KAKSI VANHAA: AUTONI JA MINÄ

Viiko sitten autoni aiheutti ongelmia esitelmämatkallani. Perille pääsin kuitenkin onnellisesti. En kuulu niihin uskovaisiin, jotka rukoilevat auton kulkemista ilman bensiiniä. Olen kuullut kaksi todistuspuheenvuoroa, jossa ihmiset ovat kertoneet sellaisesta "bensaihmeestä". Minulle on ollut ihmettä kerrakseen, kun auto-ongelmani selviävät niin sujuvasti ja ilmassa on ollut johdatuksen tuntua.

Olin jo päättänyt kymmenisen vuotta sitten, että kolmanneksi ja viimeiseksi autokseni ostan käytetyn harmaan Yariksen. Tarkoitus oli ajaa entinen Corolla "loppuun", mutta eräs nuori mies ajoi melkein 300 000 kilometriä ajetun, mutta hyvin toimivan autoni perään niin isolla voimalla, että se meni lunastukseen. Kun hinausmiehen kanssa tulin Toyota liikkeeseen, ovenpielessä oli odottelemassa harmaa Yaris. Myyjät eivät olleet enää paikalla, joten piti odottaa aamuun, ennen kuin sain kaupat tehtyä.

Näin vanhemmiten en ole enää jaksanut perehtyä autooni, vaan luotan että kaikki toimii ja apu tulee, jos sitä tarvitsen. En osaa enää mitata öljyä enkä renkaiden paineita, en edes tiedä, missä pissapojan säiliö sijaitsee. Tähän mennessä se on täytetty loppukesästä huollon yhteydessä. Tänä kesänä vesi loppui ennen aikojaan palatessani Turun saaristosta. Kun pysähdyimme huoltoasemalle, kyytiläiseni totesi, että vaikuttaa sellaiselta, että sieltä voisi löytyä apu ongelmaani. - Olihan siellä haalarimies, ja asia hoitui. Itse en olisi ymmärtänyt sellaista kysellä ja sekin mies oli lauantai-iltana vielä ylitöissä.

Ensimmäinen varsinainen ongelma minulle tuli autoni kanssa runsas vuosi sitten, kun olin kokoustamassa Porissa, eikä sinne päässyt lauantaiaamuna julkisilla. Kun olin tulossa takaisin, syttyi keltainen valo, mutta auto kulki silti. Kun käänsin koti-Forssaan, ratti oli tosi raskas, ja auto ei suostunut lähtemään ensimmäisistä liikennevaloista enää liikkeelle. Onneksi kaksi avuliasta nuorta miestä tuuppasivat sen kävelytielle ja soitin hinausauton paikalle ja osakasko korvasi hinauksen. Auto vietiin käyttämäni korjaamon pihalle. Laturi oli ollut lopussa. Pahempi tilanne sattui ensimmäisen autoni kanssa. Laturi alkoi oikutella Tampereella ilta-aikaan vuonna 1995. Sain ajettua sen lähellä olevaan merkkiliikkeeseen ilman navigaattoria, kun antoivat puhelimessa ohjeet. Kauhun tunne hiipi mieleeni. Olin kaukana kotoa. Minun olisi aivan välttämättömästi oltava Kuopiossa seuraavan aamuna kello yhdeksän aloittamassa urasuunnittelukurssia ja mennessä olisi pitänyt poimia Riihimäeltä tien poskesta toinen kouluttaja. Julkisista ei olisi ollut apua meille kummallekaan. Tiskillä palvelemassa ollut mies osasi tehdä diagnoosin kertomukseni perusteella, mutta huolto oli suljettu. Toinen mies tiesi, että siellä "sattui" olemaan jostain syystä yksi huoltomies käymässä. Ja niin vain pääsin uuden laturin kanssa kotiin yöksi - vaikka vähän myöhässä.

Alkukesästä olin sukuseuran hallituksen kokouksessa ja pois lähtiessä alkoi kuulua valtava kolina. Pakoputken pönttö oli irronnut ja riippui paksun "rautalangan" päässä. Onneksi se ei ollut tapahtunut moottoritiellä. Hinaus olisi ollut ongelma ja seuraavana ohjelmassa olleet sukulaistytön lakkiaiset olisivat menneet sivu suun, kun siellä oli annettu koronan vuoksi tarkat vuorot. Nyt sukuseuran miehet napsaisivat "langan" poikki ja jatkoin matkaa kiitollisena.

Olin viime viikonloppuna Pieksämäellä sukukokouksessa puhumassa DNA:sta ja sukututkimuksesta. Vein auton huoltoon edellisellä viikolla ja kytkimessä oli ongelmaa, jonka korjaamiseksi sain ajan vasta matkani jälkeen. Menomatka sujui ongelmitta, ja perillä tunnelma vain kohosi, kun sain tavata tuttuja ja kuunnella "äidinkieltäni" eli Savon murretta. Jostain tunne-elämän syvistä kerroksista nousi Pieksämäellä koettujen onnellisten tunteiden muistijälkiä. Yövyin ehkä seitsemännen tai sinnepäin serkkuni kesämökillä ja siellä piti majaa myös kuudes serkkuni. Ihanan saunaillan ja runsaan aamiaisen jälkeen lähdin ajamaan kuudennen serkkuni kanssa sunnuntaina kohti rautatieasemaa. Neljän kilometrin päässä asemasta kytkin lakkasi toimimasta. Auton matka tyssäsi. Kuudes serkkuni jatkoi matkaa taksilla ja ehti viime hetkellä junaan. Soitin hinaajalle ja hän ilmoitti: "Minäpä laetan vaatteet piälle ja lähen. Tilloo sinä taksi ja jatka matkoos. Laeta avvain pyörän piälle." Taksikuski työnsi auton pysäkille odottelemaan ja vei minut kirkkoon.

                                     Katariina-tarinan kuvituksessa lisäsin papin saarnastuoliin.

Olin kovin toivonut, että olisin päässyt jumalanpalvelukseen Pieksämäen vanhaan kirkkoon, mutta nyt oli vuorossa uusi kirkko, eikä vanhaan päässyt edes turistina. Olin tarinassani "Katariina torpan tyttö" sijoittanut tapahtumia kirkkoon ja mielikuvissani vieraillut kirkossa sisällä. Äitini isä oli ollut siellä 16 vuotta suntiona. Toinen turistikohde olisi ollut Iso pappila, joka oli nyt kulttuurin käytössä. Olin enoni perheen luona vieraillut siellä joillakin lomilla. Ja vuonna -56 olin viettänyt siellä kaksiviikkoisen onnellisen hiihtoloman. Nukuin piispan kammarissa, joka oli arvokkaan nimensä mukaisesti hienosti kalustettu. Tunsin eleleväni kartanossa, kun viereinen iso salikin oli juuri sellainen kuin kuvittelin kartanon salin olevan. Hiihtolomasta oli tullut kaksiviikkoinen, koska loman aikana puhkesi yleislakko, eivätkä junat kulkeneet. Lopulta pääsimme Jyväskylästä tupaten täynnä olevalla rikkuribussilla Helsinkiin.

Pieksämäen kirkkoon virtasi paljon väkeä ja kun jumalanpalvelus alkoi, luottamus Jumalan hyvään johdatukseen alkoi ensimmäisen virren myötä vallata mieleni. Harmi autosta oli pois pyyhkäisty. Muistelin raamatunjaetta, joka minulle toimii lohdutuksena kiperissä tilanteissa. Roomalaiskirjeen kahdeksannen luvun jakeessa 28 sanotaan "Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen. [Vaihtoehtoisen tekstimuodon mukainen suomennos:"Jumala johtaa kaiken niiden parhaaksi, jotka häntä rakastavat."

                                       Yllä ottamani valokuvat: Vanha pappila 1950-luvulla. Vasemmassa kuvassa on edessä  salinpuoleinen sisäänkäynti ja takana häämöttää keittiön sisäänkäynti. 

Pappila on maalattu nykyään voimakkaan keltaiseksi. Se on kaupungin omistama ja siellä vaalitaan kovasri Sylvi Kekkosen muistoa. Sylvin perhe ei asunut koskaan pappilassa, vaan jo puretussa piharakennuksessa ja Sylvi oli vauva, kun perhe muutti pois Pieksämäeltä Heinolaan. Alla on kuva entisestä pappilan salista, jota käytetään näyttelytilana. 

Päätin, että jos ei sada kirkonmenojen loputtua, kävelen pappilaan. Kun ihana messu päättyi, aurinko paistoi, ja sain tehtyä retken painavahko reppu selässäni ennekuin alkoi uusi sade. Mutta silloin olin jo asemalla odottamassa junaa. Maanantain puhelujen jälkeen alkoi selvitä, mitä hyvää tästäkin auton rikkoutumisesta seurasi. Vakuutus korvaa taksin ja matkat julkisilla kotiin ja matkat hakemaan autoa Pieksämäeltä. Voisin tehdä matkan päiväseltään, mutta kun syksyksi varattu Israelin matka oli peruuntunut, päätin tehdä lomamatkan Pieksämäelle "vartvasite kirkkoa kahtomaan". 5.9. Siellä on messu vanhassa kirkossa ja yövyn kaksi yötä paikallisessa majatalossa ja sitten maanantaina ajelen hiljakseen kotiin.

Tunteita ja tarinoita kirjassani on runo:

VERTAUSKUVIA

Olen kuin vanha käytetty auto

paljon pikkuvikoja, 

mutta kulkee silti.

Olen kuin vanha puhelinluettelo

paljon nimiä,

mutta osa puuttuu.

Olen kuin vanha mylly

laudat lahoaa,

mutta yhä jaksaa jauhaa

 - niitä samoja.

Nyt tuli tilanne, että vanhassa autossa oli iso vika, eikä kulkenut. Minä kuljen toistaiseksi ja joka aamu muistan olla siitä kiitollinen.