Otsikon maininta happamesta jälkiruuasta on Väestöliiton kotisivulta. Heillä on myös "Sukupolvien sopu" -palvelu, jonka puitteissa he ovat julkaisseet tietokirjan "Suukkoja ja säröjä", jota voi lainata kirjastoista tai lukea netistä (https://www.vaestoliitto.fi/uploads/2020/11/774c829f-suukkoja-ja-saroja.pdf). "Sukupolvien sopu" -palvelu isovanhemmuuden ongelmiin, koska suhteet välisukupolveen voivat aiheuttaa haasteita. Isovanhemmat eivät saakaan toteuttaa omaa rooliaan niin kuin itse toivoisivat.

Kirjassa kehotetaan isovanhempia pohtimaan viittä keskeistä asiaa isovanhemmuudessa:

· MILLAINEN KANNUSTAJA OLET?

· PYSTYTKÖ OTTAMAAN ESILLE TÄRKEÄT ASIAT? Tunnistako hankalat tunteesi, jotka liittyvät isovanhempi rooliisi ja voitko kertoa niistä muille.

· KUKA MÄÄRÄÄ SÄÄNNÖT? Määritä rajat. Älä jää kynnysmatoksi. Mutta kunnioita lastesi tapaa olla vanhempi.

· PIDÄTKÖ HUOLTA ITSESTÄSI? Jos voimasi ovat vähissä, ota se puheeksi.

· VOITKO VAIKUTTAA ASENTEESEESI? Tunnista asiat, joita et voi muuttaa. Opettele elämään niiden kanssa.

Kun lapset aikuistuvat, menneisyyden vuorovaikutusongelmat voivat aiheuttaa kitkaa isovanhemmuuteen. Se mikä aikoinaan ärsytti omassa vanhemmassa voi alkaa uudelleen ärsyttää tämän isovanhempiroolissa. Toivottavasti lapsen edun ajatteleminen motivoi isovanhempia tukemaan välisukupolvea heidän kasvatustehtävässään ja toimimaan omassa roolissaan heidän ehdoillaan. Toivottavasti jokaisen lapsen vanhempi sallii omista tunteistaan huolimatta lapselleen isovanhempirikkauden.

On paljon ihmisiä, joilla ei ole vielä lapsenlapsia, vaikka he olisivat niitä mielellään elämäänsä ottaneet. Nykyään on mahdollista toteuttaa sille läheistä roolia useilla eri tavoilla esimerkiksi vapaaehtoistyön eri muotojen kautta kuten esimerkiksi toimimalla päiväkotimummona tai -pappana. Kautta aikojen on suvun lapsettomat naiset hoivanneet sisarustensa lapsenlapsia.

Pahinta, mitä isovanhempi voi kokea on, että häntä estetään tapaamasta lastenlapsiaan. Eräälle jo edesmenneelle tuttavalleni kävi niin. Hän oli persoonallisuudeltaan dominoiva ihminen, joka oli tottunut työelämässäkin saamaan tahtonsa läpi vaikka ohittamalla virkateitä. Hän oli ollut tiiviisti mukana tyttärensä perheessä, kunnes syytä ilmoittamatta hänelle kerrottiin, ettei tytär halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan eikä hän saa tavata ainoita lapsenlapsiaan. Koska kuulin vain toisen osapuolen tarinan, kokonaiskuva perustuu olettamuksiini. Viimeinen tapaaminen oli ollut jouluna, jolloin isoäiti oli arvostellut perheen tapaa viettää joulua ja verrannut sitä siihen tapaan, johon hän itse oli tottunut. Luultavasti vävy oli tehnyt päätöksen. Ehkä joulunvieton arvostelu oli ollut viimeinen pisara. Ehkä arvostelua ja elämäntapaohjeita oli tippunut liian tiheään jo aikaisemmin.

Tilanne jatkui muutaman vuoden. Se jatkui, vaikka isoäiti sairastui syöpään. Vasta isoäidin jouduttua saattohoitoon, syntyi sopu.

ISOVANHEMMUUS JA LASTENSUOJELUN NÄKÖKULMA

Olen kohdannut sellaisia isovanhempia, joilta on viety mahdollisuus tavata lapsenlapsiaan, koska heidät on otettu huostaan. Kun aloin toimia lastensuojelun kentässä, Suomessa oli johtava asiantuntija, joka oli sitä mieltä, ettei isovanhemmille pidä sijoittaa heidän huostaanotettuja lapsenlapsiaan ja perusteena oli se, että he olivat jo kerran epäonnistuneet kasvatustehtävässään ja lisäksi kodin tunneilmastoon vaikuttaa huoli oman lapsen elämästä. Ruotsalaisessa tutkimuksessa oli saatu tulos, jonka mukaan sosiaalityöntekijät arvioivat isovanhemmat heikommiksi sijaisvanhemmiksi kuin suvun ulkopuoliset sijaisvanhemmat. Myös omassa väitöskirjatutkimuksessani oli sama tulos. Mutta sitten yllätyksekseni isovanhemmille sijoitetut tytöt olivat selviytyneet keskimäärin paremmin aikuisuuden alussa kuin suvun ulkopuolelle sijoitetut tytöt. Aloin puolustaa tutkimustulosteni perusteella isovanhempisijoituksia vuosituhannen vaihteessa.

Olin myös asiantuntijan roolissa vieraana Helena Itkosen toimittamassa "Inhimillinen tekijä" televisio-ohjelmassa. Siellä oli pääosassa Inkeristä perheineen paluumuuttanut mummo, jonka tytär ja vävy olivat kuolleet auto-onnettomuudessa ja orvoiksi jääneet lapsenlapset oli otettu huostaan ja sijoitettu vieraaseen kotiin huolimatta siitä, että isovanhemmat olivat hoitaneet heitä paljon ja olisivat halunneet kovasti heidät itselleen. Ohjelmassa oli mukana myös Sari Essayah esimerkkinä siitä, miten eräskin isoäiti oli onnistunut kasvatustehtävässään. Ilokseni lastensuojelulakia uudistettiin vuonna 2012 ja siihen on kirjattu, että ennen kuin lapsi sijoitetaan kodin ulkopuolelle, on selvitettävä sukulaisten tai muiden lapsen läheisten mahdollisuudet ottaa lapsi luokseen asumaan.

Perhehoitoliittokin oli alkanut kannustaa isovanhempia sijaisvanhemmuuteen ja huomioida heidät omana ryhmänään. Olin iloinen, kun minua pyydettiin kouluttajaksi heidän järjestämälleen sukulaissijaisvanhempien viikonloppukurssille. Isossa salissa suurimman joukon muodostivat ihanat elämän koulimat mummo-ihmiset. 

Ihmettelen että vielä 2015 sosiaaliviranomaiset olivat suhtautuneet nuivasti isovanhempien sijaisvanhemmuuteen kuten ilmenee Hämeen Sanomien artikkelissa, josta poimin seuraavan tarinan.

Huostaanotettujen isoäiti: Häpeän tunteesta pitää päästä yli

Susanna Kinnari 15.5.2016 0:00

"Tapahtumat lähtivät liikkeelle eräänä kesäkuisena päivänä. Lehtinen puolisoineen sai kuulla, että 2- ja 6-vuotiaat tyttärentyttäret oli haettu kesken päivän päiväkodista, ja sijoitettu kiireellisinä ulkopuoliseen perheeseen. Lasten äiti, Lehtisten tytär on alkoholisti. Isovanhemmat olivat yksinhuoltajatyttärensä ja tämän lasten kanssa tiiviisti tekemisissä, ja he olivat tehneet tyttärestään myös ensimmäisen lastensuojeluilmoituksen. … Alusta asti oli selvää, että tytöistä nuorempi sijoitettaisiin lopulta tätinsä perheeseen. Yllätys oli kuitenkin se, että lastensuojeluviranomaiset katsoivat, ettei isovanhemmista olisi kuusivuotiaan tytön sijaisperheeksi. – Katsottiin, että olemme vanhoja, sairaita ja että olemme tukeneet tyttäremme alkoholismia toiminnallamme, 61-vuotias Lehtinen kertoo. Alkoholismin tukemiseksi katsottiin, että isovanhemmat olivat huolehtineet tytöistä aina silloin, kun äiti ei kyennyt huolehtimaan lapsistaan.

– Alusta lähtien kerroimme tyttärellemme, että puutumme asiaan, jos lasten etu sitä vaatii. Kukaan ei varmasti tee kevyin perustein ilmoitusta omasta lapsestaan, Lehtinen sanoo.

Eija Lehtisen lapsenlapset olivat kiireellisesti sijoitettuina kymmenen päivää. Asianajajan avustuksella lapsista nuorin saatiin sijoitettua pian tädilleen ja vanhempi tyttö isovanhemmille. Alkoi odotus, sillä asia eteni lopulta hallinto-oikeuden käsiteltäväksi. Isoäidin tunnemyrsky oli valtava.

– Kaikki tunteet ovat tässä tilanteessa sallittuja. Jossain määrin kyse on surutyöstä: on surua oman lapsen valintojen vaikutuksista, mutta myös huoli pienemmän lapsen puolesta.häpeä tapahtuneesta, pelko tulevasta, avuttomuus ja tunne epäonnistumisesta. … Hän alkoi tuntea myös vihaa, jonka kanavoi toiminnaksi. Lehtinen opiskeli lastensuojelulain, hän selvitti, mitä pykälät mahdollistavat tai mitä kieltävät.

– Huostaanotto keikauttaa aina elämän ympäri, mutta ennen kaikkea se tekee sen lapselle. Sitä on tietenkin huolissaan omasta lapsestaan, mutta hänestä täytyy ikään kuin hypätä yli.

– Häpeän tunteesta pitää päästä yli. Muuten peittelyyn menee valtavasti energiaa, ja kaikki se energia on lapselta pois.

Hallinto-oikeuden päätös tuli vuoden alussa. Kuusivuotias jäi isovanhempiensa luo. Tytöllä on oma huone ja hän on saanut jatkaa samassa esikoulussa kuin missä syksyllä aloitti. Isovanhempien elämä on muuttunut, mutta Eija Lehtisen mielestä ei mitenkään kovin perusteellisesti. Vaarikin on yhä työelämässä. Aikaisemmin Eija Lehtinen tapasi käydä Valamon luostarissa muutaman kerran vuodessa talkoolaisena. Nämä reissut ovat harventuneet. Kun Lehtinen kaipaa rauhaa ja hiljaisuutta, hän ajaa Lammille Athos-säätiön tiloihin hiljentymään."

SUKUPOLVIEN KETJU

On rikkautta, kun isovanhemmat saavat olla mukana lastenlastensa elämässä ja on rikkautta, kun lapsilla on suhde isovanhempiinsa.

Omasta elämästäni puuttui suhde isovanhempiin. He olivat lähinnä tarinoita minulle. Äidinisän olin tavannut kolme kertaa ja isänäidin kerran. Kaksi muuta olivat kuolleet ennen syntymääni. En tosin osannut lapsena isovanhempia kaivata, nyt vanhana pahoittelen tilannetta. En lapsena kadehtinut ystäviä, joilla oli mummoja. Minusta he olivat yleensä vain rajoittavia aikuisia. Poikkeus oli maalla naapuritalon vanha emäntä eli torpan mummu. Hänen nimensä oli Sulina. Hän oli elänyt kovan elämän, mutta oli täynnä elämäniloa vanhana. Teini-ikäisiä pojanpoikiaan hän puhutteli hellästi. Vieläkin korvissani soi hänen usein käyttämänsä tervehdys, kun pojat poikkesivat torpalle katsomaan häntä "Min kultarollein, min kultaomenain.

Sukututkijana rakastan sukutarinoita. Mutta tajusin vasta äskettäin, että minulta puuttuvat tarinat vanhempieni isovanhemmista. Isä ei koskaan kertonut mitään omista isovanhemmistaan ja ainoa asia, mitä äiti kertoi oli, että hänen mielestään hänen äidinisällään oli kiva etunimi. Se oli Niiles. Kirkonkirjoista selvisi, että se oli virallisesti Nils. Äitini isovanhemmat asuivat Pieksämäellä kuten äitinikin ja heidän on täytynyt olla tekemisissä toistensa kanssa. Äitini nuorinta siskoa ehdin sentään sukututkijana haastattelemaan ja sain tietää, että heidän isänäitinsä torpparin leski Esteri Hotti oli pienikokoinen, hiljainen ja vaatimaton ihminen. – Siinä kaikki. Heillä oli kuitenkin ollut neljä isovanhempaa. Isän isovanhemmista en kuullut hänen kertovan mitään. Isän tekemästä sukututkimuksesta sitten luin Tynin papasta ja rippikirjasta sain tietää, että hänet oli pidätetty kerran juopumuksesta yleisellä paikalla. Sitä isä ei ollut sukututkimukseensa kirjannut. Isä oli vanhojen vanhempien lapsi. Luultavasti hän ei ollut koskaan edes tavannut ketään neljästä isovanhemmastaan.

Minna Oulasmaan kirja avasi silmäni näkemään koko isovanhemmuuden ongelmakirjon. Olin törmännyt vain jaksamisen ongelmaan ja erilaisten elämänkatsomusten aiheuttamaan ristiriitaan.

JAKSAA – EI JAKSA

"Veikko" ja "Liisa" olivat kauan toivoneet saavansa lapsenlapsia, mutta aika kului, eikä niitä kuulunut. He olivat jo hyväksyneet ajatuksen, ettei niitä tulisikaan. He olivat jo lähempänä kahdeksaakymmentä, kun perheen molemmat lapset saivat jälkikasvua ja heillä oli yhtäkkiä kolme pikkuista lastenlasta. He totesivat, että olisivat mielellään ottaneet ne lastenlapset jo aikaisemmin, että olisivat jaksaneet paremmin olla avuksi. He kertoivat, että kun kaikki kolme pientä lasta oli ollut heillä yhtä aikaa koko viikonlopun, he olivat olleet aivan poikki sen jälkeen. Me nuorempina isovanhemmiksi tulleet melkein kuorossa aloimme kauhistella tilannetta. Eihän sellaista kukaan jaksa, mekin olisimme olleet poikki. Isovanhempien on kuitenkin todella vaikea sanoa ei, kun apua pyydetään ja uupuminen yleensä vielä salataan. Seuraavana on erään isoäidin huokaus.

"Olin vielä työelämässä, kun sain lapsenlapset. Olin yrittäjä ja saatoin järjestellä työaikoja. Olin päättänyt, että kun jouduin aikoinaan laiminlyömään töiden takia lastani ja jättämään välillä liian vähälle huomiolle, nyt korvaan hänelle laiminlyöntini ja menen aina kun tarvitaan. Joskus olin ihan poikki. Kun olin tehnyt viikolla normaalit työtunnit ja sitten ollut päivän tai peräti kaksi hoitamassa lapsenlapsia ja lisäksi vielä sattui lauantaillekin omia töitä, niin olin tosi poikki. Monta kertaa, kun ajelin kotiin, itkin väsymyksestä. En siitä koskaan kertonut lapselle. Olen kuitenkin jälkeen päin ihan onnellinen siitä, että venyin. Yksi mun tuttavista hoiti lapsenlapsiaan viitenä päivänä viikossa monen vuoden ajan. Hän ajoi lähes sata kilometriä suuntaansa päivittäin. Sitä en itse olisi jaksanut tehdä, siitä olisin kieltäytynyt."

Uhrautuminen – Isovanhemman hyve vai haitallinen tunnelukko?

Perususkomuksena uhrautujalla on, että muiden tarpeet ovat tärkeämpiä kuin omat, eikä tarjotuista tehtävistä voi kieltäytyä. Hän kokee syyllisyyttä sanoessaan ei, kun häneltä pyydetään jotain palvelusta. - Jopa silloin kun hänellä olisi pätevä syy kieltäytyä. Hän suostuu vapaaehtoisena tarjottuihin tehtäviin ja voi jopa palaa loppuun vapaaehtoistyössä. Uhrautuja on se isovanhempi, joka hoivaa lapsenlapsia silloinkin, kun ei jaksaisi ja saattaa vielä sivussa huolehtia suvun vanhuksista. Hän on onnellinen, jos huomaa läheistensä olevan onnellisia. Hän ei itse halua ottaa vastaan palveluksia eikä ymmärrä, että muillekin voisi olla ilo auttaa häntä. Lahjojen vastaanottaminen on myös vaikeaa. Hän saattaa jopa keksiä mielessään syitä, miksi lahja oli sopimaton, ettei joutuisi olemaan kiitollisuudenvelassa. Itse hän kuitenkin antaa mielellään muille lahjoja – jopa yli varojensa.

Joskus uhrautuja kuitenkin kokee, että tarvitsisi lapsiltaan tai lapsenlapsiltaan apua, mutta ei sitä saa, koska ei sitä pyydä. Hän saattaa ilmaista itseään epäsuorasti tai toivoo toisten lukevan ajatuksia ja ymmärtävän hänen tarpeensa.

Uhrautujalla on vaara kyllästyä koko isovanhemmuuteen, koska siitä puuttuu ilo. Häntä voi suututtaa lapset, jotka tuntuvat vaativan häneltä liikaa. Hän voi jopa katkeroitua ja sääliä itseään ja tuntea itsensä marttyyriksi. Uhrautujalle tyypillisiä tunteita ovat: katkeruus, alemmuudentunteet, pelko, alakulo ja huolestuneisuus. Jos tunnistat olevasi uhrautujaisovanhempi, kannattaa ensinnäkin myöntää, että oma uskomusmaailma ja toiminta on ollut itselle ja suhteelle haitallinen, Kannattaa alkaa asettaa tavoitteita uudenlaiselle ajattelulle ja käyttäytymiselle ja keksiä itselle sopivia voimalauseita muuttumista kannustamaan. Seuraavassa runossani yritän kannustaa uhrautujia muutokseen ja tuon esiin järjen ja tunteen ristiriidan, joka tunnelukkoihin liittyy. Ihminen voi kuitenkin ajaa mieleensä sisään uuden tavan ajatella, kun tarpeeksi monta kertaa toistaa järkevää ajatusta, vaikka ei sitä ensin uskokaan.

VAPAUS SANOA EI

Kannattaako:

tehdä enemmän kuin jaksaa,

antaa enemmän kuin pystyy,

suostua, kun muut eivät suostu,

sietää sietämätöntä?

Toki tiesi, että ei.

Mutta tunsi, että sittenkin kyllä.

Hei kaikki uhrautujat,

itsensä sortajat,

noustaan sorron yöstä!

Valloitetaan maa,

joka meille kuuluu.

Eläköön vallankumous,

eläköön vapaa huominen.

Ja merkki, jossa voitamme.

ISOVANHEMMAT JA USKONTO

Tunnen monia isovanhempia, joita on kielletty puhumasta lapsenlapsilleen Jumalasta ja Jeesuksesta. Silloin isovanhemmuuteen tulee kipeä varjo. Vuosisatojen ajan isovanhemmat ovat olleet suvuissa uskon eteenpäin viejiä. Nyt on ensimmäistä kertaa olemassa isovanhempisukupolvi, jolta on laajemmin kielletty tämä tehtävä. Ajan henki on sitä vastaan. Neuvostoliitossa aikoinaan koko yhteiskunta oli sitä vastaan, mutta monet babuskat toimivat ovelasti ja veivät salaa lapsenlapsiaan kasteelle. Heidän asenteenaan oli, että piti totella enemmän Jumalaa kuin ihmistä, eikä ateismi siellä koskaan päässyt sadan prosentin tavoitteeseen. Olen kuitenkin itse neuvonut kaikkia kunnioittamaan lasten vanhempien toiveita, jotta yhteys säilyisi. Onneksi isovanhemmilla on mahdollisuus rukoilla lastenlasten puolesta. Sitä ei voi kukaan kieltää. Ja sanoitta todistaminen on aina mahdollista.

Tiedän, että helluntailainen isänäiti oli rukouksen ihminen. Olin viisivuotias, kun hän kuoli, mutta sitä ennen hän oli ehtinyt rukoilla paljon myös minun puolestani. Äitini isä oli evankelinen syvällinen kristitty. Myös hän oli rukoilija. Olin kolmevuotias, kun hän kuoli. Matkustimme äidin kanssa yöjunalla häntä katsomaan, kun lähtö oli lähellä. Muistan elävästi tilanteen, kun olin puettu jo pyjamaan ja ukki makasi kamarissaan sängyssä. Äiti ja täti käskivät minua menemään ukin vuoteen luo ja polvistumaan siinä ja lukemaan iltarukoukseni. Muistan, että tilanne oli erikoinen ja ihmettelin, miksi he sulkivat ovenkin. Muistikuvani päättyivät siihen oven sulkemiseen. Olen ajatellut, että luultavasti ukki laski kätensä pääni päälle ja siunasi minut. Tänä keväänä alkoi tunnemuistiini virrata ukkiin liittyvää pehmeätä rauhaa. - Myös pienistä isovanhemmuuden muruista ja muistoista voi riittää iloittavaa vielä vanhuuteen saakka.

Virsi 528 on Niilo Rauhalan sanoittama

1.
Luoksemme päivät menneet
kuin virta saapuvat.
Ne Herran eteen meitä
kiitokseen kutsuvat.
Elämän muistot jaamme,
toisille jättää saamme
työt rakkaat, vaikeat.

2.
Ja vielä vanhuuteemme
Jumala lahjoittaa
iloa päivän puuhiin,
lepoa rauhaisaa.
On rakkautta Luojan,
kun turvan, hoivan, suojan
myös vanhuutemme saa.

3.
Nyt lapset, lastenlapset
kulkevat kaukana.
Myös heitä, Herra, siunaa
ja muista armossa.
Ja heitä toimissansa
elämän matkallansa
tiellesi johdata.

4.
Sydämiin lohdutuksen
tuot lupauksessa:
"On vanhuuteenne saakka
voimanne minussa.
Armolla nostan, kannan
ja pelastuksen annan."
Ei muutu Jumala.

5.
On vanhurskaitten polku
kuin aamuruskon tie.
Se vihdoin täyteen päivään
Jumalan lapsen vie.
Näin seurakunnassasi
myös meitä hoivassasi
rauhaasi, Herra, vie.

Sävel on Sortavalasta ja kuuluu seuraavasti: https://www.youtube.com/watch?v=pFoWy0vXt3I