KAMALA KOULUNI JA KIVA KOULUNI
Me Alppilan yhteislyseon ensimmäiset ylioppilaat marssimme kohti Hietaniemen hautausmaata kunnioittamaan sankarivainajia ja nyt vabhoina muistelimme 60 vuotta myöhemmin lakkiaispäivää ja muita mukavia päiviä kivassa koulussamme.
Koulukiusaamisesta on alettu puhua parin vuosikymmenen ajan ja sitä torjumaan kehitetty "KiVa Koulu"- ohjelma on pyyhkäissyt yli maan. Meillä oli Alppilassa kiva koulu jo 50-luvulla, koska koulun henki (ns. Alppilan henki) oli kaiken kiusaamisen vastainen. Opettajat eivät kiusanneet meitä emmekä me toisiamme tai opettajia. Olin käynyt keskikoulun koulussa, jota ei sellaisenaan ole enää olemassa. Sen lyhenne oli TYLY ja se jätti mieleen paljon ikäviä jälkiä niistä hankalista tunteista, joita siellä koin. Siinä koulussa me kiusasimme opettajia ja toisiamme ja osa opettajista kiusasi meitä.
Julkaisin 90-luvulla tietokirjan nimeltä: "Äiti ja tytär vallan ja rakkauden kehissä". Tuskinpa minusta olisi tietokirjailijaa tullut, ellei Alppilassa saatu kannustus olisi ollut avittamassa luottamusta kykyyni kirjoittaa. LISÄÄ https://www.psykotieto.com/%C3%A4iti-ja-tyt%C3%A4r
Kirjassa kuvaan siirtymistäni kamalasta koulusta kivaan kouluun seuraavasti:
KASVATUSTAVOITTEET
Luulen, että kamalassa koulussa oli kasvatustavoitteena "Kunnon kansalainen", niin kuin sinä aikana yleensä oli. Ei meille Alppilassa kerrottu kasvatustavoitteita, mutta voisinpa arvailla, että se olisi ollut jotain sinnepäin kuin: Itseään toteuttava, itseensä luottava ja muita huomioiva, psyykkisesti hyvinvoiva ja yhteiskunnallisesti tiedostava aikuinen.
Me olimme sodan aikana syntyneitä ja meitä helsinkiläisvauvoja oli riistetty keskellä yötä sängyistämme kellareihin pommisuojiin. Osa oli lähtenyt välillä maaseudulle pommituksia pakoon täpötäysissä junissa. Elämän olosuhteet eivät olleet otolliset sille, että olisimme voineet muodostaa elämän pohjavireeksi turvallisuudentunteen ja saaneet lahjaksi toivon, jotka psykologian mukaan olivat tämän ikävaiheen eväitä loppuelämälle. Riippui lähinnä äideistä, miten hän onnistui luomaan sodan keskellä lämpimän ja rakkaudellisen suhteen ja vakaan ympäristön. Nyt vanhana minusta tuntuu, että siinä vaiheessa äitini oli onnistunut vastaamaan tarpeisiini kiitettävästi. Seuraavina ikäkausina ei niinkään.
Meitä kasvatettiin niihin aikoihin kylvämällä häpeän tunteita ja syyllistämällä. Kansakoulussakin riittämättömyyden kokemus oli aina uhkaamassa. Meitä ei kannustettu vaan kasvatettiin arvostelemalla, moittimalla ja rankaisemalla sekä kotona että koulussa. Meitä ei haluttu hemmotella, eikä meidän haluttu ylpistyvän. Siksi meitä ei juuri kehuttu. Sama jatkui oppikoulussa. Lapsuuden tunne-eväinä oli monilla taipumus tuntea kohtuuttomasti häpeää, syyllisyyttä ja riittämättömyydentunteita.
Vaikka loppuelämämme kannalta perheen vaikutus on suurin, voi joskus ulkopuolinen tukitekijä toimia korjaavana kokemuksena. Nuoruudessa kaikki varhaisemmissa kehitysvaiheissa saadut haavat aukeavat, mikä aiheuttaa sisäisiä tunnemyrskyjä ja ulkoisia käyttäytymisongelmia. Mutta avautuvat haavat ovat myös hoidettavissa, jos ympäristö tarjoaa siihen mahdollisuuden. Siksi Eriksonin luomassa teoriassa puhutaan nuoruudesta toisena mahdollisuutena. Lukiovuodet Alppilassa antoivat minulle toisen mahdollisuuden, sain rakentaa ehjempää identiteettiä ja myönteisempää minäkäsitystä korjaavassa ympäristössä. Vähitellen koin vähemmän häpeää, vähemmän syyllisyyttä, vähemmän riittämättömyyden tunteita. - Kiitos Alppilan lukio.
Koin olevani Tylyssä mahdoton ja siksi epäsuosiossa koulun opettajien keskuudessa, mutta Alppilassa kaikki opettajat suhtautuivat minuun joko myönteisesti tai erittäin myönteisesti. Luokallamme oli poika, joka myös oli ollut edellisessä poikakoulussa tunnettu rötöksistään ja hänestäkin muuntautui Alppilassa varsin kunnon kansalainen. Toisesta poikakoulusta tuli tapaus, joka oli ollut omien sanojensa mukaan luokkatoverien armottoman kiusaamisen kohde ja Alppilassa ei kukaan kiusannut häntä.
Kuvassa ihanat opettajamme vuonna 1959.
RIKOKSIA JA RANGAISTUKSIA
Luultavasti kamalassa koulussani oli niitä, jotka olivat siellä mielellään. Itse asiassa en olisi koskaan halunnut olla poissa koulusta, sillä viihdyin niin hyvin koulutovereiden seurassa. Kaipasin heitä Alppilassa aluksi kovasti.Luultavasti kivassa Alppilan koulussa oli myös niitä, jotka eivät pitäneet koulusta, mutta tähän mennessä en ole sellaista henkilöä tavannut.
Kamalassa koulussa jouduin vähän väliä selkkauksiin opettajien kanssa ja muistutukset päiväkirjaan olivat aina uhkaamassa. Siellä jouduin silloin tällöin istumaan lauantai-iltana tunnin jälki-istunnon, kun päiväkirjamuistutuksia oli kerääntynyt kolme kappaletta. Sinne koottiin viikoittain koko koulun "rikolliset" ja muutaman kerran olin ainoa tyttö. Alppilassa ei lainkaan ollut käytössä vastaavaa järjestelmää. Kun luokaltamme jäi iso porukka kiinni tupakoimisesta läheisessä baarissa, niin sekin hoidettiin tyylikkäästi. Kyllä heitä jotenkin rangaistiin, mutta asia hoidettiin hyvin ja molemminpuolisessa ymmärryksessä.
Jäin Tylyssä kiinni avunannosta jomman kokeissa ja sain rangaistukseksi kaksi tuntia jälki-istuntoa ja käytöksenalennuksen. Kun Alppilassa jäin kiinni vastaavasta fysiikan kokeissa, siitä ei tehty numeroa. Opettaja oli vain kirjoittanut kokeen alle: vertaa naapurin vastaukseen. Kokeen arvosana taisi olla sitten nelonen kummallakin, muta muuta rangaistusta ei tullut kuin suloisen opettajan surullinen katse. Se tepsi. En muista luntanneeni sen jälkeen missään kokeessa.
KUN KIUSASIMME OPETTAJAA
Eivät kaikki opettajat minua Tylyssäkään inhonneet. Olin matikan opettajan suosikki ja sitten minusta tuli viidennellä luokalla historianopettajan suosikki hieman erikoisen prosessin kautta.
Luokkaamme astui keskikoulun viimeisenä syksynä ensimmäisellä historiantunnilla arkana hintelä mies, joka vielä kuivatteli nuoruuden viimeisiä finnejään. Luokkamme pisti heti hulinaksi. Ja sitten melkein tunnin lopussa tapahtui yllättävä välikohtaus. Opettaja tarttui karttakeppiin, löi sillä opettajapöytää ja huusi valtavalla äänellä: Perkele! Luokkaan tuli täysi hiljaisuus, ja opettaja jatkoi opetustaan hieman ääni vavisten.
Tunsin suurta myötätuntoa tuota opettajaa kohtaan ja minua kadutti oma ja luokan käyttäytyminen. Illalla päätin jotenkin hyvittää opettajalle huonoa käytöstäni. En ollut tavallisesti reaaliaineiden kotiläksyihin paneutunut, muistin asioita valmistelusta edelliseltä tunnilta ja vilkaisin kirjaa tunnin alussa. Nyt opettelin kotiläksyn sivun pituisen keskeisen osan ulkoa. Onneksi opettaja esitti ensimmäisen kysymyksen siinä muodossa, että saatoin vastauksessa posottaa koko sivullisen. Se käänsi "kohtaloni". Opettaja oli kiitollisen onnellinen. Ja siitä alkoi meidän luokan historiabuumi ja historianumerokseni tuli 10. Ulkolukuun en enää langennut, mutta haimme lisätietoja eri lähdeteoksista. Itse asiassa tuo arka hintelä mies oli ainoa itsetuntoani tukeva tekijä siinä minua moittivien auktoriteettien massassa.
ERILAISIA AATTEITA
Vaikka olimme kouluhallituksen kokeilukoulu, pääsimme alta pois ennen "Pirkkalan papereita" ja taistolaisuuden invaasiota. Meille teinielämä tarkoitti kouluhippoja lauantaisin ja muita mukavia harrastuksia. Koulussa oli toki oppilaiden keskuudessa erilaisia poliittisia kantoja ja keskusteluja. Meillä oli oppiaineena kansalaistaito ja niillä tunneilla meitä opetettiin käyttäytymään kokouksissa ja esittämään mielipiteitä, perustelemaan niitä ja kunnioittamaan vastapuolen kantoja.
En usko, että meitä muutamaa vuotta nuorempaa Kommunisti-Pekkaakaan kiusattiin mielipiteidensä tähden. Lisämääre kommunisti sanottiin ihan ymmärtävässä äänensävyssä. Toinen Pekka eli tuleva apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpinen, joka oli meitä vuotta alempana, kertoi jossain haastattelussa, että hän oli lähtöisin oikeistolaisesta perheestä. Alppilassa saatujen vaikutteiden vuoksi ajattelutapa muuttui ja hänestä tuli demari. Oma ajattelutapani muuttui myös avarampaan suuntaan. Arvomaailmaan tuli vähemmän ennakkoluuloja ja enemmän humaanisuutta, myötätuntoa ja erilaisuuden ymmärtämistä. Vanhempien asema tai perheen varakkuus ei merkinnyt Alppilassa mitään, vaan jokainen kohdattiin tasavertaisena omana itsenään.
Kommunisti-Pekka oli muutaman vuoden nuorempi, mutta tunnettu hahmo, koska hän oli varsin äänekäs esittäessään mielipiteitä. Hänen virallinen nimensä oli Pekka Saarnio ja hän oli tuleva kansanedustaja. Myöhemmin poliitikkona hän jäi kiinni lahjusten ottamisesta ja tunnustettuaan rikoksensa julkisesti hän sai lempinimen Reilu-Pekka.
KUN OPETTAJAT KIUSASIVAT
Ruumiillinen kuritus oli kouluissa kielletty, mutta tylyssä koulussa muistan ainakin kerran miesopettajan lyöneen oppilasta karttakepillä pulpetilla oleville sormille. Mutta henkinen kiusaaminen olikin sitä yleisempää ja jätti kipeitä haavoja. Onneksi en edes tiennyt, että opettajat olivat mm. antaneet ammatinvalinnanohjauksen psykologille minusta viidennellä luokalla lausunnon: "luokan paha henki", eivätkä suositelleet jatkamista lukiossa. Sen sain tietää vasta kymmenien vuosien päästä, kun kysyin tietojani entiseltä Tylyn luokkatoverilta, joka oli ammatinvalinnan psykologina Helsingissä. Hän kaivoi tiedot arkistosta ja nauroi niistä kertoessaan. Onneksi kuitenkin oma ammatinvalinnan psykologi kannusti minua ja hänen sanojaan muistelin rohkaisuna myöhemmin. Voimalauseekseni tuli hänen tokaisunsa: Mitä pitemmälle opiskelet, sitä paremmin opiskelusi sujuvat. Sitä toistelin, kun tuskailin viisikymppisenä väitöskirjatutkimukseni parissa.
Minua ei todellakaan ymmärretty siellä koulussa. Alppilassa asia oli toisin. Eräässä Alppilan entisten oppilaiden juhlassa tunnettu oopperalaulaja totesi, että Alppilan yhteislyseo oli hänen elämänsä ensimmäinen ympäristö, jossa hän koki tulleensa ymmärretyksi. Samaistuin häneen.
Tylystä voisin kertoa monia juttuja kiusaavista opettajista, mutta ääripäätä edustaa seuraava tapaus, josta koulua käynyt tuttavani kertoi. Kerran ruotsinopettaja oli piikitellyt yhtä poikaa isättömyydestä koko luokan kuullen. Tämä raivostui ja kävi käsiksi opettajaan ja kantoi tämän ulos luokasta. Tarina ei kerro, mitä sitten tapahtui. Muistan itse pelänneeni tuota samaa opettajaa ja kun ensimmäisellä luokalla ollessani tajusin perheen ruokapöydässä hänestä keskustellessamme, että hän tulee opettamaan minua vielä viisi vuotta, aloin itkeä. Tieto tuntui musertavalta.
Olen kaksitoistavuotiaana piirtänyt tuosta opettajasta pilakuvan päiväkirjaani ja kirjoittanut tekstiin: Ensin on tietysti mainittava ruotsinopettaja P: Epäoikeudenmukainen, vaativa ja utelias ja ankara. Hän asui kotini lähellä ja joskus törmäsin häneen, kun hän talutti kahta pientä koiraansa. Pakko oli pysähtyä jotain puhumaan, jos ei ollut havainnut vaaraa ajoissa ja ehtinyt vaihtaa kadun toiselle puolelle. Kerran hän totesi koiriaan ihaillen: Nämä koirat eivät ole koskaan kuulleet yhtään pahaa sanaa. Huokasin mielessäni, että me olimme kuulleet niitä pahoja sanoja ja huutamista sitäkin enemmän. Olin kateellinen hänen koirilleen.
KOULUKIUSAAMISTA
Muistan Tylystä montakin kiusaamistilannetta ja erilaista syrjintää ja ulos sulkemista. Syyllistyin itse kiusaamiseen ainakin muutaman kerran piirtämällä pilakuvia, joista kohteet pahoittivat mielensä. Muutkin piirsivät pilakuvia kiusaamismielessä. Alla olevan kuvan piirsi joku poika ja kuva kiersi luokassa kaikkien naurettavana. Jokainen tunnisti kohteen. Kukaan ei närkästynyt kohteen puolesta. Toivottavasti hän ei itse nähnyt sitä.
Kerran eristimme erään luokan määräilevässä asemassa olevan tytön, koska hän oli mielestämme valehdellut meille. Kukaan ei halunnut olla hänen kanssaan. Kun jälkeenpäin puhuimme vaiheesta, hän totesi, että aika oli ollut ihan hirveää. Hänen pelastuksensa oli ollut hyvä ystävä ylemmältä luokalta, jonka kanssa saattoi viettää välitunteja. Muistan myös tilanteen, jossa luokan pojat seisoivat piirissä hänen ympärillään ja haukkuivat häntä huoraksi. Siinä tilanteessa tyttö väitti raivokkaasti vastaan. Myöhemmin hän sai takaisin luokassamme johtavan asemansa.
Luokkamme ainoaa, hieman ylipainoista tyttöä kutsuimme lempinimellä "Tytinä" , emmekä mitenkään ajatelleet, että se olisi ollut kiusaamista. Nuorempi sisarenikin tiesi hänet pelkästään Tytinänä. Me emme koskaan huomautelleet hänelle painosta, eikä kenenkään olisi tullut mieleenkään piirtää hänestä pilakuvaa. Hän oli älykäs ja kirjallisesti lahjakas, mutta liikunnan tunnit olivat hänelle varmaan painajaisia.
Koulumme tytöt kunnostautuivat pesäpallossa. Saimme ainakin yhtenä vuonna Helsingin oppikoulujen tyttöjen mestaruuden. Se tarkoitti myös sitä, että meillä melkein kaikki ulkourheilutunnit käytettiin pesikseen. Tytinä valittiin viimeisenä joukkueeseen, mutta ei se meidän mielestä ollut kiusaamista. Se oli kuitenkin järjestelmään sisään rakennettua kiusaamista, josta moni ikäihminen kantaa yhä vammaa sielussaan. Oheinen kuva on otettu Väinämöisen kentän reunalla pesistunnin aikana. Pysähdyin äskettäin katsomaan tarkemmin kuvaa ja sen viestiä. Meillä on enimmäkseen hauskaa, kaverini yritti sovittaa pesäpalloräpylää päähäni ja minua nauratti. Mutta Tytinä istuu meistä hieman erillään. Hän ei naura, hänen ilmeensä on tuskainen. - Voi meitä ymmärtämättömiä.
Kun katsoin toistakymmentä vuotta sitten television aamuohjelmasta hänen haastatteluaan hienon uran jälkeen, järkytyin hänen vastauksistaan. Hän ei osannut antaa arvoa itselleen eikä uralleen. Aloin miettiä, näkyikö tilanteessa kouluajan kiusaamisen jäljet. Kirjoitin hänelle kirjeen ja ehdotin tapaamista. Hän ei vastannut kirjeeseen ja muutaman vuoden kuluttua hän kuoli.
EI ALPPILASSA KIUSATTU
Tutustuin täällä Forssassa minua nuorempaan Seijaan, joka oli sisaruksineen Alppilan kasvatti. Heti ensikohtaamisella aloimme kilvan kehua kouluamme. Halusin saada viisi luokkaa alemmalla olleen Seijan näkemyksen siitä, oliko koulumme oikeasti ollut niin "Kiva koulu" kuin itse muistin. Oliko se kiva koulu myös alemmilla luokilla.
Myös Seijan koulumuistot olivat yhtä ruusuisia kuin minulla. Hän kertoi: Minulla oli keskiluokilla puhevika, oli ässävika ja änkytin. Mutta ei minua siitä koskaan kiusattu. Kerran yksi poika sanoi vähän huolestuneena: "Jännitätkö sä meitä noin paljon?" Eipä olisi silloin vielä kukaan uskonut, että minusta tulee puhetyöläinen. En muista Alppilasta mitään kiusaamistapauksia - paitsi nahkiaisissa.
Sen ajan nahkiaiskulttuuri olikin vähän tyhmää. Minun tehtäväni olisi ollut piirtää Manneken pissin sivukuva taululle. Piirsin pojan istumaan potalle ja sanoin, etten tiedä millainen se patsas on. Sain sillä lunastettua teinikorttini. - Eivät alkaneet kiusata.
Seija totesi myös: Siellä ei tarvinnut hävetä köyhyyttä. Kaikki me kolme oltiin vapaaoppilaita. En itse muista ketkä olivat vapaaoppilaita luokallamme Alppilassa. Asiaan ei kiinnitetty mitään huomiota. Tylystä muistuu vieläkin mieleen useampi tapaus ja oppilaita jakava asennoituminen. Silloin aikoinaan kaikki tiesivät, ketkä olivat luokalla vapaaoppilaita. Ehkä lukukausimaksulaput jaettiin luokassa ja ilman jääneet pantiin merkille. Siellä oli luokan päiväkirjan alkulehdelle kirjoitettu myös oppilaan holhoojan nimi ja ammatti. Sieltä selvisi myös, oliko perheessä isää jos holhoojana oli äiti.
USKONTO
Suhtauduin lukioaikoina välinpitämättömästi uskontoon ja vieroksuin rinnakkaisluokan uskovaisten tyttöjen porukkaa. Kyselin Seijalta, joka on eläkkeellä oleva pappi, kiusattiinko heitä Alppilassa uskon tähden.
Kerran yksi poika sanoi hieman ivalliseen sävyyn, kun menin pitämään esitelmää aiheesta "Mielikirjani", että: "Seija pitää sitten esitelmän Raamatusta". - Totesin vaan että en nyt pidä. En minä sitä pojan huomautusta pitänyt kiusaamisena. Me kaverini Ullan kanssa puhuimme luokassa uskosta avoimesti, mutta Ulla oli käännyttäväisempi kuin minä. Luokan tytöt alkoivat sitten viimeisenä vuonna pyytää muistamaan rukouksessa heidän antamiaan aiheita.
Rinnakkaisluokalla oli tyttöporukka, joka oli tullut Kansan Raamattuseuran Vivamon rippikoulussa uskoon. Meille annettiin lupa poistua ruokatunnilla koulun alueelta ja pitää kristillistä kerhoa viereisessä Alppilan kirkossa. Kaikki opettajat suhtautuivat myönteisesti meihin uskovaisiin samoin oppilaat. Ainekirjoitustunnilla valitsin yleensä uskonnollisen aiheen, ja kun pidin vuorollani aamuhartauden, luin kirjoittamani aineen siellä koko koululle.
Meillä oli yhtenä vuonna uskonnonopettajana Railonkoski, joka oli Kansan Raamattuseuran pappeja. Kun hän huomasi ystävättäreni ja minun uskonnolliset harrastukset, hän sanoi kerran: "Minäpä pistän teille tulemaan SANA-lehden" ja niin hän teki.
Uskontoa opetti meille lukiossa charmantti herrasmiespappi, josta pidin kovasti, mutta jonka hengellisestä opetuksesta en muista yhtään mitään. Ainoastaan yksi asia on jäänyt tunneilta mieleeni. Abivuoden syksynä oli Neuvostoliitosta tullut Suomelle Nootti ja pelkäsimme sodan syttymistä. Siinä yhteydessä pappismies käsitteli maailman tilannetta laajemmin. Siihen aikaan puhuttiin keltaisesta vaarasta, jolla tarkoitettiin Kiinan uhkaa maailmanrauhalle. Opettajamme piirisi taululle pieniä ympyröitä ison ryppään ja selitti, miksi puhutaan keltaisesta vaarasta. "Niitä on niin paljon, ettei ne lopu tappamalla."
Uskonnonopettajamme tyyliä kuvaa Seijan muisto: Kerran kun luokka oli ollut kovin meluisa, hän kirjoitti keskelle taulua hyvin pienin kirjaimin sanan "hiljaisuus" ja marssi mitään sanomatta ovesta ulos. Luokkaan oli tullut hetkessä hiljaisuus ja opettaja haettiin takaisin.
IKIMUISTOISET PENKKARIT
Opettajat ehdottivat, että viettäisimme penkkarit koulussa ja he järjestäisivät meille illan ohjelman. Suostuimme mielihyvin ehdotukseen. Monissa kouluissa penkkarit vietettiin ryyppäämällä jonkun oppilaan perheen kesämökillä tai jossain muussa mielekkäässä paikassa.
Penkkari-iltana koulun juhlasali oli kalustettu hienoksi ravintolaksi pienine pöytineen ja upeine koristeluineen ja valaistuksineen. Miesopettajat toimivat tarjoilijoina. Heillä oli valkoiset paidat, mustat liivit ja valkoinen liina taitettuna vasemmalla käsivarrella. Kun marssimme sisään, opettajatarjoilijat seisoivat kunniakujassa ja ottivat meidät vastaan kumarrellen.
Siihen aikaan televisio oli vielä harvinaisuus ja emme olleet tottuneet sketseihin emmekä viihdeohjelmiin, joissa miehet pukeutuvat naisten vaatteisiin tai peräti balettihamosiin. Meidän miesopettajamme (ei kylläkään arvoisa rehtorimme) pukeutuivat balettiasuun ja sipsuttelivat läpi Pienten joutsenten tanssin Tsaikovskin Joutsenlammen sävelten tahtiin. Aplodit olivat valtavat.
Opettajat panivat myös itsensä peliin esittäessään lyhyitä sketsejä. Yhdessä iso lihava kielten opettaja istui hiekkalaatikolla pienen hoikan kollegansa kanssa ja mätti hiekkaa ämpäriin. Lihava ope kysyi sitten toiselta: "Mikä susta tulee isona?" Toinen mietti hetken ja vastasi: "Jos mulle tulee isot rinnat, mä rupeen filmitähdeks, mut jos mulle tulee pienet rinnat, niin mä rupeen opettajaks." Jokainen saattoi nähdä, että jälkimmäinen vaihtoehto oli toteutunut. - Hyvä opettaja hänestä tulikin.
Ilta päättyi tanssiin ja musiikista vastasi opettajien muodostama bändi.
Olin liimannut albumiini penkkaripäivänä otetetun kuvan Lars Frösenistä ja kirjoittanut alle: Rakas reksimme.
SUORIA SANOJA MENNEISYYDELLE
Vaikka Alppila oli paljon korjannut tunnelukkojani, silloin tällöin menneisyyden tunteiden kellarikerroksista pulpahti esiin jokin hankalan tunteen ansa, jonka alkuperän tunnistin olevan Tylyssä koulussani. Aloin käsitellä tilanteita uudelleen keski-iässä.
Entinen keskikouluni esiintyy ympäristönä joissakin vanhoissa Suomi-Filmeissä. Olen niitä katsoessani käsitellyt aggressioita, joita tunsin koulua kohtaan. Kun Martti Katajisto vaelsi elokuvassa "Jälkeen syntiinlankeemuksen" ahdistuneena ja opettajien vainoomana pitkin entisen kouluni kolkkoja käytäviä, sijoitin itseni sinne mielikuvissani vaeltamaan ja sanomaan mitä ajattelin koulusta ja opettajista.
Kaipasin kuitenkin vielä konkreettisempaa toimintaa. Päätin soveltaa viisikymppisenä kognitiivisen terapian ns. tyhjän tuolin tekniikkaa hoitaakseni keskikoulun jättämiä traumoja. Eräällä syksyisellä Helsingin matkalla menin iltapimeällä entisen kouluni tyhjälle pihalle. Vietin siellä aikaa melkoisen tovin. Sijoitin hankalimmat opettajat seisomaan vuorotellen eteeni. Ja sitten sanoin heille suoria sanoja ja varsinkin rehtorille, joka oli sylki roiskuen huutanut minulle monet kerrat - joskus aiheesta, mutta joskus myös aiheetta.
JÄLKISANAT
Kun haastattelin Seijaa, hän totesi, että koko ajan tulee koulusta muistojen mukana mieleen lämpimiä tunteita. Olen itse myös fiilistellyt kiitollisena muistojeni parissa. Näen koulun vaihtamisen Jumalan johdatuksena, vaikka en silloin sitä osannut siksi ajatella, kun en mitään johdatusta edes pyytänyt, enkä sellaiseen uskonut. Koska kaipasin ensin kavereitani, ajattelin aluksi tehneeni väärän päätöksen. Mutta se päätös koitui siunaukseksi.
On olemassa englanninkielinen sanonta "Count your blessings". Sitä minä nyt vanhuudessa teen. Yksi suuri siunaus elämässäni on ollut lukio Alppilassa. Sen nimisen laulun sanat ovat oikeastaan kognitiivisen terapian menetelmien mukainen. Siinä kehotetaan nimeämään niitä yksitellen. Minulle nousi mieleen toinen toisensa jälkeen mukavia muistoja nimettäviksi. Yhtään hankalaa tunnemuistoa ei kaivelemallakaan löytynyt.
Löysin netistä tuon terapeuttisen laulun: