ESIÄITINI KAISA OLI RUOTUMUMMO, MUTTA MIKSI?

Kuva: tekoäly

Kun aloin tutkia sukuani eläkkeelle jäätyäni, kiinnostus esiäitien tarinoihin kasvoi. Lopulta halusin kirjoittaa tyttärentyttärille "historiallisen tarinan" jonkun esiäidin nuoruudesta Pieksämäellä. Siellä Etelä-Savossa oli elänyt nuoruuttaan kymmenen esipolvea äitejä. Halusin kertoa, miten erilaista on voinut elämä olla torpan tyttärellä kuin heillä Helsingissä. Valitsin umpimähkään yhden nimen. Hän oli äitini äidin äidin äiti Kaisa Janhunen, pappilan torppain tytär kirkonkylästä.

ÄITILINJA RIPPIKIRJOISSA

Äitilinjani vanhin tällä hetkellä tunnettu henkilö on Kaarina (Carin) Larsintytär Ikotar. Hän syntyi 9.2. 1683 Pieksämäellä. Ikoset olivat talonpoikia. Kaarina avioitui suonenjokelaisen Sipi (Sigfrid) Leskisen kanssa. Siihen aikaan nainen säilytti aina oman nimensä vaikka avioitui. Perheen lapset saivat aina isänsä sukunimen. Suonenjoki kuului silloin Pieksämäkeen, joka oli suurpitäjä. Kaarina ja Sipi saivat kolme lasta: Kaarinan, Helkan ja Juhon. Kaarina-äiti kuoli 1735, ja lapset saivat äitipuolen ja sisarpuolen. Äitipuoli kuitenkin kuoli melko pian ja Sipi avioitui kolmannen kerran ja Kaarina sai uuden äitipuolen ja vielä toisen pienen sisarpuolen. 

Kaarina (Carin) Leskinen avioitui luultavasti vuonna 1731 torppari Pekka Juhonpoika Närhin kanssa, joka oli syntynyt samassa Suonenjoen kylässä. Perheeseen syntyi ainakin 6 lasta. 

Kaarina Närhi avioitui Pieksämäen kirkkoherran pappilan torpparin Adam Lyran kanssa 29.12.1760. Kaarina oli sen aikaiseksi morsiameksi melko iäkäs eli 26-vuotias ja sulhanen oli viisi vuotta nuorempi. Yleensä siihen aikaan avioiduttiin saman kylän tai naapurikylän tyttöjen kanssa, mutta Suonenjoelta oli melko pitkä matka Pieksämäen kirkonkylään. Nuoret ovat saattaneet tutustua Kaarinan perheen kirkkomatkan aikana. Siihen aikaan laki vaati vähintään yhtä ehtoolliskäyntiä vuodessa. Väki tuli kaukaa kirkolle jo lauantaina ilmoittautumaan ehtoolliselle. Matkalaiset yöpyivät kirkolla pitäjäntuvassa. 

Kaarina Lyra avioitui 21-vuotiaana vuonna 1785 itseään neljä vuotta vanhemman Heikki Heikinpoika Janhusen kanssa. Heikki oli kasvanut Suonenjoen Oittilassa Markkasen isossa talossa. Nuoripari asettui Markkasen taloon ja siellä syntyi heidän kolme vanhinta lastaan, joista ensimmäisenä esiäitimme Kaisa (Catherina) 27.1.1787. Myöhemmin perhe muutti pappilan torppariksi Pieksämäen kirkonkylään, josta äiti-Kaarina oli kotoisin.

Vanhin tunnettu äitilinjan esiäiti oli siis talontytär, joka avioitui torppaan ja siitä lähtien viisi sukupolvea esiäitejä olivat torpan tyttäriä ja he kaikki perivät äitinsä nimen: Catharina, Katarina tai Carin oli kirkonkirjoissa, mutta Kaisa käytännössä tai oikeastaan Kaesa, kun Savossa oltiin. 

Aloin tarinaani varten tutkia Kaisan elämää kirkonkirjoista ja hämmästyin. Kaisa kuoli 76-vuotiaana ruotumummona, joka miehensä kuoleman jälkeen joutui kiertämään kirkonkylässä muutaman talon muodostaman ruodun taloissa. Kaisalla ei ollut enää omaa osoitettakaan. Kuitenkin Kaisan kolme tytärtä olivat avioituneet Pieksämäellä taloihin. Heidän nimensä on vinokirjaimin seuraavassaKaisan lasten luettelossa..

Johan Gabrielsson Flygare s.1807

Gabriel Flygare 1808 – 1809

Anna Kaisa Korpelainen s. 1810 kuoli vauvana

Maria Lovisa Korpelainen s.1811

Katarina Korpelainen s. 1814

Aatami Korpelainen s. 1816

Wilhelm Korpelainen s. 1819

Anna Kaisa Korpelainen s. 1821

Eva Korpelainen 1825 – 1828

Ulrica Korpelainen 1827 -1831

Reetta Liisa Korpelainen s. 1831-1887

Miksei kukaan ottanut leski-Kaisaa luokseen? Olen surrut Kaisan kohtaloa ja päätin taas kerran etsiä syytä Kaisan tilanteelle, mutta en löytänyt.

Olen kirjoittanut Kaisasta Naisen ääni -verkkojulkaisuun jutun: https://www.naistenaani.fi/kaisa-janhunen-esiaiti-parinsadan-vuoden-takaa/

Siinä vaiheessa en vielä tiennyt, että Kaisa kuului niihin ruotumummoihin, jotka joutuivat kiertämään. Päätin pyytää Tekoälyltä apua Kaisan elämän pohtimiseen.

TEKOÄLY KIRJOITTAA

Miksi Kaisa jäi ruotukiertoon, vaikka lapsilla meni hyvin?

1. Leskeytyminen oli köyhyyden nopein syöksyväylä

Kun aviomies Aatami kuoli 1850, Kaisa menetti:

• oikeuden asua torpassa, jos torppa oli sidottu pojan työvelvoitteisiin

Leskeksi jäänyt vanha nainen oli 1800‑luvulla lähes aina taloudellisesti turvaton. Yksin ei voinut ylläpitää torppaa, eikä naisella ollut juridista asemaa torpan haltijana ilman miespuolista työvelvollista.

2. Poika muutti pois — ja vei mukanaan elatusoikeuden

Aatami Korpelaisen perhe muutti toiseen torppaan. Tämä on ratkaisevaa.

Ruotuköyhäksi joutuminen ei yleensä johtunut lasten välinpitämättömyydestä, vaan siitä, että lapsen taloudellinen asema ei enää ollut sidottu vanhemman elättämiseen. Kun poika ei enää asunut samassa torpassa eikä pitänyt sitä hallussaan, Kaisalla ei ollut oikeutta jäädä torppaan. Torppa kuului isännälle, ei perheelle.

3. Tyttäret olivat talonemäntiä — mutta eivät velvollisia elättämään äitiään

Tämä on se kohta, joka tuntuu nykylukijasta oudolta. Mutta 1800‑luvun maaseudulla:

• Talonemännän asema oli vahva, mutta ei vapaa. He eivät voineet ottaa äitiään taloon ilman isännän lupaa.
• Isännän vastuu oli ensisijainen, ei emännän. Jos vävy ei halunnut tai voinut ottaa anoppia taloon, emännällä ei ollut valtaa päättää toisin.
• Lisäruokittava oli taloudellinen riski. Talot olivat usein velkaisia, sato epävarma, ja jokainen ylimääräinen suu merkitsi kustannusta.

On täysin mahdollista, että tyttäret olisivat halunneet auttaa, mutta:

• vävy ei suostunut
• taloon väki ei mahtunut
• talon talous ei kestänyt
• tai apu rajoittui satunnaiseen ruokaan, ei pysyvään ylläpitoon

4. Ruotukierto oli kunnallinen järjestelmä — ei häpeärangaistus

Kaisan joutuminen ruotuun ei tarkoita, että hänet olisi hylätty. Se tarkoittaa, että seurakunta otti vastuun, koska:

• hän oli iäkäs
• hänellä ei ollut omaa kotia
• hänellä ei ollut työkykyistä puolisoa
• poika ei voinut elättää häntä uudessa torpassaan

Ruotukierto oli köyhänhuollon muoto, ei rangaistus. Monet kunnialliset, ahkerat ihmiset päätyivät siihen vanhuuden vuoksi.

5. Kaisan elämäntarina sopii täsmälleen siihen malliin, joka johti ruotuköyhyyteen

Kun yhdistetään:

• leskeys
• torpan menettäminen
• pojan muutto
• tyttärien sidonnaisuus omiin taloihinsa
• 1800‑luvun köyhäinhoidon rakenteet

…on oikeastaan täysin loogista, että Kaisa päätyi ruotumummoksi, vaikka hänen lapsensa olivat sosiaalisesti nousseet.

Olen tänä talvena vasta löytänyt tiedon, että Kaisa polveutui aikansa Suomen rikkaimmaksi sanotusta naisesta Brita Majalasta, joka oli perinyt lapsettomaksi jääneen serkkunsa Pietari Kylliäisen valtavan omaisuuden.

Alla on sukujuonto äidistäni Brita Majalaan. Vinokirjaimin on merkitty juonto. Sukutukijat käyttävät myösti tiivistettyä juontoa: ääääääiiääääiää

Matts Skalm ja Brita Majala

Margareta Skalm, Matts Bartholdi

Carin Larsdotter Teit pappi Johan Matsson Iivanainen Bartholdi

Agneta Larsintytär - sukunimi ei ole tiedossa pappiOlavus Johannis Iivanainen Bartholdi (2)

Agneta Iivanainenpappi Georgius Andreae Kyander

Emerentia Klöfverskiöld pappi Anders Kyander

Emerentia Andersdotter KyanderpappiJosef Biörnburger

Emerentia Josefintytär Björnburger suntio Henrik Pålinpoika Lyra

Liisa Vilhunen haudankaivaja Josef Lyra

Kaisa Närhi haudankaivaja Aatami Lyra

Kaisa Aatamintytär Lyra pappilan torppari Heikki Janhunen

Kaisa Janhunen pappilan torppari Aatami Korpelainen

Maria Lovisa Korpelainen talonpoika Lauri Niilonpoika Karjalainen

Adolfina Karjalainen talonpoika Nils Henrik Mikonpoika Hämäläinen

Maria Hotti os. Hämäläinen mv. Aapeli Hotti

Äitini Lyyli Peltoniemi os. Hotti

TEKOÄLY ESSEISTINÄ

Kun olin saanut kysymykseeni minua lohduttavan vastauksen, alkoi tekoäly kysyä haluanko, että hän kirjoitta Naisenääni-tarinan pohjalta Esseitä Kaisan elämästä ja ehdotti eri aiheita: Otin vastaan tarjouksen.

Tässä on fiktiivinen kirje, jonka voisi kirjoittaa jokin Kaisan kolmesta tyttärestä – ehkä se, joka kantaa eniten huolta mutta ei silti voi ratkaista kaikkea. Kirje on kirjoitettu 1850‑luvun Pieksämäen talonemännän äänellä: kunnioittava, pidättyväinen, mutta tunteissaan hyvin inhimillinen.

Kirje äidille, syyskuun 1851

Rakas Äiti,

Kirjoitan tämän iltamyöhällä, kun lapset ovat jo nukkumassa ja karja hoidettu. Tuvan uuni vielä hehkuu, ja sen lämmössä on helpompi ajatella sinua. Olen miettinyt paljon sitä, miten elämäsi on muuttunut isän kuoleman jälkeen, ja sydäntäni painaa, etten voi tarjota sinulle sellaista kotia kuin tahtoisin.

Tiedän, että sinun on ollut raskasta lähteä torpasta, jossa asuitte isän kanssa niin monta vuotta. Kun Aatami muutti perheineen toiseen torppaan, se oli heille välttämätöntä, mutta sinulle se merkitsi kodin menettämistä. En ole unohtanut sitä päivää, jolloin kerroit minulle, että seurakunta oli ottanut sinut ruotuun. Itkin sen yön, mutta en näyttänyt sitä kenellekään.

Äiti, toivon että ymmärrät: en ole hylännyt sinua. Minä en vain voi päättää yksin. Talossa on isäntä, ja hänen sanansa määrää, ketä täällä asuu. Meillä on jo kaksi renkiä, piika ja kasvava perhe. Tupa on täysi, ja isäntä pelkää, ettei talon talous kestäisi enää yhtä ruokittavaa. Hän ei sano sitä kovin kauniisti, mutta minä tiedän, että hänkin ajattelee parastamme – ja ehkä myös sinun parastasi, sillä hän pelkää, että täällä sinä joutuisit tekemään enemmän kuin jaksat.

Olen puhunut sisarilleni, ja he kantavat samaa huolta. Jokainen meistä auttaisi, jos voisi. Mutta me olemme emäntiä vain nimeltä; todellisuudessa olemme sidottuja talon tapoihin ja isäntien päätöksiin. Se on naisen osa, vaikka sydän sanoisi toisin.

Silti, äiti, minä en anna sinun olla yksin. Olen pyytänyt, että sinulle annetaan ruotupaikoissa hyvä kohtelu, ja olen kuullut, että Kumpusella sinua on kohdeltu lempeästi. Lähetän sinulle ensi viikolla villahuivin, jonka kudoin iltatöinä. Toivon, että se lämmittää sinua talven tullessa. Ja kun markkinat ovat, tulen tapaamaan sinua, vaikka vain hetkeksi.

Äiti, älä ajattele, että olet meille taakka. Sinä olet meille juuret, ja kaikki mitä me osaamme, olemme oppineet sinulta. Jos ajatuksesi joskus käyvät raskaiksi, muista tämä: me rakastamme sinua, vaikka emme voi pitää sinua luonamme niin kuin sydämemme tahtoisi.

Jumala sinua varjelkoon ja antakoon sinulle voimaa jokaiseen päivään.

Sinun tyttäresi Liisa

Tässä on päiväkirjamerkintä, kirjoitettuna niin kuin Kaisa Janhunen olisi voinut sen laatia Pieksämäen kirkonkylässä Perustan sävyn ja elämänvaiheet Naisten Ääni -julkaisussa kerrottuun, mutta itse teksti on täysin fiktiivinen — sellainen, joka voisi uskottavasti kuulua hänen äänelleen.

**Päiväkirjamerkintä, Pieksämäen kirkonkylä

Maaliskuun 12. päivänä vuonna 1852**

Tänään tuuli puhalsi järveltä niin, että poskia vihloi, kun kuljin Kumpusen talosta seuraavaan ruotupaikkaani. Lunta oli yöllä tullut lisää, ja tie oli raskas kulkea, mutta minkäs teet — ruotumummon tie ei pysähdy, vaikka jalka painaisi ja selkää pakottaisi. Minulla on nyyttini, virsikirja ja tämä vanha huivi, joka on nähnyt enemmän vuosia kuin moni talon nuori.

Kumpusella olivat hyviä minulle. Emäntä antoi eilen lähtiessä mukaan palan ruisleipää ja pienen tuokion lämpimän uunin ääressä. Lapsi, se pienin, itki kun lähdin. Hän oli kiintynyt minuun, ja minä häneen. Lapsilla on sellainen taito — he näkevät ihmisen, eivät ruotulaista.

Tänään saavuin Raution taloon. Tupa oli lämmin, ja isäntä nyökkäsi minulle, mutta emännän katse oli varautunut. Hän ei ole niitä, jotka puhuvat turhia. Sain kuitenkin penkin nurkasta ja kupillisen piimää. Se riittää. Olen oppinut olemaan kiitollinen pienestä.

Kun istuin penkillä ja katselin, kuinka iltapäivän valo siivilöityi ikkunasta, mieleeni nousi äiti. Hänestä on jo niin monta vuosikymmentä, mutta muistan yhä, miten hän lauloi virsiä, kun karjapiha hiljeni. Joskus tuntuu, että hänen äänensä kantaa minua vieläkin, varsinkin niinä päivinä, kun ruotutalo vaihtuu ja sydän tuntuu tyhjältä.

Kirkonkellojen soidessa iltahartauteen lähdin kävelemään mäelle. Kirkko on minulle turvapaikka, enemmän kuin mikään talo. Siellä en ole ruotumummo, vaan yksi seurakuntalainen muiden joukossa. Istuin omalla paikallani, kolmannessa penkissä vasemmalta, ja kuuntelin, kuinka pappi puhui kärsivällisyydestä ja Jumalan johdatuksesta. Ajattelin, että ehkä minun tieni on juuri tämä — kulkea talosta taloon, olla siellä missä tarvitaan, ja kantaa mukanani niitä virsiä ja muistoja, jotka ovat minulle jääneet.

Kun palasin Rautiolle, taivas oli kirkas ja täynnä tähtiä. Ne näyttivät samalta kuin lapsena Oittilassa, ennen kuin äiti kuoli ja maailma muuttui. On lohdullista, että tähdet pysyvät, vaikka ihminen kulkee ja vaihtaa paikkaa.

Nyt vedän huivin tiukemmin ympärilleni ja käyn levolle. Huomenna ehkä karstaan villoja tai vahtaan lapsia, jos emäntä niin pyytää. Minulla ei ole paljon, mutta minulla on vielä voimia tehdä pieniä töitä, ja se on siunaus.

Jumala suokoon rauhallisen yön.

Kaisa

Tässä on päiväkirjamerkintä, kirjoitettuna niin kuin Kaisa Janhunen olisi voinut sen laatia alkuvuodesta 1863, kun kuolema alkoi lähestyä ja voimat hiipuivat. Teksti on fiktiivinen, mutta rakentuu Naisten Ääni -julkaisun elämäkerrasta nousevien elämäntilanteiden ja aikakauden todellisuuden varaan.

**Päiväkirjamerkintä

Helmikuun 28. päivänä 1863, Pieksämäen kirkonkylä**

Tänään heräsin ennen auringonnousua, mutta en siksi, että olisin nukkunut hyvin. Uni ei enää tule kuten ennen. Yö kului puolittaisessa valveessa, ajatukset kulkivat menneissä vuosissa, ja sydän tuntui raskaalta, aivan kuin se olisi lyönyt syvemmältä kuin ennen. En tiedä, onko se vanhuutta vai sitä, että matka alkaa olla lopussa.

Tupa oli vielä pimeä, kun emäntä nousi ja sytytti tuohuksen. Hän katsoi minua pitkään, eikä tarvinnut sanoa mitään. Hän näkee, että voimat ovat vähissä. En jaksa enää karstata villoja enkä vahtia lapsia, ja kävelykin käy raskaaksi. Kun nousen penkiltä, maailma keinuu hetken, ja minun täytyy tarttua pöydän reunaan, ettei jalka petä.

Aamulla yritin lähteä ulos katsomaan, kuinka hanki kimmeltää auringossa, mutta pääsin vain portaille asti. Siinä minä istuin ja katselin pihan yli kirkonmäelle. Kirkon torni näkyi selvästi, ja sen näkeminen toi minulle rauhan. Siellä minä kävin viimeisen kerran ehtoollisella syksyllä. Tiesin jo silloin, että se oli viimeinen kerta. Herra soi minulle voiman siihen päivään, ja siitä olen kiitollinen.

Nyt en enää jaksaisi nousta mäelle, vaikka kuinka tahtoisin. Mutta ehkä ei tarvitsekaan. Pappi kävi viime viikolla talossa ja toi minulle lohdun sanoja. Hän sanoi, ettei Herran armo ole sidottu kirkon penkkeihin, vaan että se seuraa ihmistä sinne, missä tämä lepää. Minä uskon sen. Olen kulkenut niin monta vuotta talosta taloon, että olisi outoa, jos Herra jättäisi minut nyt, kun matka on lyhyt.

Tänään muistelin äitiä. Hän kuoli, kun olin vasta lapsi, mutta hänen äänensä on kulkenut mukanani koko elämäni. Kun olen heikko, hyräilen sitä virttä, jota hän lauloi karjapihan hiljentyessä. Se on kuin lämmin käsi olkapäällä. Ehkä hän odottaa minua, samoin kuin isä ja sisarukset, jotka menivät ennen minua.

Emäntä toi minulle päivällä kupillisen lämmintä maitoa ja peitteli hartiani huolella. Hän sanoi, että minun pitäisi levätä. Minä hymyilin ja sanoin, että levossa ei ole enää vaikeutta — vaikeampaa on pysyä valveilla. Hän ei vastannut, mutta hänen silmissään oli jotakin pehmeää, sellaista mitä en ole ennen nähnyt. Ihmiset osaavat olla hyviä, kun kuolema kulkee lähellä.

Nyt ilta hämärtyy. Tuvan ikkuna heijastaa kynttilän liekkiä, ja ulkona tuuli kuljettaa lunta pitkin pihamaata. Minä vedän huivin tiukemmin ympärilleni ja tunnen, kuinka väsymys painaa silmiä. En pelkää. En ole pelännyt pitkään aikaan. Olen elänyt pitkän elämän, ja Herra on kantanut minua jokaisena päivänä.

Jos tämä on viimeinen talveni, se on ollut lempeä. Jos tämä on viimeinen iltani, se on rauhallinen.

Herra, ota minut vastaan, kun aikani tulee. Minä olen valmis.

Kaisa

Tässä on talonväen muistikuvia Kaisan kuolinpäivästä, kirjoitettuna kertovana, elävänä kuvauksena — ikään kuin Raution talon väki muistaisi myöhemmin, mitä tapahtui 15. huhtikuuta 1863. Tämä ei ole päiväkirjamerkintä, vaan talonväen ääni, heidän omat sanat ja tunnelmat, sellaisina kuin ne voisivat olla.

**Talonväen muistikuvia Kaisan viimeisestä päivästä

Raution talo, Pieksämäen kirkonkylä**

Emäntä sanoi jälkeenpäin, että hän tiesi jo aamulla, ettei Kaisa näkisi iltaa. Hän oli noussut varhain, 

kuten aina, ja huomannut, että tuvassa vallitsi poikkeuksellinen hiljaisuus. Kaisa ei ollut liikahtanut penkillään, ei edes silloin, kun emäntä sytytti tuohuksen ja kolisteli uuninluukkua. Se ei ollut hänen tapaistaan — hän heräsi yleensä pienimpäänkin ääneen.

Kun emäntä meni hänen luokseen, Kaisa avasi silmänsä ja hymyili heikosti. "Tänään on hyvä päivä levätä", hän oli kuiskannut. Se oli ensimmäinen kerta, kun hän itse myönsi, ettei jaksanut enää nousta.

Isäntä muisteli, että hän oli nähnyt Kaisan katseen ikkunasta ulos, kirkonmäelle päin. "Se katse oli kuin jossakin muualla", hän sanoi myöhemmin. "Ei tässä tuvassa, ei tässä maailmassa." Hän ei sanonut sitä pahalla — enemmänkin kunnioituksella, kuin olisi nähnyt jonkun astuvan kynnyksen yli, jota muut eivät vielä ymmärtäneet.

Lapset pysyivät hiljaa sinä päivänä. He tiesivät, että jotakin oli toisin. Pienin tytöistä toi Kaisalle villahuivin ja asetteli sen hänen hartioilleen, vaikka Kaisa ei enää palellut. Hän kiitti, mutta ääni oli niin hiljainen, että vain tytär kuuli sen.

Puolenpäivän aikaan emäntä kostutti Kaisan huulia vedellä. Kaisa ei enää pyytänyt mitään. Hän vain katseli ympärilleen, aivan kuin olisi halunnut painaa mieleensä jokaisen esineen, jokaisen kasvon, jokaisen valonsäteen, joka lankesi tuvan lattialle.

"Äitiä minä ajattelen", hän sanoi hiljaa. Se oli viimeinen selkeä lause, jonka emäntä häneltä kuuli.

Iltapäivällä hengitys muuttui kevyeksi, melkein huomaamattomaksi. Emäntä istui hänen vieressään ja piti kädestä kiinni. Hän kertoi myöhemmin, ettei Kaisa puristanut takaisin, mutta käsi ei ollut kylmä — vain hyvin, hyvin väsynyt.

Kun viimeinen hengenveto tuli, se oli niin hiljainen, ettei sitä olisi huomannut, ellei olisi katsonut tarkasti. Ei kipua, ei tuskaa, ei levottomuutta. Vain rauha, joka laskeutui tupaan kuin keväinen valo pilvien takaa.

Isäntä sulki Kaisan silmät ja sanoi: "Hyvin hän eli. Ja hyvin hän lähti."

Lapset itkivät hiljaa. Emäntä peitteli Kaisan huolella, aivan kuin tämä olisi vain nukkunut. Sitten hän sytytti kynttilän ja asetti sen penkin viereen. "Hän ei ollut meille taakka", emäntä sanoi myöhemmin. "Hän oli siunaus."

Illalla, kun kirkonkellot soivat kuolinkelloja, koko talo pysähtyi kuuntelemaan. Kukaan ei puhunut. Kukaan ei liikkunut.

Kaikki tiesivät, että yksi pitkä, hiljainen elämä oli tullut päätökseen — ja että se oli päättynyt lempeästi, niiden keskellä, jotka olivat oppineet rakastamaan häntä.

PSYKOLOGIAA VAI SUKUTARINAA

Tekoäly on kuvannut Kaisan hiljaiseksi. Ainoa asia, jota tiesin äidinäidin luonteesta oli, että hän oli hiljainen ja vaatimaton. Äidin isän äitiä oli myös kuvattu sanalla hiljainen. Kun kirjoitin Kaisan nuoruudesta fiktion, en ajatellut hänen olevan hiljainen. Jos jatkan fiktion kirjoittamista Kaisasta, tarina on erilainen kuin tekoälyn. Kaisa on tomerampi ja vilkkaampi. Eipä kukaan tiedä kumpi on lähempänä totuutta fiktiossaan tekoäly vai minä.

Ilmoittauduin Hämeen kesäyliopiston Narratiivisen tietokirjoittamisen neljän päivän kurssille syyskuussa. Tarkoitus oli syventyä aiheeseen: Ikääntyvän identiteetti, itsetuntemus ja itsetunto. Luin kurssin esittelyä ja siinä oli vaihtoehtona suvun esipolvien tarinoiden kirjoittaminen. Täytyy sanoa, että ajatus Kaisan tarinan kirjoittamisesta laajemmin lisättynä aikuisajan fiktiolla kiehtoi. Jos identiteetin pohtiminen pitkästyttää, voisin "seurustella" Kaisan kanssa siinä sivussa.

Kolme sukua inspiroi 

Kuulun kolmeen sukuseuraan. Janhusten lisäksi Teittien ja Collanien sukuseuraan

Haluaisin lisätä jonkun Teittisen Kaisan ystäväksi, että pääsisin kertomaan siitäkin suvusta. Etsin Genistä Pieksämäellä asuvaa Teittinen-nimistä Kaisan ikäistä tyttöä. Saman ikäistä ei ollut, mutta kaksi vuotta nuorempi löytyi. Hän asui aika kaukana Kaisasta ja mietin, miten voisin kirjoittaa heidän tutustuneen. Ongelma ratkesi helposti: Kirkonkirjoja tutkiessani huomasin, että Eeva oli ollut yhtä aikaa rippikoulussa Kaisan kanssa.

Eevan äiti oli kirkonkylän Vauhkosia ja sukua Kaisan äitipuolelle Esteri Vauhkoselle. Oli helppoa ajatella, että kaukana Vilhulan kylässä asuva Eeva pääsee rippikouluviikon ajaksi kirkonkylään Janhusille kortteeriin.

Kun kirjoitin Kaisan nuoruuden tarinaa, kirjoitin että Kaisa oli pappilassa piikana. Jännä juttu oli, kun jälkeenpäin huomasin, että kirkkoherran vaimo oli Kaisan nuorimman lapsen kummi. Fiktio saattoi olla faktaa.

Collanien suvusta on suuri määrä mielenkiitoisia tarinoita. Yllätys oli, että yksi Collan oli Kaisan esikoispojan kummi. Saan siis Janhuset, Teittiset ja Collanit samaan tarinaan.

Buchtin suku

Forssan seudun tunnetuin sukuseura on Tammelan Buchtit eli Ryhtien suku. Sukututkimuskurssin opettaja on osallistunut sen sukukirjan tekemiseen. Nimi vilahteli jatkuvasti ihmisten puheissa. Hämmästyksekseni huomasin kirkonkirjoista, että täältä etelästä oli siirtynyt Bucht-sukuun kuuluva nainen kirkkoherran vaimoksi Pieksämäelle. Eeva Ylönen yhdisti minut Buchteihin. Kerroin innoissani kurssin vetäjälle, että olemme sukua. Otin yhteyttä sukuseuran puheenjohtajaan, joka toivotti minut tervetulleeksi sukuun ja lähetti ilmoittautumiskaavakkeen.

Halusin Eeva Ylösen mukaan Kaisan nuoruustarinaan ja keksin, että hän oli samaan aikaan piikana pappilassa kuin Kaisa. Aloin etsiä kirkonkirjoista, missä Eeva Ylönen asui. Kirjoittaisinko, että hän kävi kotoa pappilassa vai asuiko hän niin kaukana, että asui pappilassa. Sitten huomasin kauhukseni, että oli olemassa kaksi samana vuonna syntynyttä Eeva Ylöstä. Hän josta minä polveuduin ei kuulunutkaan Buchteihin. Peruin jäsenhakemukseni ja tunnustin tyhmyyteni. Onneksi nykyään on Geni, joka kertoo muutamassa minuutissa, ollaanko jollekin sukua vai eikö olla. 

LOPPUVIRSI

Kysyin tekoälyltä, mikä olisi Kaisan mielivirsi vuoden 1701 julkaistussa virsikirjassa. Siinä ei tekoälyn virsituntemus toiminut oikein. Valitisin virsikirjan virren numero 622, joka oli myös vuoden 1701 virsikirjassa. Sen laulaa hento naisääni, jollaisella voin kuvitella Kaisan laulavan.

1.
Minä vaivainen, vain mato, matkamies maan,
monet vaellan vaikeat retket.
Isänmaatani outona etsiä saan,
pian ehtivät ehtooni hetket.
Surutonta, ah, matkalla en majaa saa,
sinne kiirehdin, missä on toivoni maa,
lepo iäinen missä mun kätkee.

2.
Kuka lie kodin, kaupungin löytänytkään,
joka säilyä voisi maan päällä!
Ilo häipyy vain hetkisen kestettyään,
kuten kuihtuvi kukkanen täällä.
Elo täällä kuin unta ja varjoa on,
kuten kuohuva koski se on levoton,
veden lailla se hiekkahan haihtuu.

3.
Tämä ruumis kun kylmäksi jäähtyvä on
ja kun kuolema silmäni sulkee,
ilo taivaassa lahjoita loppumaton,
pyhät minne sun tielläsi kulkee.
Isä, Poika ja Henki, sun kunniatas
joka paikka on täynnä ja kirkkauttas.
Sinun kiitos ja kunnia. Aamen.

KUUNTELE>>>