KOLMEN IHMEELLISEN NAISEN TARINAT

Kevään aikana olen kuunnellut kolme mielenkiintoista kirjaa, joissa on sama idea. Niissä kerrotaan lyhyt elämäkerta eri tavoin merkityksellisistä ihmisistä. Yksi on kirkon historian henkilöistä, yksi maailmanhistorian naisista ja yksi Suomen historian naisista. Olen poiminut kustakin kirjasta yhden naisen tarinan. He kaikki olivat poikkeuksellisia naisia ja elivät pitkän elämän. He olivat aktiivisia vielä kahdeksankymppisinä.

KIRKON IHMEELLISIMMÄT TARINAT

HELENA, JOSTA TEHTIIN PYHIMYS

Vuonna 2022 julkaistu Eero Hietalan ja Heikki Rusaman kirjoittama "Kirkon ihmeellisimmät tarinat", on kristinuskon historiaa. Kahden vuosituhannen ajalta on nostettu esiin joku merkityksellinen henkilö kultakin vuosisadalta. Kerronta on kepeää ja pohjautuu podcasteihin. Kirjaa oli helppo kuunnella ja ilahduin, kun mukaan oli otettu kolmannelta vuosisadalta Helena (k. n. 330 jkr), jonka ansioksi katsotaan se, että kristinusko alkoi levitä niin voimallisesti, koska siitä tuli maailman mahtimaassa Roomassa valtionuskonto. En tiennyt hänen elämästään juuri mitään.

Helena oli kristitty yksinhuoltajaäiti, jonka pojasta tuli keisari ja kristitty. Minulla oli aikaisemmin ollut käsitys, että Helena oli henkilö, joka toi pakanuudesta aineksia kristinuskoon ja etenkin joulunviettoon ja hänen toimestaan Jeesuksen ristin paloja on pitkin maailmaa yhteensä laivanruumallinen kuten uskonpuhdistaja Calvin oli todennut.

Kirjassa kerrotaan siitä, miten Helena löysi aikoinaan Jeesuksen ristin, kun hän lähti etsimään Jeesuksen hautaa. Kuulin tarinan ensimmäistä kertaa ja kuunnellessani mietin sen todenperäisyyttä. Kaikkiin uskontoihin liittyy tarinoita, joita kriittinen kuulija ei ensi kuulemalta usko todeksi. Kristinuskon piirissä kerrotaan kolmenlaisia tarinoita.

1. Tapahtumista  kirjoituksia, jotka on hyväksytty Raamattuun. Apostolien teot ovat täynnä ihmeitä, joiden uskon olevan totta. 

2. Kristinuskon kaksivuosituhantisesta ajasta on kirjoitettu historiaa, jossa kerrotaan myös ihmeistä ja todistetuista ihmeistä. Niissä tarinoissa totuutta haetaan normaalin historiankirjoituksen menetelmin.

3.  Kristinuskoon liittyy myös sepitteitä, jotka ovat legendoja. Eräs legenda kertoo Jeesuksen lapsena muovailemista savikukoista, joihin hän puhalsi elämän. Olen kuullut muutaman kerran kerrottavan legendaa puusta, josta tuli Jeesuksen ristinpuu. Siinä puu puhui muiden puiden kanssa ja jokainen kuulija tajuaa, että kyseessä on legenda. Helena julistettiin pyhimykseksi ja se kertoi siitä, että häneen liitettiin ihmeitä. - Olivatko ne ihmeet legendaa vai olivatko ne historiallisia tapahtumia?

Helenan tarina sai minut kiinnostumaan Hattulan kirkon maalauksista. Kävin katsomassa viikolla kirkon maalauksia, joissa myös Pyhä Helena on kuvattu. Helenan kohdalla kerrotaan ihmeestä, joka voi olla legenda tai voi olla historiaa. Minulle oli kirjassa uutta tietoa se, että Helena oli itse mukana kaivauksissa, jossa Jeesuksen risti löydettiin. Tilanteessa ei oltu tarinan mukaan etsimässä ristiä, vaan Jeesuksen (tyhjää) hautaa.

Olen ollut neljä kertaa Israelissa ja jokaisella kerralla on Jeesuksen ylösnousemusta muisteltu ns. Puutarhahaudalla. Tiesin, että arkeologien mukaan se toinen hauta on todennäköisempi, mutta puutarhahauta muistuttaa enemmän ulkonaisesti Jeesuksen aikaista hautaa ja hautaympäristöä. Siellä on kaunis puutarha ja kivi, jolla haudan suu suljetaan ja paikka palvelee matkailun tarpeita. Siellä eri maista tulevat ryhmät viettävät yhtä aikaa omia ehtoollismessujaan eri puolilla puutarhaa. Tunnelma on rauhallinen. Kuuluu vain kaunista laulua eri kielillä sieltä täältä.

Neljännellä matkallani oli ohjelmassa myös Jerusalemin vanhassa kaupungissa ollut Pyhän haudan kirkko. Siellä ison kirkon sisään oli rakennettu pieni kirkko hautapaikalle. Tunnelma oli toisenlainen kuin puutarhahaudalla: Oli paljon väkeä ja jonottamista ja hämärässä kirkossa paljon puhetta eri kielillä.

Kirjan mukaan Helenan aikana oli tiedossa, että keisari Hadrianus oli rakennuttanut Jerusalemiin pakanallisen Afroditeen temppelin paikalle, jonka alle jäivät tarkoituksella Golgatan kallio ja hauta.

Kirjassa kerrotaan, että Helena oli yli kahdeksankymmentävuotias, kun hän teki elämässään uuden avauksen. Hän lähti Jerusalemiin etsimään Raamattuun liittyviä historiallisia paikkoja. Roomalaiset olivat merkinneet paikan, jossa Jeesuksen haudan piti sijaita. Hänellä oli mukanaan piispa Makarios, jonka kanssa he mittailivat temppelivuoren aluetta. Viimein löytyi maa-aineksilla täytetty kammio. Kammio ei ollut tyhjä. Sen pohjalta löytyi tummunut puuparru ja lopulta kaivettiin esiin kolme ristiä. Sitten löytyi vielä puupala, jossa luki "Jeesus Kristus juutalaisten kuningas". Makarios oli sitä mieltä, että kaksi risteistä olivat ryövärien ristejä.

Hattulan kirkon katossa on maalaus, jossa on kuvattuna Pyhä Helena ja kolme ristiä ja vuoteella makaava mies. Kirjan mukaan kyseessä oli nainen, joka koki ihmeparantumisen Jeesuksen ristin avulla. - Historiaa vai legendaa? Vuosien kuluessa kirkon maalausten pyhimysten sädekehien kullankeltainen väritys oli muuttunut harmaaksi.

Kun olin kuunnellut kirjaa "Rottien pyhimys", oletin ilman muuta, että tarina palasta Jeesuksen ristiä Hattulan kirkossa oli fiktiota. Sitten kohtasin sen joissakin historiallisissa lähteissä. Opas kertoi, että Hattulan kirkko oli ollut pyhiinvaelluspaikka ja siellä on saattanut olla ristinsiru, mutta se ja hopeinen rasia, jossa sitä säilytettiin, oli kadonnut jo keskiajalla. – Historiaa vai legendaa?

HISTORIAN JÄNNÄT NAISET

Maria Pettersson kertoo kirjassaan "Historian jännät naiset" (2020) hyvin erilaisista naisista. Jotkut ovat tiedenaisia, jotkut meedioita ja jotkut rikollisia. Kerronta etenee joustavasti ja kuuntelijan mielenkiinto pysyi hyvin yllä. Vaikka kirjan ilmestymisen jälkeen ilmenneet puutteet lähteiden käytössä madaltavat sen arvoa tietokirjana, nautin sen kuuntelemisesta. Nostan taas esiin yhden elämätarinan. Hän on nainen, josta en ollut koskaan kuullutkaan ja nyt kuultuani ajattelen, että hän on yksi historian älykkäimmistä ihmisistä. Aloin etsiä Petterssonin kirjan kuunneltuani naisesta lisää tietoa ja englanninkielinen poikkeuksellisen laaja Wikipedia-teksti sai minut vakuuttuneeksi hänen ihmeellisyydestään. Hänen tarinansa aloittaa kirjan.

IHMEELLINEN TIEDENAINEN

Lise Meitner(1878 - 1968) oli itävaltalaiseen juutalaisperheeseen syntynyt ydinfyysikko (Kuva n. 1906, Wikimedia Commons)

Lisa Meitnerin isä oli juristi ja shakkimestari ja perheessä arvostettiin sivistystä. Lisa oli kahdeksanlapsisen perheen kolmanneksi vanhin lapsi. Kaikki perheen lapset koulutettiin ja he menestyivät opinnoissaan. Lise alkoi tutkia fysiikan ilmiöitä jo kahdeksanvuotiaana ja teki niistä muistiinpanoja vihkoonsa, jonka kanssa nukkuikin. 

Äiti oli taitava pianisti ja opetti myös lapset soittamaan. Hän oli viisas nainen, joka opetti tyttärelleen tärkeän periaatteen: "Kuuntele vanhempiasi, mutta ajattele itse." Englanninkielinen Wikipedia kertoo, että isä oli vapaa-ajattelija ja lapset kasvatettiin sen mukaisesti. Perheessä kuitenkin isoäiti yritti turhaan pitää yllä juutalaista traditiota ja sapattisääntöä.

Lise joutui lopettamaan koulun jo neljätoistavuotiaana, koska enemmät opinnot olivat vain poikia varten. Kun koulut avattiin tytöille vuonna 1901, Lise suoritti pikavauhtia kahdeksan vuoden opinnot kahdessakymmenessä kuukaudessa ja aloitti sen jälkeen ensimmäisenä naisena fysiikan opinnot yliopistossa. Hän väitteli tohtoriksi Wienin yliopistossa vuonna 1906. Lise ei koskaan mennyt naimisiin – hän omistautui tieteelle.

Perheessä keskusteltiin paljon ja pohdittiin yhteiskunnan ilmiöitä ja eri uskontojen sisältöjä. Lise oli kiinnostunut kristinuskosta. Hän kääntyi nimellisestä juutalaisuudesta kristityksi ja hänet kastettiin vuonna 1908, jolloin hän liittyi luterilaiseen seurakuntaan. Samoihin aikoihin hänen kaksi sisartaan liittyivät katoliseen kirkkoon (engl. Wikipedia). 

Kun Hitler miehitti Itävallan 1938, Lise Meitner pakeni Ruotsiin ja hän sai myöhemmin myös Ruotsin kansalaisuuden. Hän ei saanut siellä ansaitsemaansa arvostusta tiedepiireissä eikä yliopistomaailmassa. Hän oli kuitenkin arvostettu luennoitsija muualla Euroopassa ja USA:ssa.

Kuvassa Lise Meitner on USA:ssa Pensylvaniassa sijaitsevan Bryn Mawr Collegen kemian opiskelijoidensa kanssa 1959 (Wikipedia).

Lise Meitner päätti muuttaa Ruotsista 22 vuoden jälkeen yli 80-vuotiaana Cambridgeen Englantiin, missä sisarenpoika työskenteli yliopistossa teoreettisen fysiikan professorina. Hänellä oli Englannissa paljon muitakin sukulaisia. Lise Meitner jatkoi siellä aktiivista elämää. Hän matkusteli, luennoi ja kävi konserteissa, koska rakasti musiikkia.

Lise Maitner oli tutustunut aikoinaan Berliinissä kemisti Otto Hahniin ja teki hänen kanssaan yhteistyötä vuosikymmenet. Hahn oli erikoistunut radioaktiivisten alkuaineiden kemiaan ja hänelle myönnettiin kemian Nobel-palkinto vuonna 1944. Monet olivat sitä mieltä, että Meitnerille olisi kuulunut osa palkinnosta. Hänet oli 49 kertaa nimitetty Nobelpalkinto-ehdokkaaksi, mutta hän ei saanut sitä koskaan. Arvokkaamman palkinnon hän kuitenkin sai, kun hänen kuolemansa jälkeen alkuaine numero 109 nimettiin hänen mukaansa.

Lise Meitner oli rauhaa rakastava ihminen ja suri sitä, että hänen keksintöjään oli käytetty hyväksi sotateollisuudessa tuhoamistarkoituksiin. 

Lise Meitner kuoli nukkuessaan 11 päivää ennen 90-vuotissyntymäpäivää. Hän ei ollut vain huippuälykäs, hän oli myös viisas nainen ja hänen kuolemansa jälkeen jäi elämään ajatuksia, joita on siteerattu paljon: 

"Elämän ei tarvitse olla helppoa, kunhan se on sisältörikasta."

"En halua olla missään tekemisissä pommin kanssa."

"Älkää syyttäkö meitä tieteentekijöitä siitä, miten sodissa on käytetty keksintöjämme."

"Tiede saa ihmiset tavoittelemaan epäitsekkäästi totuutta ja objektiivisuutta; se opettaa ihmisiä hyväksymään todellisuuden, ihmetellen ja ihaillen, puhumattakaan syvästä kunnioituksesta ja ilosta, jonka asioiden luonnollinen järjestys herättää todellisessa tieteentekijässä."

SUOMEN HISTORIAN JÄNNÄT NAISET

Suomen historian jännissä naisissa (ilmestynyt 2022) Maria Petterssonin valikoima on erikoinen. Kirjassa on paljon menneiden vuosien rikollisia naisia, salatieteiden harrastajia ja meedioita. Toki myös taiteilijoita, mutta ei niinkään tiedenaisia. Kirja alkaa osalla "Seikkailijat ja rikolliset", toisessa osassa kerrotaan jännistä taiteilijoista, kolmannessa osassa on tarina neljästä hoviin liitetystä naisesta. Yksi heistä oli lapsuudenkotini naapurustossa asunut Anna Vyrubova (Tanejeva), josta olen kirjoittanut aikaisemmin blogissani>>>. Neljännessä osassa kerrotaan sotilaista ja aktivisteista. Viidennessä osassa kerrottiin uranaisista, joiden nimet olivat minulle tuntemattomia kahta lukuunottamatta. Viimeisessä osassa kerrotaan Hengen naisista. Se alkaa Tattarinsuon noidista ja päättyy Marketta Punasuomalaiseen, joka itse väitti olevansa noita. Hän teki paljon laittomuuksia ja tuomittiin kuolemaan, koska oli tuomion mukaan aiheuttanut noituudella kappalainen Jaakko Vasseniuksen kuoleman. Marketta mestattiin ja ruumis poltettiin roviolla.

Erikoisessa kokoelmassa Hengen naisia oli yllättäen myös rakas ystäväni Saara Beckman (1927 – 2009).

SAARA BECKMAN, IHMEELLINEN SELVIYTYJÄ

Tutustuminen

Olin lainannut kirjastosta Saara Beckmannin kirjoittaman kirjan: "Tiesivätkö he, mitä tekivät." Se oli ilmestynyt omakustanteena vuonna 2000. Kirja oli järkyttävä kertomus uskonnollisen lahkon sisällä tapahtuneesta lasten henkisestä, fyysisestä ja seksuaalisesta kaltoinkohtelusta. Jonkin aikaa sen jälkeen näin seurakunnan ilmoituksista, että Saara Beckman vierailee seurakunnassamme. Ihmettelin sitä, kuinka hän tulee Forssaa ja kuka hänet on mahtanut tänne hommata. Olin innoissani. Lähdin hyvissä ajoin seurakuntatalolle. Hämmästyin kun naulakossa ei ollut kenenkään takkeja. Menin seurakuntasaliin ja se oli muuten tyhjä, mutta siellä istui pieni mustiin pukeutunut nainen, jonka arvasin olevan Saara. Menin tervehtimään häntä ja kiittelin kirjaa. Myöhemmin selvisi, että kelloni oli ollut kaksikymmentä minuuttia edellä. Saimme huijaavan kelloni takia melkein puoli tuntia aikaa tutustua ennen tilaisuuden alkua. – Mainittakoon, että kelloni ei ollut koskaan aikaisemmin edistänyt eikä sen jälkeenkään koskaan edistänyt.

Voi sanoa, että meistä tuli välittömästi sydänystävät. Yhteinen usko lähensi ja Saaran välittömyys, leikkisyys ja huumori kolahtivat. Olenhan puoliksi savolainen, äitini on lähtöisin Pieksämäeltä. Nyt jälkeenpäin sukututkijana tiedän, että meillä oli Saaran kanssa monia yhteisiä sukujuontoja ja esi-isiä Kangasniemellä. 

Illan mittaan sain tietää, että Saara oli ollut Södertäljen seurakunnan diakoni ja oli tehnyt yhteistyötä kanttorimme kanssa ja ollut suosittu emäntä seurakuntamme lapsikuoron vieraillessa Södertäljessä monet kerrat. Forssa on Södertäljen ystävyyskaupunki. Siitä syystä oli erilaista yhteistyötä ja juuri niihin aikoihin minulla oli jo sovittuna kahden viikon vierailu Södertäljen Hoivalukioon. Sovimme Saaran kanssa, että tulen myös hänen luokseen kylään. 

Södertäljessä

Saara asui Södertäljen keskustan ulkopuolella viehättävässä punaisessa mökissä miehensä Sturen kanssa. Minun onnekseni kukaan muu opettaja meidän oppilaitoksesta ei suostunut lähtemään Södertäljeen ja minä pääsin sinne vielä kaksi kertaa kahdeksi viikoksi ja sain tavata Saaraa enemmänkin. Hän kirjoitti silloin toista kirjaa, jonka aiheena oli hänen ja muiden suomalaisten siirtolaisten ohdakkeinen alkutaival uudessa maassa. Puhuimme paljon kirjoittamisesta ja sovimme, että luen käsikirjoituksen ennen kustantajalle tarjoamista. Kirja ei kuitenkaan koskaan valmistunut. Viimeisen kerran vierailin Saaran ja Sturen luona palvelutalossa. Saaran parkinsonintauti, jota hän ei koskaan salannut, oli taas edennyt ja Stureakin ikä painoi.

Minua jotenkin lohdutti se, että Saara sai kamalan lapsuuden ja nuoruuden jälkeen kuitenkin viettää hyvän aikuisuuden ja vanhuuden aivan ihanan kiltin ja sydämellisen Sturen kanssa. Myös hänen veljensä Leevi, joka joutui saman lahkon vangiksi, on saanut hyvän elämän ja molempien usko Jeesukseen säilyi lahkosta eroamisen jälkeenkin. 

Leevi K. Laitinen on kauppaneuvos, josta Ulla Appelsin on kirjoittanut 2010 ilmestyneen kirjan: "Lapsuus lahkon vankina: Leevi K. Laitisen tarina".

Leevin haastattelu video https://yle.fi/aihe/artikkeli/2010/02/04/elama-lahkon-vankina

Saaran haastattelu video: https://areena.yle.fi/1-50196465 

PSYKOLOGISTA POHDINTAA

Kun olin lukenut Saaran kirjan hänen kokemuksistaan, ihmettelin kuinka tällaisen kouluiän ja nuoruuden jälkeen ihminen voi olla normaali. Myöhemmin, kun tutustuin häneen paremmin, ihmettelin vielä enemmän. Kirjoitin aikoinaan lyhyesti Saaran tarinan ja se oli osana kirjassa, jota ei kuitenkaan ole julkaistu. Saara sai lukea tarinansa ja hyväksyi sen julkaistavaksi. (Tarina on tämän luvun lopussa)

Pohdin psykologina sitä, miten oli mahdollista, että niin raskaiden kokemusten jälkeen, ihminen saattoi olla tasapainoinen aikuinen. Etsin vastausta Eriksonin kehitysteorian pohjalta. Sen mukaan lapsuus ja nuoruus jakautuvat viiteen eri vaiheeseen, joissa herkistyvät eri tarpeet. Jos ympäristö vastaa riittävän hyvin tarpeisiin, lapsi saavuttaa kyseisen vaiheen kehitystavoitteen. Kehityssaavutus luo edellytyksen seuraavan vaiheen onnistumiselle.

Taulukon vasemmanpuoleisessa sarakkeessa on lueteltu keskeisiä tarpeita, joita lapsella on eri ikävaiheissa. Seuraavassa sarakkeessa on lueteltu vanhempien toimintaa, jolla heidän tulisi vastata lapsen tarpeisiin. Kun vanhemmat ja muu ympäristö vastaavat juuri kunkin ikäkauden keskeisiin tarpeisiin riittävän hyvin, lapsella on mahdollisuus saavuttaa ikäkauden kehityssaavutus, joka on taulukossa oikealla olevan tornin solujen oikeassa yläkulmassa.

Oikean laidan "tornissa" on nimetty kehityssaavutusten ääripäät. Eriksonin mukaan kukaan ei saavuta täydellisesti nimettyä kehityssaavutusta, eikä se hänen mielestään ole edes tavoiteltavaa, sillä esimerkiksi täydellisen turvalliseksi olonsa tunteva voi joutua elämässään vaaroihin, koska ei osaa varautua uhkiin. Eriksonin mukaan myös taaperoiässä rakentunut jonkin asteinen häpeätaipumus ohjaa käyttäytymistä myönteisellä tavalla sosiaalisissa tilanteissa samoin syyllisyyden kokeminen. Erikson on määritellyt myös voimavaroja, jotka kultakin kehityskaudelta jää evääksi elämään, jos kehitys on ollut suotuisaa.

                                             Nuori aikuisuus - kuudes kehitysvaihe

Nuoren aikuisen kehitystehtävä on liittyä parisuhteeseen. Hänen minäkäsityksensä rakentuu paljolti sen mukaan, miten hän onnistuu parisuhteessa, millaisia ovat hänen kokemuksensa ja millaista palautetta hän saa. Myös tässä vaiheessa voi tapahtua paranemista lapsuuden haavoista parisuhteessa. Toisaalta lapsuuden haavat voivat vasta läheisessä suhteessa tulla ilmi ja ihminen tarvitsee terapiaa voidakseen solmia tyydyttävän parisuhteen.

                                             Aikuisuus - seitsemäs kehitysvaihe

Eriksonin nimittää aikuisuuden kehitystehtävää kyvyksi generatiivisuuteen, jolla hän tarkoittaa toimimista seuraavan sukupolven hyväksi. Generatiivisuutta voi toteuttaa kasvattamalla lapsia tai toimimalla ammatissa, joka on merkityksellinen yhteiskunnan kannalta ja seuraavien sukupolvien kannalta.

                                               Vanhuus - kahdeksas kehitysvaihe

Kun ihminen tulee vanhaksi ne aikaisemmat seitsemän vaihetta ovat mielemme uumenissa ja "lähettävät terveisiä" menneiltä vuosilta. Niiden kanssa on hankkiuduttava sopuun. Vanhana tehtävämme on saavuttaa elämän eheyden tunne. Silloin tavoitteena tulisi olla rakentaa koko elämästämme tarina, jonka kanssa meidän on hyvä elää. Sen tarinan ytimenä on tunne siitä, että oma elämämme on ollut juuri meille sopiva elämä. Koska jokaisella on ollut elämässä vastoinkäymisiä ja menetyksiä, haasteena on käsitellä niiden aiheuttamat hankalat tunteet niin, että voimme lopulta hyväksyä kaikki elämänvaiheemme ja todeta että kokonaisuudesta muodostuu juuri itsellemme sopiva elämä. Ellei niin tapahdu, seurauksena on katkeruus.

Saaran poikkeavat kehitysvaiheet ja selviytyminen

Saara Beckman oli lämmin, herkästi naurava, tarmokas eläkeläinen, kun ystävystyimme Södertäljessä, jossa olin kolme kertaa opettajavaihdossa. Kovien kokemusten lisäksi hänen elämässään on kuitenkin ollut riittävästi tukitekijöitä ja myöhemmin siihen on tullut korjaavia kokemuksia. Hän oli varmaan kangasniemeläisissä geeneissä saanut annoksen iloisuutta ja sisua. Jos etsitään tukitekijöitä Eriksonin teorian valossa, voidaan niiksi löytää esimerkiksi se, että hän eli normaalin lapsuusiän ja tunsi leikki-iässä, että isä välittää aivan erityisesti hänestä, isäpeili näytti kannustetun ja rakastetun tytön kuvan.

Kouluiän alussa hänet annettiin veljensä kanssa[1]Alma Kartanon kasvatettavaksi suorastaan sadistisiin olosuhteisiin ja hänestä tehtiin lapsisaarnaaja. Yleisölle annettiin käsitys, että Saara ja hänen veljensä olivat saaneet Jumalalta yliluonnollisesti saarnansa. Todellisuudessa ne olivat Alma Kartanon kirjoittamia ja lapset joutuivat opettelemaan ne ulkoa.

Saara ei saanut leikkiä eikä viettää aikaa ikätovien kanssa. Hän ei saanut edes käydä koulua, vaan oli kartanolaisten yksityisopetuksessa. Häneltä puuttui tärkeä toveriympäristö minäkuvan rakentamiseen ja lähiyhteisön aikuisten antama palaute oli jatkuvaa Jumalan rangaistuksella uhkaamista. Toisaalta saarnaaminen toi varmasti elämään ulkopuolisten aikuisten huomiota, joka rakensi myönteistä minäkuvaa ja pystyvyydentunnetta ja oli sen kehitysvaiheen tukitekijä.

Nuoruusvaiheessa Saaralla ei ollut mahdollista nousta kapinaan auktoriteetteja vastaan, hän oli yhteisön "vanki". Hän kuitenkin kävi kapinan mielessään. Johtajien kaksinaamaisuus ja valheellisuus paljastui hänelle ja samalla hän tajusi, että heidän opetuksensa Jumalasta oli väärä. Hänen oli aikuisena helpompi rakentaa Raamatunmukaista jumalakuvaa kuin sellaisten nuoruudessa lakihenkistä opetusta saaneiden, jotka olivat sydämestään menneet siihen mukaan. Saara ei enää murrosiässä uskonut liikkeen jumalakuvaan ja ajatteli jatkuvasti mielessään: Nuo valehtelevat, ei Jumala ole tuollainen."

Saaran ulkoinen kapinavaihe siirtyi myöhemmäksi, mutta se tuli. Identiteetin rakentumista tuki karkaaminen yhteisöstä aikuisuuden alussa. Paluuta omien vanhempien luokse ei ollut, koska Saara oli lähtenyt kartanolaisuudesta. Hän muutti Södertäljeen, jossa tapasi Sturen, joka on ollut hänen elämänsä vahva korjaava kokemus, Sture kuunteli uudelleen ja uudelleen Saaran tarinaa. Aikuisuudessa Saara toteutti generatiivisuutta paitsi oman perheen parissa myös toimimalla nuorisotyössä ja seurakunnassa ja kouluttautui diakonissaksi.

Tarinalla omasta elämästä on ollut tärkeä merkitys Saaralle. Koska sekä ala-asteikä että nuoruusvaihe olivat olleet poikkeuksellisen väkivaltaisia ja hänen ikäkautensa tarpeisiin ei ollut lainkaan vastattu, ei ollut helppoa hyväksyä omaa elämäänsä juuri itselle tarkoitetuksi elämäksi. Mutta uhkaavan vanhuuden katkeruuden voi välttää esimerkiksi terapiassa, jolloin menneisyyden tunnejälkiä käsitellään. Saaralla oli itsehoitona kirjoittaminen.

Kun hän eläkkeellä ollessaan seitsemän vuoden ajan kirjoitti kirjaansa lisäten, poistaen ja muuttaen, hän samalla tarinansa kanssa työskennellessään hoiti itseään. Hän aloitti katkerana, mutta pystyi tarinansa kirjoittamisen lopetettuaan antamaan kirjalle anteeksiantoa kuvaavan nimen. Tarinan kirjoittaminen oli ollut korjaava kokemus, joka auttoi häntä elämään vanhuusvaihetta siten, että hän näki menneen elämänsä ehjänä, Jumalan sallimana ja siksikin ilman katkeruutta.

JÄLKISANAT

Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän häntä alkaa kiinnostaa muistelmakirjallisuus ja elämäkerrat.  Rakentaahan hän samalla omaa tarinaansa verraten itseään muihin ja muiden tarinoihin. Tultuani uskoon elämääni tuli enemmän uskovien ihmisten tarinoita ja Jumalan merkitys johdattajana ja "Miksi Jumala salli" -kysymykset. Yritin niihin hakea selityksiä, mutta nyt olen luopunut kyselemisestä ja selittelemisestä. Olen hyväksynyt sen tosiasian, jonka Jumala ilmoittaa profeetta Jesajan kautta luvussa 55: "Sillä minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra. Vaan niin paljon korkeampi kuin taivas on maata, ovat minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne."

Kiitän kaikkia blogini lukijoita ja jään kesätauolle. Tarkoituksena on jatkaa elokuun puolivälissä. Toivotan nyt teille Jumalan siunaamaa kesää! 

Simo Korpelan sanoittama ja Hjalmar Backmannin säveltämä laulu soi mielessäni usein "kesälauluna".

1.
On kesän kirkas huomen
ja suvi-sunnuntai.
Ei liiku lehti tuomen,
On lintunenkin vait.
2.
Vienosti kukkii pellot,
ja vaarat vihannoi
ja hartaast' aamukellot
vaan rauhaa, rauhaa soi.
3.
Kuin pyhäin juhlasaatto
käy soinnut yli maan.
Tää on kuin päivän aatto
sen suuren autuaan.
4.
Se luopi tyynen mielen
väreilyyn hiljaiseen.
Saa sanattomaks' kielen
ja silmään kyyneleen.
5.
Ja harras, pyhä kaipuu
niin valtaa sydämen.
Se rukoukseen vaipuu
luo Herran kaihoten.

Linkki lauluun Mauno Kuusiston laulamana  "Sunnuntai">>>