KIRJOITAN, SIIS OLEN OLEMASSA.

Otsikko on vapaa muunnelma Descartesin kuuluisimmasta lauseesta. Se putkahti mieleeni, kun hain tällä viikolla uusimman kirjan omat kappaleet postista. Olen kerran jo lopettanut kirjoittamisen, mutta niinpä siinä kävi, että kahden vuoden tauon jälkeen tekstiä alkoi taas pukata koneelle. Ja sen jälkeen ei ole ollut taukoa.

En nuorena voinut kuvitellakaan, että minusta tulisi joskus tietokirjailija. Isäni oli kirjoittaja ja hän oli tyytyväinen kun ainekirjoitus oli keskikoulussa aina yhdeksän. Kun siirryin lukioon, äidinkielen opettajakseni tuli legendaarinen Terttu Tupala. Ainekijoitusnumeroksi tuli jatkuvasti seiska. Isä ihmetteli sitä aina todistustani katsoessaan. Seitsemän johtui lähinnä siitä, että käytin pilkkuja vähän miten sattuu. Tupala kuitenkin luki aineitani ääneen ja kehui niitä. Pidin itseäni edelleen hyvänä kirjoittajana, joka saisi hyvän numeron, jos viitsisi opetella pilkkusäännöt. Ylioppilaskirjoituksiin sitten viitsin, ja sain aineessta laudaturin ja Tupala julkaisi aineeni ensimmäisen kappaleen omassa ainekirjoitusoppaassaan. Jätin palauttamatta abiturientttivuonna kotiaineen ja se käsittääkseni vaikutti siihen, ettei numero noussut kiitettävään niin kuin muilla laudaturin kirjoittaneilla. 

Tapasin Tupalan yhteisen kustantajamme Kirjapajan tilaisuudessa ja hän muisteli minua ahkerana kirjallisuuspiiriläisenä. Minä yritin muistuttaa, että olin ollut hänen mielestään seiskan kirjoittaja ja tässä sitä vaan kirjoitellaan kirjoja, mutta hän ohitti piikkini herttaisesti hymyillen.

ESIKOISKIRJANI

Olin vuokrannut pienen kesämökin kesällä 1981 lapsuuden perheemme kesämökin läheltä. Maalasin tauluja ja järjestin niistä näyttelyn lähetystyön hyväksi Seurakuntatalolle. Taulut menivät hyvin kaupaksi. Seuraavana kesänä päätin taas maalata tauluja samaa tarkoitusta varten. Mutta yhtään taulua en maalannut. Kun tytöt (biologinen ja sijoitettu) lähtivät ensimmäisenä päivänä naapurin maalaistaloon=Talo viettämään aikaa kavereiden kanssa, jäin istumaan kuistille. Yhtäkkiä minulle tuli voimallisesti sellainen tunne, että minun ei kuulu maalata, vaan minun pitää kirjoittaa kristillinen nuortenkirja. Se tunne oli niin voimakas, että lähdin saman tien polkemaan kahdentoista kilometrin päähän kirkolle ostamaan kynää ja ruutuvihkoa. Asettauduin palattuani kuistille, kuuntelin veden liplatusta ja mietin kirjoittamista. Päähenkilöksi tuli 14-vuotiaan Anna, joka ei ollut alussa uskossa eikä halunnut tullakaan. Hän oli täysin kuvitteellinen hahmo, mutta kirjassa oli paljon tositapahtumia: Oli omasta ja kaverieni elämästä nuoruudessa ja tuntemieni ei-uskovien ja loppusivuilla uskovien nuorten elämästä 80-luvun alussa.

Tekstiä alkoi tulla aamupäivisin. En ajatellut kirjoittamista muina aikoina. Eräänä päivänä kuulakärkikynästä loppui muste. Harmitti, mutta en viitsinyt lähteä polkemaan kirkolle kynää ostamaan. Menin joutessani Taloon hakemaan postia. Yllätys, yllätys, siellä oli mainoskirje Valituilta Paloilta ja mukana oli kuulakärkikynä. Tulkitsin tilanteen tietysti johdatukseksi ja menin iloisena takaisin kuistille jatkamaan kirjoittamista. Kun loma oli lopussa ja palasin kotiin, kirjoitin ruutuvihkojen tekstin kirjoituskoneella puhtaaksi.

Seuraava vaihe oli käsikirjoituksen tarjoaminen kustantajalle. Ensimmäiseksi tarjosin sitä Kansan Raamattuseuralle, jonka toiminnassa olin muutenkin mukana. Siellä oli kustannustoimittajana nuorisokirjailija Sisko Latvus, jonka tunsin ulkonäöltä psykologian luennoilta. Hän ilmoitti, ettei kirja mahdu heidän kustannusohjelmaan, mutta suositteli muita kristillisiä kustantamoja, joista  laittoi mukaan monisteen. Hän oli tehnyt myös käsikirjoitukseen korjauksia ja ehdotuksia. Lähetin tekstin Uuden tien kustantamoon, mutta he eivät olleet kiinnostuneita. Kritiikin perusteella siinä oli liikaa teemoja. En ollut suuremmin pettynyt, mutta jonkinasteinen hengellinen kriisi minulle tuli. Olin ollut varma, että kehotus kirjoittaa oli tullut Jumalalta, mutta ajattelin olleeni kuitenkin väärässä. Pohdin sitä, olinko muutenkin kuvitellut erikoisten elämänratkaisujen takana olleen Jumalan, vaikka olin vain itse tehnyt ratkaisut. Hautasin käsikirjoituksen laatikon pohjalle. Siellä se lepäsi rauhassa melkein kymmenen vuotta. Sitten lähetystyöntekijä ystäväni Sirkka kertoi tavanneensa Sisko Latvuksen jossain lähettien tilaisuudessa. Sirkka oli tietoinen käsikirjoituksesta ja oli kertonut Siskolle tuntevansa minut. En tiedä, miten keskustelu oli jatkunut, mutta ratkaisevaa oli seuraava Sirkan lause: "Sisko sanoi, että hän luuli, että se on julkaistu jo aikoja sitten."

Sen lauseen innoittamana kaivoin käsikirjoituksen esiin ja jaoin sen kahteen osaan, että teemat vähenisivät. Tarjosin käsikirjoitusta Perussanomalle, joka näytti vihreätä valoa, mutta toivoi vähän kypsyttelyä. Menin lomaviikolla lokakuun alussa kypsyttelemään kirjaa vanhempien yksinäiselle mökille. Siellä sitten saunakamarissa kirjoitin. Olin perehtynyt siihen aikaan uuteen kognitiiviseen terapiaan, jonka omahoitomenetelmällä käsittelin pelkoa olla yksin mökillä pimeään aikaan. Totesin menetelmän tepsiväksi ja olen useimmissa tietokirjoissani käsitellyt samoja menetelmiä ja tarjonnut niitä lukijoilleni. Kirja tuli valmiiksi ja ajelin takaisin Forssaan riemullisissa tunnelmissa. Tunnemaailmaani sopi hyvin, että Forssassa liehuivat Suomenliput saloissa. - Silloin sattui olemaan suomalaisen kirjallisuuden päivä (Aleksis Kiven syntymäpäivä), ja tunsin osaltani kantaneeni korteni "suomalaisen kirjallisuuden kekoon" syysloman aikana. 

Seuraava ongelma oli se, että minulla ei ollut tietokonetta ja käsikirjoitus olisi pitänyt siirtää sähköiseen muotoon. Työpaikaltani löytyi konekirjoittaja, jolta sitten ostin palvelun ja teksti siirtyi disketeille, jotka lähetin postissa kustantajalle.

Halusin suunnitella kannen ja tehdä siihen kuvan itse ja se sopi kustantajalle. Tein öljyvärillä tuntikausia kuvaa, joka ei tyydyttänyt minua. Sitten tartuin vesiväreihin ja tussiin ja piirsin flow-tilassa muutamassa minuutissa kuvan, josta pidin ja pidän edelleen.

Kirjaan toivottiin jatkoa ja minullahan oli sitä kypsyteltävää tekstiä laatikossani. Siinä päähenkilö Anna oli jo 17-vuotias ja seurakuntanuori. En ollut selvillä siitä, mitä seurakuntanuorten parissa tapahtui niihin aikoihin ja menin haastattelemaan seurakuntamme nuoriso-ohjaajaa. Kysyin: "Mistäs seurakuntanuoret nykyään puhuu?" Vastaus tuli heti: "Seksistä!" Totesin, että siitähän ne kymmenen vuotta aikaisemminkin puhuivat. Käsittelin aihetta sitten ihan riittävästi kirjassa.

Kirjoitin uutta tekstiä Annan myöhemmästä elämästä, mutta siinä vaiheessa oli tullut lama ja kolmatta osaa ei julkaistu. Jos se olisi julkaistu, minusta olisi tullut nuorisokirjailija. Siihen suuntaan, olin ymmärtänyt kustantajan käyttäytymisestä. Onneksi ei tullut!

LAPSILLE KIRJOITETTUA

Toimin 15 vuotta perhepäivähoidon ohjaajana ja kirjoitin kuukausittain hoitajille lähetettävän virikekirjeen ja siinä oli aina mukana jumppasatu. Sinä aikana tuli kirjoitettua melkoinen määrä satuja ja lisäksi monta nukketeatterinäytelmää. Olen tutuille lapsille kirjoittanut lorupussiin lyhyitä runoja KATSO>>> 

Löysin tänään papereita penkoessani terapiasadun, jonka olin kirjoittanut tutulle lapselle, joka pelkäsi mörköjä. Se on kirjoitettu aikana, jolloin olimme juuri liittyneet EU:hun. Seuraavana on sen alku ja viimeisen sivun loppuratkaisu.

ENSIMMÄINEN TIETOKIRJA

Luin Askel-lehdestä Margit Lainisen haastattelun, jossa hän sanoi, että kustantajalle ei tarvitse lähettää valmista käsikirjoitusta. Innostuin heti. Aikaa oli edelleen rajallisesti, kaksi nuorinta lasta oli vielä kotona, mutta sitä en nyt ajatellut. Impulsiivisena ihmisenä pistin saman tien kirjeen Margit Lainiselle, ja laitoin kuoreen myös sen vaivalla syntyneen sijaiskotivanhemmille tarkoitetun monisteen ja joitakin lastenneuvolalle tekemiäni tekstejä. Margit soitti minulle heti lähetyksen  saatuaan ja kirjakin tuli valmiiksi parissa kuukaudessa. Siitä sitten alkoi tietokirjojen kirjoittaminen, ja uusin on kuudestoista lajiaan.

KRISTILLISTÄ FIKTIOTA

Olin ajatellut kirjoittavani vain yhden tietokirjan. Margit totesi, että tulen kirjoittamaan vielä monia kirjoja. Tarjosin seuraavaksi fiktiota, joka koostui kokoelmasta tarinoita ja niihin liittyvästä kehyskertomuksesta. Päähenkilö oli lisensiaattityötä tekevä naisteologi. Margit kertoi, että kristilliselle rintamalle kaivattiin fiktiota kirjoittavaa kirjailijaa, ja minulla olisi potentiaalia siihen. Hän oli sitä mieltä, että teksti on kelvollista julkaistavaksi, mutta ei kannata aloittaa kokoelmatyyppisellä kirjalla, romaanit saavat paremmin huomiota. Hän kehotti laajentamaan sen käsikirjoituksen pisintä tarinaa. Se oli äiti-tytär -suhteesta kertova juttu. Minähän laajensin. Ongelmani oli ollut, että äitini hallitsi minua lempeällä "täydellisyydellään". Identiteettini oli "hyvän äidin paha tytär". En riittänyt äidilleni sellaisena kuin olin. 

En murrosikäisenäkään pitänyt äitiä tyhmänä enkä hävettävänä. Itsenäistyin osittain iskemällä kiilaa välillemme valehtelemalla omista tekemisistäni.

Vasta keski-ikäisenä tiedostin äidin manipuloivan puolen. Kirjoitin romaanin, jossa äiti oli papin vaimo ja latasin siihen kaikki aikaisemmin tiedostamattomaan torjumani aggressiot äitiä kohtaan. Annoin käsikirjoituksen arvostamalleni työtoverille luettavaksi ja hän kauhistui, miten raa'asti olin käsitellyt kirjan äitiä. Lähetin käsikirjoituksen kuitenkin sellaisenaan Margitille ja menin kuutelemaan hänen mielipidettään. Muistan tuolin, jossa istuin, ja ennen kuin Margit sanoi mitään, mieleeni tuli yhtäkkiä (osittain työtoverini sanojen takia), että voisin kirjoittaa aiheesta tietokirjan ja sanoin sen heti ääneen. Siihen Margit tarttui heti. Oli kuitenkin tärkeää, että olin purkanut äitivihaani fiktioon. Tietokirjassa (Äiti ja tytär vallan ja rakkauden kehissä) sitä oli vain vähän jäljellä. Juuri sopivasti sen verran, että lukijat saattoivat tiedostaa ja purkaa sen avulla omia aggressioitaan. Kirja oli käänne, josta seurasi, ettei minusta tullut fiktion kirjoittajaa. Onneksi ei tullut!

MINÄ TIETOKIRJAILIJA

Kun Suomen tietokirjailijoiden yhdistys täytti 25 vuotta vuonna 2008, jäseniltä pyydettiin kirjoituksia siitä, miten heistä oli tullut tietokirjailijoita. Juttuni valittiin antologiaan "He kirjoittavat öisin" ja seuraavana on kirjoitukseni alku ja loppu. Kokonaisena sen voi lukea täältä. https://www.anjalaurilankotisivu.com/tietokirjailijana/

"MITEN MINUSTA TULI TIETOKIRJAILIJA

Kirjoita kirja, kehotti pari vuosikymmentä sitten eräs sosiaalityöntekijä kerrottuani lastensuojelun koulutuspäivillä kokemuksiani kolmen sijaiskotilapsen ja yhden biologisen lapsen äitinä. Siinä vaiheessa olin työssä käyvä yksinhuoltaja, jonka vapaa-aika ja energia kuluivat täysin kodin ja lapsilauman pyörittämiseen ja eteen vyöryvien ongelmien ratkomiseen. Tunsin itseni jatkuvasti loppuunpuristetuksi sitruunaksi ja jo ajatus kirjasta tuntui ylivoimaiselta rasitukselta.

Etsin tietokirjaa

Olin törmännyt sijaisäitinä lukuisiin ongelmiin ja toisaalta median luomaan sievisteltyyn tarinaan perhehoidosta. Ongelmien esiintymisestä kerrottiin lähinnä ohimennen sivulauseessa. Psykologista tietoa kasvatuksesta pursuili kirjastoissa hyllymetreittäin, mutta kirjaa sijaiskotihoidosta ei löytynyt, kun sitä tarpeeseeni etsin. Olinhan kokenut monia ikäviä yllätyksiä, joille kaipasin selityksiä ja ratkaisuja. Psykologin koulutukseni auttoi rakentamaan vähitellen uutta tietoa ja sen varasto kasvoi mielessäni - mutta voimia kirjoittamiseen ei ollut.

Ensin oli moniste

Yksi viikko vuodessa oli omani. Kesällä 90 vietin sen osallistumalla minua kiinnostavalle kurssille eräässä kristillisessä leirikeskuksessa. Rahat eivät riittäneet majoitukseen ja jouduin yöpymään autossani. Yhtenä yönä koko yön pituinen rankkasade piti minut ropinallaan hereillä, eikä ajan kuluttamiseksi ollut paljon vaihtoehtoja. Mietin elämääni, muistelin, suunnittelin, pohdin ja rukoilin. Yön kuluessa kiteytyi päätös tehdä sijaisvanhemmille valistusmoniste.

Luopumisen aika

Olen vuoden päästä siirtymässä eläkkeelle ja iässä, jolloin aletaan pohtia omaa elämäntarinaa. Tämän vaiheen onnellisena löytönä pidetään elämänkaaripsykologian mukaan tunnetta siitä, että oma elämä on ollut juuri itselle sopiva elämä. - Onneksi koen juuri niin ajatellessani menneisyyttä, mutta vanhuuden alkuun sopeutuminen tuottaa vielä ongelmia.

Viisikymppisenä ja yllättäen alkanut tietokirjoittaminen on ollut rikastuttava osa elämääni. Nyt alan olla luopumassa osasta. Yli kymmenen vuoden ajan oli koko ajan kirja tekeillä ja aamuhetket oli omistettu kirjoittamiselle, mutta enää ei aikaiseen aamuherätykseen liity sylimikron hamuamista sängyn alta. Uusien kirjojen kyselijöille vastaan, että olen vanhentunut, kirjoittamisen palo on sammunut eikä nuppikaan ole enää yhtä terävä kuin ennen.

Ulkonäön epäedulliset muutokset olen vastaanottanut melko rauhallisesti, mutta sisäiset muutokset ovat työstämistä vaativia. Tapananihan on ollut työstää elämäni haasteita kirjoittamalla niistä tietokirjoja. Mutta kirjaa astumisesta vanhuuteen ja sen myötä keski-ikäisyydestä, energisyydestä ja kognitiivisista resursseista luopumiseen en aio kirjoittaa. On kieltämättä haikeaa lakata olemasta kirjoittava tietokirjailija. - Tosin yksi aihe minua vielä vaivaa...

Ehkä tiedostamattomalla tasolla elättelin toiveita sittenkin kirjoittaa.

Ennen edellisen tekstin kirjoittamista olin ollut tietokirjoilijoiden kesäretkellä, ja linja-autossa tuli viereeni istumaan luonnontieteiden alalta kirjoittanut professori. Hän kertoi olevansa eläkkeellä. Totesin hänelle, että nyt hänellä on aikaa kirjoittaa. Hän vastasi, ettei aio enää kirjoittaa eläkkeellä. Hän jatkoi, että sen virheen on moni tehnyt - hän tarkoitti eläkeläisenä kirjoittamista. Hän perusteli sitä sillä, ettei siinä tilanteessa ole enää riittävästi kärryillä oman tieteensä viimeisistä saavutuksista ja diskurssista. Minä uskoin häntä ja lopetin tietokirjoittamisen jäätyäni eläkkeelle. Elin eläköitymisen kriisiäni kaksi vuotta ja hoidin sitä tekemällä sijaisuuksia entisessä työpaikassani ja pitämällä psykologiaan liittyviä luentoja ja kursseja.

Tällä hetkellä hirvittää ajatus siitä, että sitä puhelinsoittoa vuonna 2010 ei olisi tullutkaan. Eräs kustantajistani oli ollut Työväen sivistysliitto KTV. Suomessa oli ollut vuonna 2008 kriisi. Tarkistin kriisin aiheen tekoälyltä, joka on hyvä apu tietokirjailijalle ja verrattomasti parempi googlea, vaikka antaa joskus virheellisiä vastauksia. Tämä oli oikea: "Vuoden 2008 talouskriisi Suomessa oli äkillinen ja syvä vientivetoisen talouden romahdus, joka seurasi Yhdysvalloista liikkeelle lähtenyttä finanssikriisiä". Olin kirjoittanut 90-luvun laman jälkeen uupuneille luottamushenkilöille tarkoitetun selviytymisoppaan. Nyt toivottiin vastaavanlaista kirjaa ja tein sen kuukaudessa ja kuukausipalkalla. Tajusin, että on minusta vielä kirjoittajaksi ja aloin taas kirjoittaa. Tunsin olevani taas minulle tärkeän tietokirjailijayhteisön tasavertainen jäsen.

KUSTANTAJANA

Olin perustanut vuonna 2000 toiminimen Sote-Psykologiapalvelu, koska tein sivutöitä ja toivomus tuli palvelujani tilaavalta taholta. Siinä vaiheessa minulla oli ennakkotieto siitä, että sosiaalipuoli ja terveysala tulevat yhdistymään ja lyhenne tulee olemaan Sote. Alkuvuosina ihmiset ihmettelivät, mitä se Sote tarkoittaa. 

Ensimmäisen julkaisun tein Sote-psykologiapalvelun kustantamana heti väitöskirjan jälkeen. Olin tehnyt tutkimukseni tytöistä. Kun kuulin useamman kerron todettavan, että kyllähän tytöillä menee aika hyvin, mutta poikien selviytyminen on ongelma. Päätin tehdä pojista pienimmällä mahdollisella vaivannäöllä tutkimuksen. Lähetin sähköpostilla kyselyn lastensuojelun sosiaalityöntekijöille ja heidän kauttaan sijaiskotihoidossa olleille pojille. Kirjan painatin Forssan kirjapainossa.

Kirjan nimeksi tuli erään sijaiskotipojan voimalause: "Huominen voi olla parempi mitä eilinen". Tutkimukseni tuloksena oli, että myös sijaiskotipojat olivat selviytyneet kohtalaisen hyvin. Sosiaalitoimen näkökulmasta hyvin selviytyneet pojat katoavat omilleen, mutta heikosti selviytyneet teettävät edelleen työtä. Erään suuren kaupungin sosiaalityöntekijän vastaus tuli liian myöhään, mutta hänen toteamuksensa ansaitsee tulla nyt julkaistuksi: "Pojilla on mennyt paremmin kuin oletin". – Niinpä.

Kirjoitin vielä kaksi muuta lastensuojelun alaan liittyvää kirjaa, joita en tarjonnut millekään kustantamolle, vaan päätin kustantaa ne itse toiminimeni kautta, ja painatin ne naapurikunnassa Urjalassa olevassa kirjapainossa. Toinen oli vanhemmille tarkoitettu Perhehoidon kipuja, toinen oli aikuistuneille, itsenäiseen elämään siirtyville nuorille tarkoitettu Tunneloikka aikuisuuteen. Molempien tekstin olen laittanut kotisivulleni. Linkki on etusivulta (anjalaurilankotisivu.com) Kustantamisen takia liityin myös Kirjavälityksen (nyk. Storia) asiakkaaksi ja varastoni oli olohuoneen nurkassa. Sieltä sitten lähettelin kirjoja ja laskuja Kirjavälitykseen. Oli hyvä hallita koko kirjanvalmistusprosessi, mutta uusinta kirjaa en ajatellutkaan enää kustantaa itse ja halusin yhteistyötä kustannustoimittajan kanssa. Siitä oli ehdottomasti hyötyä. Jos sitä ei olisi huolittu millekään kustantajalle, olisin laittanut tekstin kokonaisuudessaan kotisivulleni.

MITEN ALOIN KIRJOITTAA BLOGITEKSTEJÄ

Korona on ollut monen alku, myös minun blogikirjoittelun. Suomen tietokirjailijat järjesti webinaarin blogin pitämisestä, ja luennoitsija kannusti blogitekstien kirjoittamiseen. Minulla oli käsikirjoitus odottamassa kustantajalla arviointia. En ollut aloittanut uutta. Oli kirjoitustauko ja siihen sopi hyvin blogikirjoitusten rustaaminen. Aloitin ensin ilmaisella WordPress alustalla, jota maksullinen Webhotelli isännöi. Yhtenä aamuna se ei suostunut yhteistyöhön ja minulla oli kova tarve julkaista tekstini heti. Opettelin käyttämään kotisivuni ilmaista blogialustaa, ja olen ollut siihen tyytyväinen. En missään tapauksessa julkaise blogeja kirjana, mutta jos niin tekisin niin niistä tulisi parikymmentä keskikokoista kirjaa. Aluksi tekstit olivat pelkkää psykologiaa, tietokirjaesittelyjä ja vanhan naisen muisteluita. Sitten aloin lisätä myös uskonnollista sisältöä lähinnä blogien loppuun.

HARTAUSKIRJOITUKSIA

Olen vuosien varrella kirjoittanut pyynnöstä hartaustekstejä Forssan lehteen ja kahteen Karas-Sanan kokoomateokseen. Olin 2015 kansan Raamattuseuran hallituksen jäsen ja kirjoitin kumpaankin viisi sivun pituista tekstiä annetun raamatunjakeen pohjalta. Seuraavana on niistä yksi:

Viime aikoina mielessäni on soinut vanha körttivirsi, joka on otettu virsikirjan liitteseen ja numero on 903

1.
Soi, virteni, kiitosta Herran.
Hän on hyvä, armollinen,
on kätensä laupias, voimallinen.
Ken armoonsa turvasi kerran,
on riemuiten muistava sen.

2.
Hän, Herramme, kuoleman alta
on noussut ja voittanut sen.
Työn täytti hän puolesta syntisien.
On hänellä voima ja valta
ja kirkkaus ihmeellinen.

3.
Hän vaikka on näin pyhä, suuri,
ja valtias taivaan ja maan,
ei hylkää hän lastansa halvintakaan,
vaan suojansa antaa kuin muuri.
Näin hellintä hoitoa saan.

4.
En pelkää siis vaarojen matkaa,
hän silloinkin kantaa ja vie,
kun polku on synkeä, kaita on tie.
Voin kanssansa taivalta jatkaa.
Hän vastakin auttava lie.

5.
Kun matkalla Jaakobin lailla
yön ankaran painia saan
ja sielu on uupunut taistelemaan,
niin silti se, toivoa vailla,
on siunattu voittamanaan.

6.
Soi, virteni, kiitosta Herran!
Hän aivan on ihmeellinen,
kun suurinta syntistä armahtaen
hän, laupias, lahjana kerran
suo rauhansa taivaallisen.

KUUNTELE>>>