HELLUNTAISAARNANI

"Älä rukoile mulle Pyhää Henkeä", totesin helluntailaiselle ystävälleni kesken yhteisen rukouksemme. Rukouksen päätyttyä hän sanoi, että voisin saada maalaamiini tauluihin enemmän syvyyttä, jos saisin Pyhän Hengen kasteen.

Kaksi vuotta aikaisemmin olin maalannut kuvan taulun. Sitä aloittaessani heinäkuussa -74 olin vielä uushenkisyyden (siihen aikaan New Agen) pauloissa ja elin vaihetta, jolloin ajatus uskoontulosta olisi ollut minulle kauhistus. Taulun nimeksi olin ajatellut "Rakkaus". Taulua maalatessani jotain muuttui minussa, tajusin että kaikkivaltias Jumala on äärettömän hyvä ja miten hän johdattaa yksittäistä ihmistä rakkaudellisesti. Kun taulu oli valmis, olin uskossa. En ymmärtänyt että Pyhä Henki oli kirkastanut minulle Jumalan rakkauden ja sen, että Jeesus ja Raamattu on totta. LISÄÄ> https://www.anjalaurilankotisivu.com/usko/. Seuraavana pääsiäisenä maalasin Jeesuksen tauluun kolmanneksi henkilöksi, se oli ensimmäinen maalaamani Jeesus. Mutta pääsiäisen jälkeen ajattelin, että en voisi näyttää sellaista taulua muille, enhän kehdannut siinä vaiheessa ilmaista uskoani. Maalasin Jeesuksen peittoon, mutta myöhemmin lisäsin siihen kyyhkysen, Pyhän Hengen symbolin.

Aloin lukea kirjallisuutta Pyhästä Hengestä, kävin läpi kastekriisin. Jatkoin elämääni luterilaisen äitikirkkoni helmassa, mutta aloin rukoilla itse Pyhällä Hengellä täyttymistä. Anovalle annettiin ja minut johdatettiin kirkon sisällä vaikuttaviin piireihin, joissa opetettiin samalla tavalla Pyhästä Hengestä kuin itse olin yksikseni kokenut. En jaksa kiistellä siitä, sainko Pyhän Hengen, kun tunnettu liberaaliteologinen pappi kastoi minut Helluntaina 1943 ja palasinko kasteen armoon kuten evankeliset opettavat vai mitä minulle tapahtui ja milloin. En tiedä, muuttuivatko maalaukseni vai eivätkö muuttuneet. Tärkeintä on, että Jumalan kolmiyhteisyys on minulle totta joka päivä. Ja kaikkein tärkeintä, että myös silloin viimeisenä päivänä, jolloin näen Hänet kasvoista kasvoihin.

Apostolien teoissa kerrotaan Pietarin helluntaisaarnasta, jossa Pietari totesi: "Antakaa pelastaa itsenne, ettette hukkuisi tämän kieroutuneen sukupolven mukana." Pietarin helluntaisaarnasta on pitänyt hienon raamatunopetuksen jo edesmennyt evankelista ja pappi Kalevi Lehtinen, joka oli aikoinaan ollut meillä Teiniharjun riparilla leiri-isäntänä. https://www.tv7.fi/arkki/apostolien-teot-kalevi-lehtinen/pietarin-helluntaisaarna_p15888/

Pietarin saarnan jälkeen ihmiset halusivat tulla uskoon ja kyselivät, mitä pitäisi tehdä. Itse en sitä kysymystä esittänyt, sillä minähän en halunnut tulla uskoon. Elämme nyt aikaa, jolloin on paljon etsintää, mutta usein etsitään muualta kuin sieltä, missä on oikea tie ja totuus ja elämä. Ev.lut. kirkon viralliselta sivulta kysymykseen siitä, miten voi tulla uskoon, löytyi haussa kolme linkkiä, jotka eivät kuitenkaan vastanneet kysymykseen. Googlen avullahan löytyy vastaus kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin. Päätin kirjoittaa saman kysymyksen sinne. Kesti 0,33 sekuntia ja se oli löytänyt noin 11 100 000 linkkiä vastaukseksi. Ensimmäisellä sivulla tarjottiin linkkejä oikeaan suuntaan eli kristilliseen uskoon. Niistä yhdeksän oli helluntailaisten sivuja, yksi oli vanhoihin herätysliikkeisiin kuuluvan SLEY:n ja yksi sivusto keskukseen, jossa muutama viidenteen herätysliikkeeseen kuuluva järjestö sekä Esikoislestadiolaisuus ja SLEY toimivat yhdessä. Tiedän että kirkossa on piirejä, joissa ei hyväksytä puhetta uskoon tulemisesta, mutta on onneksi myös niitä, joissa se hyväksytään ja niitä, joissa sitä korostetaan. 

On tärkeää, että ihminen löytää itselleen hengellisen kodin ja paikkoja, joissa tuntee kohtaavansa Jumalan. 70-luvun loppupuolelta asti olen istunut joka pyhä kirkon penkissä, jos se vain on mahdollista. Minä rakastan messua ja luterilaisen kirkon liturgiaa. Mutta olen myös osallistunut Kansan Raamattuseuran ja Hengen uudistus kirkossamme -liikkeen tilaisuuksiin. Kummankin järjestön kesäjuhlat on merkitty kalenteriini. Muistona jälkimmäisen kesäjuhlista viime kesänä on puolen minuutin video kännykässäni. Elettiin vielä korona-aikaa, mutta rajoituksia oli purettu siinä määrin, että tilaisuus saatettiin pitää Lempäälässä.

Koronaohjeita pyrittiin noudattamaan, kuten kuvasta näkyy. Tuolit oli asetettu turvavälein. Ihmisillä oli maskit. - No nuoret on nuoria. He olivat ilman maskeja ja hilasivat tuolitkin vierekkäin.

Oheisella videolla on juhlakansan virrenveisuuta (virsi 509) Valitettavasti taitoni eivät riittäneet poistamaan linkkejä videoihin, joita Youtuben ilmaisversio tarjoaa katsottavaksi varsinaisen videon päätyttyä. Eteenpäin tekstissä pääsee koko näytön peittävästä kuvasta, kun painaa Esc-nappia ja yläreunassa olevaa rastia Youtuben kohdalla.

https://youtu.be/3DyH1bUPEVc 

SYNTI JA / TAI SYYLLISYYDEN TUNNE

Syyllisyys on ihmistä suojeleva sisäinen mekanismi, jonka pohja luodaan lapsen ollessa 3 - 6-vuotias. Sen ikäinen ei kuitenkaan tiedä joka tilanteessa, mistä teosta olisi tulossa rangaistus. Mitä enemmän häntä rangaistaan epäjohdonmukaisesti tai moititaan sellaisista teoista, joita hän ei ole osannut itse arvioida vääriksi, sitä enemmän hänelle jää taisteltavaa syyllisyydentunteen kanssa myöhemmin. Myös syyllistävä kasvatus ilman vastapainona olevaa kannustusta ja hyväksyntää jättää taipumuksen kokea syyllisyyttä liian herkästi. On uskovia, jotka jatkuvasti potevat syyllisyydentunteita, jotka eivät hellitä sielunhoidossakaan. He saattavat tulkita sen synnintunnoksi ja päätellä, etteivät he ole osallisia pelastuksesta.

Omat kokemukseni saivat minun kirjoittamaan mielivirteeni 307 ylimääräisen säkeistön 3b, joka muistuttaa siitä, että vaikka itsestä tuntuisi kuinka syylliseltä tahansa, kyseessä voi olla tunne-elämän vamma eikä veren armoon turvautuvan tarvitse pelätä viimeisellä tuomiolla - sanoivat tunteet mitä tahansa.

Vaikka kestäis tuntein taakka

loppuun saakka,

veren armo turvain on.

Siihen luottain täältä lähden

ristin tähden

vältän ikituomion.

Voidaan puhua syyllisyyden tunneansasta (tunnelukosta) silloin, kun yliherkkä mieli herättää syyllisyyden järjettömissä tilanteissa. ihminen voi tuntea syyllisyyttä ihan mistä vaan - jopa siitä, että on syntynyt tähän maailmaan. Kun syyllisyyden tunneansassa kärvistelevä tulee uskoon, hän kuulee puhetta kuinka muut ovat vapautuneet syyllisyydestä. Toisen ihmisen tunnekokemus voi herättää kateutta ja epäuskoa. Eikö usko olekaan oikeaa, kun vapautusta ei tullut. Kokemuksen tasolla armo jää tuntematta. Armahdus on lakitermi, syyllinen on edelleen syypää tekoon, mutta hänet vapautetaan rangaistuksesta. Armahdus ei ole tunnetermi. Jumalan armahtaman ei tarvitse tuntea mitään, on siunattu asia ja riittää, jos hän tietää sen, että on armahdettu.

Armahdetun asema on viimeisellä tuomiolla hyvä. Maallisessa tuomioistuimessa tuomari sanoo, että armahdetaan ja vetoaa lieventäviin asianhaaroihin. Hengellisessä tuomioistuimessa viimeisellä tuomiolla puolustajamme Pyhä Henki pyytää armahdusta Jeesukseen uskovalle ja vetoaa Jeesuksen sovitusyöhön. Jumalan silmissä perustelu on aina riittävä. Saamme armahdettuina odottaa viimeistä tuomiota turvallisin mielin.

Kalevi Lehtinen käytti joskus evankelioimistilanteissa pientä vihkosta nimeltä: "Oletko kuullut neljästä hengellisen elämän tosiasiasta?". Vihkosessa kerrottiin Raamatun jakein perustellen muistaakseni että 1. Jumala rakastaa jokaista ihmistä. 2. Väärät teot eli synnit, ovat rikkoneet ihmisen yhteyden Jumalaan, eikä ihminen edes kaipaa sitä yhteyttä. 3. Jumala tuli Jeesuksessa maailmaan ja kuoli jokaisen ihmisen puolesta. Jeesuksen kuolema on kuin pelastava silta, joka korjaa ehjäksi syntiemme rikkoman yhteyden Jumalaan. 4. Ihminen pelastuu ikuisuuden kestävältä erolta Jumalasta, eli pääsee Taivaaseen, jos uskoo Jeesukseen.

Pelastavan uskon saa lahjana, kun sitä pyytää Jumalalta.

Kun aikoinaan kohtasin elävän Jumalan maalaustelineeni ääressä, en ollut selvillä edellä kerrotuista tosiasioista. Enkä siis pyytänyt uskon lahjaa, enkä syntejäni anteeksi, enkä Jeesusta elämääni. Aloin seurustella rukouksessa Jumalan kanssa ja luin hengellisiä kirjoja. Myöhemmin vasta tuli mukaan seurakuntayhteys.

Olen kuitenkin nähnyt monen ihmisen tulevan uskoon edellä kuvatun kaavan avulla. Mutta tunnen useampia uskovia, joita Jumalan Pyhä Henki on vetänyt yhteyteensä muulla tavalla. Toisilla on uskoontulon päivämäärä, toisilla ei sitä ole. Päivämäärä ei ole tärkeää vaan se, kehen ihminen turvautuu elämässä ja kuolemassa. Ja loppujen lopuksi uskokaan ei ole meidän omaa uskoamme, vaan se on Pyhän Hengen eli Jeesuksen uskoa meidän hengessämme. - Siitä kannattaa pitää kiinni.