ELÄMYKSIÄ ELOKUVATEATTERISSA
Käyn aika usein elokuvissa, sillä Suomen vanhin elokuvateatteri sijaitsee naapurissa joen vastarannalla, kodikkaassa puutalossa (kuva). Jännityselokuvista en pidä. Sen jälkeen kun lapsena katsoin "Bambi" elokuvan, jossa joko äiti-bambi tai lapsi-bambi joutui tulen saartamaksi olen yrittänyt välttää kauhukokemuksia.
Kerran menin vahingossa tietämättömyyttäni katsomaan siskoni kanssa Hitchcockin Takaikkunan ja toisen kerran poikaystävän mieliksi Hitchcocin kanssa Psykon, jonka jännittävyyden tiesin etukäteen. Muistan vieläkin, kun kävelimme sen jälkeen syyspimeässä Mechelininkatua pitkin kotiin Hesperian mielisairaalan ohi ja siellä matalan puurakennuksen toisessa kerroksessa joku mies avasi ikkunan. Minusta tuntui, että elokuva jatkui ja maailma on todellisuudessakin absurdia kauhua täynnä. Sen jälkeen olen onnistunut välttämään kaikki jännityselokuvat ja tunne-elämykset tulevat samaistumisesta roolihenkilöiden surullisiin tai muuten liikuttaviin kohtaloihin.
Kun olin ex-mieheni tavattuani hänen kanssaan ensimmäistä kertaa elokuvissa, keskustelimme menomatkalla kävellessämme keskustaan elokuvista. Hän kertoi, että "Kurjet lentävät" elokuvaa katsoessaan hän itki. Muistan vieläkin hämmästyneeni ja käännyin katsomaan tuota "raavasta" miestä ja ihmettelin, että hän ihan luonnollisena asiana kertoi itkemisestään. Tulin huomaamaan senkin, että vaikka meitä molempia itketti elokuvissa, aika usein itkimme eri kohdissa.
Elävien kuvien teatterissa.
Kun täytin kymmenen vuotta sitten 70 vuotta, vuokrasin vastapäisen Elävien kuvien teatterin ja kutsuin äidinpuoleiset serkkuni jälkeläisineen paitsi kuuntelemaan sukututkimukseni tuloksia myös katsomaan elokuvia. Kummitätini omisti aikoinaan kaitafilmikameran, jolla hän oli ottanut neljän minuutin pituisia filmejä suvun tilanteista. Olin teettänyt niistä nykytekniikan mukaiset versiot ja saatoin näyttää ne teatterin laitteilla. Meillä oli hauska savolainen suku ja kyllä se välittyi filmeistäkin, vaikka ääntä ei ollutkaan.
Elävien kuvien teatterissa on melko laaja valikoima elokuvia ja olen kiitollinen sen annista. Joskus siellä on vähän katsojia, joskus tosi vähän. Kerran teatteri oli tyhjä, kun muutamaa minuuttia ennen elokuvan alkamisaikaa menin sisään. Kyseessä oli suffrageteista kertova filmi ja sen toiseksi viimeinen näytös. Näytöstä pyörittävä mies olisi voinut peruuttaa sen ja käskeä tulemaan seuraavan päivänä. Mutta hän ei edes ehdottanut sitä. Kerroin itse, että en voi tulla seuraavana päivänä, mutta olen todella kiinnostunut näkemään elokuvan ja niin minulle tarjottiin mukisematta yksityisnäytös. Sekin oli elämys. Huomenna menen äänestämään ja olen iloinen, että elän tällä vuosituhannella, jolloin kukaan ei enää kyseenalaista kykyäni tehdä äänestyspäätöstä.
Tarina englantilaisista yläluokan naisista, jotka alkoivat ajaa äänioikeutta naisille - myös väkivaltaisin keinoin oli pysähdyttävä. Emmeline Pankhurstin elämäkerta pisti ajattelemaan. Hän meni vankilaan aatteensa takia, saadakseen naisille äänioikeuden. Kun pimeässä elokuvateatterissa näytettiin kohtaus, jossa Suffragettiliikkeen marttyyri Emily Davison 1913 derbyssä käveli laukkaradalle kuningas Yrjö V:n kilpahevosen eteen ja tallautui vahingossa kuoliaaksi, kokemus oli hyytävä. Toisaalta elokuva antoi ymmärtää, että tarvittiin tuo onnettomuus, jotta kuninkaan mieli muuttuisi. Astuin ulos elokuvateatterista varsin sekavin tuntein. Jos olisin lukenut tarinan kirjasta, se olisi ollut äkkiä sulatettu, televisiosta nähtynä sen vaikutus olisi ollut laimeampi, mutta elokuvanäytös ei päästä meitä pakenemaan filmin sanomaa. Naisen kuolema tuli koodattua aivoihin tuskaisten tunteiden avittamana.
Järkyttävin elokuvakokemus oli seurata filmissä "Edelleen Alice" keski-ikäisen älykkään naisen Alzheimer-taudin etenemistä. Äitini sairastui ennen kuolemaansa vasculaariseen dementiaan ja siksi muistisairauden etenemisen seuraaminen sisältä päin nähtynä, Alicen kokemana kauhistutti. Piina jatkui koko elokuvan ajan. Pääosan esittäjä sai siitä aikanaan Oscarin. Häntä katsellessa melkein unohti, että hän oli näyttelijä.
Elokuva Kikasta oli myös ajatuksia herättävä. Sen päähenkilö ei turhaan saanut Jussi-patsasta. Itse olin seurannut Kikan uraa naistenlehdistä ja elämän alamäkeä alkoholistina juorulehdistä. Elokuvassa tuli selväksi kuinka Kikkaa käytettiin hyväksi ja kuinka alkoholismi kehittyi. Lopussa kerrottiin Kikan elämänmuutoksesta, mutta hänen uskoontulostaan ei kerrottu. Siitä olin lukenut jostain kristillisestä lehdestä. Kikan kuoleman jälkeen Iltalehdessä kirjoitettiin: "Kikka löysi hengellisyydestä sisältöä elämäänsä. Hän ryhtyi käymään kirkossa ja haaveili hengellisestä levystä. – Taivaan isä ja terapeutti palauttavat minulle särkyneelle uskon elämään. Seurakuntaelämässä hän koki kelpaavansa sellaisena kuin oli." Hänen elämäntarinansakin brändättiin kuoleman jälkeen viihteellisemmäksi, kun jätettiin uskoontulon prosessi kuvaamatta.
Hiljainen tyttö
Tällä viikolla näkemäni loistava elokuva "Hiljainen tyttö" kertoo surkeissa oloissa elävän irlantilaisen ison perheen syrjitystä tytöstä, joka saa rakkautta osakseen sukulaispariskunnalta kesän aikana. Meissä jokaisessa naisessa asustaa sisäinen pikkutyttö. Meidän on helppo samaistua tytön hylätyksitulemisentunteeseen, häpeään, syyllisyyteen ja pelkoon. Elokuva oli visuaalinen nautinto ja hankalista tunteista huolimatta elokuvan tunnelma on rauhallinen ja viipyilevä. Siinä on myös toivoa ja rakkautta. Se liikutti kyyneliin asti ja jätti jälkeensä hyvän mielen.
Alla on linkki traileriin.
Ensi viikko on piinaviikko ja päätänkin blogini muistelemalla Mel Gibsonin elokuvaa "The Passion of Christ" Elokuva oli joidenkin mielestä opillisesti virheellinen, mutta itse en sellaiseen kiinnittänyt huomiota. Joidenkin mielestä Jeesus riippumassa ristillä oli kuvattu liian piinaavasti, liian rajuna. Mutta sitähän se oli ollut todellisuudessa. Minua se puhutteli.
Olen aikoinaan nähnyt Oberammegaussa kärsimysnäytelmän ja siellä taiteen tarjoaman elämyksen avulla tajusin asian, jota en koskaan Raamattua lukiessani enkä saarnoja kuunnellessani ollut tajunnut. Jos olisin ollut Jeesuksen aikalainen, myös minä olisin ollut huutamassa: "Ristiinnaulitse!" myös minä olisin ollut ja olen syyllinen hänen kuolemaansa. Alla olevan linkin avulla pääsee hyvin sisään elokuvan tunnelmaan.
Traileri:
Minulle pääsiäinen on tärkein kristillinen juhla ja kiirastorstaista alkava viiden päivän jakso vuoden hengellinen kohokohta. Torstaina saan laulaa muun seurakunnan kanssa yhtä mielivirsistäni (77), "Käy yrttitarhasta polku", johon on seuraava linkki. Sen virren myötä voi valmistautua pääsiäiseen ja sen ilosanomaan.