KAHDEN RUNOILIJAN PÄIVÄKIRJOJEN ÄÄRELLÄ

KAKSI RUNOILIJAA

Olen viikolla lukenut kahden erilaisen runoilijan päiväkirjoja. Viime sunnuntaina katsoin Aila Meriluodon ja Lauri Viidan avioliitosta kertovan elokuvan ja palasin uudelleen hänen tekstiensä  äärelle. Filmi oli järkyttävä katsomiskokemus ja avaa koskettavasti sitä, miten painajaismaista on elää mielisairaan vaimona tai lapsena. Elokuva on vielä katsottavissa Yle Areenassa 7.2. asti. Olin aikoinaan lukenut kirjan järkyttyneenä ja sen näkeminen filmattuna oli hyytävä kokemus. Vanhuuden päiväkirjassaan Meriluoto käsittelee filmiä ja sen herättämää julkisuusrumbaa. Kirja oli hänen mielestään hyvä, filmi ei. - Filmiä katsellessa tuli mieleen, että monen kauhun keskellä eläneet lapset ovat kuitenkin selviytyneet. Lapsia ovat suojannet luultavasti vanhempien kyky rakastaa lapsiaan ja osoittaa se. Suojaavaksi tekijäksi on lastensuojeluperheissä todettu se, että lapset tajuavat, että heidän perheensä on poikkeava. Viidan lapset olivat sen varmasti tajunneet. Vanhin tytär Ursula on ET-lehden haastattelussa kertonut, että hän jo 8-vuotiaana alkoi huolehtia äidistä ja pikkusisaruksista.

Toinen päiväkirjanpitäjä, johon perehdyin, on Anna-Maija Raittila. Molemmilla on elämänkulussaan yhtäläisyyksiä. Kummallakin oli ankara äiti ja hellä isä. Molemmat olivat lapsena poikkeuksellisen ujoja ja julkaisivat runoja varsin nuorina. Kummatkin ihailivat Saima Harmajaa ja lukivat hänen runojaan ja päiväkirjaansa. Kummatkin mieltyivät Prahassa syntyneen Rainer Maria Rilken runoihin ja suomensivat niitä. Kummankin avioliitto oli aikanaan skandaali ja kumpikin joutui elämään painajaismaisia jaksoja psyykkisesti sairaan aviomiehen rinnalla. Lauri Viidalla oli paranoidinen skitsofrenia, Taisto Niemisellä oli syviä depressiokausia. Aila Meriluoto avioitui toisen kerran vuonna 1979 professori Jouko Paakkasen kanssa, jolla oli kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Aikuisiän päiväkirjat olivat kovin erilaisia. Aila Meriluodon päiväkirjaa luki kuin iltapäivälehtiä tai Seiskaa, Anna-Maija Raittilan kirjat olivat täynnä ihmisiä (suomalaisia ja eurooppalaisia) ja heidän hengellisiä mielipiteitään. Kirjoja luki kuin runoilla ryyditettyä Teologista aikakausikirjaa (jota en ole koskaan lukenut). Psykologina etsin ymmärrystä elämänvalintoihin, syitä ja seurauksia. Ihmisenä etsin samastumismahdollisuuksia. Aila Meriluoto keksi uudissanan samastumisen vastakohdaksi: erilaistua, jolloin toisen elämästä lukiessaan tuntee erilaisuutta. Minä samastuin aikoinaan Lasimaalauksen runoilijaan, ja jossain määrin myös ensimmäisen avioliiton Ailaan, mutta hänen loppuelämäänsä erilaistuin. Raittilan kohdalla etsin samastumista, mutta löysin sen vasta ihan viimeisistä teksteistä, jotka hän kirjoitti aviomiehen kuoleman jälkeen.

Päiväkirjojen äärellä lukija luo myös suhteen kirjoittajaan, josta alkaa pitää tai olla pitämättä. Tarkoituksenani oli ottaa mukaan myös klassinen päiväkirjanpitäjä Aino Kallas, mutta häneen en aikoinaan samastunut, enkä hänestä pitänyt persoonana ja jätin hänet blogini ulkopuolelle. Kummastakin käsittelemästäni runoilijasta pidin ja kumpaakin kohtaan koin syvää myötätuntoa.

AILA MERILUOTO

Kuvassa Aila on isosiskonsa Sirkan kanssa. (Suomalaisen kirjallisuuden Seuran arkisto)

Aila Meriluoto kirjoitti vanhoilla päivillään myös lapsuuden ja nuoruudenmuistelmansa nimeltä "Mekko menee taululle." Siinä hän kertoo kuinka oli luova lapsi jonka mielikuvitus oli vilkas, mutta lapsijoukoissa hän ei viihtynyt. Mielipuuhaa oli kodin kuvallisten kirjojen selailu. Neljävuotta vanhempi Sirkka-sisar oli läheinen ja samoin yksi tyttöystävä. Hän kirjoitti jo varsin nuorena pahvikantisia pikkukirjoja ja loppusoinnullisia runoja. Nuoruusvaiheessa ystäväpiiri laajeni.

Aila Meriluodon esikoisrunokokoelman Lasimaalauksen runot olivat nuoruuteni tunteiden tulkkeja. Kun luin runot nyt uudestaan vanhana yhä edelleen ne resonoivat minussa. Nuori Aila kosketti omaa sisäistä nuortani, omia nuoruudenkokemusten tunnemuistoja. Niin paljon oli tuttua. Ailan ja minun tapa elää nuoruuttamme oli kuitenkin täysin erilainen. Hän kuvaa olleensa harmaa hiiri ja tuppisuu, hänen ensimmäinen rakkautensakin oli kirjetoveri, jota ei koskaan tavannut ja vanhuudessaan hän nimitti rakkauttaan abstraktioksi. Erilaisen nuoruuden eläneenä löysin kuitenkin sielunkumppanin. Lasimaalauksen runoissa on tulkintaväljyyttä ja niiden eteerinen estetiikka viehätti – sielu ja luonto ja niiden vuorovaikutus ja symboliikka puhuttelivat.

Aila Meriluodon romaanit eivät ole merkinneet minulle mitään. Aila itse oli vanhana sitä mieltä, että romaanit ovat hyviä, mutta Suomen kansa vain ei vielä ole tarpeeksi tasokas niitä ymmärtämään. Aila Meriluodon myöhempien vuosien päiväkirjat kertovat elämäntavasta, jota ihmettelen. Samalla kuitenkin hänen persoonallisuutensa ja olemuksensa viehättävät. Olisin voinut hyvin kuvitella ystävystyväni hänen kanssaan.

Aila Meriluoto luki Helvi Hämäläisen julkaistut päiväkirjat ollessaan 71-vuotias ja lukuelämys sai hänet lukemaan omia päiväkirjojaan ja miettimään niiden editoimista julkaistaviksi, koska tarvitsi kipeästi tuloja. Aila ryhtyi hetimiten töihin ja toteaa, että se on melkoista ruoppausta liejuineen päivineen. Välillä hän miettii, että jättää kirjat sellaisinaan jälkipolville, jotka pistävät nipun tuleen tai toinen vaihtoehto on levittää koko sonta Suomen kansan silmien eteen ja painua maan alle. Meriluodon päiväkirjojen viehätys on juuri siinä, että alle 71-vuotiaana kirjoitettuja tekstejä ei ole alunperin tarkoitettu yleisölle.

Minulle merkitsi aikoinaan 50-luvun tyttöjen Katarina Eskolan ja Satu Marttilan julkaistut päiväkirjat lukuelämystä. Pystyin samastumaan heidän tunteisiinsa. Meriluoto lyttää heidän ensimmäisen päiväkirjansa lapsellisina sovinnaisten herrastyttöjen huitaisuna eikä aio lukea teiniosaa. Vertailun vuoksi hän kehuu Pieksämäeltä tutun Marja-Liisa Vartion nuoruuden päiväkirjaa (eikä syyttä). Minulle töölöläistyttöjen kirjat (varsinkin se teiniosa) oli järisyttävä lukukokemus. Samastuin samassa ympäristössä kasvaneena Eskolan&Marttilan teksteihin yhtä eläytyneesti kuin Meriluoto Hämäläisen teksteihin. Kirjoittajat olivat minua pari vuotta vanhempia, mutta kirjojen sivuilla vilahteli tuttuja nimiä. Sain sieltä vertaistukea nuoruuteni käsittelemiseen, identiteetin vahvistumiseen ja kotiseuturakkauteni Töölöä kohtaan kasvoi.

Aila Meriluoto totesi olevansa vanhoja päiväkirjojaan lukiessaan syvällä oman elämänsä uudelleen kokemisessa. Samaa koin itse viime viikon blogia kirjoittaessani. Meriluoto kertoo myös lukeneensa nuoruudenrakkautensa 34 kirjettä voimakkaiden tunnekuohujen vallassa. Samoin kävi minulle äskettäin. Olen psykologina paljon käsitellyt menneisyyden hankalia tunteita, jotka sitten samantapaisessa tilanteessa aktivoituvat ikävästi nykyhetkessä. Kognitiivisessa terapiassa puhutaan tunneansasta (tunnelukosta), joka saa meidät tulkitsemaan nykyhetkeä vinoutuneesti menneiden hankalien tunteiden voimistamana. Vanhoja kirjeitä ja päiväkirjojani läpi käydessäni olen kokenut sen, miten paljon meillä on myös niitä myönteisiä tunteita tiedostamattomina mielemme syvyyksissä, ja ne voivat pulpahtaa sieltä pinnalle. Ihminen voi kokea suurta onnea "triggeröityään" myös esimerkiksi nuoruuden musiikkia kuunnellessaan, vaikka sen hetkinen elämä todellisuudessa olisi harmaata ja tylsää.

Olen lukenut kaikki Aila Meriluodon päiväkirjat, kun viikolla luin viimeisen, jonka nimenä on "En minä vielä pääty". Siinä 84 – 86 vuotias kirjailija kuvaa elämäänsä. Vanhuus painaa, mutta runoilija tuottaa vetävää tekstiä. Luin sen yhtä päätä. On selvää, että sanomisen loisto himmenee vuosien myötä. Hän sai Alzheimer-diagnoosin myöhemmin, mutta teksteissä sairaus näkyy jo selvästi. Päiväkirjaa värittävät muistot ja yhä haasteellisemmaksi muuttuneen arjen kuvaus ja terveysongelmat. Välillä runoilija runoilee, välillä hän kokee, että aivot ovat ihan tyhjät. Joskus hän on ollut epävarma omasta minuudestaankin, mutta toteaa: "No, minä (kuka lienenkin) koen kuitenkin itse kaiken tämän ja kirjoitan jatkuvasti siitä, mitä koen."

Viimeisen päiväkirjan kirjoittamisen ja julkaisemisen motiiviksi Aila esittää tarpeen kertoa rehellisesti ja avoimesti, mitä on vanhuus. Hänen mielestään elämä oli jatkuva tutkimusmatka, josta oli kirjoitettava selostuksia. Hän selostaa humalatilojaan ja ilmavaivojaan ja vanhusten seksielämää. Kun Aila Meriluodosta on kyse, ei oikeastaan yllätä, että sivuille ilmestyy myös mies. Alkaa kahden vanhan ihmisen puhelinystävyys ja lopulta myös intohimoiseksi muodostunut suhde, jossa kuitenkin vanhuuden tuomat rajoitteet tulevat vastaan fyysisellä puolella. Päiväkirjan seksielämän kuvauksia lukiessa kerronnan kepeys ja itseironia auttaa, ettei lukija tunne oloansa vaivautuneeksi ja ajattele: "Too much information."

Edellisessä vanhuuspäiväkirjassa "Tältä kohtaa" Aila kuvaa aviomiehensä Jouko Paakkasen alkoholismia, nyt leskenä hän toteaa, että on itse joka ilta humalassa koska ei ole kiva olla vanha. Molemmat vanhuuden ajan päiväkirjat on editoinut Anna-Liisa Haavikko ja ylenpalttisen avoimuuden takia tekstiä on Ailankin toivomuksesta editoitu rauhallisemmaksi ja selkeämmäksi ja siitä on poistettu Ailan sanoja käyttääkseni "intiimi rakastaminen". Viimeinen päiväkirja löytyi yllätyksenä lapsille hänen hänen kuolemansa jälkeen (2019) ja siihen oli kirjoitettu, että se pitää toimittaa sellaisenaan Touko Siltalalle.

AILAN NIMI TULI TUTUKSI JO LAPSENA

Olin pikkutyttö, kun kuulin pieksämäkeläislähtöisen äitini keskustelevan Aila Meriluodosta ystäviensä kanssa. Ensin Ailaa ihailtiin. Sitten Aila rakastui naimissa olevaan Viitaan. Sitä päiviteltiin niin kuin myös avioliittoa ja perheen köyhyyttä ja lapsimäärää ja myöhemmin asumista Ruotsissa perheellisen kirkkoherran kodin yläkerrassa.

Aila Meriluodon nuoruuden päiväkirja vuosilta 1941 – 1944 kuvaa tuttua äitini kotikaupunkia Pieksämäkeä, samoin muistelmat "Mekko meni taululle". Muistelmien ja päiväkirjojen äärellä ja niitä julkaistaessa, kirjoittaja joutuu pohtimaan, mitä voi ja haluaa kirjoittaa muista ihmisistä. Nykyään monet muistelmat luetetaan juristilla, jotta vältyttäisiin julkaisun jälkeen kunnianloukkaussyytteiltä.

Jos ihmistä nimitetään luokan lahjattomimmaksi tytöksi, tämä luultavasti loukkaantuu, mutta tuskin sitä kunnianloukkauksena voi pitää. Kirjassa "Mekko meni taululle" mainittiin minulle tuttuja nimiä ja myös Veksi-enoni. Meriluoto kirjoittaa hänen Sirkka-sisareensa ihastuneesta enostani: "Sirkalla oli luokkatoveri, komea tumma poika, jonka kanssa hän koko kouluajan taisteli priimusasemasta. - - - Mainittakoon, että tuo sävähdyttävän näyttävä ja etevä sankari nai lopulta luokkatoverini, luokan kauneimman ja lahjattomimman tyttölapsen. Avioliitto lienee ollut onnellinen." Kirja ilmestyi 2001 ja varmasti tuo entinen lahjaton tyttölapsi, ja vuonna 2001 hyvissä voimissa oleva (onnellisessa avioliitossa elänyt) leskirouva luki sen. Tekstissä mainitaan tässä yhteydessä vain enoni etunimi. Aila Meriluoto ei tullut ajatelleeksi, että kun hän julkaisee samassa kirjassa myös vuonna - 40 kirjoittamansa kirjeen ja kertoo tuosta Sirkkaan ihastuneesta enostani, myös sukunimi paljastuu ja sen voi yhdistää aikaisemmin esitettyyn mielipiteeseen lahjattomasta tyttölapsesta: "Huom! Vexi on lomalla. Hän soitti ja kysyi Sicraa ja kun meine liebe Schwester ei ollut kotona, hän käski, että Sirkan on soitettava Hotille heti kun hän tulee. Vexi on muuten jo alikersantti. Hm. Näin hänet maantiellä. Komea näky. Sicra ei soittanut, hän ei osaa antaa arvoa miehiselle estetiikalle."

Ailan isä oli hänelle läheinen. Kaarlo Meriluoto, lempinimeltään "Moto" toimi yhteiskoulun rehtorina ja myös äitini ihaili häntä. Äidillä oli ollut muistovärsyalbumi niin kuin ennen kaikilla tytöillä. Hän oli huolellisesti säästänyt omansa. Siinä oli ensimmäisellä sivulla Ailan isän kirjoittama runo. Luulin aikoinaan, että se oli vain äidille henkilökohtaisesti kirjoitettu, mutta luultavasti rehtori käytti sitä muidenkin tyttöjen muistovärsyalbumeissa.

PANU RAJALA

Aila Meriluoto editoi itse ensimmäisen keski-ikäisen elämänsä päiväkirjan vuosilta 1953 – 1975. Sen nimeksi tuli "Vaarallista kokea" ja eniten kai lehdistöä kiinnosti sen ilmestyttyä vuonna 1996 Ailan miesseikkailut ja 20-vuotiaan Panu Rajalan ja 40-vuotiaan Ailan yhteinen yö. Panu Rajala kiemurteli julkisuudessa kirjan ilmestymisen jälkeen ja kertoi antaneensa luvan kertoa Ailan ja hänen ystävyydestä, mutta ei ollut käsittänyt, että Aila aikoi kirjoittaa myös siitä yhteisestä yöstä. Ei Rajala siitä sen kummempaa melua asiasta nostanut.

Panu Rajala kirjoitti Ailasta elämäkerran ja teki sitä varten lukuisia haastatteluja. Kesällä 2009 hän tuli haastattelemaan 85-vuotiasta Ailaa kesämökille kuohuviinipullon kanssa. Aila kirjoittaa sen jälkeen päiväkirjaansa: "Lörpöttelin tapani mukaan mitä vain. Olen minä kamalan avoin kritiikittömästikin. Mutta miksi pitää hyssyttää? Tämähän on viestiä sukupolvelta toisille sukupolville. Tärkeää todistusta, kaihtamatonta" Kun Panu toi käsikirjoituksen Ailan luettavaksi, tämä oli kauhuissaan. Panu oli saanut kustantajalta Ailan editoimattomia päiväkirjoja. Aila oli luvannut, että editoituja päiväkirjoja voi referoida omin sanoin. Aila kirjoittaa päiväkirjassaan: 24.1. "Panu on varas - - - Mitä ihmettä Panu tarkoittaa varastamalla minun julkaisematonta tekstiä tuosta vain? - - -Olen niin ymmälläni ja pahoillani etten pysty nukkumaan. - - - Hän on poiminut, siis nimenomaan näistä viimeisimmistäni, siis sen tulevan kirjan aihioista, juuri ne intiimimmät. Apua! – esimerkiksi kuinka monen miehen kanssa minä olen maannut elämäni aikana. Hohhoi! Siinä meillä tutkija (ja rakastajakin!) kaikkein naiiveinta lajia."  Riitaa selviteltiin kuukauden verran kustantajan ja Panu Rajalan kanssa. Aila sai vanhimman tyttärensä kanssa Panun muuttamaan tekstiä ja Ailan mielenrauha ja yöunet palautuivat.

Ihminen alkaa vanhuutta kohden usein muuttua avoimemmaksi ja kertoa julkisuuteen sellaista, mitä on aikaisemmin salannut. Kun Aila rakastui aikoinaan kirkkoherraan, Hän kertoi päiväkirjassaan heidän seksisuhteen alkamisesta ja siitä, että heitä yhdisti niin paljon se, että heillä oli samanlainen seksuaalinen perversio. Vanhana Aila miettii päiväkirjassaan, että hänen seksuaalinen perversionsa johtui äidin antamista selkäsaunoista, jotka hän tosin oli traumaattisina unohtanut kokonaan ja sai tietää niistä vasta aikuisena psykologisisareltaan. Isä ei ollut koskaan rankaissut Ailaa fyysisesti, mutta äiti oli piiskannut tyttäriään usein.

Näin Aila Meriluodon livenä, kun hän oli hauraana vanhuksena haastateltavana kirjamessuilla. Kävelyn avuksi hänellä oli kyynärsauvat. Panu Rajala toimi haastattelijana. Hän kokeili vanhan Ailan kritiikittömyyden rajojen laajentumista ja kysyi minkälainen se Ailan seksuaalinen perversio oikein oli. Minua suututti vanhan Ailan puolesta. Onneksi tämä kuitenkin kieltäytyi vastaamasta, nyt itsekritiikki piti. 

ANNA-MAIJA RAITTILA

Aila Meriluodon tekstin jälkeen halusin lukea ja käsitellä jotain aivan muunlaista päiväkirjaa. Muistelin lukuhistoriaani. Uskovaisten naisten muistelmia tuli heti mieleen, mutta en silloin muistanut yhtään päiväkirjaa. Onneksi on Google. Kirjoitin hakusanaksi: Uskovaisen naisen päiväkirja. Vastaus tuli alle sekunnissa: Anna-Maija Raittilan Vehnänjyvän päiväkirja 1963 – 1989. Eipä se ollut tullut mieleeni, vaikka se oli kirjahyllyssänikin. Olin sitä aikoinani aloitellut, mutta mielenkiintoni lopahti parinsadan sivun jälkeen. Kaivoin lähes kahdeksansataasivuisen järkäleen esiin ja aloin lukea.

Kirjaa lukiessani mieleeni tuli Taivassalon kirkkoherran 1800-luvulla mammani muuttokirjaan antama määritelmä: Ymmärtää kristinuskon yksinkertaisesti. Niin minäkin ymmärrän ja siksi Raittilan teologis /runollis/esteettismystinen teksti sysäsi minut ulkopuolelleen "erilaistuin". Raittila kertoo paljon myös tapaamisistaan ihmisistä, heitä ja heidän syvällisiä, hengellisiä ajatuksia virtaa ohi sivukaupalla. Tuttujakin nimiä vilahtaa. 

Raittilan lapsuuden ja nuoruuden muistelmat "Kotipiha kulkee mukana" sisältää paljon myös päiväkirjamerkintöjä. Perhe oli vakavarainen, isä oli rakennusmestari. Koti oli tilava ja siellä kestittiin paljon uskonystäviä ja pidettiin seuroja. Raittila kertoo, että äidin ja isän voimana oli hellittämätön usko Jumalaan. Lapsetkin pyysivät toisiltaan anteeksi joka ilta ja antoivat toisilleen synninpäästöjä.

Anna-Maija ei selvästikään halua kertoa vanhemmistaan mitään kielteistä. Hän oli isän tyttö ja muistelmissaan mainitsee muutaman kerran isän olleen hellä. Kuin ohimennen hän muistelee äidin tapaa antaa piiskaa. Kun Anna-Maija alkoi itkien luvata, että on kiltti, äiti lopetti ja sitten seurasi lestadiolaisen tavan mukaan anteeksipyytämiset ja synninpäästö.

Olin aikoinani käsitellyt kirjassani (Äiti ja tytär vallan ja rakkauden kehissä) vihaa, jota tunsin äitiäni kohtaan. Samoihin aikoihin olin pyytänyt monet kerrat Jumalalta: "Auta mua antamaan äidille anteeksi". Vastaavassa tilanteessa Raittila rukoili itselleen uudensyntymisen armoa: "Synny minussa pieni iloinen Jeesuslapsi. Anna anteeksi kaikki viha, jolla olen vihannut äitiäni… minä tahtoisin antaa anteeksi." Omalla kohdallani anteeksiantaminen oli prosessi ja vasta myöhemmin aloin kiittää äitiä hänen rakkaudestaan. En ole pyytänyt Jumalalta anteeksi vihaani, jota tunsin äitiä kohtaan. – Oikein tai väärin psykologina ajattelen, että minulla oli oikeus vihata. Kaikki tunteet ovat oikeutettuja, teot ei.

Anna-Maijan kodissa elämän ja ympäristön kaikkia tapahtumia arvioitiin lestadiolaisen liikkeen uskonkäsitysten ja mittapuun näkökulmasta. Liikkeessä oltiin sitä mieltä, että vain siihen kuuluvat pelastuvat ja muut joutuvat kuoleman jälkeen helvettiin. Vanhoillislestadiolaiset eivät yleensä käy tavallisissa jumalanpalveluksissa, mutta Anna-Maija alkoi jo lapsena kulkea kirkossa, eikä sitä häneltä kielletty. Ensimmäinen kriisi Anna-Maijalle tuli pelastuksen mittapuuasiassa, kun hän alkoi pikkulottana sotilassairaalassa miettiä: "Miten on mahdollista, että Jeesus lähetettiin juuri tälle pikku planeetalle ja täälläkin vain tämä pikkuriikkinen pohjoinen lauma pelastuu?..." Kun hän alkoi teologian opinnot, hän joutui toteamaan, että siellä oli lestadiolaisten opiskelijoiden lisäksi paljon niitä, jota olivat varmasti uskossa, vaikka eivät kuulunetkaan heidän "piskuiseen laumaansa". Se kriisi ratkesi positiivisella tavalla. Anna-Maijan seurakuntakäsitys avartui. Lestadiolaisen liikkeen hajaantumisen jälkeen Anna-Maija kuului ns. pappissiipeen, mutta ei enää tuntenut olevansa turvallisessa hengellisessä kodissa kunnes löysi Taize-liikkeen. 

Suhde poikiin aiheutti myös kriisin. Kun hän rakastui lukiolaisena, sisäinen maailma mullistui. Varsinaista seurustelua suhteesta ei tullut, mutta paljon pohdittavaa. Lopulta poika kihlautui Anna-Maijan järkytykseksi hänen ystävättärensä kanssa.

Kodissa ei suosittu kulttuuria, ei maailmankirjallisuutta eikä varsinkaan teatteria. Anna-Maijan runoiluunkin suhtauduttiin kaksijakoisesti. Häntä varoiteltiin, että siihen liittyvä tavoitteellisuus voisi muodostua synniksi. Anna-Maijan runot vei tuttava kustantajalle ja ne julkaistiin kokoelmana nimeltä "Ruiskukkaehtoo" vuonna 1947 Anna-Maijan ollessa vasta 19-vuotias.

Anna-Maija Raittila alkoi uransa uskonnon ja psykologian opettajana Imatralla. Keskustelut ja väittelyt kielteisesti uskontoon suhtautuvien oppilaiden kanssa ahdistivat. Yksi väittelevä oppilas oli aikuisena minulle tuttu psykologi – hankala tapaus myös työelämässä. Voin ymmärtää, että herkälle ja haavoittuvalle Anna-Maijalle ylisuurien luokkien kaitseminen ei ollut helppoa. Anna-Maija ei itse kerro, mutta edesmennyt kälyni oli ollut Imatralla hänen oppilaansa ja kertoi, että tämä oli ollut pidetty opettaja ja piti vapaa-aikanaan raamattupiiriä, joka oli suosittu.

Kerran V C-luokan oppilaan Taisto Niemisen kirjoittama aine sai hänet pysähtymään. Hän totesi, että sen luettuaan hän huomasi olevansa aikuinen. Aineen nimi oli "Sade" ja se päättyi seuraavasti: "Puistossa oli nuori puu. Sen latva oli poikki ja se roikkui surullisena. Vihreissä oksissa pisaroivat kastehelmet"

Anna-Maija Raittila muistelee Kotipiha-kirjassaan, mitä tapahtui vähän myöhemmin: "Se oli ensilumen päivä. Vuoksen rannalla oli valoisaa kuuraa, kiteet tuoksuivat horsmalyhdyissä, kun yöllä kiersin koululta takaisin kotiin rannan kautta. Olin vienyt kirjeen V C:n takimmaiseen ikkunarivien pulpettiin. Siinä ehdotin, että jos hän tahtoisi, voisimme tavata tiettynä iltapäivänä meillä parin viikon päästä. 

Taisto tuli täsmällisesti. Eleettömästi, mustassa nahkatakissaan, hymyilemättä."

Taisto oli 16-vuotias ja Anna-Maija 28-vuotias. Viiden vuoden kuluttua 1961 he avioituivat ja muuttivat Helsinkiin. Taisto Nieminen opiskeli kieliä ja toimi kääntäjänä. Anna-Maija oli opettajana Tapiolassa. He eivät saaneet toiveistaan huolimatta lapsia. Anna-Maija jäi vapaaksi kirjoittajaksi vuonna 1967.

Lähetin joskus 70-luvulla tuttavani kautta Anna-Maija Raittilan organisoimaan Intian kummilapsitoimintaan rahaa ja sain yllätyksekseni häneltä kirjeen. Tutustuin hänen kehotuksestaan reformoituun kirkkoon kuuluneen Veli Rogerin kirjoihin ja Taize-liikkeen toimintaan. En kuitenkaan kokenut sen tapaista kristillisyyttä silloin omakseni. Olin luterilainen herätyskristitty ja katselin siitä näkökulmasta elämää ja myös Taize-liikettä. Raittilan päiväkirjan sivuilla näkyi lisäksi ortodoksisen kirkon ja roomalaiskatolisen kirkon näkökulma. Raittila punoi kirkkokuntien erilaisista teologioista kauniin ekumeenisen kudelman, joka meni yli ymmärrykseni.

Vuodesta 1982 hän toimi retriittiohjaajana ja kirjoitti edelleen. Wikipedian mukaan hän kirjoitti, suomensi tai toimitti yli 300 teosta. Hän toimi yhä tiiviimmin hiljaisuuden liikkeessä, johon myös Taizen toiminta Ranskassa kuului. Hän perusti Sinapinsiemen r.y.:n ja Omenapuukylän ja sen toiminnan päätyttyä Morbackan yhteisön, jossa he asuivatkin myöhemmin Taiston kanssa. Yhteisön johtamisessa oli omat haasteensa. Välillä hän pohti rahahuolia, välillä juopon kokin ongelmaa, välillä syvällisiä teologisia probleemia. Taiston psyyke oli jatkuvan pohdinnan aihe samoin kuin oma rooli vaimona.

Päiväkirjan sivuilla mainitaan Laura-niminen henkilö, joka on ajoittain Taistolle läheinen. Naisten välillä on jännitteitä. Keskustelut aiheuttavat pahastumisia puolin ja toisin. Anna-Maija tapansa mukaisesti haluaa kilvoitella myös siinä ihmissuhteessa. Tilannetta pohtiessaan hän kirjoittaa: "Olen ollut alkuaan Taistolle ihan kaikkea: äiti-isä-opettaja-rakastettu-"pikkusisko". Hän eli vain minun napanuorani varassa". Raittila toteaa, että heidän mies-nainen suhteensa jäi kehittymättä ja hän tukahdutti omankin elämän-järvensä kituvaksi toivon-silmäkkeeksi ja nyt hänestä oli tullut Taiston puuttuva isä koko uhkassaan ja jähmeässä ankeudessaan. Hän ei puhu ajatuksiaan Taistolle vaan kirjoittaa niitä päiväkirjaansa: "Rakas Taisto, tässä olen lähelläsi. Kasvamassa ruumistani ja sieluani myöten, en vain asenteella vaan vaistoja myöten sinulle, joka olet niin herkkä ja niin estoinen."

Anna-Maija Raittilan unelmana oli, että kaikille paikkakunnille perustettaisiin Hiljaisuuden keskuksia, jotka olisivat läheisessä yhteydessä paikallisseurakunnan kanssa ja jonne paikallisseurakuntien työntekijät voisivat tulla retriitteihin virvoittumaan hengellisesti. Se unelma ei toteutunut. Hän oli myös perustamassa Tuomasmessua, ja toi sinne hiljaisuuden lauluja Taizesta. Tuomasmessusta kerrotaan Wikipediassa: Maailman ensimmäistä Tuomasmessua vietettiin 10. huhtikuuta 1988 Agricolan kirkossa Helsingissä. Samassa kirkossa messua vietetään edelleen lähes joka sunnuntai-ilta klo 18 alkaen. Messu on levinnyt moniin muihinkin suomalaisiin kaupunkeihin sekä ulkomaille.

Raittilan viimeinen päiväkirja "Uudenkuun päiväkirja" vuosilta 1990 – 2000 jatkuu samantyylisenä kuin ensimmäinen: mielenkiintoisia tapaamisia, yhteisön huolia, retriittejä, ulkomaanmatkoja, hengellisiä pohdintoja, teologiaa. Kirjan lopussa on Taiston kirjoittamia runoja ja sitten tyhjä sivu, jonka alalaidassa on kysymys: "Mitä Jumala on mahtanut tarkoittaa, kun hän halusi kutsua Taiston luokseen juuri pääsiäisviikolla?" Taisto oli hukuttautunut 29.4.2000 Morbackan kotirantaan. Sillä kertaa depressiokausi oli ollut liikaa. Anna-Maija alkaa tehdä surutyötä myös päiväkirjaa kirjoittamalla, ja kertoo käynnistä Taiston haudalla syyskuussa ja rukoilee Jumalaa: "Kiitos, että kaikki elämä on niin haavoittuvaista, niin kuolevaista ja niin kokonaan -säteilevällä tavalla sinun rakkautesi suojassa." 

Anna-Maija Raittila halvaantui osittain pian Taiston kuoleman jälkeen ja eli hiljaisuudessa mökissä Morbackassa kunnes muutti Helsinkiin ja kuoli vuonna 2012.

Anna-Maija Raittilan elämästä löytyy 1994 filmattu puolen tunnin video Ylen sivuilta: KATSO>>>

Raittilan päiväkirjatekstit kuvaavat yhden herkän ja lahjakkaan naisen hengellisen matkan ahtaasta uskosta käytännön ekumeniaan. Hän on sanonut myös: "Se että meissä kaikissa on yksipuolisuuksia, jopa puutteita, vääristymiä ja vammojakin, kuuluu Jumalan salattuun täyteyden suunnitelmaan. Täyteys Kristuksen kirkossa syntyy siitä, että me täydennämme toisiamme". Siihen sanon minä: Aamen!

Nykyisessä virsikirjassamme on 22 Anna-Maija Raittilan sanoittamaa virttä, joista tähän valitsin virren 428.

1.

Kiitos suuren Kuninkaan,

joka siunaa kirkkoaan

lahjoin lukemattomin,

erilaisin antimin.

2.

Kristus itse päälle maan

kaiken tuli jakamaan.

Kuolemallaan antoi hän

maailmalle elämän.

3.

Herran suuna, käsinä

vaellamme yhdessä,

että kaikki maailma

voisi Isään uskoa.

4.

Yksin emme työtä tee,

toinen toista tarvitsee.

Tuomme vaihtopöydälle

lahjamme ja puutteemme.

5.

Tässä valtakunnassa

ovat heikot vahvoja,

sairas terveen parantaa,

saaja auttaa antajaa.

6.

Täällä tieto, viisaus,

kaikki taito, rakkaus

kätketty on Kristukseen,

aarteeseemme yhteiseen.

7.

Elämän saan lahjaksi,

jos sen annan alttiiksi.

Siemen maahan haudataan

tähkäpäiksi kasvamaan.