EN MUISTA NÄHNEENI, EN MUISTA KUULLEENI, EN MUISTA OLLEENI

Tällä viikolla en muista, minne olen laittanut toisen juoksulenkkarini. Luulisi että sinne, minne toisenkin, mutta ei se näköjään niin mene minun huushollissani. Onneksi olen kadottanut oikean jalan lenkkarin enkä vasemman. Vasemmassa jalassa minulla on Mortonin neurooma, jonka takia tunnen usein normaaleissa kengissä tai tossuissa kulkiessani vihlovaa kipua, mutta Acisin päkiästä kaareutuvat tossut estävät kivun. Onneksi juoksu kulkee eriparilenkkareillakin.

Kirjoittelin keväällä blogissani kuolinsiivouksesta. Siivous nytkähti tällä viikolla eteenpäin, kun yksi tärkeä paperi oli hävinnyt. Löysin paperin ja paljon muutakin. Olen päättänyt nimetä toimenpiteen "Suureksi lajittelusiivoukseksi", koska sen luonne on muuttunut. Keksin uuden säännön koska papereissani on paljon niitä, jotka oikeastaan pitäisi heittää pois – mutta en raaski. Sen tähden jaottelen paperit kolmeen pinoon: 1. poisheitettävät, 2. poisheitettävät vasta kodin tyhjennyksessä 3. säästettävät. Kodin tyhjennyksessä pois heitettävät ovat siis sellaisia, joiden ajattelen tuovan iloa tai olevan merkityksellisiä minulle loppuvanhuuteni ajan.

Merkitsen sydäntarralla ryhmän kolme paperit tai kansiot ym. eli ne, jotka kannattaa säästää kuolemani jälkeenkin. Kuvassa vasemmalla on erilaista koulutusmateriaalia, johon minulla on tunnepitoinen suhde ja oikealla on lehtikirjoitukset minusta. Niitä kertyi aika paljon viime vuosituhannen lopussa ja tämän alussa, mutta en jaksanut niistä tehdä mitään leikekirjaa, vaan säilöin lehdet sellaisenaan. Suurin osa on Forssan lehtiä.

En ole aikaisemmin elämässäni lajittelusiivousta tehnyt, vaan olen muutosta toiseen siirrellyt paperipinoja. Lisäksi olin käyttänyt kesämökin isoa kaappia työpapereiden säilömispaikkana. Siellä  olivat jopa ensimmäisen Forssan työpaikkani jälkeenjääneet lajittelemattomat paperit. Kun luovuin vuokramökistä, polttelin viimeisellä viikolla pihalla nuotiossa kaikki paperit, jotka raaskin ja vein kaatopaikalle kalvot, jotka raaskin ja sitten kannoin loput tänne pikkukaksiooni ja nyt niitä loppuja olen lajitellut ryhmään yksi ja kaksi. Ryhmään kolme ei tule mitään.

En ole koko pitkän elämäni aikana käynyt kertaakaan läpi papereitani, sillä niitä on ollut liian paljon. Minusta tuntuu, että minulla on ollut jatkuvasti toivoton taistelu paperipinoja vastaan ja olen koko ajan häviöllä. Pinot vain ovat kasvaneet. Pysähdyin miettimään MIKSI? Koska olen psykologi, täytyyhän minun siihen osata itse vastata. Olisi pitänyt vastata jo vuosikymmeniä sitten, mutta en ole tullut kysyneeksi. Pinoja kertyy, koska en uskalla heittää mitään pois, etten vain heittäisi vahingossa pois samalla jotain tärkeätä, parempi säästää kaikki. Seuraava kysymys MIKSI? 

Ja tänään tuli vastaus. Seitsemänkymmentä vuotta sitten hävitin tärkeän paperin. Neljännellä luokalla meillä oli ankara naisopettaja, jota pelkäsin. Jostain syystä opettaja oli valinnut minut pitämään kevätjuhliin pois lähtevien luokkien puolesta puheen, vaikka en ollut ollenkaan hänen suosikkinsa. Hän oli kirjoittanut sen itse koneella ja se oli A-nelosen kokoinen. Sain sen hyvissä ajoin itselleni. Sitten kerran huomasin kauhukseni, että puhe oli kadonnut. Etsin sitä epätoivoisesti ja pelko kasvoi. Muutaman päivän kasvatin pelkoani. Lapsellahan pelon syyt ja tunteiden voimakkuus ovat suhteettomia. En muistaakseni kertonut edes kotona. Tiesin, että minun olisi pakko kertoa opettajalle. Vaikka olen huomannut unohtaneeni paljon, niin sen tilanteen muistan. Olimme luokkaretkellä Vantaalla Vanhassa kaupungissa. Me lapset leikimme ja opettaja istui yksin kivellä. Täynnä pelkoa ja syyllisyyttä menin hänen luokseen ja kerroin asian. Opettaja oli vihainen ja loukkaantunut ja sanoi, ettei hän kirjoita minulle uutta puhetta ja puhe nyt sitten jää pitämättä. Ja niin sitten kävi, että uskoni omaan kykyyni hallita papereita romuttui vuosikymmeniksi.

Tällä viikolla olen ERITYISEN USEASTI törmännyt muistamattomuuteeni, kun olen käynyt läpi vanhoja papereita ja laatikkoja ja lukenut päiväkirjojani ja lajitellut CD-varastoa. Olen luullut muistavani kaikki tärkeimmät asiat menneisyydestäni, mutta enpäs olekaan.

Anu Kaipaiselta kysyttiin aikoinaan, kenelle hän oli kirjoittanut "Nuoruustangon"? Hän vastasi, ettei kerro sitä, se on salaisuus. Kun hän tuli vanhaksi, joku haastattelija koetti onneaan ja kysyi saman – meiltä vanhoiltahan livahtaa julkisuuteen asioita, joita aikaisemmin olemme salanneet. Anu Kaipainen vastasi: "Minä en muista. Minä kertoisin, jos muistaisin, mutta minä en muista." Ajattelin silloin, että kuinka hän on voinut tuollaisen unohtaa. Nyt totean, että näinhän meille vanhoille saattaa käydä.

NUORUUDEN MUISTIKUVIA JA UNOHDUKSIA

Olin syksyllä 57 neljätoistavuotiaana luokkakuvassa tämän näköinen. En muistanut olleeni luokan pisin tyttö, mutta kuva todisti, että olin sitä. Olen kirjoittanut keskikoulusta blogissani "Kamala koulu ja kiva koulu". Luokkakuvassa olen siinä kamalassa koulussa ja olen tosi myrtsin näköinen ja niin oli suurin osa muistakin. Samalta ajalta löysin myös leikekirjan sivuja, jotka oli repäisty irti talletettavaksi. Olin näköjään marraskuussa -57 aloittanut ns. Scrap bookin, johon sitten liimailin tärkeitä muistoja. Kuvassa on kutsu Poikien partiolippukunnan järjestämiin hippoihin, joissa tanssin ensimmäisen kerran pojan kanssa. Elokuvalippujen säästäminen oli myös tärkeää. Kuuluin koulun piirustuskerhoon (Ravenna nimetään).

Luulin, että talvi 57 – 58 oli ikimuistoinen, mutta huomasin unohtaneeni monta tärkeää asiaa. Olin luullut, että ensimmäinen poikaystävä tuli elämääni helmikuussa -58, mutta se olikin tapahtunut aikaisemmin, koska olimme olleet elokuvissa jo 29.12.57. 

Talvella 57 – 58 kuvan jengi oli tärkeä. Pyörimme Etu-Töölössä, lähinnä Väinämöisen kadun tienoilla. Kuva on otettu meillä, vaikka minulla ei ole mitään muistikuvaa tuosta kokoontumisesta Oletan, että valokuvan on ottanut Hannu, joka kuului tiiviisti joukkoomme. Hänestä tuli myöhemmin myös psykologi ja tapailimme ammatillisissa ympyröissä ja muistelimme haikeudella ja huumorilla niitä menneitä aikoja. Kävimme läpi muistojamme vielä senioritapaamisissakin, mutta nyt hän on edesmennyt.

Halusin katsoa, mitä olen kirjoittanut samalta ajalta päiväkirjaani, mutta se mustakantinen on vielä kadoksissa. Käteeni osui mustakantinen päiväkirja talvelta 59 – 60. Olin vaihtanut koulua lukioon mennessä ja jengikin oli hajonnut. Kuusitoistavuotiaan päiväkirjan lukeminen huvitti. Luulin olleeni vähän enemmän älykkö kuin mitä päiväkirja todistaa. Olin piirtänyt kuvan itse tekemästäni tummanharmaasta muotitakista ja mukana on näyte tekstistäni.

Olen koonnut jo aikaisemmin kirjeet yhteen laatikkoon, mutta myöhempänä oleva Tytinältä saamani lappunen löytyi sekalaisesta paperipinosta, jonka jokaisen paperin tarkistin.

Olen pohtinut blogissani ja yhdessä runossakin olimmeko koulukiusaajia, kun olimme nimittäneet tyttöä, joka oli ylipainoinen Tytinäksi. Hänen ihonsa oli kovin vaalea ja lempinimen antoi ensin hänen paras ystävänsä, joka oli tökännyt Tytinää sormellaan käsivarteen. Kun koulukiusaamisesta alettiin puhua enemmän aloin tuntea yli 70-vuotiaana syyllisyyttä. Tytinän yhteystiedot olivat salaiset ja yritin ottaa häneen yhteyttä välikäden kautta, mutta hän ei lähettänyt minulle yhteystietoja, vaikka niitä pyysin. Nyt hänkin on edesmennyt ja olen käsitellyt asiaa sekä runossa että blogissa:

Kuvassa on joukko murkkuja urheilutunnin jälkeen. Osa tuntee olonsa joukossa ulkopuoliseksi. Ulkopuolisuuden tunnelukon siemenet kylvetään aivan ihmisen elämäntaipaleen alkumetreillä ja murrosiällä on oma vaikutuksensa.

---

Kuva on otettu läheisen Väinämöisen kentän vieressä, jossa pelattiin pesäpalloa. Yksi tytöistä (alhaalla vasemmalla) ei selvästi tunne kuuluvansa joukkoon, hänet oli taas varmaankin viimeisenä valittu tai jouduttu ottamaan toiseen joukkueeseen. Hän eli yksin ja on jo edesmennyt. Hänen lempinimensä oli Tytinä. Me emme tajunneet, että se nimi jo oli kiusaamista, eikä hänen itsensä mielestä mikään hauska vitsi. Nuorempi sisareni, joka kävi samaa koulua, totesi ettei hän edes tiedä tytölle muuta nimeä kuin Tytinä. Tytinä tosin hyväksyttiin tyttöjoukkoon, hänellä oli kavereita eikä häntä mitenkään muuten kiusattu lihavuudesta eikä mistään muustakaan syystä. Urheilutunnit ja pesäpallo vaurioittivat hänen itsetuntoaan. Tahko Pihkalan muinoin läpirunnomat pesäpallon säännöt aiheuttivat tuhansissa muissakin koululaisissa ulkopuolisuuden ja alemmuuden tunteita. Jumppatuntien aiheuttamia haavoja olen kuullut muisteltavan ryhmissä ja kaksin käydyissä keskusteluissa.

Kirjasta: Tunteita ja tarinoita

VOI MEITÄ YMMÄRTÄMÄTTÖMIÄ

Luokkatoveri oli kuollut,

kerrottiin lehdessä

kuvan kanssa.

Oli ollut merkittävä henkilö.

Tosin aina vähätteli

saavutuksiaan.

Oli ollut koulukiusattu

ylipainonsa tähden.

Emme ymmärtäneet

että kiusasimme.

Emmehän me haukkuneet läskiksi,

ei edessä eikä takana.

Olimme oppineet koulussa tietoja.

Mutta emme taitoja

kohdata herkkää sielua,

omaamme tai toisen.

Emme myöskään sitä,

mikä on koulukiusaamista.

Me valitsimme sinut aina viimeisenä

liikuntatunneilla miettimättä,

miltä se sinusta tuntui.

Ja annettiin lempinimeksesi

ihan ystävyydellä ja huumorilla

Tytinä.

Voi meitä ymmärtämättömiä.

• Anteeksi Tytinä.

Minusta tutui, että olin saanut anteeksi, kun luin tämän lappusen, joka oli viesti häneltä sen jälkeen, kun olin vaihtanut koulua ja hän oli siellä entisessä (kamalassa) koulussa. Hän vähättelee itseään tässäkin, vaikka kirjoittaa normaalia teiniproosaa, mutta pitää sitä itse roskana.

Tapasimme jonkun ajan kuluttua Tytinän ja muiden entisten luokkarovereiden kanssa, kun keskikoulun luokanvalvoja oli kutsunut entisen meidän luokan luokseen. Monet olivat lopettaneet keskikouluun ja osa oli vaihtanut koulua. Hämmästyttävää kyllä EN MUISTA OLLEENI  missään opettajan järjestämissä kotihipoissa Tammisalossa, mutta päiväkirja todistaa toista.

Löysin YLLÄTTÄEN CD-pinoa peratessani yhden, johon oli tallennettu sisareni lakkiaisista otettua kaitafilmiä, vaikka en muistanut sitä. Meidän perheestä oli otettu silloin tällöin oikein virallisia perhekuvia. Tämä filmi toi muistot mieleen ihan toisella tavalla kuin ne pönötyskuvat. Otin näyttökuvan ja siinä sisareni kasvot ovat osittain turmeltuneet. 

Filmillä hulluttelemme ja kuvakin kertoo siitä. Asetelma oli aika tyypillinen meidän perheellemme. Me lapset vitsailemme ja äitiäkin naurattaa, mutta hän ei vielä naura, ehkä kohta purskahtaa nauruun. Vaikka isää pidettiin hymyilevänä miehenä, mikään turhannauraja hän ei ollut. Aika usein me perheen naiset innostuimme keittiössä vitsailemaan ja äitiä nauratti tyttäriensä komiikka. Sitten saattoi kuulua isän ääni hänen työhuoneestaan: "Voisitteko laittaa oven kiinni."

Tuo epäselvä kuva ilahduttaa edelleen sydäntäni.

ILOISIA AMMATILLISIA YLLÄTYKSIÄ

En muistanut, että minusta olisi tehty tällainen juttu. Täytyy sanoa, että juttu ilahdutti. Se oli alueella ilmestyneessä ilmaisjakelulehdessä. Muistan toki hyvin viikonloppukurssit, joita pidin useana vuonna psykiatrisiksi sairaanhoitajiksi opiskeleville. Niiden muistona on olohuoneen ikkunalaudalla yhdeltä kurssilta saamani "emolintu". 

Juttu on minulle tärkeä, koska se kertoo sydämenasiasta. Elettiin 90-lukua ja aloin silloin kehittää oman elämäntarinan kertomisen menetelmää. Aloitin sairaanhoitajaopiskelijoiden parissa ja pidin myöhemmin kurssin myös Helsingissä ja useita kursseja Vivamossa Lohjalla ja nyt olen kahdessa blogissani ohjeistanut elämäkerran kirjoittamista.

En muista nähneeni kertaakaan yllä olevaa kuvaa, mutta jostain paperien välistä se tipahti pöydälle. En muistanut, että väitöksestäni olisi otettu yhtään valokuvaa. Siihen aikaan oli Hesarissa viikoittain etukäteen kaikkien väittelijöiden nimet ja lyhyt info tutkimuksesta. Se minulla oli tallella. Sen muistan myös, että sunnuntain puoli yhdeksän uutisissa minua haastateltiin aiheesta. 

Kun kirjoitin mammasta viime viikon blogin, muistelin, että hänen kotinsa seinällä oli kuva Jeesuksesta. Kuvalla oli erikoinen ominaisuus, kun sitä katsoi eri suunnista, silmät olivat joko kiinni tai auki. Muistin, että itselläni oli ollut sama kuva mökin seinällä, mutta en ollut nähnyt sitä vuosiin. Ajattelin että netistä saattaisi löytyä se kuva ja voisin saada sen sieltä seinälle. Etsin, mutta en löytänyt. Mutta kun siivosin, niin taulu löytyi yhden paperipinon välistä.

KOHTI PYHÄÄ

Viime viikon iloisiin tapahtumiin kuului se, että vanhusten viikon päättäjäismessun kirkkokahveilla tapasin tuttavan, joka muutaman kuukauden kuluttua täyttää sata vuotta. Hän oli pirteä ja asuu edelleen omakotitalossa. Hän muisti, että minä olin ollut aikoinaan heidän pihalla pidetyssä Israelin matkan muistelutilaisuudessa. No itse en sitä muistanut. 

Viime viikko sisälsi paljon ihania asioita omassa elämässäni, mutta myös huolta maailmantilanteesta ja Israelista. Meidän seurakunnassa vietetään huomenna lähetyspyhää. Joskus lähetyspyhässä on puhunut kotilomalla ollut Israelin lähettimme Sari-Johanna Kuittilo. Nyt hän on Jerusalemissa. Ja kertoo seurakunnan sivulla, josta kuvakin on otettu: "Olen työskennellyt Tel Aviv-Jaffassa, nyt pääpaikkani on Shalhevetyah-keskus Jerusalemissa. Siellä toimin kriisi – ja sielunhoitotyössä, erityisesti yhteiskunnan heikommassa asemassa olevien ryhmien ja yksilöiden parissa. - Sari-Johanna tarvitsee nyt erityisesti rukouksiamme.

" Siunaa Herra koko maailmaa."

1.
Jumala ompi linnamme
ja vahva turva aivan,
on miekkamme ja kilpemme
ajalla vaaran, vaivan.
Se vanha vainooja,
kavala, kauhea,
on kiivas, kiukkuinen
ja julma, hirmuinen.
Vain Herra hänet voittaa.

2.
On turha oma voimamme
vääryyden valtaa vastaan.
Me turman vallat voitamme
Herrassa ainoastaan.
Hän, Kristus, kuningas,
on voitonruhtinas,
lyö joukot helvetin,
ne tallaa jalkoihin
ja voiton meille saattaa.

3.
Jos täyttyisikin maailma
nyt valheen enkeleistä,
niin pimeys ei voittoa
kuitenkaan saisi meistä.
Ne olkoot raivoissaan
ja syöskööt kiukkuaan.
Nyt valheen vallat on
jo saaneet tuomion.
Ne yksi sana kaataa.

4.
Se sana seisoo vahvana,
ne ei voi sitä kestää.
Kun kanssamme on Jumala,
ken meiltä voiton estää?
Jos veis he henkemme,
osamme, onnemme,
ne heidän olkohon,
vaan meidän iät on
Jumalan valtakunta.