakin vastauksia siihen, miksi heistä tuli merkittäviä naisia. Mielenkiintoisin lukukokemus oli kuitenkin toisen psykologin eli emeritaprofessori Lea Pulkkisen elämäkerta. Hän on kirjoittanut omakuvansa käyttäen jo valmiiksi Eriksonin kehitysteoriaa ja vastaa itse kirjassaan kysymyksiini miksi? Hän käyttää myös muiden teoreetikoiden näkemyksiä siitä, mikä on ollut elämässä tavoiteltavaa ja miten hän on tavoitteissaan onnistunut.

Pulkkinen ei pidä usein käytettyä nimitystä Elämänkaariteoria hyvänä, vaan puhuu mieluummin vaiheista. Itse miellän Eriksonin teorian "Torniteoriaksi" ja kuvaan sitä tornin avulla- Joskus sitä näkee kuvattavan portaiden avulla. Eriksonin työkumppani ja vaimo Jean lisäsi heidän yhdessä luomaansa teoriaan vielä yhdeksännen vaiheen, joka kohtaa monia, elleivät kuole aikaisemmin.

Lea Pulkkinen käyttää sanaa valinta kuvatessaan kehityssaavutuksia elämänsä kahdeksassa eri vaiheessa. Ensimmäisessä vaiheessa hänen ympärillään oli ollut hyviä ja hoivaavia aikuisia, ja sai hänet valitsemaan perusluottamuksen ja toiveikkuuden. Toisen ja kolmannen vaiheen valinnat itsenäisyyden ja häpeän välillä sekä valinta aloitteellisuuden ja syyllisyyden välillä onnistuivat ympäristön takia myönteisesti loppuelämää ajatellen. Neljännessä valintavaiheessa hän valitsi ahkeruuden (myös koulusuorituksissa) ja itseluottamuksen. Viidennessä vaiheessa tapahtuu valinta eheän identiteetin ja epäselvän identiteetin väillä. Osaako nuori sen vaiheen päätyttyä vastata kysymykseen "Kuka minä olen?" vai saako se hänet vain ahdistumaan. Tässä vaiheessa Lea Pulkkinen kertoo valinnan vaikeudesta ja toteaa, että todellisuudessa identiteetin eheys jatkaa rakentumista osittain myös myöhemmissä vaiheissa ja olen siinä samaa mieltä hänen kanssaan. Niiden eväiden kanssa hän matkusti opiskelemaan Jyväskylään, jossa teki myöhemmin loistavan uran tiedenaisena.

Olen yllä kuvannut aikuisuuden tornin. Pohjana on viisi aikaisempaa vaihetta. Nuoren aikuisen valintana on läheisyys tai eristyneisyys. Lea Pulkkinen totesi, että identiteetin epäselvyys hankaloitti läheisyyden vaihetta ja valinnassa painoi työidentiteetti ja akateemisen maailman imu. Seitsemännessä vaiheessa tapahtuu valinta generatiivisuuden ja pysähtyneisyyden välillä. Lea Pulkkinen kuvaa tavoitettaan olla hyvä äiti ja tavoitettaan toteuttaa generatiivisuutta laajemmin tutkimustyössään ja kasvatusalan asiantuntijana yhteiskunnassa ja kokee sinä onnistuneensa. Molempien tavoitteiden saavuttamisessa oli omat haasteensa.

Olen joskus lukenut, että japanissa käytetään rikkoutuneen keramiikkaesineen korjaamiseen kultaista saumausta. Särkynyttä ei heitetä pois eikä säröjä peitellä, vaan ne jätetään näkyviin kullalla silattuina. Elämän merkit saavat näkyä ihmisessä ja tulla kerrotuksi elämäkerrassa - jopa rikki meneminen. Sen on myös Lea Pulkkinen tehnyt kuvaamalla keski-iän vaiheen tutkimustyön aiheuttamaa vakavaa stressiä ja avioliiton särkymisen aikoihin tapahtunutta reaktiotaan. Hän tuo myös esiin surunsa siitä, että hänen lapsensa joutuivat olemaan avioerolapsia. Hänellä oli kuitenkin riittävän paljon vahvoja eväitä geeneissään ja elämän varhaisista ihmissuhteista ja siksi nyt vanhana elämästään kertoessaan kokee hyväksyvänsä elämänsä kokonaisuutena kaikkine menetyksineen ja siten on välttänyt nyt vanhuudessa epätoivon.

Minna Maijala on kirjoittanut 2019 ilmestyneen elämäkerran Minna Canthista ja kumoaa monia Minnaan liittyneitä vääriä käsityksiä, jotka ovat syntyneet Lucina Hagmannin kirjoittaman elämäkerran pohjalta. Aikoinaan elämäkerta oli ensimmäinen suomalaisesta naisesta kirjoitettu laaja elämäkerta. Lucina Hagman on sitä tehdessään tehnyt paljon oletuksia Minnan kaunokirjallisen tuotannon perusteella ja sen tähden kirja sisälsi paljon virheitä. Kun lähden pohtimaan Minnan elämää, Maijalan teoksesta käy ilmi, että Minna sai luultavasti elämälleen hyvän alun. Perheeseen oli syntynyt puoli vuotta vanhempien avioliiton solmimisen pieni poika, joka oli kastettu ja kuollut samana päivänä. Pojasta vaiettiin perheessä, eikä häntä mainittu perheraamatun lapsiluettelossa. Neljän vuoden kuluttua isä oli kohonnut Tampereella Finlaysonin tehtaalla työnjohtajaksi, kun Minna syntyi vuonna 1844. Voidaan vain arvella, että hän sai äitinsä jakamattoman huomion ja hellyyttä osaksensa. Minna itse on kertonut norjalaiseen lehteen kirjoittamassaan tarinassaan, että hän oli ollut isän lemmikki. Hän oli oppinut viisivuotiaana lukemaan ja isä oli pitänyt häntä ihmelapsena ja ylpeillyt kaikille Minnan saavutuksista. Isä halusi tyttärelleen parhaan mahdollisen koulutuksen, mitä tyttö saattoi saada. Minna oli ainoana lapsena kuusi ensimmäistä elinvuottaan ja sieltä hän sai mukaansa elämän evääksi oman tahdon rohkean toteuttamisen ja oma-aloitteisuuden. Koulussa hän pärjäsi hyvin ja evääksi jäi siitä vaiheesta pystyvyys ja itseluottamus. Nuoruusvaiheessa hän oli kertomansa mukaan kovin ailahtelevainen. Välillä hän oli masentunut ja välillä huvittelunhaluinen. Hän kertoi särkeneensä sydämiä ja kerran myös oma sydän oli särkynyt. Hän kamppaili kahden vaihtoehdon välillä: Ryhtyäkö opettajaksi vai perheenemännäksi. - Siihen aikaanhan opettajat olivat naimattomia. Hän oli vuoden opettajaseminaarissa Jyväskylässä ja piti sitä myöhemmin elämänsä onnellisimpana aikana.

Seminaarin lehtori Ferdinand Canth oli Minnaa yhdeksän vuotta vanhempi ja sai kosintaansa ainakin kaksi kertaa kieltävän vastauksen. Mutta nuoren aikuisen vaiheessa olevalle Minnalle tarve parisuhteeseen voitti ja hän avioitui 21-vuotiaana. Hän kertoi, että kaksi ensimäistä vuotta hän alistui täysin miehensä tahtoon, koska luuli, että niin kuului tehdä. Seitsemännessä elämänvaiheessa oleva keski-ikäinen leskirouva Minna toteutti generatiivisuutta suuntautumalla auttamaan, tukemaan ja hoivaamaan omien lapsien lisäksi myös köyhien perheiden lapsia. Hän myös kirjoitti nimimerkin suojassa ohjeita lasten sairaanhoidosta paikalliseen lehteen. Hän halusi olla mukana kirjoittamistyönsä avulla muuttamassa yhteiskuntaa tasa-arvoisemmaksi sekä naisille että erilaisille sorretuille ryhmille. Minna kuoli jo 53-vuotiaana, eikä hän elänyt kahdeksatta vaihetta, jolloin olisi voinut nauttia elämäntarinansa eheytymisestä. Aikaisempien vaiheiden perusteella saattoi olettaa, että hänellä olisi ollut onnellinen vanhuus. Ainakin hänellä olisi ollut aihetta olla tyytyväinen elämäntyöhönsä kirjailijana.

Syksyllä 2019 Helsingin kirjamessuilla esiteltiin Miina Äkkijyrkän elämäkerta, jonka oli kirjoittanut Lamppu Laamanen Miinan päiväkirjamerkintöjen ja tarinoiden pohjalta. Seitsemänkymppinen Miina vaikutti ainakin kirjamessuilla olevan elämäänsä ja tarinaansa tyytyväinen. Kirjan nimi on: "Jumala ja erotiikka". Luin sen vasta tällä viikolla ja täytyy sanoa, että sisältö vastasi otsikkoa jopa häkellyttävällä tavalla. Jo aikoinaan kirjamessuilla kulttuuriväki nikotteli Miinan ronskien puheiden äärellä ja kun Miina pani koko täpötäyden katsomon laulamaan yhdessä "Herraa hyvää kiittäkää", niin hämmennys lisääntyi. Veisuu oli kuitenkin komeata ja kuului koko hallin alueelle.

Miinan elämän ensimmäinen kehitysvaihe tuntui menneen pieleen. Hän kuvaa äitiään kovaluonteiseksi naiseksi, jolta ei hellyyttä riittänyt levottomalle lapselleen. Myöhemmin Miina tosin tajusi, mistä äidin traumasta se oli voinut johtua. Mielenkiintoinen tieto on se, että Miinaa pidettiin pienenä navetassa vasikkakarsinassa, kun äiti teki navettatöitä. Hän sai jatkuvasti ristiriitaisia viestejä ympäristöstään arvostelua, solvauksia ja kehuja, mutta häntä kannatteli jo neljävuotiaana selkeytynyt varmuus tulla kuvanveistäjäksi. Murrosiässä elämä oli yhtä myrskyä ja vaikka Miina nuorena aikuisena rukoili hartaasti itselleen aviomiestä, ei sekään tarve toteutunut. Siinä vaiheessa alkoi myös kohtuuton alkoholinkäyttö ja Miina kertoi olleensa alkoholisti monet vuodet, mutta kuitenkin raitistui kauan aikaa sitten. Hän toteaa muistelmissaan, että "Lehmät lapset ja veistämisen hurmos ovat antaneet minulle ne elämäni harvat onnenhetket." Miinalla oli paljon huippuhetkiä, mutta myös syviä syövereitä ja itsemurha-ajatuksia. Hän oli ollut mielisairaalassa ja useamman kerran putkassa ja monesti oikeudessa. Lukukokemus oli kiinnostava ja samalla järkyttävä. - Niinkin voi ihminen elää, huh, huh!

Olen kuunnellut äskettäin Ahvenanmaalta lähtöisin olevan Sally Salmisen (s.1906) elämäkerran. Hän tuli kuuluisaksi New Yorkissa kotiapulaisena ollessaan kirjoittamansa esikoiskirjan Katriinan takia. Hän voitti sillä huomattavan kirjallisuuskilpailun ensimmäisen palkinnon. Hän itse on kirjoittanut monta muistelmakirjaa omasta elämästään. "Valoisa kaupunkini" elämäkerran on kirjoittanut kirjallisuustieteilijä tutustuttuaan tarkkaan Sally Salmisen tuotantoon, kirjeenvaihtoon ja päiväkirjoihin. Kirjasta ei selviä eri kehitysvaiheiden onnistumiset tai epäonnistumiset. Sallyn elämää näyttää varjostavan tyytymättömyys omiin vaatimattomiin lähtökohtiin ja ankeisiin olosuhteisiin. Isä oli kuollut, kun Sally oli ollut 6-vuotias ja yksinhuoltajaäiti raatoi ruokkiakseen ison lapsiparven. Lapsuudenkokemukset saavat hänet innostumaan nuorena sosialismista ja ponnistamaan itseopiskelun avulla kotiapulaisesta päätoimiseksi kirjailijaksi.

Mielenkiintoista on, että Sally käsittelee omaa persoonallisuuttaan ja identiteettiään monissa eri kirjoissaan ja monelta eri kannalta. Hän kirjoitti neliosaisen yhteensä n.1500 sivua käsittävän kirjasarjan Lars Laurila -nimisestä miehestä, jonka sanotaan olevan hänen miespuolinen Alter egonsa (toinen minä). Samassa sarjassa hän tuo esiin myös naispuolisen Alter egonsa Vivin, joka oli kotiapulainen. Lars ja Vivi menivät keskenään naimisiin, mutta avioliitto oli onneton. He asuivat New Yorkissa pilvenpiirtäjän kuudennessatoista kerroksessa. Vivi teki itsemurhan hyppäämällä sieltä alas. Sen tapahtuman jälkeen Lars Laurila alkoi kirjoittaa. Kirjallisuudentutkijat ovat tulkinneet kirjat siten, että Sally Salmisen täytyi tappaa naisellinen puoli itsestään ennekuin hänestä saattoi tulla kirjailija. Sallyllä itselläänkin oli ollut myös itsetuhoisia ajatuksia ja hän oli hoidettavana myös psykiatrisessa sairaalassa.

Sally ei ollut löytänyt itselleen sopivaa puolisoa. Miehet, joita hän tapasi, eivät viehättäneet fyysisesti eivätkä älyllisesti. Hän avioitui vasta 34-vuotiaana uskonnollisessa MRA-liikkeessä tapaamansa tanskalaisen taidemaalarin kanssa. He olivat toivoneet voivansa adoptoida lapsen. Sally toteutti äitiyttä ottamalla hoitaakseen Tanskasta paenneiden juutalaisten vanhempien vauvan. Sally sekä rakasti lasta että koki, että lapsi rajoitti hänen mahdollisuuksiaan kirjoittaa. Kun lapsen vanhemmat palasivat sodan jälkeen Tanskaan, Sally joutui luopumaan pojasta, mutta he saivat hänet myöhemmin takaisin, kun vanhemmat olivat tehneet kaksoisitsemurhan. Poika teki myöhemmin aikuisena itsemurhan.

Elämäkerta sai minut kiinnostumaan Sally Salmisen tuotannosta ja hänen itsensä kirjoittamista elämänkerroista. Olin lukenut kahteen kertaan hänen esikoisteoksensa Katriinan, mutta en muuta.

Oliko Sally vanhuudessa sovussa elämänsä raskaiden tapahtumien kanssa vai oliko hän edelleen katkera kuten aikaisempina vuosinaan? Hänhän sai kirjoistaan kehujen lisäksi paljon kielteistä kritiikkiä. Hän asui kaksi viimeistä vuotta miehensä kanssa taiteilijakodissa Kööpenhaminassa. Hänen puheensa alkoi vaikeutua ja lihakset heiketä. Lopulta puhe katosi kokonaan ja hän kommunikoi kirjoittamalla liitutaululle. Hän halusi mennä sairaalaan 17.7. 1976 ja kuoli siellä seuraavana päivänä.

ANNIE ERNAUX

Viimeisenä, mutta en vähäisimpänä käsittelen Annie Ernauxin pääteoksena pidettyä kirjaa "Vuodet". Se on rakenteeltaan varsin omalaatuinen. Kirjailija yhdistää yksilöllisiä kokemuksia yhteiskunnallisiin ja historiallisiin tapahtumiin. Alunperin kirja oli hänelle taistelunväline, sitten hän halusi löytää kirjoittamalla lapsuutensa valon. Hän halusi kirjoittamalla pelastaa jotain ajasta, jonne emme koskaan pääse.

Hän luettelee hengästyttävässä määrin aikajärjestyksessä vuosilukuja ja kertoo sen vuoden tapahtumista, kirjoista, muodista, musiikista, elokuvista, lehdistä, pula-ajasta, kirjoista, elintason noususta ja poliittisista virtauksista ja internetistä jne. Asiaa ja tapahtumia virtaa maan ja taivaan väliltä. Hän ei kerro tarinoita vaan vyöryttää eteemme pätkiä tarinoista, assosioi ja hypähtelee tunnelmasta toiseen. Hän kertoo asiat me muodossa tai monikon tai yksikön kolmannessa persoonassa tai passiivissa ja yleistäen. Jos on ranskalainen ja hänen ikätoverinsa, kirjassa oli varmasti valtava määrä tuttua, joka koskettaa lukijaa ja herättää muistoja. Täytyy sanoa, että itsellekin muistui mieleen unohtamani omat kynteni ja niiden valkeat pilkut, kun Annie totesi: "Olimme pilkkukyntisiä sota-ajan lapsia".

Annie Ernauxin koko tuotantoa pidetään omaelämänkerrallisena ja siitä kiinnostunut voisi toki noukkia tietoja siitä, miten eri kehitystehtävät onnistuivat hänen elämässään. Vuodet teos ei sitä riittävän selvästi kerro. Hän kertoo itse omasta vanhuusvaiheestaan, että hän torjuu 66-vuoden ikänsä, eikä halua ajatella sitä. Hän tuntee polkevansa paikallaan, kun samaan aikaan maailma syöksyy eteenpäin. Hän oli kuitenkin huolestunut muististaan ja toteaa, että joutuu äitinsä (ja myös minun) tavoin usein sanomaan: "Oikeasti minä tiedän sen". Muistot nitovat hänet vielä johonkin kokonaisuuteen. Hän pelkää, että hänen muistonsa muuttuvat hämäriksi kuten lapsuuden muistot. Entisten työtovereiden kasvot ja nimet eroavat toisistaan. Hän oli joutunut hautaamaan monia läheisiään ja ennakoi myös omaa kuolemaansa. Hän on kadottanut tunteen tulevaisuudesta, tilalle on tullut piinallinen hädäntunne. Hän pelkää tulevaisuuta ja olotilaa, jossa jää katsomaan samein silmin luontoa, lapsia ja elämää. 

Kirja oli syntynyt vajoamisesta muistikuviin. Hän käyttää kirjoittaessaan sitä, mitä maailma on iskostanut hänen aikalaisiinsa. Hän ei kerro elämästään paljoakaan, eikä selitä itseään. Hän tutkii kirjoittamalla itseään löytääkseen sieltä koko maailman. - Viimeisen, muistoja käsitelleen teoksensa, hän julkaisi 2016.

OMA TARINA

Sain muutama vuosi sitten joululahjaksi aikuiselta tyttärentyttäreltä kirjan nimeltä "Kerro isoäiti?" Olin jo keski-iässä kirjoittanut julkaissut kirjat äitisuhteista (löytyy skannattuna: https://www.psykotieto.com/%C3%A4iti-ja-tyt%C3%A4r ) ja isäsuhteista ja pohtinut elämääni siinä sivussa. Ne olivat tarinoita, joita kerrotaan julkisuuteen. Lähtökohtani oli se, että kerroin perheestäni ja itsestäni ja tyttärestäni asioita, jotka voisivat antaa lukijalle aineksia pohtia omaa elämäänsä. Isoäitikirjan kysymykset nostattivat esiin muistokavalkadin ja nauraen ja itkien aloin suoltaa läppärilleni vastauksia. Kirjaanhan ne eivät mahtuneet. Olin päättänyt olla avoin ja rehellinen, tosin sen ajan teinitytön ja nuoren aikuisen tarinan saatoin hyvin antaa 17-vuotiaallekin äskettäin. Huomasin lapsenlapsille kirjoittaessani, että olin jättänyt aikoinaan käsittelemättä kokonaan yhden seurustelusuhteen päättymisen. Sisälläni oli vielä itkemätöntä itkua. Kirjottaessani tarinaani eheydyin itse. Olin luullut jo hyväksyneeni koko elämäntarinani, mutta piilossa ollut osa piti nyt tiedostaa, piti vihata, ymmärtää ja antaa anteeksi ja luottaa siihen, että Jumala oli johdattanut kaiken minun parhaakseni.

ELÄMÄ JA JUMALA

Aika usein elämäkerroissa pohditaan omaa Jumalasuhdetta tai sen puuttumista. Pieniä ihmeitä on tapahtunut. Rukouksiin on vastattu tai ei ole vastattu. Sally Salmisellakin oli uskonkriisi liittyessään MRA:han. Kun ulkopuolinen kirjoittaa elämäkertaa, voi olla että hänen omat ajatukset Jumalasta värittää tulkintaa. Mutta kun ihminen itse kertoo, tieto on luotettava. Miina Äkkijyrkkä kertoo Jumalasta jatkuvasti ja kaikissa kohdin en ole samaa mieltä hänen kanssaan, mutta silti ihailen hänen lapsenomaista luottamustaan Taivaanisään. Oli mielenkiintoista lukea Lea Pulkkisen muistelmista, että hän kerran uupumuksen ja epäuskonsa hetkellä otti käsiinsä itselleen periytyneen Raamatun ja aukaisen sen umpimähkäisesti ja luki sieltä jakeen: "Silmiini osui kuin suurin kirjaimin kirjoitettuna jae..." Jae antoi hänelle voimaa jatkaa eteenpäin. Itselläni on vastaavanlaisia kokemuksia. Tärkeä lause tärkeällä hetkellä voi muuttaa paljon. Se voi olla todellinen elämän voimalause.

Olen käyttänyt Eriksonin teoriaa, kun olen kirjoittanut runomuotoon erään naisen surullisen elämäntarinan. Hän on kuullut runon ja itki sitä kuunnellessaan ja piti runosta. Olihan siinä kuitenkin onnellinen loppu.

VÄÄRIN HOIDETTU

Hän oli väärin hoidettu

jo lapsesta lähtien.

Elämän alussa hylättiin

itkemään pelkoa ja vihaa

menettämään toivonsa.

Uhmaiässä hylättiin raivoonsa,

suljettiin moitteiden vankilaan.

Syyllinen jo viisivuotiaana

ja siitä lähtien syyllinen aina.

Koulu kiusasi, osoitti virheet punakynällä,

minäkuva maalattiin mustaksi.

Nuorena oli kapinakielto,

vihan miekan terä repi vain itseä

Tuli toisen syli ja toivo.

Nyt tulisi hoidetuksi.

Mutta ei tullut hoitoa.

vaikka sitä toivoi

ja toinenkin itselleen.

Oli hoidon tarpeessa hänkin,

tämä toinen väärin hoidettu.

Mutta sitten syttyi uusi toivo:

Hän alkoi etsiä ensin Jumalan valtakuntaa.

Hän etsi ja löysi

myös hengelliset äidit,

hengelliset isät,

alttarit ympäri Suomea.

Rukouksia, lupauksia, profetioita

ja aina vain sielu voi pahoin.

Se alunperin väärin hoidettu.

Mutta ylösnousemuksen aamussa,

sielukin saa nousta kirkastettuna

ja sen ihmeellisen ilon rinnalla

elämän itkut ovat vain pisara,

ja jokainen tuskan hetki vain rakas muisto.

Virttä 341 (Kiitos sulle Jumalani armostasi kaikesta) voidaan myös käyttää oman elämän pohtimiseen kiitoksen näkökulmasta. Olen kirjannut muutamia näkökulmia pohtimisen avuksi.

Säkeistö 1. Oletko kokenut Jumalan pääsääntöisesti armollisena vai ankarana? Onko jumalakuvassasi nykyään tai onko siinä aikaisemmin ollut samoja piirteitä kuin isässäsi. Muistele elämäsi onnellisimpia hetkiä ja kiitä niistä Jumalaa. Muistele myös raskaita kokemuksia ja mieti, mitä hyvää ne kuitenkin ovat tuoneet mukaan. Voisitko kiittää myös menetyksistä ja vaillejäämisistäsi?

2. Muistele rukousvastauksia, joita olet elämänvarrella saanut. Muistele niitä rukouksia, joissa olit pyytänyt Jumalalta asioita jotka olisivat jälkeenpäin ajatellen olleet tuhoisia, mutta Jumala ei onneksesi toiminut pyyntöjesi mukaisesti. Muistele hätätilanteita, joissa Jumala oli auttanut. Onko sinulla kokemus syntien anteeksisaamisesta Jeesuksen takia.

3. Voitko ymmärtää, että saat olla kiitollinen myös taisteluista ja pimeistä hetkistä samalla tavoin kuin valoisista. Muistele taistelua, joka lopulta kääntyi Jumalan avulla voitoksesi. Muistele elämäsi tuskaisinta tilannetta ja selviytymistä siitä.

4. Muistele elämäsi ihmisiä. Keiden kanssa oli helppo olla ja ketkä haavoittivat sinua. Pystytkö antamaan anteeksi niille, jotka ovat haavoittaneet sinua - ihan jo itsesi tähden: älä kanna katkeruuden taakkaa. Uskothan, että Jumala on antanut sinulle täydellisesti anteeksi pahat tekosi - keille sinun anteeksiantosi ei vielä ole täydellinen. Kerro mistä kaikesta elämässäsi olet tänään kiitollinen.

Virsi laulettuna https://www.youtube.com/watch?v=bAv1d5U_QrM

Uskotko, että sinun elämäntarinasi on tärkeä? Minä uskon niin. Jokaisen on tärkeä. Olen alkanut kirjoittaa yritykseni kotisivulle muistelmaohjeita. Jos kiinnostaa siirry sivulle www.psykotieto.com  > PSYKOLOGINEN OMAHOITO > OMAN ELÄMÄNTARINAN KIRJOITTAMINEN