JOULUN ODOTUS - LAPSUUSMUISTOJA
Joulun odotus alkoi lapsena ensimmäisestä adventista. Sunnuntaiaamun kahvipöydässä oli neljä kynttilää äidin vihreään pitkulaiseen posliinivatiin rakentamalla alustalla. Aluksi sytytettiin juhlallisesti ensimmäinen kynttilä. Myöhemmin äiti teetti puisen kynttilänjalan meille kolmelle lapselle, ja iskosti mieliimme velvollisuuden jatkaa perinnettä. Minua ei pyhät perinteet aikuisuuden alussa kiinnostaneet ja jossain vaiheessa heitin muutossa kynttilänjalan menemään. Myöhemmin kaduin ja rakentelin itse metalliselle vadille alustan neljälle kynttilälle.
Ennen adventin alkua oli ostettu ovella käyneeltä partiotytöltä adventtikalenteri, jonka ensimmäisen luukun sai avata ensimmäisenä adventtisunnuntaina, vaikka se olisi ollut marraskuussa. Mistään suklaa ym. kalenterista ei oltu kuultukaan. Voi kuinka meidän teki mieli kurkistella kuvia jo ennen oikeata päivää, mutta emme uskaltaneet, koska se oli kiellettyä ja emmehän me halunneet olla tuhmia ennen joulua. Naapurin tyttö uskalsi kurkistaa ja kertoi meillekin, mitä tulevissa kuvissa oli. Ei sekään oikein mukavalta tuntunut.
Kun minusta tuli 1953 partiolainen lippukuntaan, jonka nimi oli Töölön tähystäjät, aloin myös myydä niitä kalentereja kiertämällä rapuissa. Netistä löytyi partiolaisten kalentereiden kuvat ja yllä olevat olivat myynnissä 50-luvulla. Kalenterin taakse oli painettu teksti: "Adventtikalenterin tarkoituksena on antaa lasten joulun odotukselle lisää viehätystä auttamalla heitä värikkäiden kuvien avulla seuraamaan suuren juhlan asteittaista lähestymistä. Adventinajan joka päivällä on kalenterissa oma luukkunsa, joka avataan siihen merkittynä päivänä. Erityisesti edukseen on kalenteri, jos se asetetaan ikkunalle tai muuten siten, että valo pääsee takaa kirkastamaan avattujen luukkujen kuvia."
Sain kuulla, että Töölön tähystäjien tytöt kiertävät edelleen myymässä adventtikalentereita, jotka voi nykyään maksaa MobilePaylla.
Kun olin lapsi ei ennen Adventtia näkynyt missään jouluvaloja tai koristeita. Ensimmäisenä adventtina avattiin joulukatu, jolloin Aleksanterinkatu oli valaistu ja Stockmannilla oli jouluikkuna. Meidän perhe ei mennyt avajaisiin, koska siellä oli tungosta. Leikkitovereilta sai sitten tietää, mitä siellä Stockmannin ikkunassa oli ennen kuin meidän perhe toteutti retken keskustaan. Aleksanterin kadun jouluvalaistus alkoi ensimmäisen kerran vuonna 1949, mutta Stockmannin jouluikkuna oli koristeltu jo sitä ennen. MTV on tehnyt jouluikkunan historiasta kuvakoosteen. Ikkuna oli huippumielenkiintoinen, kun siinä tapahtui liikettä. KATSO>>>
Uskonnonopettajaäitini väitti, että meille ei koskaan valehdeltu joulupukin olemassaoloa. Jotain epämääräistä puhetta asian ympärillä kuitenkin oli kotonakin, koska uskoin ilman epäilyjä joulupukin olemassaoloon. Elin myös kulttuurin keskellä, jossa ennen joulua jatkuvasti puhuttiin joulupukista ja muorista Korvatunturilla, ja tontuista, jotka kurkistavat ikkunasta, ja katsovat, ovatko lapset kilttejä. En ollut mielestäni kiltti ja niinpä minulla oli ennen joulua jatkuva pelko siitä, että tulen saamaan lahjaksi risuja. Ajattelin, että minusta olisi ihanaa, jos saisin avata lahjat toisessa huoneessa, niin muut eivät näe niitä risuja, ja välttäisin julkisen häpeän. Tiesin, ettei muiden seurasta poistuminen ole sallittua ja tilanne vaikutti umpikujalta. Pelko väheni aattoaamuna ja siinä vaiheessa, kun pukki tuli ja isä vakuutti, että on ollut kilttejä lapsia, pelko oli jo poissa. Helpotuksekseni umpirehellinen äitikään ei korjannut isän vastausta. – Mutta kuitenkin kärsin vähän huijarisyndroomasta siinä vaiheessa (oikeastihan olin tuhma lapsi).
Lähempänä joulua oli äidin koulun joulujuhla, jonne pääsimme mukaan heti kun osasimme istua hiljaa katsomossa. Kolussa oli äidinkielenopettaja, joka oli kotoisin Oulusta ja siksi hän toi joulujuhliin tiernapoikaperinteen. Hän myös rakensi upeita kuvaelmia Jeesuksen syntymästä. Elin juhlissa lapsuuteni onnellisimpia hetkiä ja unohdin huolestua mahdollisesta risupaketista. Juhlan jälkeen oli vuorossa piirileikit. Isossa salissa kierrettiin pareittain ja laulettiin. Kaikkein kivoin piirileikki oli mielestäni "Ei ole leskeä ollenkaan", - sitähän en tiennyt, mitä leski tarkoitti - ja toiseksi kivoin oli "Porsaita äidin oomme kaikki, oomme kaikki."
KÖYHIEN MUISTAMINEN
Uudessa Suomessa oli aina tarinaa jostain tosi köyhästä perheestä, joka sitten iloitsi saaduista lahjoista.
Joulun alusaikaan kuului myös meillä pakettien lähettäminen rajaseudulle. Äidin raamattupiirillä oli Kainuussa leskimiehen suurperhe, jolle lähetettiin iso paketti ja rahalahja. Vanhemmat yrittivät kasvattaa meissä taloudellista osaamista ja sosiaalista vastuunottoa. Edellisessä he onnistuivat minun kohalla huonommin kuin jälkimmäisessä, josta kerron esimerkin: Minun haaveena oli saada rannekello. Mutta sitä oli ihan turha toivoa joululahjaksi. Minun piti säästää viikkorahoista puolet hinnasta, niin sitten se vasta ostettiin. Säästämiseen meni monta vuotta ja melkein kaikilla luokan tytöillä oli jo rannekello - minulla ei. Elettiin pakettienlähetysaikaa ja äiti istui pöytänsä ääressä lukemassa Kainuusta tullutta "kerjuukirjettä". Makasin sohvalla ja kuuntelin. Olin ehkä kymmenenvuotias. Sitten äiti vielä sanoin kuvaili, miten kiitollisia me saamme olla omasta hyvinvoinnista ja miten surkeaa on siellä kainuulaisessa mökissä. Minullahan oli säästössä melko mukava summa rahaa ja kellon saaminen näytti jo olevan lähellä. Tunsin syyllisyyteni omasta hyvinvoinnista vain kasvavan. Lopulta ilmoitin, että voin antaa koko kelloa varten säästämäni rahan lähetettäväksi Kainuun köyhälle perheelle. Odotin, että äiti olisi kiitollisena vedet silmissä ylistänyt minua uhrauksesta, mutta yllätyksekseni hän kauhistui ja ilmoitti ettei minun kellorahoja sinne suinkaan tarvita. Ehkä hän soimasi itseään siitä, että oli syyllistänyt minua liian tehokkaalla köyhyyden maalailulla.
Saimme aina joululahjarahaa, mutta eipä sillä kummoisia saanut ostettua. Kun pääsin käymään yksin kaupungilla en suinkaan suunnannut Stockmannille vaan Tempoon kadun toiselle puoelle, jossa myytiin kaikkea rihkamaa. Sieltä lähti yhtenä jouluna mukaan veljelle kampa ja siskolle kaulanauha. Teimme myös itse lahjoja.
ELÄMÄNI NUKET
Alussa on kuva (Finna.fi) Bebestä ja siitä kerrotaan: Pula-ajan Bebe-nukke. Nuken pää ja kädet ovat massaa, kasvoihin on maalattu siniset silmät ja punainen suu. Hiukset ovat vaaleanruskeat. Vartalo on ruskeaa paperinarukangasta ja jalat ovat puuvillakangasta.
Kipsi-paperimassassa oli se ongelma, että se paljastui maalin alta kolhittaessa nukkea. Kuvakaappaus on Ylen nukketohtori-ohjelmasta ja nuken posket näyttävät minusta kovin tutulta. En muista oman nukkeni nimeä, puhun vain hänestä. Olin saanut hänet luultavasti kaksivuotissyntymäpäivänäni. Hän istui pöydällä kuppini vieressä. Muuta en muista tilanteesta tai syntymäpäivästä.
(Aamuisin joimme kaakaota, mutta en tiedä oliko vuonna -45 saatavissa kaakaota. Luultavasti se olikin Ovomaltinea. Muistan lapsuudesta terveelliseksi mainostettua Ovomaltine-juomaa, jota saimme juotavaksi aamuisin. Minulla on alkanut nyt vanhana olla ikävä Ovomaltinen makua ja tuoksua, ehkä tilaan sitä HobbyHallista. Löysin juomasta tietoja Wikipediasta:
"Ovomaltine on sveitsiläinen kaakaojuoma. Sveitsiläinen apteekkari tutki 1900-luvun alussa ohramallasta. Hänen poikansa sekoitti maltaaseen kaakaota, kananmunia ja maitoa. Näin syntyi kuuluisa kaakaojuoma,
Suomessa Ovomaltinea jaettiin jatkosodan aikana sotilaille lisäelintarvikkeena. Sitä toimitettiin joukoille säkkeihin pakattuna jauheena.")
Joulua lähestyttäessä nuken naama alkoi näyttää samalta kuin kuvakaappauksen Pekalla Ylen nukketohtori-ohjelmassa.
Sitten hän katosi. En tiedä, miten selvisin siitä tilanteesta ja mitä minulle kerrottiin nuken katoamisesta. Tarinan onnellinen loppu selvisi jouluaattona, kun pukin tuomasta paketista ilmestyi hänen näköisensä nukke uudessa mekossa ja pää oli vaihtunut uuteen ja virheettömään. En tiedä kuinka monena vuonna hänen päänsä vaihtui. Sitten aloin toivoa "silmänukkea" eli nukkea, joka sulki silmänsä. Olin ehkä viisivuotias, kun äiti vei minut kauppaan, jossa oli pitkä rivi nukenpäitä. Hän sanoi aikovansa tehdä pikkusiskolle nuken ja kysyi, millainen pää oli minun mielestäni kaunein. Päät olivat isompia kuin omalla nukellani ja ne sulkivat silmänsä. Ne olivat käsin maalattuja ja hieman eri näköisiä keskenään. Tunsin suurta kateutta, saisiko sisko todella silmänuken. Sekin tarina päättyi onnellisesti. Äiti oli huomaamattani ostanut kaksi nuken päätä ja minun lahjapaketin nukella oli se valitsemani pää ja pikkusiskon paketin nukella oli melkein samanlainen pää, hyvin me aina erotimme omat nukkemme. Vähän ihmettelin sitä, että äiti oli narrannut minua, kun oli puhunut siskolle valitsemisesta.
Joulun odotukseen liittyi meillä aina Amerikanpaketin odottaminen. Se tuli Seattlesta isän serkulta, jonka nimi oli Ellen Terry. Ne paketit haisivatkin ihanalle. Paketeissa oli aina käytettyjä vaatteita, joista saattoi valita jouluksi juhlamekon. Sitten siellä oli myös joulupaperiin kiedottuja paketteja, jotka saimme avata vasta aattona. Olin jo kahdeksanvuotias, kun paketista ilmestyi ihana amerikannukke röyhelömekkoineen ja se ensimmäinen rakas silmänukkeni tuli hyljätyksi.
Monet lapset etsivät kotoa joululahjapiiloja. Minä en uskaltanut. Naapurin tyttö uskalsi ja hän myös löysi. Paketteja ei tietenkään voinut avata, se olisi huomattu, mutta tunnusteleminenkin oli jännittävää. Kerran hänen oli helppo arvata, kun pakettia kallistamalla, sisältä kuului "mammaa". Kun sain tiedon, syvä kateus täytti mieleni. En ollut uskaltanut edes unelmoida ääntelevästä nukesta, mutta tyttärelle sitten ostin myöhemmin sellaisen.
TUOKSUJEN MAAILMAA
Joulun odotukseen kuuluivat myös erilaiset tuoksut. Ensimmäisenä joulun tunnelmat toi mieleen piparkakkujen tuoksu. Meillä leivottiin niitä vain kerran vuodessa ja ne aloittivat ihanien tuoksujen sarjan. Seuraavana oli kanelinen tuoksu, joka tuli kaneliässistä. Ilman pakastinta ei ruokia voinut valmistaa etukäteen. Muista kyllä, että lipeäkala valmistettiin aikaisin. En tiedä, mistä kalasta se meillä valmistettiin, mutta muistan, kuinka äiti vei ennen joulua asukkaiden yhteiselle mattojen puisteluparvekkeelle sinkkiämpärin, jossa oli tuhkaa ja se joulupöytään tuleva kala. Ehkä se meni parvekkeen eteiseen, jossa oli viileää. Liitän siihen ämpäriin epämiellyttävän hajun, mutta en ole varma muistosta. Varma olen kuitenkin toisesta epämiellyttävästä hajusta, joka ennen joulua tulvahti ilmoille. Se oli lattiavahanhaju. Meillä tehtiin perinpohjainen suursiivous aina ennen joulua ja se oli jouluun liittyvä ikävä asia. En vieläkään ole päässyt irti velvollisuudesta siivota vaatekomeroani ennen joulua, vaikka olisi tärkeämpääkin tekemistä. Ja kaiken lisäksi kortisooli- (stressihormoni) tasoni alkaa nousta kuten äidilläni aikoinaan.
Sitten kun kotiin levisi lanttulaatikon tuoksu, joulu oli jo tosi lähellä. Isä nimitti lanttulaatikkoa räätikkälooraksi ja herkistyi sen äärellä aina muistelemaan äitiään ja lapsuuden joulujaan.
Meille ostettiin joulukuusi vasta jouluaattona aamulla, ja kuusen ihana tuoksu levisi olohuoneeseen. Me lapset koristelimme sitä ja muistan miten vaikeaa oli kiinnittää kynttilänjalkoja kuuseen. Niihin laitettiin elävät kynttilät ja kynttilöiden tuli pysyä suorassa. Aamupäivän aikana alkoi kotiin levitä myös kinkun tuoksu ja sitten joulunodotus muuttui touhusta rauhoittumiseksi, kun kuuntelimme radiosta Joulurauhan julistuksen. Minun risuongelmanikin oli jo siinä vaiheessa unohtunut täysin.
Iltapäivän pitkiin tunteihin ei ollut mitään viihdykettä ja yleensä kulutimme aikaa katselemassa lastenhuoneen ikkunasta lumetonta maisemaa ja laskiessamme näkemiämme joulupukkeja. Vaalea rakennus kuvan ylälaidassa on Töölön kirkko, jossa täysi kirkollinen meitä pyhäkoululaisia olimme laulaneet innoissamme Hoosiannaa adventtina.
JOULUN MERKITYS
Kun olimme syöneet ja perheen nuorin lukutaitoinen oli lukenut jouluevankeliumin, oli lahjojen jakamisen vuoro, ja ilta päättyi joululaulujen laulamiseen. Silloin joululauluja kuuli muuten aika harvoin. Isän kodissa oli laulettu Joulupuu on rakennettu -laulusta vain kaksi säkeistöä. Äiti jatkoi oman kotinsa jouluperinteiden mukaisesti vielä kaksi muuta säkeistöä ja me lapsetkin opimme ne säkeistöt.
Kiitos sulle, Jeesuksemme,
kallis Vapahtajamme,
kun sä tulit vieraaksemme,
paras joululahjamme.
Tullessasi toit sä valon
lahjat runsaat rikkahat
autuuden ja anteeksannon
kakkii taivaan tavarat
Luukkaan evankeliumissa oli kerrottu ilosanoma joulusta, mutta enpä ollut sitä tajunnut ja joululaulun neljännessä säkeistössä oli ilmaistu se, miksi joulua vietetään, mutta sekään ei minua puhutellut. Siinähän Ilmaistaan Jeesuksen merkitys anteeksiannon mahdollistajana.
Kun vietin enimmäistä joulua erossa perheestä ja polttelin yksin kynttilää lapsen nukkuessa, ajattelin että Jeesuksen merkitys oli se, että hän kertoi Jumalan olevan olemassa. – Vähänpä tiesin - akateeminen nainen, kun harhailin New Agen harhapoluilla – mutta se on jo toinen tarina: KERROTTU TÄÄLLÄ >>>
Tämän blogin musiikillinen anti tulee Lotalta ja papalta. He laulavat Hoosiannan kaksi vuotta sitten. KUUNTELE>>>
Toivottelen kaikille rauhaisaa joulunodotuta Täältä Loimijoen rannalta joulua ja lunta odotellessa.