IKÄIHMISET ITÄVALLASSA

Kuvassa me senioripsykologit kuuntelemme mainiota opastamme Wienin keskustassa. Kuvan on ottanut ryhmäläisemme Tapsa, kuten muutaman muunkin blogini kuvan, loput olen ottanut itse..

Wien oli miellyttävä paikka turistille. Ihmiset olivat ystävällisiä, englannilla pärjäsi, hintataso oli alhainen: julkisen liikenteen kahden päivän lippu maksoi 14 euroa. Ollessani juoksulenkillä sunnuntaiaamuna pitkin hiljaisia katuja, useat vastaantulijat huikkasivat morgeninsa (kun kävelin aamulla, ei tervehditty). Tärkeää oli, että yölläkin oli turvallista liikkua yksin, vaikka en sitä kokeillut. Siellä oli myös turvallista nukkua kadulla yksin. Mariahilfer-kävelykadun varrella laskin kuusi nukkujaa. Useimmat nukkuivat ovisyvennyksissä. Kun kuljin tämän nukkujan ohi, päättelin tossuista, että siellä oli nainen. Kun palasin samaa reittiä, tossujen vierellä venytteli tumma kiharatukkainen poika.

Kaupunkikuvassa oli saatu uudet rakennukset maastoutettua taitavasti uusklassisten. goottilaisten ja barokkilaisten ym. rakennusten joukkoon.

Olen osallistunut useamman kerran senioripsykologien vuosittaisille matkoille. Konsepti miellyttää minua. Matkan kesto on vain muutamia päiviä. Nytkin lähdimme perjantaiaamuna ja olin kotona jo maanantaina iltapäivällä. Haluan olla yhden hengen huoneessa ja kulkea sekä yksin että ryhmissä. Aina saa seuraa, jos haluaa ja voi olla yksin, jos haluaa. Päivissä on vain yksi järjestetty ohjelmanumero ja muuten osallistujat voivat valita menokohteet mieltymystensä mukaan. Minä olin päättänyt valita taidemuseoita. Ajankohdan vuoksi tavanomaista musiikkitarjontaa ei viikonloppuna ollut.

Jotkut matkaryhmästämme olivat tuttuja aikaisemmilta matkoilta, jotkut opiskeluajoilta, yksi oli entinen työtoveri Forssasta. mutta suurin osa oli uusia tuttavuuksia.

Matkojen suola on tutustuminen uusiin ihmisiin ja syvälliset keskustelut, joihin saatetaan sukeltaa melko nopeasti tuttavuuden alkumetreillä. Lentokoneessa paluumatkalla puin alakouluiän minäkäsitykseni rakentumista yhdessä vierustoverini kanssa, jolta tuli vertaistukea. Olimme käsitelleet aihetta jo edellisellä yhteisellä matkalla vuosi sitten. Lisäksi hän kertoi nuoruutensa traumakokemuksesta. Puolet matkasta vierustoveri keskusteli minun kanssani ja sitten hän kääntyi toisella puolella olevan vierustoverinsa puoleen ja sielläkin sukellettiin taas syvälle sieluun.

Yleinen puheenaihe matkalla oli muistin heikkeneminen. Emme edes yrittäneet oppia toistemme sukunimiä, etunimienkin muistaminen aiheutti joillekin isoja vaikeuksia. Matkoilla on yleensä paljon muistettavaa ja muisti kuormittuu. Yksi matkatoveri hoki jatkuvasti, etteivät hänen aivonsa toimi ja pyysi apua eri tilanteissa ja myös sitä sai. Joku kertoi menevänsä muistitutkimuksiin, joku kertoi jo olleensa niissä. Jälkimmäinen oli alkanut epäillä muistisairautta ja perusterveydenhuollon testit hän oli selvittänyt helposti, mutta oli vaatinut lisätutkimuksia aivokuvauksia myöden. Lopputulos oli sama, mikä oli ollut hänen oma epäilynsä: on mahdollista, että kysymyksessä on alkava muistisairaus, mutta se ei ole varmaa.

Oma vanhuusmokani liittyi kasvojen tunnistamiseen, joka minulla on selvästi heikentynyt nyt vanhana. Mukana oli mies, jonka olin tavannut 60-luvulla monta kertaa ja jonka oli tunnistanut vielä muutama vuosi sitten, vaikka en ollut hänen kanssaan keskustellut vuosikymmeniin. Hänen matkalla päässään pitämä hattu sai minut lokeroimaan hänet tuntemattomien joukkoon, hän kuitenkin muistutti mielestäni sitä vuosikymmenten takaista tuttua. Kun ensipäätelmä oli tehty, en tunnistanut häntä, vaikka hän otti hatun pois päästään. Hänen nimeänsä ei ollut osallistujaluettelossa. Vasta kun hän kertoi asuinpaikkansa, palaset loksahtivat paikalleen ja muistin kenestä oli kysymys.

PERJANTAINA

Lentokentällä odotteli oppaamme ja ohjemassa oli kolmen tunnin kaupunkikierros ja samalla perustiedot Itävallasta. Omat tietoni olivatkin aika hataria. Muistin lapsuudesta Itävallan köyhänä maana, jota Neuvostoliitto hallitsi (= osittain oikein). Muistan kuinka perheemme lähetti Itävaltaan jollekin pakolaisleirillä olevalle perheelle paketteja. Vierustoveri luki matkaopasta ja tuli kohtaan, jossa sanottiin, että Neuvostoliiton armeija marssi Wieniin 1945 ja liittoutuneet miehittivät sen ja Itävalta itsenäistyi vuonna 1955.

Illalla lähdin huoneestani tarkoituksenani etsiä ruokakauppaa ja samaan hissiin osui kaksi matkatoveria, jotka olivat menossa syömään. Lyöttäydyin mukaan ja löysimme kivan ruokapaikan hotellin läheltä. Joskus olen syönyt ABC:llä Wieninleikkeen ja kaivannut siihen kuulunutta anjovista ja kaprista. Mutta eipä niitä ollut täälläkään. Annoksella oli kylläkin kokoa ja makua todella kiitettävästi.

LAUANTAINA

Lauantait ovat Wienissä kirpputorien aikaa. Hotellimme lähellä oli niistä suurin. Osa siellä oli käytettyä tavaraa, mutta myös uusia halpisvaatteita oli monta kojullista. Pysähdyin yhden kojun ääreen, jossa oli italialaisia puseroita ja mekkoja, jotka miellyttivät silmää. Huomasin, että matkatoverilla Outilla oli päällään samanlainen pusero, joita oli kauppamiehen tangolla. Outi oli ostanut puseron ennen koronaa Korsosta pikkukaupasta. – Niin pieni on maailma. Ostin kojusta halvalla kaksi puseroa. Juuri muuta en matkan aikana ostanutkaan paitsi myöhemmin Leopold-museosta kaksi Egon Schieleä käsittelevää kirjaa, halpoja nekin olivat.

Lähdin kirpputorilta yksin kävelemään Leopold museoon (Kuva yllä). Googlemaps opasti suomeksi, mille kadulle pitää kääntyä milloinkin. Homma toimi hyvin, niin kauan kuin akussa oli virtaa. Meille senioreille oli pidetty keväällä luento Wienistä. Matkailutoimittaja oli videoinut suositeltavia kohteita. Videolla vilahti tauluja ja niiden tekijän nimi: Egon Schele. Minuun oli kolahtanut. Harvoin nyt vanhana tulee vastaan varteenotettavia ekspressionisteja, joita en olisi aikaisemmin tuntenut, mutta hän oli uusi tuttavuus. Tutustuin hänen traagiseen elämäänsä tietokirjan avulla etukäteen ja Leopold-museossa kiersin vain ne neljä huonetta, joissa oli hänen taulujaan. Olin ajatellut, että Schele voisi ohittaa mieltymyksissäni lempitaiteilijani Chagallin, mutta niin ei sentään käynyt.

Vasemmalla on Schielen maalaus nuoruuden rakkaudestaan ja oikeanpuoleisessa taulussa on hänelle varsin epätyypillinen uskonnollinen aihe.

Matkalla museoon oli kävelykadulla tullut vastaan joukko meikäläisiä ja kolme päätti lähteä kanssani museoon. Siitä oli se hyöty, että kun tulimme uupuneena museosta pois tietämättä, miten pääsisimme julkisilla hotellille, yksi muisti metrolinjan numeron ja minä muistin pysäkin nimen ja sitten grillikojun myyjä selitti, missä oli lähin metroasema ja sitten onnistuimme yhteistyöllä selvittämään, mihin suuntaan pitäisi metrolla lähteä. Puhelimeni akku oli taas loppunut, joten siitä ei ollut apua, mutta yhteistyöstä oli.

Illalla koko ryhmälle oli tilattu kolmen ruokalajin illallinen Raatihuoneen kellarin ravintolaan. Päätimme neljän naisen porukalla mennä taksilla. Pelkkä ravintolan nimi ei kuskille riittänyt. Hän vaati osoitetta. Onneksi olin painanut sen mieleeni ja mies naputti osoitteen puhelimeensa. Ja kohta selvisi, miksi hän oli tarvinnut kaupungin lähes tunnetuimman rakennuksen osoitteen. Matka sujui lievän kauhun vallassa. Alkumatkan mies ajoi lujaa vauhtia puhelin toisessa kädessä reittiä silmäillen ja kaistoja röyhkeästi vaihdellen, kunnes tuli itselleen tuttuun ympäristöön. Loppumatkastakin ajo oli holtitonta. Saatoimme paheksua ajoa suomeksi ja käsitellä pelkojamme. Saatoimme myös tukea etupenkin pelkääjänpaikalla ollutta, jonka menneisyyden trauman jäljet aktivoituivat ja aiheuttivat stressireaktion. Pois lähtiessä hän vaati päästä takapenkille. Onneksi kuski oli ammattitaitoinen ja matka hotellille sujui hienosti.

Ravintola oli upea vanhoine seinämaalauksineen, ruokaa ei voi kehua, mutta palvelu oli hyvää. Raatihuoneen torille oli tehty iso katsomo ja lämpimässä kesäillassa oli mahdollista seurata musiikkiesitystä.

                                                             Tapsan ottama kuva

Jotkut jäivät sinne istuskelemaan ja katsomaan screeniltä Pariisista tulevaa konserttia, jossa pariisilaiset istuivat omassa katsomossaan kuuntelemassa upeasti laulavaa tenoria. Me vanhat naiset valitsimme iltaunet.

SUNNUNTAINA

Päivä alkoi käynnillä Freud-museossa, joka oli tehty Freudin perheen entiseen asuntoon. Vain odotushuoneessa oli vanha kalustus jäljellä- Se kuuluisa terapiasohvakin oli Lontoossa, jonne Freudin perhe oli asettunut paettuaan natseja. Museossa oli paljon tietoa Freudista ja kiinnostava video hänen teoriansa toimivuudesta holokaustin kokeneiden sukujen kolmannen polven traumojen hoidosta New Yorkissa. Oli myös mielenkiintoista nähdä Freudin perheen omia filmejä heidän elämästään Wienissä, pakomatkalla Pariisissa, ja perillä Lontoossa 1938. Freud itse vaikutti todella hauraalta ja kuoli vuonna 1939. Kuolinsyy oli Wikipedian mukaan avustettu itsemurha. Tuskin sillä sohvalla Lontoossa enää Sigmund Freud ketään hoiti. Psykoanalyytikkotytär Anna jatkoi sohvan äärellä isänsä ammattia vuosikymmeniä. Otin kuvan Freudin terapiahuoneen ikkunasta näkyvästä näköalasta sisäpihalle, sitä hän saattoi katsella, kun ei tarvinnut katsella potilasta. Hän ei kuulemma halunnut istua päivittäin kymmentä tuntia vastapäätä potilaita ja tuijottaa heitä kasvoihin ja olla itse tuijotettavana. Hän pisti potilaat makoilemaan sohvalle ja oli vakuuttunut siitä, että heidän oli helpompi siten kertoa maaten, mitä milloinkin mieleen juolahti – eli assosioida vapaasti.

Lähdimme Freud-museosta raitiovaunulla Museokortteliin. Muu joukko meni kahvittelutuokion jälkeen Leopold-museoon, minä menin yksin isoon ikkunattomaan Modernin taiteen museoon (mumok). Täytyy todeta, että kokemus se oli sekin. Kerros toisensa jälkeen oli mitä erikoisempia ihmisen luovuuden aikaansaannoksia. Siellä oli esimerkiksi piano, johon oli liimattu kaikennäköistä lapsiperheestä löytyvää ehjää ja rikkinäistä tavaraa. Museossa oli myös maalauksia, mutta mikään niistä ei säväyttänyt. Yksi kerros oli omistettu New Yorkilaisen Pendletonin näyttelylle, jonka nimenä oli "Mustaa; valkoista ja valoa". En pitänyt hänen tauluistaan.

Päätin lähteä nopean kierroksen jälkeen ulkoilman valoon ja kohti Albertina-museota katsomaan "oikeita" tauluja. Ulospääsy museosta tuotti kuitenkin ongelmia. Laskeuduin sysimustaa porraskäytävää pitkin alimpaan kerrokseen ja ihmettelin, kun sieltä ei löytynyt mitään käytävää, josta olisi päässyt eteisaulaan ja ulko-ovelle. Sitten huomasin, etten ollutkaan kerroksessa 1, vaan kerroksessa -4. Lähdin kipuamaan ylöspäin, ja kerroksessa 0, lähdin etsimään käytävää eteisaulaan ja löytyihän se.

Puhelimen akku oli loppunut ja päättelin kartalta, mihin suuntaan pitäisi lähteä kohti Albertinaa. Mutta päättelin väärin. Tajuttuani virheen, palasin Museokorttelin luo. Sen päädyssä oli tarjolla kadulla joukko säkkituoleja ja muutama riippumatto, jotka mahdollistivat lepohetken kävelyn lomassa. Yksi mies nukkui sikeästi kolmen säkkituolin muodostelmassa. Saatoin erottaa siitä yhden niin, ettei mies herännyt ja rojahdin siihen lepuuttamaan jalkojani ja tutkimaan karttaa. Huomasin virheeni. Aikani levättyäni lähdin uusin voimin liikkeelle. Albertinassa kiersin vain neljännen kerroksen "Monesta Picassoon"-näyttelyn ja siellä oli yksi huone Egon Schielen töitä ja neljä ihanaa Chagallin maalausta, joiden äärellä sielu virvoittui.

Albertinan vieressä oli iso puistoalue, johon monet olivat tulleet viettämään aurinkoista pyhäpäivää, kansaa oli leiriytynyt ruohikolle perheittäin ja erilaisissa kokoonpanoissa.

Olimme katolisessa maassa, jossa kaupat olivat sunnuntaisin kiinni samoin lähes kaikki ravintolat joitakin turistipaikkoja lukuun ottamatta. Oman hotellimmekin ravintola oli suljettu. Sunnuntai-Ilta vietettiin sitten isolla porukalla intialaisessa ravintolassa. Omistaja vannoi tekevänsä meille miedosti maustettua ruokaa ja piti lupauksensa.

Aamulla tekemäni juoksulenkki ja päivällä tapahtunut eksyminen nostivat päivän askelsaldon korkeammaksi kuin edellisenä päivänä oli ollut. Askeleita kertyi päivän mittaan 18 780. Lisäksi ajoin kerran metrolla ja kaksi kertaa ratikalla.

 Pyhän Tapanin kirkko ja Tapsan keskustasta ottamia kuvia 3 kpl

IKÄIHMISTEN MATKAILUN HAASTEET

Tunsin taitavan matkanjohtajamme jo edellisiltä matkoilta, nyt oli mukana myös apulaismatkanjohtaja eikä suotta. Hänen tehtävänsä oli kulkea joukon viimeisenä. Seniorimatkoilla ovat omat piirteensä. Johtajalla on omat haasteensa ja apulaismatkanjohtajalla omansa. Nyt kävi ilmi, että hänen kaitsemasta laumasta oli seitsemän joutunut omille teilleen jo heti reitillä koneesta vastaanottaja-oppaamme kyltin luo. Puhelinsoitolla selvisi, että kuusi heistä oli lentoaseman (väärän) ulko-oven ulkopuolella, mutta yksi ei ollut, eikä hänen puhelimensa vastannut, se oli kai edelleen lentotilassa. Siinä sitten ihmeteltiin, kunnes tuli soitto sieltä kuuden porukalta, että eksynyt lammas oli löytänyt heidät kuusi. Koko seitsikko löysi luoksemme ja poistuimme lentoasemalta tyytyväisinä. Pois lähtiessä maanantaiaamuna elettiin taas huolestuneita hetkiä. Bussista puuttui yksi. Olin ollut hänen kanssaan aamupalalla ja tiesin, ettei hän ollut nukkunut pommiin. Ongelma ratkesi puhelinsoitolla. Hän oli sekoittanut Suomen ajan ja Itävallan ajan keskenään (tunti eroa) ja kun bussia ei ollut aamulla näkynyt hotellin ulkopuolella eikä meitä muitakaan, hän luuli myöhästyneensä lähdöstä ja lähti taksilla kentälle. Siellä hän jo odotteli meitä.

Yksi meistä ei löytänyt lentokentällä henkilöllisyyskorttia, ajokortti ei riittänyt. Matkanjohtajan vakuuttelujen ja puhelinsoiton jälkeen, hänet päästettiin läpi. Lohdutin häntä äitini sanonnalla: "Talteenhan vanha panee, vaan ei muista minne." Sitten kun istuimme rauhassa odottelemassa lähtöä, löytyi se korttikin ja sanonta osoittautui todeksi. Myös minä olin käynyt läpi hänen pussukkansa, enkä ollut löytänyt korttia. Mutta se oli maailman loogisimmassa paikassa. Hänellä oli iso vetoketjullinen lompakko, jossa kaikki kortit olivat. Siinä oli sisällä yksi vetoketjullinen lokero (jota en huomannut etsiessä) ja sinnehän se henkilöllisyyskortti oli pantu hyvään talteen. 

Kaikki mikä matkalla katosi kuitenkin löytyi - sekä ihmiset että kortit ja - puhelin. Leopold-museon kahvilassa pöytäseurueemme mies totesi, että hänen puhelimensa oli kadonnut. No minä heti mietin, mistä voisimme lähteä etsimään. Sitten tuli mieleen kurkistaa hänen pöydällä olleen hattunsa alle ja siellähän se puhelin oli. Taas tuli mieleeni äitini sanonta: "Siellähän se oli eikä virkannu mitään". Huolestuneisuutta ehti kestää nyt vain alle minuutin.

Hämmästyttävin oli Eliisan pankkikortin tarina, jonka kertomiseen minulla on lupa. Olimme olleet lauantaina aamupäivällä yhdessä Leopold-museossa. Eliisalla oli käsitys, että häneltä oli varastettu jossain vaiheessa pankkikortti. Sitä oli yritetty kuolettaa, mutta yhteys ei ollut toiminut. 

Istuimme ravintolassa illalla kymmenen hengen pöydissä. Emme tienneet kaikkien muiden nimiä ja nimien muistaminenkin oli vaikeaa. Siksi esittäydyimme illallisen alussa vierustovereillemme. Kun Eliisa sanoi koko nimensä vierustoverilleen, tämä haukkoi henkeään, nimi oli tuttu. Hän oli kuullut sen nimen kuulutuksissa iltapäivällä Leopold-museossa useampaan kertaan. Heti arvasimme, mistä oli kysymys ja seuraavana päivänä Eliisa sai korttinsa takaisin.

WIEN ON KIRKKOJEN KAUPUNKI

Suomessa on useita vanhoja katolisen ajan kirkkoja, joista on kuitenkin riisuttu katoliset tuntomerkit pois. Wienissä ne ovat jäljellä kaikessa loistossaan, koska maa on edelleen katolinen. Vanhin niistä on Pyhän Tapanin tuomiokirkko, jonka vanhimmat osat ovat 1200-luvulta.

Tauno Väinölä kertoo Itävallassa vaikuttaneesta luterilaisuuden vaikutuksesta: "Paul Speratus aloitti uransa katolisena pappina, mutta hänestä tuli uskonpuhdistuksen esitaistelija Itävallassa. Kerettiläisenä hänet vangittiin, mutta kuolemantuomiolta hän säästyi ja hankkiutui vapaaksi päästyään Wittenbergiin

Ensimmäinen luterilainen virsivihko ilmestyi 1524 ja siinä oli kahdeksan virttä, kolme Speratuksen käsialaa. Speratuksen virren sisältönä on luterilainen vanhurskauttamisoppi."

Uskonto wiki tiesi että: "Vuoteen 1545 mennessä lähes puolet Itävallan väestöstä oli kääntynyt luterilaisuuteen, Vuoden 1545 jälkeen Itävalta rekatolisoitiin vastareformaatiossa. Habsburgit asettivat tiukan järjestelmän palauttaakseen katolisen kirkon vaikutusvallan itävaltalaisten keskuudessa, ja heidän kampanjansa osoittautui menestyksekkääksi."

Sitä ennen oli Speratuksen virttä veisattu varmasti myös Wieniläisissä kirkoissa Sanojen sisältö on hyvä, mutta sävel on varsin yksitoikkoinen ja minulle tuntematon. Virsi oi aikoinaan ensimmäisessä suomalaisessa virsikirjassa, joka ilmestyi vuonna 1701. Se on myös nykyisessä virsikirjassamme ja virren numero on 262.

1.

On hyvyydessään Jumala
jo meitä armahtanut,
verellä oman Poikansa
synnistä puhdistanut.
Ei auta oma ansio,
kun uhkaa Herran tuomio.
On armo ainut turva.

2.
Lain käskyt kaikki vaativat
pyhyyttä, rakkautta,
ja Herran silmät katsovat
sydämen puhtautta.
Vaan turmeltu on ihminen,
on hyvään hidas, saastainen
ja kuollut synneissänsä.

3.
Ei täytä meistä yksikään
lain pyhää vaatimusta.
Ei kukaan pysty välttämään
sen uhkaa, rangaistusta.
Sen tähden hyvä Jumala
soi meille rakkaan Poikansa
vanhurskaudeksemme.

4.
Lain kaiken hän on täyttänyt,
hän Isän vihan kantoi.
Siis iloitkaa, te kristityt,
hän pääsyn armoon antoi.
Ei tuomita nyt laki saa,
kun Kristus meidät armahtaa
ja armo synnit peittää.

5.
Kun suuren turmeluksemme
me surren tunnustamme
ja ristin saarnan kuulemme
ja armon omistamme,
niin vanhurskaiksi tulemme,
lain käskyjä myös kuulemme
ja tahdomme ne täyttää.

6.
Kun Herran Henki sydämeen
elämän uuden antaa,
hän ohjaa meitä pyhyyteen
ja voimallansa kantaa.
Hän pahan kahleet katkaisee,
hän hyviin töihin rohkaisee
ja antaa uuden toivon.

En käynyt sisällä yhdessäkään Wienin upeista kirkoista, mutta ensimmäisenä iltana poikkesimme ruokaseurueen kanssa lähellä olevaan vaatimattoman näköiseen kirkkoon, koska sen ovi oli kutsuvasti auki. Sisällä kanttori harjoitteli. Istuimme ja nautimme musiikista ja minä ainakin myös Jumalan läheisyydestä - katolisessa kirkossa.

Olin saanut matkan 80-vuotislahjaksi ja olin kiitollinen lahjasta ja jokaisesta kahdeksastakymmenestä vuodesta - myös niistä vaikeimmista.