KESÄLLÄ MAALATTUA - KAHDEN TAULUN TARINAT

Olen öljyvärimaalauksessa kuvannut lapsuuden tunnelmia. Aikuinen nainen ei ole äitini, vaan kotiapulaisemme. Taululla on erikoinen syntyhistoria. Nyt se on seinälläni muistuttamassa tärkeästä ihmissuhteesta, jolle olen paljosta kiitollinen. 

Kirjoitin aikoinaan Äiti – tytär kirjassani ( Äiti ja tytär vallan ja rakkauden kehissä, Kirjapaja,1996) seuraavaa:

Lähetin kirjan Kertulle (kuva yllä) Amerikkaan ja sieltä tuli kirjeessä minua lämmittäneet ylitsevuotavat kiitokset, kehut ja kannustukset. Äiti oli kirjan julkaisuvaiheessa jo kuollut, mutta ei hänellä ollut tapana aikaansaannoksiani kehua. Amerikan matkan aikana haastattelin Kerttua lapsuuteni tapahtumista ja tajusin, miten tärkeä olin ollut myös hänelle, jolla ei koskaan ollut omia lapsia. 

Kirjassa kerron nyt jo edesmenneen Leenan muutosta Forssasta aviomiehensä luo Pohjanmaalle. En voinut käsittää, miksi itkin Leenan pois muuttoa päivittäin. Olen käsitellyt tunteitani kirjoittamalla runoja ja maalaamalla tauluja. Päätin ihan tietoisesti alkaa etsiä poikkeavaan tunnereaktioon selitystä maalaamalla taulun, johon toivoin mieleni tiedostamattomasta kerroksesta nousevan vastauksen arvoitukseen. Aloitin maalaamalla metsää. Se oli aika ymmärrettävää, koska liikuimme paljon yhdessä metsässä kaikkina vuodenaikoina. Sitten kankaalle tuli kaksi naista ja sekin oli ihan ymmärrettävää. Annoin taululle nimen kaipaus. Kun katselin valmista taulua, oivalsin, mistä oli kysymys.

Mieleeni tuli luento koulutustilaisuudesta, jossa kognitiivis-analyyttinen psykologi esitti väitteen, että ihminen elää loppuikänsä uudelleen alle 7-vuotiaana kokemiaan ihmissuhteita. Ihminen sijoittaa aikuisen elämänsä ihmisiin samanlaisia tunteita ja odotuksia, mitä hän oli kokenut näitä jollain tavalla muistuttaneiden lapsuutensa ihmisten kanssa. Vuorovaikutus Leenan kanssa toden totta muistutti vuorovaikutusta lapsuuteni minulle rakkaan kotiapulaisen kanssa. Leena oli esihenkilöni ja olemukseltaan rauhallinen ja empaattinen – samantyylinen kuin Kerttu. Psykologia puhuu transferenssista, jolla tarkoitetaan aikaisemmissa ihmissuhteissa tunnettujen tunteiden siirtämistä uuteen ihmissuhteeseen sellaisen ihmisen kanssa, joka jollain tavalla muistuttaa aikaisempaa ihmissuhdetta. Tajusin, että Leenan seura oli alunperin  viehättänyt minua, koska hän muistutti lapsuuteni Kerttua. Elin uudelleen Kerttu-suhdetta.

Leenan ilmoitus muutosta avasi lapsuuteni haavan. Kertun lähtöä en muista aikoinaan itkeneeni, olin vain ahdistunut. Tunsin syvää häpeää. Ajattelin, että perheessämme oli jotain vikaa, kun Kerttu lähti pois. Selitin kaikille kyselijöille, että Kerttu oli ollut meillä neljä vuotta ja sillä yritin vakuuttaa, että emme ihan kauhea perhe ollut, kun hän sentään oli ollut meillä neljä vuotta. 

Koska yhteys Kerttuun säilyi, vanhemmille ei tullut mieleen ajatus, että minä suren Kertun lähtöä ja tarvitsisin aikuista hoitamaan suruani. Kerttuhan oli edelleen elämässämme mukana. Hän tuli tarvittaessa lastenvahdiksi ja hänen kanssaan kävimme lasten elokuvissa ja Linnanmäellä. Hän tuli silloin tällöin syömään päivällistä meille ja jouluaaton hän vietti aina kanssamme kunnes lähti Amerikkaan, kun olin 12-vuotias.

Iso osa ihmisistä on kokenut lapsuudessa vastaavanlaisia erosuruja. Niitä on koettu isovanhempien tai muiden läheisten kuollessa tai avioeron sattuessa. Lapsilla on itsekeskeisestä ajattelutavastaan johtuen tapana ajatella, että he ovat vaikuttaneet tilanteeseen ja saattavat tuntea syyllisyyttä ja häpeää. Jos joku aikuinen olisi esittänyt kysymyksen, miltä minusta tuntui Kertun lähtö, voi olla, että olisin päässyt suremaan eroa aikoinaan eikä minulle olisi jäänyt tekemättömän surutyön taakkaa, joka teki myöhemmän menetyksen surusta kohtuuttoman. Jos äiti esimerkiksi olisi ymmärtänyt sanoa, että Kertun lähdön syy oli halu opiskella apuhoitajaksi ja päästä elämässä eteenpäin, lause olisi pelastanut minut häpeäntunteilta. 

Siihen aikaan lasten huolia ei osattu käsitellä. Jos lapsi itki ja raivosi, ymmärrettiin, että lapsella on jokin hankala tunne ja häntä saatettiin lohduttaa tai kieltää kiukuttelemasta. Jos lapsi suri tai pelkäsi hiljaa tai kantoi isoja huolien taakkoja, hän yleensä jäi vaille lohdutusta. – Kukaan ei tullut kysyneeksi: Miltä sinusta nyt tuntuu, tai miksi olet kovin hiljainen tai miksi mieliruokakaan ei maistu tai miksi pelkäät mennä nukkumaan? Joskus aikuisena juttelin äidin kanssa siitä, millaisia huolia minulla oli ollut alle kouluikäisenä. Äiti totesi hämmästyneenä: Mikset sinä kertonut silloin minulle? - Niinpä niin, miksi en kertonut?

Kaipaus-taulua ei enää ole. Se oli tehnyt tehtävänsä. Keväällä maalasin sen päälle uuden taulun. Otin vastaan haasteen maalata kärsimyksestä. Muistelin elämääni ja päätin maalata lapsuuteni trauman. Taulun nimenä oli kaipaus, syyllisyys ja häpeä. Toinen aikuinen on haalistunut, enhän todellisuudessa ollut surrut häntä. Ahdistunut pieni Anja on tullut kuvaan mukaan. Taivas on osittain musta. Lapsuuteni kodin ikkunasta Töölössä näkyi vastapäinen punakattoinen talo, jonka katolla oli sienenmuotoinen hälytyssireeni, joka oli sodan aikana ulvonut tulevien pommituksien takia. Suhtauduin siihen koko lapsuuden ajan kauhulla, vaikka en edes muistanut hälytyksiä tai siirtymistä pommisuojaan. - Tätäkään taulua ei enää ole.

Katselin taulua muutaman kuukauden seinälläni myötäeläen pienen tytön kärsimystä. Alkukesällä muistikuvaan liittynyt  lapsen kärsimyksen musta väri tuntui väärältä ja jatkoin taulun maalaamista valoisammaksi. Lapsi sai kirkkaanvärisen puseron. Aikuisten surua ei taulussa enää ollut. Taulun laivan kohde tuli näkyviin. Siellä on New York, jota kohti Kerttu laivalla matkusti (kuva alussa).

Tajusin, että keväällä antamassani nimessä sana syyllisyys oli väärä. Todellisuudessa en muista, että Kerttu olisi koskaan syyllistänyt minua mistään, Äiti oli kasvattajana syyllistävä – ei Kerttu. En ajatellut, että olin ollut tuhma ja siksi Kerttu lähti. Eihän Kerttu ollut koskaan sanonut minua tuhmaksi eikä koskaan ollut rangaissut minua mitenkään. Äiti oli sanonut tuhmaksi ja mahdottomaksi, tukistanut ja antanut luunappeja – tosin äidin tukkapöllyjä ei voinut sanoa kuritusväkivallaksi kuten isän antamia tukkapöllyjä, eikä hän antanut selkäsaunoja kuten isä. Kerttu kertoi, että pikkusiskokin oli hakenut hänestä turvaa, kun vanhemmat olivat moittineet.

Taulua katsellessa havahduin, että olin pikkutytölle maalannut suun, joka muistutti Kertun suuta. Hänellä oli jännät ylähampaat ja tytön huulet muistuttivat Kertun huulia. Mieleeni tuli kysymys: Tuliko tiedostamattomasta kerroksesta minulle viesti, että lapsuudessa minulla olisi ollut fantasia tai toive, että olen oikeasti Kertun lapsi ja hänen näköisensä.

Varhaisin muistikuva Kertusta minulla oli seuraava: Sain kaksivuotiaana pikkusiskon ja tavallaan menetin äidin hänelle. Sisaruskateus saattaa olla selityksenä seuraavaan tapahtumaan: Olin juuri herännyt lastenhuoneessa pinnasängyssäni päiväunilta. Kerttu seisoi sängyn vieressä. Päällään hänellä oli tumma mekko ja valkoinen esiliina. Äiti makasi hetekalla ja imetti pikkusiskoa. Katsoin heitä ja laitoin kädet silmilleni ja sanoin etten voi katsoa sitä. Kerttu nosti minut syliinsä ja molemmat aikuiset nauroivat ja käsitin käyttäytyneeni jotenkin hassusti ja väärin. Olin menettänyt äidin sylin, mutta en Kerttua ennen kuin kolme vuotta myöhemmin.

Leenan tarinan kaunis loppu.

Kun laitoin Kaipaus-taulun kuvan tälle sivulleni, silmäni osui ristiin, joka oli vasemmalta toisena olevan kuusen latvassa. Se voisi toki olla osa kuusta, mutta muistan, että maalasin tietoisesti siihen ristin. Se muistutti ystävyytemme yhdestä liimasta. Leena oli kiinnostunut uskonasioista ja minä olin uskossa. Hän oli yksi niistä, jonka uskoontuloa rukoilin päivittäin. 

Leenan muuton jälkeen kävin pari kertaa Pohjanmaalla. Leena sairastui syöpään ja pian sen jälkeen hänen miehensä kuoli. Leena muutti takaisin etelään entiselle kotipaikkakunnalle ja ehdimme tavata muutaman kerran, kunnes tuli kuolinviesti. 

Leena oli solminut kotipaikkakunnallaan uudelleen ystävyyden kouluaikaisen bestiksensä kanssa. Hautajaisissa ystävätär osoittautui uskovaiseksi ja hän kertoi, että myös Leena oli tullut uskoon vähän ennen kuolemaansa. Ystävätär oli läsnä, kun Leena kuoli. Tämä oli viimehetkenään toivonut, että ystävätär laulaisi hänelle rakkaan virren. Sitä virttä kuunnellessaan Leena kuoli.

HYVÄ PAIMEN -TAULU

Joitakin vuosia sitten tutustuin Ulla-pappiin, jonka kanssa pidin yhdessä psyykkiseen hyvinvointiin liittyviä viikonloppukursseja. Sitten Ulla sairastui syöpään. Uutisen kuultuani aloin maalata Jeesus-aiheista taulua. Tauluun olin sijoittanut Hyvän paimenen lähelle myös Ullan. Lähettelin kuvia maalauksen edistymisestä Ullalle ja hän koki sen siunaavana. Sitten Ulla kuoli ja taulu jäi kesken. Otin taulun esiin tänä kesänä ja päätin maalata sen valmiiksi ja mahdollisesti viedä taideseuramme näyttelyyn. Maalasin Jeesuksen uudelleen. Keskeneräisessä taulussa hän katsoi kohti katsojaa. Nyt muutin hänen asentoaan. Hän oli osittain sivuttain ja katsoi eteenpäin, kun etsii katseellaan viheriäistä niittyä, jonne johdattaisi laumansa. Kun Jeesuksen asento muuttui, Ullan etäisyys Jeesuksesta muuttui ja maalasin tyhjään kohtaan yhden hahmon lisää – ehkä se on sitten Ullan aviomies. Taulu ei ole mikään surutaulu. Nythän Ullallakin on kaikki hyvin. Minulle taulu edustaa psalmia 23 ja siksi se on valoisa.

Meillä oli seurakunnassa aikoinaan rukoustyön kurssi, jossa opetettiin rukoilemaan psalmeja avuksi käyttäen. Minulle psalmista 23 tuli rukouspsalmi. Luen sitä jakeen kerrallaan ja jokaisen jakeen jälkeen rukoilen omin sanoin. Olen oppinut ensimmäisen jakeen jälkeen liittämään ongelmallisessa tilanteessa kiitoksen juuri akuutista ongelmasta, jonka ratkeamista toivon, joskin samalla ymmärrän, että tarvitsen elämässä myös ongelmia. Psalmin mukaan meillä on elämässämme kaikki mitä tarvitsemme. Joskus me tarvitsemme vastoinkäymisiäkin: hankalia lähimmäisiä ja toteutumattomia toiveita. Silloin kun suostumme vastoinkäymisiin ja jopa masennukseen elämän laaksopaikoissa, psalmi auttaa luottamaan Jumalan johdatukseen. Hän on rakkaus ja tietää paremmin kuin me itse, mikä meille on hyväksi. 

Psalmi on innoittanut paitsi kuvataiteilijoita myös hengellisten laulujen ja virsien tekijöitä. Virsikirjassa on kaksi paimenvirttä. Seuraavana on harvemmin lauletun, 1500-luvuta peräsin olevan virren sanat. Virren 374 sävel on Pohjanmaalta ja sen laulaa Ville Kinnunen. KUUNTELE>>>

1.
Mitä silloin multa puuttuu,
kun Herra huolen kantaa?
Turhaan sielu häneen suuttuu.
Hän taivaan leipää antaa,
elävää vettä juottaa,
se virvoituksen tuottaa.
Hän antaa Pyhän Hengen.

2.
Paimenena Herra näyttää
laumalleen niityn parhaan.
Kaikki tarpeemme hän täyttää,
ei meitä päästä harhaan.
Hän aina suojaa lastaan
saatanan vimmaa vastaan,
kun kanssamme hän kulkee.

3.
Vitsallasi, sauvallasi
paimenna, Herra, meitä,
ettemme pois laumastasi
outoja kulje teitä.
Sä meille katoit pöydän,
sanastas leivän löydän
keskellä vihollisten.

4.
Sinä voitelit mun pääni
Henkesi voitehella.
Annat voimaa elämääni
sanasi laitumella.
Elätät armollasi
mua seurakunnassasi.
Ei siellä mitään puutu.