KESÄLOMAMUISTOJA KOULUAJOILTA

Siinä vaiheessa, kun laulettiin Suvivirttä koulussa, minulla oli jo valmiiksi haikea olo. Se johtui siitä, että tiesin, että seuraavan päivänä joudun eroon kavereista ja lähdemme Nastolaan kesänviettoon. Sieltä palaamme vasta elokuun lopussa. Kaksi vuotta nuorempi sisareni ja minä jouduimme tyytymään vain toisemme seuraan. Kavereita oli aina kova ikävä. Kesän seuranpuutteen saattoi kuitenkin keskeyttää esimerkiksi partioleiri (Kuvat alla).

Joinakin kesinä meillä oli kylässä kavereita viikon tai kaksi. Kahtena kesänä olin vastaavasti kavereiden mökeillä. Mutta enimmäkseen saimme tyytyä toistemme seuraan.

Kuvassa alla oikealla on luokkatoverini ja hänestä vasemmalle siskoni luokkatoveri. Hänestä vasemmalle on siskoni ja serkkumme. Minä olen ottanut kuvan.

Olimme viettäneet lapsuuden kesiä eri puolella Suomea vuokratuissa mökeissä. Kun vanhempani alkoivat suunnitella oman kesämökin hankkimista, he päätyivät Nastolaan. Kesät 1949 ja 1950 vietimme Takaniemi-nimisessä talossa vuokraajina olleiden Lasiloiden alivuokralaisena. Meidän perheellä oli käytössämme ns. iso välihuone, jossa oli pieni puuhella. Pikkuhuone oli apulaisellamme, joka tosin kyllästyi maalaiselämään ja sanoi itsensä irti kesken kesän. Talon omistaja, omituinen vanha poikamies Eemi asui salissa ja makuuhuoneessa. Hänellä oli keskellä salia valtava romukasa ja hevosen rattaat. Lasilan perheellä oli käytössään tupa ja kamari ja nuoriso nukkui kesällä aitassa. Kun Lasilan poika myi talonsa, koko viisihenkinen perhe muutti kesäksi Takaniemeen. Meitä oli siellä Takaniemen tanhuvilla sitten yhteensä kuusitoista henkeä.

Kesämökki oli isän unelma ja hän käytti kesän 1950 lomansa sen rakentamiseen. Ammattimiehet olivat tehneet rungon valmiiksi. Veli oli isällä hanslankarina. Sodan jälkeen oli kaikista rakennusaineista pula. Naulojenkin saamiseen täytyi käyttää suhteita. Isä oli tarkka rakentaja, ja hän oli ylpeä varsinkin vinolaudoituksen aiheuttamien nurkkien onnistumisesta.

Rantaviivalle rakennettu sauna valmistui myöhemmin ja kävimme vielä kaksi kesää lauantaisin Takaniemen savusaunassa kylpemässä.

Takaniemi oli meille jatkossakin tärkeä talo. Haimme sieltä päivittäin maidon ja ostimme ihanaa emännän leipomaa ruisleipää. Kun lähdimme hakemaan maitoa, äiti saattoi sanoa, että tulkaa heti takaisin. Jos hän ei sanonut sitä, saatoimme hilata itsemme istumaan tuvan ovenvieruspenkille ja seurasimme talon elämää.

KESÄPUUHIA TALOSSA

Olimme mukana Takatalossa heinätöissä "pulikkapoikina", eli kannoimme koria, jossa oli pulikoita, jotka laitettiin heinäseipäiden reikiin, ettei heinä painuisi liian tiheäksi kasaksi, kun muut lisäsivät kaksipiikkisillä hangoilla heinää seipääseen. Pelloilla oli ojia ja ojanpientareilla kasvoi makeita mansikoita. Päivän kohokohta oli, kun pellolle tuotiin pärekorilla kahvia ja mehua. Kahvit olivat pulloissa ja pullot oli pujotettu villasukkiin. Kun heinä korjattiin kärryihin latoon vietäväksi, oli korkealla heinäkuorman päällä mukava istua. Heinän polkeminen ladossa oli myös mukavaa lasten hommaa, ja kattoja kannattelevien hirsien päältä oli mahtava hypätä heiniin.

Ruispellolla keräsimme leikattua ruista lyhteitä varten. Rukiin varret olivat siihen aikaan kovin pitkiä ja isännät kilpailivatkin valtakunnallisesti "Maaseudun tulevaisuus" –lehdessä siitä, kellä on pisin rukiin varsi. Rukiit sidottiin lyhteiksi. Käsin puimisen jälkeen niitä saattoi käyttää patjojen täytteenä tai katon materiaalina. Kesän alussa vuosikausia oli ensimmäisen illan tehtävänä täyttää patjapussit oljilla. Patjoista tuli pulleita ja hyväntuoksuisia. Sitten kesän kuluessa ne latistuivat. Pääsin osallistumaan myös puintiin. Rukiit levitettiin puisen kehikon päälle ja niitä hakattiin puisella kepillä, jolloin jyvät tippuivat riihen lattialle ja pitkät oljet säilyivät muuta käyttöä varten. Puinnissa käytettiin myös käsin väännettävää puimakonetta, jolloin oljet musertuivat ja niitä voitiin käyttää eläinten pahnoiksi.

Minua tasan kymmenen vuotta vanhempi Lasilan tytär oli legendaarinen hahmo, joka leikki meidän lasten kanssa piilosta pitkin pihoja. Hänen elämänsä oli kovaa työntekoa ja lauantaitansseista haaveilemista. Hänellä oli muutamia lauluja, joita hän lauloi jatkuvasti kuten: "Vain merimies voi tietää kuinka neito rakastaa".

Vietin paljon aikaani seuraamalla hänen työntekoaan. Istuin usein navetassa, kun hän lypsi neljää lehmää, joista kolmen nimet muistan edelleen: Soma, Inna ja Marjatta. Hänen kauttaan olimme myös selvillä kylän juoruista - myös menneiden vuosien ajoilta.

Hevosista muistan nimeltä vain Pollen. Se oli sävyisä hevonen. Uskaltauduin kerran noin kymmenenvuotiaana ratsastamaan sillä ilman satulaa harjasta kiinni pitäen. Ratsastin noin puolenkilometrin pituisen kujan päähän ja käännyin takaisin. Polle innostui suunnasta kotiin päin ja alkoi juosta. Olin kauhusta jäykkänä. Onneksi selvisin siitä. Toinen pelottava tilanne sattui, kun ohjastin hevosta, joka veti seiväslastissa ollutta kärryä järven rannalla olleella heinäpellolla. Pellon erotti järvestä risuaita. Yhtäkkiä hevonen alkoikin juosta kovaa kohti rantaa. Olin kauhuissani, en tiennyt, mitä pitää tehdä. Pysäytyskehotus "Ptruu" ei auttanut mitään. Juuri kun näin sieluni silmillä, että törmäämme aitaan, Lasilan poika juoksi jostain seisomaan hevosen eteen kädet levällään ja hevonen pysähtyi. Sen jälkeen olen ajanut pelloilla vain traktoria.

Myöhemmin n. 20 vuoden ajan minulla oli kuvassa oleva Takaniemen talo vuokralla, kunnes päätin jäädä eläkkeellä ollessani kesiksi Forssaan, joka on mainio kesäkaupunki.

TYÖN KARTTELUA MÖKILLÄ

Mökillä kävi jonkin verran vieraita, lähinnä sukulaisia. Kaksi poikaserkkua oli yhtenä kesänä kuukauden, kun heidän vanhempansa olivat matkoilla. Toivotuin vieraamme oli entinen kotiapulaisemme, minulle rakas Kerttu, joka oli opiskellut meiltä lähdettyään apuhoitajaksi. Hän vietti lomiaan vanhempiensa luona Hausjärvellä, ja tuli sieltä pyörällä mökillemme joka kesä, kunnes muutti Amerikkaan.

Abivuonnani naapurimökille tulivat ikäiseni tytöt, jotka olimme tunteneet kauan. Kuvassa nautimme auringosta läheisellä rantakalliolla. Emme voineet ottaa aurinkoa omalla pihalla, koska isä olisi heti keksinyt meille töitä. Hän ei superahkerana ihmisenä oikein ymmärtänyt laiskottelua, miksi hän laski auringonoton.

Kerran makasin mökin olohuoneen sohvalla ja kudoin. Isä tuli sisään ja komensi minut istumaan. Perusteluna oli se, että näytin laiskalta kutoessani maaten. 

Isä antoi äidin levätä ihan miten paljon vaan. Kun olimme valmistautumassa viettämään ensimmäistä kesää mökillä, olin kahdeksanvuotias. Isä selitti keväällä, että äiti saa mökillä maata verkkokeinussa koko kesän ja tytöt hoitavat kotityöt. Ei meille verkkokeinua hankittu, mutta äiti sai levätä rauhassa olohuoneen sohvalla. Ruoat hän joutui valmistamaan, mutta me tiskasimme ja puistelimme mattoja ja luuttusimme lauantaisin lattiat, pesimme kuistit ja tietysti hoidimme hyötypuutarhaa ym. Koska minä olin vanhempi, vastuu työn jäljestä oli minulla. Muistan että kerran maalasin ikkunanpokia tahallani huonosti. Eipä isä tiennyt, että tein sen tahallani, mutta seuraavat pokat hän maalasi itse. – Tavoitteeni oli saavutettu.

Keinuin mielelläni vielä isona. Kuvassa on siskoni.

Jokakesäinen riesa keskikouluaikana oli kasvien keruu ja niiden kuivaaminen herbaariota varten. Isä piti mielestään huolta siitä, että keräsimme kasveja vaaditun määrän. Tosiasiassa minä vaihtelin niitä kavereiden kanssa ja sain lahjaksi muilta ym. Laskin, että minulla oli kasvistossani yhteensä yli kymmenen ihmisen keräämiä kasveja. -  On se hyvä, että sekin kasvienkeruun kesäpiina on lopetettu kouluista aikoja sitten (1970-luvulla). Ehtojakaan ei käsittääkseni ole enää aikoihin annettu. Yksi alkukesä meni minulta pilalle matikan ehtojen parissa puurtaessani. Olin inhonnut opettajaa ja käytin matikan tunnit piirtelemiseen ym. ja siinä oli tulos. Monet menivät ehtolaiskursseille, mutta minä opiskelin itsekseni mökillä ja selvisin kesäkuun lopun kokeessa arvosanalla 8+. Toinen mahdollisuus olisi ollut suorittaa ehdot elokuun lopussa.

Kun isä lähti viikoiksi Helsinkiin, hän huolehti työkasvatuksestamme antamalla meille "urakoita". Usein se oli risujen kantamista tai muuta tontin siivoamiseen liittyvää. Saimme kesätöistä sitten vähän palkkaa syksyllä. 

Siihen aikaan lauantai oli vielä työpäivä, vaikka hiukan lyhyempi kuin muina päivinä. Lauantaisin soudimme sisareni kanssa järven yli ja kävelimme vielä1,5 km tienhaaraan, jossa seisoi iso joukko mökkiläisten vaimoja ja/tai lapsia vastaanottamassa isiä.

Sunnuntaisin isä järjesti iltapäiväksi jotain ohjelmaa. Saatoimme soutaa viereiselle järvelle tai jokea pitkin kylälle. Muutaman kilometrin päässä oli ihana hiekkaranta, jossa kävimme usein. Joskus vain kävelimme pitkiä lenkkejä. Sunnuntairetket loppuivat, kun me tytöt tulimme murrosikään. Minua syytettiin ilmapiirin pilaamisesta ja siitä, että nuorempi sisarkaan ei tykännyt olla mökillä.

Kuvassa olen ehkä yhdeksänvuotias ja naamasta näkyy, mitä mieltä minä olen kesästä mökillä.

Jos halusi pitää lomalla lomaa, kannatti hankkiutua pois isän silmistä. Yleensä vetäydyimme ullakolle, jossa olivat makuutilamme. Kesäkuumalla luimme siellä vanhoja Valittuja Paloja ja mitä milloinkin käsiin saimme. Pelasimme korttia seiskakorteilla. Niissä oli sama numerointi kuin oikeissa korteissa, jotka olivat meillä kiellettyjä vielä niihin aikoihin. Niillä saattoi pelata kaikkea, mitä oikeillakin korteilla. 

Viereisellä kalliolla saimme viettää aikaa myös rauhassa. Siihen aikaan oli rusketus muotia. Haaveilin abivuonna kalliolla maatessani, että syksyllä päihitän luokkatoverit ruskeudessa. Olin pettymyksekseni kuitenkin vain toiseksi ruskein – niiden kesien muistona minulla on nyt karheita, mutta värittömiä aurinkokeratoosi täpliä naamassa, ja niitä poistetaan jäädyttämällä muutaman vuoden välein.

Olisin halunnut jäädä Helsinkiin töihin, mutta me saimme aloittaa itssenäisen kesäelämän vasta ylioppilaina. Nastolassa emme osallistuneet lavatansseihin emmekä muihin karkeloihin. Jostain kilometrien päästä kiersi lauantaisin tanssibussi, joka vei väkeä Vääksyyn. Matka oli liian hankala. Seitsemän kilometrin päässä oli Säyhteen nuorisoseurantalo (tai maamiesseurantalo). Siellä järjestettiin lähes viikoittain tansseja, ja paikka olisi ollut polkupyörällä saavutettavissa, mutta emme sielläkään käyneet koskaan.

Kun olin parhaan ystävättäreni luona Punkaharjulla kaksi viikkoa, sain kokea lavatanssien hurmaa Letkun lavalla muutaman kerran ja vielä lisäksi Punkaharjun hotellissa olleet tanssit - ja muuta maalaisromantiikkaa heinäladossa ja aitassa.

Toisen ystävättären luona Kangasalalla kävimme pari kertaa Kumpula-nimisessä paikassa tanssimassa. Musiikista piti huolta kolmikko, jonka nimi oli muistaakseni Rytmiveljet. Kolmikko oli jo varsin ikääntynyt, ja parhaat päivät olivat selvästi ohi.

Viimeisinä kesinä nukuin leikkimökissä, joka oli alunalkaen tehty tarpeeksi isoksi nukkumista varten. Luin mielelläni kirjoja kynttilän valossa myöhään yöhön saakka tai kirjoitin päiväkirjaan. Ikkunan peitin huolellisesti sen jälkeen, kun äiti oli huomauttanut myöhäisestä valvomisesta. Jälkeenpäin hän kertoi, että sen jälkeen ikkuna oli pimeänä, mutta valo loisti oven alta. – Ei hän siitä kuitenkaan huomauttanut.

KIRJEENVAIHTOA

Yhteyttä kavereihin pidettiin kirjeenvaihdon avulla, koska kesämökeillä ei ollut puhelimia. Esimerkkejä kirjeistä on kesältä 1957. E on viisitoistavuotias luokkatoveri ja oli kesän Helsingissä. Hän vietti siellä juhannuksenkin, jolloin oli Otaniemessä juhannusjuhlissa. L oli 14-vuotias partiokaveri. Kirjekavereita oli niihin aikoihin kesässä 5 – 7, ja kirjeen saaminen oli aina iso ilo.

E kirjoittaa:

Hei Anja!

Kiitos kortistasi. En mä ole vielä suorittanut ehtojani. Mä pelkään, että mä en pääsekään niistä. Kurjaa se olisi, jos en pääse. Kyllä työ on kivaa. Ainakin palkkapäivät. Mä en ole nyt työssä. Tää loma on eri kivaa. Onko sinusta kivaa kun koulu alkaa. Musta se on kivaa sitten jos mä pääsen vaan ehdoista.

Mä lähden elokuussa Ruotsiin. Käymään vain. Mä menen lentokoneella. Mulla on nyt jo matkakuumetta.

Onko sun kesäs muuten mennyt hyvin? Oletko sä "skodannut" ketään kaveria? (iskenyt ketään poikaa?) Onko kasveja tullut kerättyä? Mä en ainakaan voi leuhkia kasveilla.

Oletko sä muuten kirjeenvaihdossa muiden meidän luokkalaisten kanssa? H pääsi ehdoista 5+ M 10:llä.

Tiedätkö sinä, kuka on N meidän koulussa nykyisellä 6A:lla? N on yhden venäläisen filmiyhtyeen kanssa Saimaalla. Se on tulkkina. Onko R kirjoittanut sulle tai M?

M on kirjoittanut mulle. Onko sun tukkas jo pitkä vai oletko leikannut sen? Nyt mun täytyy lopettaa.

Hei vaan ja terveisiä.

E.

L kirjoittaa:

Dear Anja!

Suo nyt anteeksi, etten mä ole muistanut skrivata sulle. Mulla on ollut niin paljon muitakin, joille pitää skrivata. Kiitos sun kirjeestä. Sä olet sitten hyvä skrivaamaan kivoja kirjeitä.

(Seuraa pitkä selostus kasveista, joita hän voisi vaihtaa minun kasveihini.)

Mitä sä hommaat nykyään? Täällä on poimittu mustikoita mustikan perästä. Nyt meillä on onneksi niitä tarpeeksi. Mutta ei siitä marjojen poimimisesta vielä ole päästy. Tietysti vatut ja mustaviinimarjat tulee tilalle. Kai säkin olet joutunut mustikoita keräämään? Mutsi lähti eilen aamulla kauheen aikaisin (6) ja se tulee faijan kanssa vasta perjantai-iltana. Onhan tässä melkein viikko sellaista vapaata elämää. Mutsi luulee tietysti, että me surraan kun se lähtee. Kyllä sillä on kauheita kakaroita. Täälläkin on yksinäistä, kun R lähti Hesaan. Onhan täällä kaks jannua, mutta ne on niin kauhean ujoja. Jos on niiden kanssa, täytyy koko ajan keksiä, mitä puhuis, ne on muuten ihan hiljaa. Ei me paljon ollakaan niiden kanssa. Joskus ne tulee tänne ja silloin Rauhan (kotiapulainen) suu pälpättää niin, ettei juttua puutu.

Mäkin voisin aivan hyvin alottaa koulun taas enkä yhtään suris, kun sinne pitää mennä (tietysti parin päivän perästä tulis toinen ääni kelloon). M ei ole ainakaan puhunut halaistua sanaa mulle susta. Ei hyvää eikä pahaa.

Koska sä painut Hesaan? Mä menen siinä 20 päivän paikkeilla. Ehkä paremminkin 20 päivän jälkeen.

Terve vaan

L

PELKOJA

Nastolaan liittyy myös pelkoja. Yleisin oli ukkosen pelko. Kyläläisetkin varottelivat, että kalliopohjan takia siellä ukkonen saa maan tärisemään. Sellaista en muista, mutta ukkosen jyrähdyksiä kyllä pelättiin. Kovalla ukkosella äiti tuli herättämään meidät ja menimme alakertaan valvomaan. Vuonna 1957 tätini Martta oli meillä kylässä. Oli isän viisikymmenvuotispäivä, ja hän itse oli lähtenyt pakoon Heinolan kylpylään. Tuli valtava ukonilma. Muistan kuinka Martta-täti, joka oli uskovainen eläkkeellä oleva opettaja, alkoi puhua lempeän rauhallisesti, että Jumala kuitenkin varjelee meitä ja mitään ei tarvitse pelätä. Olin 14-vuotias ja hämmästyksekseni hänen rauhoittelunsa tehosi. En uskonut niihin aikoihin Jumalan olemassaoloon, mutta siitä huolimatta uskoin hänen varjelukseensa sillä hetkellä. Turvallisuutta huokuvan Martta-tädin kuvan (alla) katseleminen tuo vieläkin hyvän mielen.

Kun vanhempani luopuivat mökistä, me lapset vuorotelimme eri tavoin. Sitten ensimmäisesä perinnönjaossa sain hallintaani saunalta saunakamarin ja makuu-ullakon. Ongelmani oli, että pelkäsin olla siellä yksin. Pääsin pelosta irti, mutta lopullisessa perinnönjaossa 1993, luovuin osastani, koska jäin työttömäksi. Kun sain taas töitä, aloin vuokrata Takaniemen taloa. Nastola oli sittenkin minulle rakas paikka ja todellinen kesä on vain siellä ja Ruuhijärvi on se järvien järvi.

Kuva alkuperäisestä perheestämme on otettu kesänä, jolloin vanhempani päättivät luopua mökistä liian työläänä. Myöhemmin mökki siirtyi veljelleni ja nyt se on hänen tyttären pojallaan.

Olen iloinen siitä, että järjesti äidille aikoinaan juhannusyllätyksen. Hän asui viimeistä vuottaan kotonaan ja oli valmistautunut yksinäiseen juhannukseen. Juhannusaamuna soitin hänen ovikelloaan ja yllättyneelle äidille ilmoitin, että nyt lähdetään Nastolaan. Kuljetin hänet sinne ja palautin illalla onnellisen vanhuksen takaisin omaan kotiinsa.

Juhannus oli ollut aina kesän kohokohta. Viereisellä kalliolla oli iso kokko, äiti tarjoili väelle Fazerin sekalaisia, isä ampui raketteja ja me nuoriso jäätiin paistamaan makkaraa hiipuvan kokon äärellä.

PELON PSYKOLOGIAA

Jäimme kouluikäisinä harvoin mökille yksin siskoni kanssa edes päiväaikaan, mutta silloin kun jäimme, minä pelkäsin. Se pelko kesti aikuisuuteen asti. Kun tutustuin kognitiiviseen terapiaan, tajusin että lapsuuden kesinä hankitulle pelolle voi tehdä jotain. Kognitiivinen terapia sopii hyvin yksittäisen pelon hoitamiseen. Varsinaisten fobioiden kohdalla itsehoito pelkästään ei yleensä riitä, mutta lievemmät pelot voi karkottaa sen avulla.

Minulle tuli mahdollisuus viettää syysloma kirjoittaen nuorten romaania rauhassa siellä saunakamarissa. Ongelma oli, että pelkäsin vielä aikuisenakin olla siellä öitä pimeänä aikana, vaikka en ollut pelännyt aikaisemmin vuokraamallani saunamökillä, joka sijaitsi lähellä. Pelko oli järjetön ja loman lähestyessä aloin taistella sitä vastaan kognitiivisen terapian keinoin. Mökillä minulle oli aina tullut mieleen ajatuksia siitä, että joku vieras voi tulla ja tehdä pahaa. Sellaista ei ollut tapahtunut lapsuudessani, mutta minulle kuitenkin oli rakentunut uskomus ulkoisesta uhasta. Sen aiheuttajana oli vanhempieni käyttäytyminen.

Siinä vaiheessa, kun aloimme viettää kesiä mökillä, isä opetti uskonnonopettajaäitiä ampumaan pistoolilla, jotta hän pystyisi puolustamaan itseään ja meitä. Äiti oli kuitenkin varsin vastahakoinen oppilas, mutta oppi kuitenkin. Kun isä sanoi, että äidin pitäisi nukkua kirves sänkynsä alla, siitä äiti kieltäytyi ja selitti, että hyökkääjä saa sen helposti pois häneltä ja hän itse on vaarassa.

Tajusin, että uskomus mökistä turvattomana paikkana oli opittu vanhemmiltani. Äiti ei ollut puhunut mökillä uhasta, mutta isän poissa ollessa hän oli aina laittanut kuistille isot saappaat ja siten viestitti lapsille, että mökille voi tulla "rosvo", joka isän saappaat nähtyään kääntyisi pois. Äidillä oli myös tapana vilkaista iltaisin pelokkaana ylös kalliolle, josta polku mökille tuli.

Kognitiivisessa terapiassa halutaan muuttaa toimintaa ja käyttäytymistä, joka pohjautuu virheelliseen uskomukseen. Se tapahtuu puhumalla järkeä itselle, jotta virheellisen uskomuksen tuottamat ajatukset loppuvat ja niiden aiheuttamat hankalat tunteet sammuvat. Kolme eri tekijää vaikuttaa toisiinsa ja sitä havainnollistetaan kolmion avulla. Pelon voi sammuttaa myös kemiallisesti (esim. lääkkeellä tai päihteillä), jolloin sitä tuottavat ajatukset sammuvat ja käyttäytyminen muuttuu. Mu tta siihen en tietenkään halunnut ryhtyä.

Psykologiset työkalut käyttöön

Aloin puhua itselleni järkeä: "Äidillä oli omat syynsä tuntea pelkoa, minulla on virheellinen syy". "Mökki on turvallinen paikka ja on aina ollut." Aloin tuottaa tietoisesti turvallisuutta luovia ajatuksia ja rakensin oman voimalauseen.

Lopulta testasin tunteiden käsittelyssä onnistumista viettämällä mökillä sen suunnitellun loman lokakuun pimeydessä. Jatkoin voimalauseen (1.) käyttämistä, turvapuheen tuottamista ja pelkoa ylläpitävien automaattisten ajatusten havaitsemista (2.) ja vastaväitteiden rakentamista. Pystyin siihen ja kuljin ulkohuussiinkin keskellä säkkipimeää yötä.

· Voimalause katso: https://www.psykotieto.com/voimalauseita

· Automaattisten ajatusten käsittely

Mielessä oli pyörinyt vuosien mittaan niin monia kielteisiä ajatuksia, etteivät ne suinkaan loppuneet pelkkään uuden uskomuksen ja voimalauseen rakentamiseen.

Mielessä vilahtavia vääriä uskomuksia vahvistavia ja hankalia tunteita kuten tässä tapauksessa pelkoa lisääviä lauseita nimitetään automaattisiksi ajatuksiksi. Niiden takana oli uskomukseni mökin turvattomuudesta yöllä ja varsinkin pimeänä yönä.

Parhaiten automaattisten ajatusten käsittely tapahtuu siten, että heti kun se vilahtaa mielessä, se kirjoitetaan paperille ja aletaan miettiä sille vastalausetta ja perusteluja, miksi se oli väärä ajatus eikä perustu totuuteen. Menetelmä on työläs mutta toimiva. Kirjaamista kannattaa jatkaa pari viikkoa. Siinä ajassa yleensä kielteiset ajatukset vähenevät selvästi. Menetelmää voi jatkaa siten, että tarttuu edelleen automaattiseen ajatukseen, mutta nyt vain mielen tasolla "väittää vastaan". Jos vähitellen lakkaa tiedostamasta ajatuksia, ne voivat alkaa taas uudestaan pulpahdella mieleen. Silloin auttaa, jos taas kirjaa niitä jonkin aikaa.

LOPUKSI

Me elämme nykyään aikaa, jolloin ajoittain kuulemme uutisia, jotka voivat herättää pelkoa. Seuraavia raamatunjakeita voi käyttää voimalauseina taistelussa pelon tunnetta vastaan.

​

Vanha käännös:

Ps. 31:4 (31:5) Sinä päästät minut verkosta, jonka he ovat eteeni virittäneet, sillä sinä olet minun turvani.

Ps. 62:2 (62:3) Hän yksin on minun kallioni, minun apuni ja turvani: en minä suuresti horju.

Ps. 62:7 (62:8) Jumalassa on minun apuni ja kunniani. Minun väkevyyteni kallio, minun turvani on Jumala.

Ps. 71:5 Sillä sinä olet minun toivoni, Herra, Herra, minun turvani hamasta nuoruudestani.

Ps. 73:28 Mutta minun onneni on olla Jumalaa lähellä, minä panen turvani Herraan, Herraan, kertoakseni kaikkia sinun tekojasi.

Ps. 91:2 se sanoo: "Herra on minun turvani ja linnani, hän on minun Jumalani, johon minä turvaan".

Ps. 91:9 Sillä: "Sinä, Herra, olet minun turvani". -Korkeimman olet sinä ottanut suojaksesi.

Ps. 142:5 (142:6) Minä huudan sinun puoleesi, Herra; minä sanon: Sinä olet minun turvani, minun osani elävien maassa.

En liitä mökkiin mitään virttä, mutta isä kulki usein kauniina kesäsunnuntaiaamuina pitkin rantaa ja lauloi: "On Kesän kirkas huomen".

Seuraavana sen laulaa Mauno Kuusisto: KUUNTELE>>>