JUOKSUT ON JUOSTU

En ottanut nuorena vapaaehtoisesti yhtään juoksuaskelta. Olin aikuisuuden alussa innokas joogaaja ja meille opetettiin, että juoksua ei kannata harrastaa, koska se vie energiaa, joogaa kannattaa harrasta, koska se lisää energiaa. Todellakin tunsin energian lisääntyneen Ture Aran joogatuntien jälkeen ja sain tehdyksi sellaista, mitä olin aikaisemmin siirrellyt eteenpäin. Kun tulin uskoon lopetin joogaamisen. LISÄÄ>>>

Koulun urheilutunneilla oli ollut pakko juosta, ja se tosiaan oli vienyt energiaa. Kun ilman harjoittelua laitettiin teinitytöt juoksemaan kumitossuilla sata metriä, niin tuntuihan se kamalalta ja joogaopettajan puhe tuntui sellaisten juoksumuistojen jälkeen uskottavalta. Sitäpaitsi lintsasin urheilusta milloin minkin syyn nojalla. Kun juoksin ensimmäisen maratonini, totesi entinen luokkatoveri: "Ei olisi susta uskonut, kun sä olit urheilutuntien pahin lintsaaja". Siellä sitten me lintsaajat vaan istuttiin rivissä katselemassa, kun muut hikoilivat. - Onneksi ihmiset muuttuvat.

Ensimmäisen vapaaehtoisen juoksulenkkini tein, kun olin lähempänä kolmeakymmentä. Tuttavani kysäisi, voisinko tulla kertoman suunnistajien porukalle joogasta. Muistin joogaopettajan puheet ja ajattelin, että minun täytyy itse kokeilla, miltä tuntuu juoksu ja energian menettäminen. Houkuttelin yhden ystäväni seurakseni ja sitten me kaksi juoksimme kävelykengillä parin kilometrin lenkin. Jäin heti koukkuun, enkä sitä esitelmääkään sitten pitänyt. Aloin juosta lähimetsässä. Sortohaan lenkkiä kiertäessäni stressiä aiheuttavat kortisolitasot laskevat kohisten. Niihin aikoihin metsä oli lähempänä, mutta keskustaan muutettuani vuonna -80 Sortohaan lähimetsään on vähän pitempi matka ja minimilenkki on siksi viisi kilometriä.

Viimeisen juoksulenkkini tein tuossa minulle rakkaassa ympäristössä (kuva yllä) 13.9. Olin päättänyt juosta mahdollisimman kovaa viisikilometrisen, että saisin kuntoa kohotettua tulevaa Lapinmatka varten. Lenkin jälkeen alkoi jalkataipeessa tuntua kipua niin kuin silloin nuorempana, kun olin treenannut liikaa. Ajattelin, että pari viikkoa juoksutaukoa parantaa vaivan, niin kuin ennen, mutta niin ei käynytkään. Päinvastoin polven kipu vain paheni.

NELJÄ MARATONIA

Vuoden -88 alussa ystäväni Pirjo kertoi aikovansa juosta maratonin ja alkaneensa harjoitella sitä varten. Ajatus maratonista alkoi kiehtoa minua ja kun paikkakunnalla tunnettu urheilumies Merran Harri ilmoitti lehdessä maratonkoulusta, menin mukaan ja tavoitteena oli Tukholman maraton 4.6. Houkuttelin vielä tyttärenkin tähtäämään samaan maratoniin, tosin ilman "koulua" koska hän asui opiskelupaikkakunnallaan. Itsekin juoksin yksin ja vain muutaman kerran Pirjon kanssa jonkun pitemmän lenkin.

Maraton oli kerran uhattuna. Oli huhtikuinen sunnuntai. Taivaalta oli ripotellut ohut lumikerros jäätyneen maan päälle. Juoksin kevein askelin alas pientä mäentöyrästä ja kaaduin selälleni ja iskin oikean käden kyynärpääni jäähän. Menin päivystykseen, jossa minulle sanottiin, että jos ei ole murtumaa, niin kipu menee pois kahdessa viikossa. Minut lähetettiin röntgeniin ja luvattiin soittaa maanantaina, jos kuvista löytyy jotain hälyttävää. 

Minunhan piti päästä juoksemaan heti maanantaina ja kun laitoin kipeän oikean käden lepoon puseron taskuun, niin juoksu onnistui hyvin. Kipu ei loppunut kahdessa viikossa ja soitin polille. Siellä sairaanhoitaja melkein rääkäisi puhelimeen ja käski tulla heti sinne. Kyynärpäässä oli murtuma, mutta minulle oli unohdettu soittaa. Röntgenissä todettiin, ettei enää voi tehdä mitään. Kipu väheni vähitellen ja jatkoin harjoituksia toinen käsi taskussa. Muuten käytin polilta uusintakäynnillä saamaani kantosidettä. Tukholmassa käsi oli jo riittävän hyvässä kunnossa heilumaan vapaana. Olin oikeastaan tyytyväinen, että murtumasta unohdettiin ilmoittaa, sillä kipsatun käden kanssa olisivat harjoitusjuoksut jääneet juoksematta. Aika hyvin olen käden kanssa pärjännyt, vaikka hoito oli ollut vajavaista.

Kuntomme oli noussut kevään aikana kohisten ja ilmoittauduimme mukaan maratonille. Sitten pettymykseksemme Ruotsinlaivan liput olivat myyty loppuun. Olisi ollut kiva matkusta tutussa porukassa, mutta jouduimme menemään lentokoneella. Perillä liityimme forssalaisten joukkoon ja ahtauduimme yhden pariskunnan varaamaan hotellihuoneeseen odottelemaan lähtölaukausta. Lähtöalueella sitten odottelimme sitä laukausta koleassa kesäsäässä mustan muovisen roskasäkin sisällä. Päätä varten toki oli tehty reikä. Säkissä pysyttiin lämpiminä odotellessa ja sitten se heitettiin lähtöviivan tuntumaan, kun juoksu alkoi. Juoksin koko matkan tyttäreni kanssa ja maaliinkin Tukholman stadionnilla tulimme yhtä aikaa. Alussa on kuva maaliintulostani.

Juoksin vielä elokuussa Helsingin maratonin ja myöhemmin toisen kerran Tukholmassa. Merran Harri oli polkaissut pystyyn Suvi-illan juoksutapahtuman Forssaan. Olin vähentänyt juoksemista enkä ensin ajatellut osallistua sinne. Lopulta lähdin melkein velvollisuudesta mukaan. Alku sujui hyvin, mutta lopussa lähellä Forssaa alkoi jalka krampata ja oli pakko alkaa kävellä. Ajattelin jo sitä häpeää, miltä tuntuu kävellä Forssan halki, kun tutut ja tuntemattomat seuraavat kadun vierillä ja terasseilla. Forssa kaupunkialueen alkaessa Pirjon mies seisoi katsojaporukassa. Huusin hänelle, että jalka kramppaa ja hän tuli auttamaan. Muistan vieläkin sen peukalo-otteen, millä hän kerran hieraisi pohjetta ja lihas palautui normaaliksi ja kunniani oli pelastettu. Viimeiset pari kilometriä sujuivat mallikkaasti. Myöhemmin juoksin Suvi-illassa puolimaratoneja ja vielä myöhemmin kymppejä, kunnes tuli korona-aika ja peruutukset. Siihen päättyivät julkiset juoksuni, mutta harrastus jatkui kunnes polvi alkoi oireilla. 13.9.

PODEN POLVEANI

Alussa vaiva paheni viikon verran, sitten se pysyi tasaisen hankalana viisi viikkoa ja alkoi hiljalleen parantua. Nyt ei jokainen askele enää koske, mutta normaali se polvi ei vieläkään ole.

Minulla ei ole diagnoosia, mutta se selviää lähitulevaisuudessa. Olen käynyt lääkärin vastaanotolla ja polviröntgenissä. Olen yrittänyt hoitaa polveani eri ohjeiden mukaan. Tuntui katkeralta katsoa voidemainosta, jossa vanhempi nainen käveli tuplana reippaasti kävelylaitteessa ja kehui voidetta, jonka ansiosta hän siihen pystyi. Voide ei auttanut minua ollenkaan, mutta tunsin sen vaikutuksen puurouttavan ajatuksiani ja lopetin sen nauttimisen viikon kuluttua. Minua kehotettiin hautomaan polvea kylmällä, mutta se ei tuonut ainakaan nopeaa tulosta.

Oli pysäyttävä hetki todeta, että näin voi 82-vuotialle käydä ja se on vain hyväksyttävä. On yleistä joutua tässä iässä luopumaan tavalla tai toisella osasta terveyttään.

Mutta kävelemisen vaikeus kosketti syvemmältä kuin mitä olin luullut. Mieleeni muistui runon vanhuudesta, jonka kirjoitin aikoinaan eläköitymiseni kriisissä:

" Ehkä huomenna tai viikkojen päästä

on luovuttava jostain,

tänään tärkeästä.

Eikä sekään riitä.

Uudelleen ja uudelleen

tulet osaasi vaatimaan."

Kirjoitin aikaisemmassa blogissa 24.10. menetykseen liittyvästä surutyöstä.

Minun mielenrauhani suistui, kun runsas kuukausi sitten juoksulenkin jälkeen oikea polvi tuntui kipeältä ja jokainen askel sattui. Ensin kielsin menetyksen

1. alkushokki. Selitin sen johtuvat vain tilapäisestä ylirasituksesta ja se paranee ideaalisiteellä ja juoksutauolla niin kuin aikaisemmin, kun olin ollut juoksuhimoinen keski-ikäinen. Vähitellen jouduin toteamaan, että jostain muusta nyt on kysymys.

2. ensimmäinen tunteiden käsittelyvaihe. …

3. mahdollinen kaupankäyntivaihe jäi väliin. En käynyt kauppaa Jumalan kanssa lupaamalla muutoksia elämään, jos kyse olisi vain ohimenevästä tai parannettavasta vaivasta.

…

Tajusin, että menneeseen ei ole paluuta ja että minun on hakeuduttava lääkäriin oikean diagnoosin ja hoito-ohjeiden saamiseksi. Mieleni musteni.

4. toinen tunteiden käsittelyvaihe, jolloin ihminen lopullisesti tajuaa menetyksensä suuruuden.

Neljännessä vaiheessa mielessä vilahtelivat realistiset ja epärealistiset ajatukset ja niiden esiin nostamat hankalat tunteet: kävelykeppi, kyynärsauva, rollaattori, pyörätuoli, tekonivel, syöpä, amputaatio > huoli, pelko, alakulo, ulkopuolisuus, kateus, katkeruus jne.

Juoksemisesta olin valmis luopumaan, mutta en normaalista kävelykyvystä. Vaiva tuntui heti aamulla noustessa ja illalla vuoteeseen mennessä. Muistin myös erästä edesmennyttä tuttavaani, jonka toinen jalka oli pettänyt Lapinmatkalla ja se oli ollut nopeasti edenneen MS-taudin ensimmäinen oire.

Jouduin luopumaan liikuntaharrastuksestani melkein kokonaan. Keskiviikon ikäihmisten kuntosali oli ainoa, jonka jätin jäljelle. Sielläkin oli vain kaksi laitetta, joita käytin ja menin välillä lepäämään pukuhuoneeseen. Kauppamatkatkin tein autolla. Kuusi viikkoa melkein ilman liikuntaa tekivät tehtävänsä. Kunto putosi olemattomiin ja lisäksi jalka meinasi pettää kaksi kertaa markettikäynnillä, en onneksi sentään kaatunut. Tajusin ettei tässä taudissa nyt pelkkä lepo auta. En mennyt itseäni säästääkseni siinä vaiheessa vielä nettiin etsimään tietoja. Kyselin puhelimessa lapsenlapselta ohjeita. Hän oli toiminut terveyskeskuslääkärinä jo yli kaksi vuotta ja nähnyt paljon polvivaivaisia. Aloitin sen puhelun jälkeen viikon tulehduskipulääkekuurin ja elämä alkoi kirkastua. Olin ehtinyt jo surra sitä, etten pystyisi osallistumaan syksyn kirjamessuille muuta kuin etänä, mutta onneksi kipu hellitti jossain määrin ja pystyin osallistumaan messuille, vaikka polveen sattui vielä joka askeleella, kun vaihdoin haastattelulavan ääreltä toiselle. Tällä hetkellä kipu on vain vähäistä ja kävely sujuu ihan reippaasti.

UUSI LIIKUNTAOHJELMA

Kunto romahti polven lepuutusviikkojen aikana, mutta nyt kuitenkin voin toteuttaa juoksua lukuun ottamatta normaalia kunto-ohjelmaani, jossa on helpon maanantaijumpan lisäksi kaksi kertaa viikossa seniorien kuntosali ja kerran viikossa vesijuoksu+jumppa - ja silloin tällöin kävelyä. Kuntoni on kohentunut ikääni nähden ihan tyydyttäväksi. 

Oman polveni kanssa kärvistellessä yritin toppuutella tunnevyöryä verratessani tilannettani ystäväni Eilan tilanteeseen. Hänkin oli innokas liikkuja ja Lapinkävijä, kunnes vähitellen liikkuminen vaikeutui ja lopulta hän menetti kävelykykynsä - vaikka ei elämäniloaan. Hänellä on harvinainen neurologinen sairaus. Kirjoitin hänestä runon, joka on julkaistu kirjassani Elämänkaarelta.

ILOINEN VAMMAINEN

Ystäväni Eila totesi:

Tänään on harvinaisten

sairauksien päivä,

kohtalotoveri kuntoutuskurssilta

muisti kortilla.

Hän pyörähteli sähköpyörätuolilla

muutaman piruetin päivän kunniaksi ja jatkoi:

Minulla näitä sairauksia riittää - ja merkkipäiviä.

On sydänvikapäivä ja nivelpäivä ja diabetespäivä.

Nyt tuli syöpäpäivä vietettäväksi.

Sitten ovat nämä uniapneayöt.

Mutta on kuitenkin jäljellä 360 päivää,

jolloin vietän kiitospäiviä,

ihan vaan siksi, että elän.

POHDINTAA

Olen aikoinani jossain blogissa kertonut, miten polveni parani rukouksen avulla. Mutta kerrona tässäkin. Olin hiihtolomalla Ruokolahdella 80-luvulla Jaakkiman kristillisellä opistolla. Kurssin nimeä en muista, mutta siellä oli mukana englantilainen lääkäri Michael Harry. Tunsin hänet jo aikaisemmin, kun hän oli vieraillut Forssassa ja jopa pienessä rukouspiirissämme. Tiesin, että monet olivat parantuneet hänen rukoustensa avulla. Oikeaa polvea taas jomotti hiljakseen ja olin juoksutauolla, mutta kävely sujui hyvin eikä lisännyt kipua.

Meillä oli Ruokolahden kirkossa yhtenä iltana Sanan ja rukouksen ilta. Menin polveni kanssa alttarille rukoiltavaksi ja polvi parani heti, kun Michael Harry rukousparinsa kanssa rukoili. Olin sitä ennen ajatellut, etten koskaan pystyisi juoksemaan maratonia ja varsinkaan siihen tarvittavaa harjoittelumäärää sillä polvella. Mutta yli neljänkymmenen vuoden ajan polvi kesti kertaakaan vihoittelematta juoksemiseni ja mahdollisti monet ihanan pitkät, hitaat juoksulenkit aamuvarhaisella. Vielä runsas vuosi sitten juoksin 10 – 12 kilometrin lenkin kerran viikossa lyhyempien lenkkien lisäksi. Olin kuitenkin jo valmistautunut siihen, että edessä on luopumisen aika. Mutta kävelyn vaikeutuminen oli shokki. Sitä en ollut koskaan aikaisemmin kokenut. Tässä tilanteessa minua auttaa Raamatun kehotus ensimmäisessä Pietarin kirjeessä (5:7):

"Heittäkää kaikki murheenne hänen kannettavakseen, sillä hän pitää teistä huolen."

Virsi 318 on laulettu rukous. Se tulee usein mieleeni, kun olen ollut heikoilla.

1.
Jeesus, sä ainoa
heikkojen auttaja,
anteeksiantaja uupumaton!
Pyhyys ja puhtaus,
rakkaus, virvoitus,
totuus ja armahdus sinussa on.

2.
Kun uuvun, haavoitun,
huomassas, Herra, sun,
suuren ja siunatun, levätä saan.
Toiset jos hylkäävät,
kasvosi lempeät
puoleeni kääntyvät rohkaisemaan.

3.
Herrani, armahda,
ohjaa ja taivuta,
minne ja milloinka tahtosi vie.
Neuvoilla Henkesi
valaise mieleni.
Tee, Jeesus, rakkaaksi ristisi tie.

4.
Ainoa puhtaus,
syntisen uskallus,
tuskassa lohdutus: pyhyytesi.
Vaatteeksi anna se!
Ohjaa ja varjele
jokainen askele, Jeesukseni.

KUUNTELE>>>