IHMINEN PÄÄTTÄÄ, JUMALA SÄÄTÄÄ - TALVISODAN IHME
Isäni ottamassa valokuvassa on rajavartioita 30-luvun lopulla.
Marraskuun lopussa 82 vuotta sitten syttyi talvisota. Kaksi
ihmistä oli 30-luvun loppupuolella päättänyt, että Suomi, Viro ja Latvia
tullaan liittämään Neuvostoliittoon. Nuo kaksi olivat Stalin ja Hitler ja niin
syntyi Molotov-Ribbentrop sopimus, joka allekirjoitettiin virallisesti
elokuussa 1939.
ENNEUNI JA ERIKOINEN SELVIYTYMINEN
Satu Myllyniemi on tutkinut väitöskirjaansa varten SKS:n arkistoon koottuja, sotiin liittyviä ns. selittämättömiä tapauksia ja hän on julkaissut niistä kirjan, joka esiteltiin kirjamessuilla "Yliluonnollinen sota 1939-1945"
https://yle.fi/uutiset/3-12088206
https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/43e46071-0fd5-4358-9417-d82eeb451aab
Tulkoon nyt kerrotuksi meidän perheen selittämätön tapaus. Äitini näki syksyllä 1939 "enneunen", jonka mukaan sota oli syttynyt ja hän oli mennyt rautatieasemalle tavatakseen isän siellä. Asema oli ollut täynnä sotilaita ja saattajia ja äiti oli kulkenut tungoksessa isää etsien. Hän ei löytänyt isää, mutta vastaan tuli perheen tuttu pappi, jolta äiti oli kysynyt, oliko tämä nähnyt isää. Tämä oli vastannut: "Ei Uuno lähde sotaan." Uni voidaan selittää normaaliksi toiveuneksi. Toisaalta uni tuntui käsittämättömältä. Isäni oli isänmaallinen hyväkuntoinen mies. Hän oli sairastanut asevelvollisuusaikana korvasairautta, minkä takia hän ei ollut päässyt Rukkiin. Asia oli jäänyt häntä vaivaamaan siinä määrin, että hän keräsi myöhemmin useamman vuoden kesälomat ja käytti ne suorittaakseen RUK:n. Hänet korotettiin vänrikiksi.
Suomessa järjestettiin lokakuussa 1939 ylimääräiset kertausharjoitukset (YH). Isän tehtävä vänrikkinä olisi ollut toimia pataljoonan komentajan adjutanttina. Mutta YH:n aikana isä sairastui monihermohalvaukseen ja kun Talvisota syttyi, hän makasi sotilassairaalassa Tilkassa ja pahimmillaan hän pystyi liikuttamaan vain kieltä ja toista silmäluomea. Toisen silmäluomen painoi iltaisin kiinni hoitaja. Pataljoonan komentajan adjutanttina toimiminen oli vaarallinen tehtävä ja niinpä isän paikan sodassa ottanut kaatui ja myös hänen seuraajansa kaatui. Isä toipui - ihmeellistä kyllä - ja osallistui enimmäkseen valistusupseerina jatkosotaan. Siis ihmiset olivat päättäneet, että isästä tulee sodassa pataljoonan komentajan adjutantti, mutta Jumala sääsi toisin ja sen takia minäkin olen olemassa.
Jos Suomi olisi suostunut alueluovutuksiin ja sota olisi vältetty, olisi isäni kuulunut kyyditettäviin. Arkistojen avauduttua Venäjällä löytyi nimilista, jossa oli niiden suomalaisten nimet, jotka oli päätetty kyyditä Siperiaan.
LATVIAN TUSKA
Jotkut eivät pidä siitä, että sotia muistellaan, joidenkin mielestä niiden muisteleminen on tärkeää. Itse kuulun jälkimmäisiin. Talvisotaa on joskus sanottu turhaksi sodaksi, joka olisi vältetty myöntymällä alueluovutuksiin. Miten kävi Virolle ja Latvialle, jota myöntyivät? Viime viikonloppuna käsiini osui kirpputorilta latvialaisen kirjailijan ja diplomaatin Anna Ziguren kirja "Kuitenkin niin lähellä". Hän oli nykyisen itsenäisen Latvian ensimmäinen suurlähettiläs Suomessa. Hän kirjoittaa: Latvialaiset ihailevat suomalaisia talvisodan sankareina. Ikuista kysymystä "Miksi me emme taistelleet?" kuulee jatkuvasti.... Ja entisten sotilaiden ja koko kansan sydämiä painaa yhä antautuminen laukaustakaan ampumatta.
He välttivät sodan, mutta saivat vangitsemiset,
kyyditykset, vankileirit, teloitukset ja jatkuvan pelon. Olimme joitakin vuosia
sitten senioripsykologien kanssa Riikassa ja tutustuimme siellä myös KGB:n poliittisten vankien vankilaan, joka sijaitsi normaalin näköisessä kerrostalossa. Paikasta on tehty museo. Se oli karmein
museo, jossa olen koskaan käynyt.
ERÄS VIROLAINEN PERHETRAGEDIA
Luin myös äskettäin virolaisen Imbi Pajun kirjan "Torjutut muistot". Sen herättämänä aloin miettiä, mikä tarina liittyi isäni iäkkääseen ystävään nimeltä Mimmi Rytli. Isäni oli opiskellut Tartossa lukukauden ja jotenkin nainen liittyi Viroon, mutta en tiennyt miten. Vanhempani puhuivat hänestä kovin kunnioittavasti ja toisaalta aistin jotain salaperäistä. Aloin tällä viikolla ottaa selvää tästä hieman traagisesta hahmosta. Miten hän liittyi Viroon. Netistä on selvisi, että hän oli tarttolaisen juristin ja Suomen kunniakonsulin Oskar Rytlin suomalaissyntyinen vaimo.
"lakimies Oskar Rütli oli vuodesta 1906. lähtien naimisissa tunnetusta ja varakkaasta älymystön perheestä kotoisin olevan suomalaisen Mimmi Auerin kanssa. Avioliitto mahdollisti O. Rütlin tutustumisen suomenkielisiin johtaviin henkilöihin ja tietoisuuden Suomen tapahtumista. Oskar Rütli nimitettiin vuonna 1928 hyvien suhteiden vuoksi. Suomen konsuliksi Tartossa. Rütlin poikkeuksellisen loisteliaassa kodissa vierailivat kaikki Tartossa yöpyvät tärkeät suomalaiset henkilöt - diplomaateista ja liikemiehistä tiedemiehiin ja kirjailijoihin."
"Poikamiehet Kalle Väisälä ja A.M. Tallgren, arkeologian professori, elivät täysihoidossa Oskar ja Wilhelmina Rütlin virolais-suomalaisessa kulttuurikodissa. Siellä järjestettiin viikottain ohjelmallisia illanviettoja, joissa kohotettiin niin henkeä kuin heimoaatetta, tosin raittiusperheen ehdoilla. Suomalaisia ilahdutti myös Tarton ensimmäisiin kuulunut kotisauna."
Saima Harmaja asui myös Rytleillä opiskellessaan syyslukukauden 1933 Tartossa. Hän kirjoittaa kotiinsa ensivaikutelmiaan: "Täällä on mahonkipeilejä ja suuria vaaseja ja tauluja ja pilareita. Väliaikainen huoneeni on pieni, mutta ryijyinen ja mattoinen ja terveysikkunainen. Sunnuntain jälkeen, jolloin tänne tulee 150 henkeä viiden-teelle, saan isomman, joka avautuu puutarhaan päin.
Perhe tuntuu hyvin hauskalta.... Rouva on tasainen, levollinen ja ystävällinen."
Saima ihmettelee kirjeessään perheen olohuoneiden määrää. Niitä oli neljä ja pieninkin oli huomattavasti suurempi kuin Saiman perheen isoin huone. Myös kylpyhuone herätti hämmästystä. Saima oli nähnyt sellaisia vain leffoissa. (Saima Harmaja: Palava Elämä)
Jossain oli tieto, että Rytlit olisivat muuttaneet Suomeen ennen sotia - en tiedä, pitääkö tieto paikkansa. Toisaalta kerrotaan, että kun Neuvostoliitto miehitti Viron 1941, Oskar Rytli piiloutui. Pian kuitenkin Saksan joukot tulivat Viroon. Kun Neuvostoliittoo miehitti Viron uudestaan 1944, Oskar Rytli pakeni Saksaan Augsburgin lähellä olevaan pikkukaupunkiin, joka sijaitsi amerikkalaisella vyöhykkeellä. Suomeen hän ei voinut tulla, koska täällä ei virolaisilla ollut turvallista olla sodan jälkeen, elettiinhän vaaran vuosia. - Perhe oli hajalla.
Tallinassa on museo, jossa muistellaan vuoden 1944 pakoja.
"Lentosataman audiovisuaalinen näyttely "1944 - SUURI PAKO" silloisista kohtalonhetkistä kysyy: lähteäkö vaiko jäädä? Ja jos päätetään lähteä, niin mihin ja kuinka pitkäksi aikaa? Kuinka vaikeaa on jättää taakseen läheiset ja kotimaa? Miten Viron käy?
Nämä kysymykset vaativat vuoden 1944 sotakesänä ja syksynä vastausta tuhansien virolaisten mielissä. Kukaan ei voinut aavistaa, että kodista joutuu luopumaan peräti puolen vuosisadan ajaksi. Matka tuntemattomaan pelotti, mutta vieläkin kauheammat olivat muistot vuosien 1940 ja 1941 neuvostomiehityksen aiheuttamista sortotoimista. Kukaan ei osannut silloin ajatella, että Viroon ei voida enää ehkä koskaan palata.
Näyttely kertoo seitsemän pakotarinaa, jotka kuljettivat virolaiset Ruotsiin, Suomeen ja Saksaan. Suurin osa pakolaisia oli lähtöisin Viron rannikkoseuduilta, saarilta ja suuremmista kaupungeista. Matkaan lähdettiin auton tai hevosvankkureiden kyydissä, polkupyörällä tai jopa kävellen. Meri ylitetiin pienellä kalastusveneellä tai isommalla aluksella. Mantereella pommiteltiin junia ja autoletkoja, merireitit oli miinoitettu. Saksaan ja saksalaisten miehittämille alueilla saapui perille 42 000 ja Ruotsiin noin 27 000 Viron asukasta"
Muistan, että Mimmi Rytli asui sodan jälkeen yksin
Töölössä pienessä kodissa, jossa oli vanhoja, hienoja huonekaluja. Kävimme
hänen luonaan perheenä kylässä. Hän antoi meidän lasten katsottavaksi
mielellään valokuva-albumeita. Olen varmasti nähnyt alla olevan kuvan siellä.
Kuvassa on Mimmi Rytlin vanhemmat jälkeläisineen vanhempien kultahääpäivänä
1910. Mimmi Rytli on kuvassa istumassa kolmantena oikealta ja hänen Miehensä
Oskar on seisomassa toisena oikealta. Heillä ei ole vielä lapsia.
Rytlin perheeseen syntyi kolme lasta. Esikoispojasta en ole löytänyt mitään tietoja, voin vain arvailla. Kaksostyttäristä toinen asui virolaisen miehensä kanssa isän luona Saksassa, josta sitten muutti Amerikkaan muutama kuukausi isän kuoleman jälkeen 1949. Toinen heistä saattoi asua sisarensa tavoin ensin Saksassa, luultavasti hän asui myöhemmin Ruotsissa, jossa oli isot virolaisyhteisöt. Dokumenteista selviää, että hän vietti 50-luvulla usean kuukauden ajan - myös joulun - sisarensa perheen luona USA:ssa ja palasi sieltä M/S Stockholmilla Göteborgin satamaan.
Oskar Rytlin tuhkauurna tuotiin Suomeen ja hänet on vaimonsa kanssa haudattu Auerien perhehautaan Hietaniemeen.
YSTÄVYYSSEURAKUNTATOIMINTAA
Forssan seurakunnalla on ystävyysseurakunta sekä Virossa että Latviassa. Meillä on tapana viettää vuosittain yhteisiä leiripäiviä ystävyysseurakuntien kanssa. Kesällä kahdeksan vuotta sitten oli tapaaminen Latviassa.
Kaikilla meillä on menneisyyden haavoja - käydyn tai käymättömän sodan - , mutta ne ovat erilaisia. Meidän kaikkien virsikirjassa on Lutherin virsi "Jumala ompi linnamme", joka tuo muistoja mieleen. Itselleni se on se virsi, jota veisaan sydämeni pohjasta itsenäisyyspäivinä jumalanpalveluksessa ja jota tiedän lauletun lokakuuna viimeisenä päivänä 1939 rautatieasemalla, kun Paasikivi ja Tanner lähtivät Moskovaan neuvottelemaan rauhasta. Vaikka tulos ei ollut sellainen, jota veisaajat toivoivat, Jumala oli kuitenkin linnamme ja turvamme ja säilyimme itsenäisenä. - Ja se oli suuri ihme.
Saimme kuulla matkallamme Latvian vaikeista vaiheista. Sielläkään ei haluta unohtaa, vaikka katsotaankin eteenpäin. Latvian seurakunnat ovat edelleen suurissa taloudellisissa vaikeuksissa. Ja olemme voineet tukea ystävyysseurakuntaamme taloudellisesti. Se hengellinen anti, jota olemme saaneet heiltä kohdatessamme on ollut merkittävää.
Latvian leiri pidettiin maaseudulla ja kylän pappi tuli kutsumaan meitä jumalanpalvelukseen. Hän oli itse omalla kustannuksellaan rakentamassa kirkkoa. Kuvassa hän on vasemmalla. Kirkko on vielä keskeneräinen, lattiaakaan ei vielä ollut, vain hiekkaa. Mutta jumalanpalvelus oli sykähdyttävä. Siinä käytettiin neljää kieltä: latviaa, viroa, suomea ja englantia. Kaikille meille oli tärkeä virsi "Jumala ompi linnamme", jonka veisasimme tällä kertaa latviaksi.
FILMI IHMEESTÄ
Veisuutamme voi kuunnella minuutin verran oheisen linkin kautta. Kuvituskuva on Martti Takalon tuottaman filmin kotelosta. Sen ovat suunnitelleet Jutta Takalo ja Monja Takalo.
Filmin asiantuntijana on ollut Olli Seppänen, joka on Kansan
Raamattuseuran kouluttaja. Hän on eläkkeellä oleva hävittäjälentäjä ja
ilmataisteluopettaja. Hän on tutkinut
paljon sotahistoriaa ja rukouksen ja sotatapahtumien yhteyksiä. Olli Seppänen
on toiminut asiantuntijana oheisen filmin taustalla. Filmi on nähtävissä
AlfaTV 6.12.klo 21.00
Pelkosenniemi 1939 - unohdettu taistelu
Esittelyssä sanotaan:
"Neuvostoarmeija hyökkäsi Suomeen marraskuussa 1939. Vihollista vastassa oli heikosti varustettu jalkaväkirykmentti 40. Elokuva kertoo historian kannalta ratkaisevasta voitosta Pelkosenniemellä."
ONKO SOTA VÄLTTÄMÄTTÖMYYS?
Lapsena minulla oli käsitys, että elämään kuuluu, että välillä sota vain tulee. Synnyin sodan aikana, mutta minulla ei ole siitä muistoja. Olen saanut elää poikkeuksellisen pitkään jatkunutta rauhanaikaa. Minulle tämä ei ole itsestään selvyys, vaan ihme ja kiitoksen aihe.
LISÄYS 14.10.2022
Huomasin, että sivua on ladattu vielä lokakuussa 2022 kaksikymmentäkertaa. Koska sivu kiinnostaa edelleen, olen laittanut linkin Olli Seppäsen luentoon aiheesta. Luennosta selviää, mitä tapahtui Pelkosenniemellä 1939 ja mikä oli Talvisodan ihme.