ISÄNPÄIVÄAJATUKSIA

"Mä vihaan mun isää", totesin neljätoistavuotiaana parhaimmalle ystävälleni. Uskalsin sanoa sen ääneen ja se helpotti. Isälle päin naamaa en olisi ikinä uskaltanut niin sanoa. Sitten sanoin sen puhelimessa toiselle ystävälleni ja äiti kuuli. Hän otti minut puhutteluun. Minä en saisi vihata isää, tunne on väärä ja minussa on vika ja missään tapauksessa en olisi saanut kertoa siitä kavereilleni.

Kun olin keski-ikäinen, kustantajani ehdotti, että kirjoittaisin kirjan isä-tytär suhteista, ajattelin, että sen kirjan saisi tehdä joku muu. Mielestäni isäkirjan kirjoittaminen olisi kuulunut sellaiselle, joka aikuisena kukoistaa isänsä rakastamana tai on joutunut läpikäymään isänsä jättämää haavaa sielussaan. Keski-ikäisenä ajattelin, että minulle isä ei ole ollut läheinen eikä toisaalta haavoittava. Isäsuhteeni oli tullut mielessäni työstetyksi loppuun jo nuorena aikuisena. Yhdenkään pahanolon tai ahdistuksentunteeni alkujuuri ei näyttänyt johtavan lapsuuteni isäsuhteeseen.

Silmieni edessä alkoi sitten kulkea kuvia erilaisista isien aikuisista tyttäristä, niistä joita oli aikoinaan palvottu, hemmoteltu, hylätty tai nujerrettu, ja tietysti niistä, jotka olivat potilastuolissani tai sielunhoitotilanteissa itkeneet lapsuutensa kauhuja, kun isä oli raiskannut heidät tai riehunut humalassa.

Olen vain harvoin kuullut aikuisen naisen tai varsinkaan miehen sanovan vihaavansa äitiään, mutta olen tavannut todella monia isänsä vihaajia. Olen miettinyt, että minun ikäluokallani isät olivat sodan runtelemia. Nykyiset isät ovat erilaisia. Perheissä käytettiin kuritusväkivaltaa, jonka laki kieltää nykyään. Minun traumauttavia lapsuudenkokemuksia olivat isän antamat selkäsaunat ja tukkapöllyt, joiden uhka oli jatkuvasti olemassa – ei päivittäin, ei usein, mutta melkein aina yllättäen. Vieläkin minusta tuntuu pahalta muisto, kun neljä vuotta vanhempi isoveljeni sai selkään, koska oli lapsenvahtina vienyt minut mukanaan Hietaniemen uimarannalle. Menin sinne poikajoukon jatkona. Äiti keitti meille kaakaota, jota hörpin keittiön pöydän ääressä, kun isä antoi vieressä veljelle selkään. 

Olimme kuritusväkivallan uhreja niin kuin suurin osa ikäluokastamme. Isäkirjaa kirjoittaessani työstin isäsuhdettani ja huomasin, etten ollutkaan niin vapaa kuin olin luullut. Nyt kahdeksankymppisenä olen alkanut surra sitä väkivaltaa, vaikka samaan aikaan myönteiset muistot ovat elävöityneet, enkä syytä isää mistään. Päinvastoin kaiken kaikkiaan olen erittäin kiitollinen hänelle saamastani kannustuksesta ja siitä, miten mahtava isoisä hän oli tyttärelleni. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän huomaan isässä ja minussa yhtäläisyyksiä, ja se tuntuu ihan mukavalta. Olen kiitollinen häneltä saamistani geeneistä. 

PUUTTUVA ISÄ

Meillä jokaisella on oma isätarinamme. Olipa isätarinamme huono tai hyvä, tärkeää on, että se on olemassa. Olen vuoden sisällä nähnyt, mitä merkitsee ihmisille, joilla ei ole tietoa siitä, kuka on biologinen isä se, että hän saa tiedon isänsä henkilöllisyydestä. Olen jäsenenä Facebookissa sukututkijoiden yksityisessä ryhmässä, jonka nimi on: " Biologisen isän etsintä geneettisen sukututkimuksen avulla". On riipaisevaa nähdä kuinka vanhat miehet ja naiset etsivät tietoja isistään. Minua on järkyttänyt se, että niin monet äidit ovat halunneet viedä hautaan mukanaan tiedon siitä, kuka on heidän lapsensa biologinen isä. Jotenkin ymmärrän sen, että syrjähypyn takia syntyneen tilanne halutaan salata, mutta niitäkin on tullut ilmi DNA-tutkimuksen avulla ja sitten äitejä on alettu kuulustella, jos se on vielä ollut mahdollista. Usein niissä tapauksissa äidin aviopuoliso on ollut isän roolissa, eikä ihmisen elämä ole kulunut isää kaivatessa. Toki on valtava järkytys saada aikuisena tietää, ettei "oma" isä ole ollutkaan se oikea.

Tapasin viime talvena sukuuni kuuluneen 70-luvulla syntyneen naisen, joka oli yllätyksekseen huomannut saatuaan DNA-tuloksen, ettei hänen omana isänään pitämänsä mies ollutkaan sitä. Tämä oli äskettäin kuollut. Äiti oli vielä elossa, ja suostui pakotettuna lopulta kertomaan, kuka biologinen isä oli. Hänkin oli jo kuollut, Nyt nainen opetteli ajattelemaan uudella tavalla, paitsi että isä ei ollutkaan biologinen isä, isoäiti ei ollutkaan biologinen isoäiti eikä isoisä biologinen isoisä. Heidän "menettämisensä" käsittely vaati surutyön tekemistä ja tavatessamme se oli vasta alullaan. Hän oli jo saanut yhteyden biologiseen tätiinsä ja saanut sitä kautta tietoja biologisesta isästään.

Surkeimpia ovat ne tapaukset, joissa aviottomana lapsena syntynyt isätön ei saa tietää tämän  henkilöllisyyttä vain siksi, että äiti ei häpeältään halua keskustella asiasta. Sellaisia äitejä on ollut Suomessa todella paljon, mutta onneksi sentään vähenevässä määrin. On myös äitejä, jotka eivät edes tiedä lapsensa isän nimeä. DNA:n avulla sellaisellekin tarinalle on löytynyt onnellisia loppuja kuten seuraava.

Olen löytänyt keväällä tuntemalleni yli seitsemänkymppiselle miehelle (J.A.) isän MyHeritage-ohjelman avulla DNA-tietojen perusteella. Hän oli kasvanut hyvässä adoptioperheessä ja biologisten juurien etsintä alkoi ikääntyessä kiinnostaa. Prosessi kesti melkein vuoden. J.A.:n biologinen äiti oli aikoinaan antanut viranomaisille isän nimen, mutta se oli väärä. Ehkä äiti ei tiennyt nimeä tai muisti väärin. Koko ajan etsinnöissä oli kaksi linjaa: annetun sukunimen mukainen etsintä ja sitten puhtaasti DNA-tuloksiin liittyvä etsintä. Sellaisia henkilöitä, joiden kanssa J.A.:lla oli yhteistä DNA:ta ja ilmoitetun sukunimen mukaisia esivanhempia, löytyi ja otin heihin yhteyttä, mutta kukaan ei tiennyt suvussa ilmoitetun etunimen omaavaa henkilöä, jonka ikä olisi täsmännyt. Isän oletettiin asuneen Helsingissä, mutta selvisi, että Helsingissä ei ollut asunut sen nimistä ja ikäistä miestä sinä ajankohtana.

Aluksi oli ongelmana, ettei kohteeni läheiset isänpuoleisen suvun jäsenet olleet otattaneet itsestään DNA-testejä MyHeritagen kautta. Muutama neljäs serkku löytyi, joiden kanssa oli yhteistä DNA:ta alle kaksi prosenttia. Mutta siitä ei päässyt eteenpäin. Sitten eräänä päivänä oli tuloksissa iso osuma: Onnen kantamoinen, sisaruspuolen lapseksi arvioitava henkilö! Otin yhteyttä sähköpostilla naiseen ja kerroin J.A.:sta.

FB:n isän etsintä -ryhmässä olen lukenut monista tapauksista, joissa löydetyt sukulaiset eivät suinkaan ole olleet iloisia uudesta sukulaisestaan, eivätkä ole suostuneet otattamaan lisää testejä tulosten varmistamiseksi. J.A.:n tarinalla oli onnellinen loppu siinäkin mielessä, että hänen oletettu biologinen sisarpuolensa oli heti valmis testiin, jonka J.A. maksoi. Tuloksen odottaminen oli jännittävää, vaikka olin siitä melkein varma. Voi sitä iloa, kun tulos varmistui. J.A. iloitsi, hänen perheensä iloitsi, minä iloitsin ja FB-ryhmässä iloittiin. Aina, kun joku isä löytyy, on se muillekin ryhmäläisille ilon aihe, koska se lisää toivoa siitä, että myös oma etsintä päättyisi positiivisesti. Ainoana lapsena kasvanut J.A. on saanut sisaruksia, joiden kanssa on jo tapaillut ja saanut tietoja, joita vuosikymmenet oli kaivannut.

Tänä vuonna hänen isänpäivässään ei ole enää vaillinaisuuden ja epätietoisuuden maustetta. 

HANKALAT ISÄSUHTEET

Olen tuntenut monia sodan käyneiden isänsä vaurioittamia miehiä. Olen tuntenut niitä, jotka lapsena ovat odottaneet, milloin ovat niin vanhoja ja vahvoja, että voivat antaa isälleen selkään. Olen tuntenut niitä, jolta isä on vaatinut liikaa suorituksia, koska itsellä ei ole ollut mahdollisuutta koulutukseen, vaikka halua olisi ollut. Psykologiassa puhutaan miesten kohdalla ilmiöstä "isänmurha". Sillä tarkoitetaan tilannetta, jossa poika tietoisesti sanoutuu irti isän toiveista ja määräysvallasta.

Vaikka se on isä-poika -suhteeseen liitetty ilmiö, tosiasiassa kaikkien tulisi päästä irti vanhempiensa toiveista, moitteista ja arvosteluista.

Meillä on aikuisena edelleen mielessämme varhaisten auktoriteettiemme opetuksia ja mielipiteitä. Joidenkin kohdalla ne ovat enimmäkseen kannustavia, joidenkin kohdalla moittivia. Juttelin kerran erään terapeutin kanssa ja kerroin, että minulla edelleenkin nyt jo kuolleen isoveljen nälvintä elää mielessäni. Kun teen virheitä, tai ylipäänsä jotain uutta, mieleeni tulee veljen mahdollinen nälvivä kommentti. Terapeutti kertoi, että hänellä nälvijä on isä. Totesin, että se onkin jo pahempi juttu.

Meillä on myös käsitys siitä, missä suhteessa isä olisi toivonut että olisimme olleet toisenlaisia kuin mitä olimme. Selailin isä-tytär -kirjaani ja löysin jutun, jonka olin jo unohtanut.

Meillä voi olla monia kielteisiä uskomuksia, jotka ovat isämme meihin istuttamia ja joista pitäisi päästä eroon.

Isäsi ja sinun tarinaa voit miettiä vastaamalla seuraaviin kysymyksiin:

Missä suhteessa isäsi olisi toivonut sinun olevan toisenlainen?

Missä suhteessa sinä olisit toivonut isäsi olevan toisenlainen?

Mitä kielteistä muistat isästä varhaisimmilta vuosilta?

Mitä myönteistä muistat isästä varhaisimmilta vuosilta?

Milloin pelkäsit isää?

Milloin vihasit isää?

Milloin inhosit isää?

Miten isäsi osoitti rakkautta sinua kohtaan?

Koitko joskus, että isä hylkäsi sinut?

Koitko joskus, että joku sisaruksistasi oli isälle rakkaampi kuin sinä?

Vaikka äiti oli halunnut minulta kieltää murrosikäisenä mahdollisuuden vihata isää, ymmärrän nyt aikuisena, että minulla on ollut siihen täysi oikeus. Ihmisellä on oikeus kaikkiin mahdollisiin negatiivisiin tunteisiin. Hän on vastuussa tekemisistään ei tunteistaan. Tunteilla on oma viestinsä ja hankalien tunteiden viestejä kannattaa kuunnella ja niitä käsittelemällä voi niiden painosta päästä eroon. Ymmärryksen ja anteeksiannon kautta yhteinen tarina vanhempien kanssa muuttuu kevyemmäksi kantaa. Joskus siihen tarvitaan pitkää terapiaa. 

Järkyttävin tarina oli kirjan lopussa:

Kun muutama vuosi sitten julkaisin toisen runokirjani, mietin mikä olisi keskeinen asia isän ja minun suhteessa. Tajusin, että vuosien isäsuhteen käsittely oli tullut positiiviseen tulokseen. Kiitollisuus isästä on viimeinkin päällimmäinen tunne.

ISÄNI KANNUSTUS

Isäni oli kuningas - mielestäni.

Kun kuningas sanoi:

"Oletpa taitava.",

uskottava oli.

Ja kuningasisäni

jäi asumaan aivoihini.

Yhä kuiskii:

Hyvä, oikein hyvä.

ISÄ JA JUMALAKUVA

Omat isäsuhdeongelmat voivat vaikuttaa siihen, minkälaiseksi Jumalakuvamme luonnollisesti muodostuu. Ankaran isän lapsi voi nähdä Jumalan armottomana ja rakkaudettomana. Hylkäävän isän lapsi, voi kokea Jumalan hylkäävänä ja välinpitämättömän isän lapsi välinpitämättömänä. Onneksi usko ei ole psykologiaa, vaan tutustuminen Jumalan rakkauteen saa meidän Jumalakuvamme muuttumaan lähemmäksi sitä, mitä Raamatussa on ilmoitettu. 

Meillä kaikilla on ollut anteeksiannettavaa maalliselle isälle ja mitä aidommin pystymme antamaan anteeksi maaliselle isällemme, sitä helpompi meidän on myös uskoa, että Jumala on rakkaus ja Jumala on armahtava. Kuitenkin on onneksi niin, että mitä enemmän annamme Pyhän Hengen tehdä työtä sielussamme, sitä oikeammaksi Jumalakuva muuttuu, vaikka muistot omasta isästä tuntuisivat edelleen kipeiltä. 

Ihmissuhteet täällä ovat aina säröisiä, mutta taivaassa kauniinpia. Isäni hautajaisissa laulettiin. "Mun kanteleeni kauniimmin taivaassa kerran soi." Se sopii hyvin kuvaamaan tilannetta. Jorma Hynninen laulaa: