KUN MUISTOT TEKEVÄT KIPEÄÄ
Tämän viikon lukuelämys on ollut unkarilaissyntyisen psykologian tohtorin, Edith Egerin 90-vuotiaana kirjoittama kirja "Auschwitzin tanssija". Natsit olivat tappaneet hänen molemmat vanhempansa ja rakkaan poikaystävän, jonka kanssa he olivat suunnitelleet avioliittoa. Kirjan kirjoittaja on yksi niistä harvoista juutalaisista, jotka olivat selvinneet Auschwitzista hengissä. Kirjan nimi tulee siitä, että hänen henkensä säästyi ensimmäisen kerran keskitysleirillä, koska hän tanssi 16-vuotiaana kuolemantohtoriksi nimitetylle leirin lääkärille Mengelelle tämän käskystä. Edith halusi vuosikaudet unohtaa sen tanssin ja koko sen ajan kauhuineen, jonka joutui viettämään leirillä. Hän vapautui silloin, kun liittoutuneet saapuivat voittajina leirille. Amerikkalainen sotilas pelasti hänet ruumiskasasta. Mutta käsittelemättömät muistot saivat hänet olemaan psyykkisesti vankilassa ja ne vaikuttivat hänen ihmissuhteisiinsa ratkaisevalla tavalla.
On olemassa terapiasuuntaus, jossa ei lainkaan käsitellä menneisyyttä, vaan suuntaudutaan tulevaisuuteen, ratkaistaan ongelmia. Erään tällaisen suuntauksen edustajan entinen vaimo kertoi lehtihaastattelussa, että heidän avioeronsa johtui siitä, että hänen isänsä oli ollut alkoholisti ja hän ei ollut lainkaan käsitellyt lapsuuttaan ja nuoruuttaan Elämä juovien vanhempien lapsena on siksi rankaa, että suosittelen aina sen käsittelemistä tavalla tai toisella. Alkoholistien omaisille on olemassa omia vertaistukiryhmiä - myös netissä. Niistä saa tietoa https://www.al-anon.fi/https://www.al-anon.fi/
LAURA, JUOPON TYTÄR
Hän oli ollut pihan ainoa lapsi, joka sai hävetä isäänsä,
itseään ja paikattua, kulunutta mekkoaan.
Hän oli juopon lapsi.
Kun oli nähnyt kaukaa isän tulevan horjuen kohti kotia,
pelko oli muuttunut kauhuksi, kauhu ahdistukseksi
ja leikki oli pysähtynyt ja sanat.
Elämän tuska oli vyörynyt taas kerran kotipihalle.
Tuttu näytelmä, kukaan ei taputtanut.
Häpeä luki säälin muiden silmistä ja kasvoi.
Monta kurssia piti käydä ja terapiaa ja vertaisryhmää
ennen kuin lapsuuden tunnekuohut lakkasivat hyökymästä.
Sai riisuttua sen juopon lapsen mekon,
pukea päälleen ehjän, puhtaan ja kauniin
ja olla kiitollinen isästään,
joka oli ollut paljon muutakin kuin juoppo.
Edith Eger muutti miehineen Amerikkaan ja he molemmat olivat aluksi tavallisia työläisiä, kunnes aviomies alkoi kouluttautua tilintarkastajaksi ja Edith alkoi opiskella psykologiaa.
Edith löysi keski-ikäisenä kognitiivisen terapian kuten minäkin. Hän tiivisti muistojensa käsittelyn löytöönsä :
"On etsittävä, mikä estää sinua luopumasta
käyttäytymisestä, joka vahingoittaa sinua itseäsi. Ja vastaus siihen löytyy
menneisyydestä."
Edith sai tutustua Albert Ellisiin, joka oli minulle auktoriteetti, jonka opit avasivat minulle kognitiivisen terapian käyttökelpoisuuden. Häneltä on peräisin kolmijako ajatusten, tunteiden ja käyttäytymisen keskinäisestä suhteesta. Lisää tietoa saa halutessaan kotisivultani, johon on linkki
TUNNELUKKOJA
Tunteilla on omat tapansa.
Kun ansa laukeaa.
tulevat ilman lupaa
jostain kaukaa ja kauempaa
surun, pelon, vihan ja inhon
syövereistä.
Kiertävät mielessä,
kiertävät kehossa.
Aikansa lymyävät.
Lähtevät jos lähtevät.
Tottelevat toisinaan.
Opin minä niitä vielä kaitsemaan.
Ajatusteni voimalla.
Osa
hankalista tunteista, joita meillä on taipumus tuntea, perustuu elämän
rosoisuuden aiheuttamiin haitallisiin skeemoihin, jotka aiheuttavat epätosia
uskomuksia ja ajatuksia. Näemme itsemme ja tulkitsemme ympäristöämme vinoutuneesti.
Haitallinen skeema on eräänlainen virheellinen teema, vääristävät silmälasit,
joiden pohjalta ajattelemme, tunnemme (tunnelukot) ja toimimme ja
suunnittelemme tulevaisuutta.
Edith tutustui myös Viktor Frankliniin, joka kehitti Logoterapiasuuntauksen omien Auswitsch-kokemustensa pohjalta. Pian vapautumisensa jälkeen tämä julkaisi ensimmäisen kirjansa, jonka hän saneli keskitysleireillä raapustamiensa muistilappusten avulla. Sanelu kesti yhdeksän päivää, ja teosta kirjoittivat useat pikakirjoittajat. Sitä myytiin yhdeksän miljoonaa kappaletta 26 kielelle käännettynä, suomeksi sen nimi on "Ihmisyyden rajalla". He kävivät kirjeenvaihtoa ja yrittivät löytää yhdessä vastausta kysymyksiin:
Miksi minä jäin henkiin?
Mikä on elämäni tarkoitus?
Mitä merkitystä voin löytää kärsimyksistäni?
Miten voin auttaa itseäni ja muita selviytymään elämän vaikeimmista hetkistä ja tuntemaan enemmän intohimoa ja iloa?
MENNEISYYTTÄ KOKEMASSA
Edithiä kutsuttiin puhumaan Saksaan sotilaspapeille. Hän halusi ensin kieltäytyä ehdottomasti. Sitten hän koki, että hänen käsittelemätön menneisyytensä tunki hänen mieleensä väkivaltaisesti. Hän alkoi pohtia antaako kuolleen ihmisen (Hitlerin) määrätä itseään vai antaisiko menneisyydelle mahdollisuuden opettaa itseään. - Hän päätti vastaanottaa kutsun.
Hän vietti aikaa Hitlerin kesäasunnolla ja nukkui samassa vuoteessa kuin Göbbels aikoinaan. Hän sai voimaa ajatuksesta, että Hitler ei ole nyt täällä, mutta hän itse on. Hitler ei näe kevättä, hän näkee. Nyt on hiljaista ja villikukat tuoksuvat. Voiton laulu täyttää hänen mielensä. Hän päästi itsensä vapaaksi vanhasta surustaan.
Göbbelssin huoneeseen astuessaan hän tajusi, että kauhunhetket elivät yhä hänessä. Hän halusi saada voimaksensa toivon ja anteeksiannon, niitä hän oli tullut Saksaan hakemaan. Anteeksiantaminen Hitlerille ei ollut helppoa. Edith tajusi, että oman itsensä takia hänen täytyy antaa anteeksi ja se ei tarkoita, että hän hyväksyisi tai unohtaisi, mitä oli tapahtunut.
Anteeksiantaminen tarkoittaa, että luovutaan kostosta. Kosto ei kuitenkaan pyyhi pois sitä mitä olemme menettäneet. Kostamalla vain joudumme kehään.
Edith kuvaa kuinka hän seisoi Hitlerin kesäasunnolla ja antoi anteeksi. Hän päästi irti vihastaan ja luopui toiveestaan, että saisi toisenlaisen menneisyyden.
Edithin oli vielä vaikeampaa antaa anteeksi itselleen, mitä oli tapahtunut Auschwitzissa ensimmäisenä päivänä.
KOHTALOKAS TAPAHTUMA
Kuuntelin pari viikkoa sitten RUDOLF VRBAn elämäkerran. Hän oli ensimmäinen juutalainen, joka onnistui pakenemaa Auschwitzista. Hänen motiivinsa oli päästä kertomaan maailmalle tuhoamisleireistä, että maailma saisi tietää. Häntä ei kuitenkaan uskottu. Vasta sodan lopussa hänen tietonsa vaikutti siten, että Unkarin 200 000 juutalaista säästyi tuholta. Hänen huippumuistiinsa oli tallentanut leirin elämää ja käytäntöjä, joiden avulla tarinaa on säästynyt jälkipolvelle.
Olin viisi vuotta sitten Auschwitzissa ja kuvassa olen kohtalokkaan portin alla, josta Edithkin kulki äitinsä kanssa. Otin siellä kuvia museon kuvista. Vrban kirjan perusteella tiedän asioita, joita en ole aikaisemmin tiennyt.
Ensimmäinen kuva on junalaiturilta. Juutalaiset ovat järjestäytyneet ja he tosiaan luulevat tulevansa tekemään töitä. Heillä ei ole pienintäkään aavistusta siitä, että jo samana päivänä iso osa on tapettu kaasukammioissa ja ruumiit poltettu krematorioissa.
Seuraava kuva on naistenjonosta, jossa erotellaan nuoret ja työkykyiset oikealle ja muut vasemmalle. Kaikkein syvin syyllisyys Edithillä oli siitä, että kun häneltä kysyttiin, onko hänen vierellään kulkenut nainen äiti vai sisar. Edith oli vastannut äiti, ja sen takia äiti joutui samana päivänä kaasutettavien jonoon yhdessä muiden äitien, lasten ja vanhusten kanssa.
Edithiä kadutti ja vaivasi
vastauksensa syvästi. Jos hän olisi valehdellut, voi olla että äiti olisi
jäänyt henkiin ainakin yhdeksi päiväksi. - Syyllisyys oli järjetöntä, sillä
eihän hänellä ollut aavistustakaan siitä, että ihmiset erotellaan ja toiset
kohtaa heti kuoleman, osa pitemmän ajan kuluessa.
Edith palauttaa vierailullaan Auschwitzissa mieleensä muiston, jonka on painanut vuosikausia pois tietoisuudestaan.
"Äiti" huudan. Olemme joutuneet jälleen eroon toisistamme, niin muistissani kuin elämässäkin, mutta en aio sallia, että muististani tulee jälleen uusi umpikuja. "Äiti" toistan. En tyydy hänen takaraivoonsa. Minun on nähtävä hänen kasvojensa kokonainen aurinko. Hän kääntyy katsomaan minua. Hän on tyyni piste muiden marssivien virrassa. Tunnen hänen säteilynsä, hänen kauneutensa, joka oli enemmän kuin kauneutta.... Hän hymyilee. Se on vaimea hymy. Surullinen hymy. "Minun olisi pitänyt sanoa sisar! Miksi en sanonut?"
Olisinko voinut pelastaa äitini? Kenties. Ja minä elän sen mahdollisuuden kanssa koko loppuikäni. Voin soimata itseäni siitä, että tein väärän valinnan... Tai voin hyväksyä, ettei tärkein valinta ollut se, jonka tein ollessani nälissäni ja peloissani, koirien, aseiden ja epävarmuuden saartama ja vasta kuusitoistavuotias, vaan se, jonka teen nyt. Voin valita hyväksyä itseni sellaisena kuin olen: inhimillisenä, epätäydellisenä. Ja voin valita olla vastuussa omasta onnestani. Antaa itselleni anteeksi virheeni ja vaatia viattomuuteni takaisin... Voin valita olla hyödyksi muille, muiden käytettävissä, selviytyä ja kukoistaa."
Edith oli perehtynyt kognitiiviseen terapiaan ja ajatuksen tasolla tajusi, että oli syytön, mutta hän ei ollut vuosikymmeniin uskaltanut ajatella koko tapahtumaa. Nyt hän näkee menneen itsensä rakkauden silmin. Juutalaisilla on tapana jättää haudalle pieniä kiviä sovinnon merkiksi ja siten siunata vainajaa. Edithillä ei ollut vanhempien hautaa. Hän laittoi pienen kiven entisen asuinparakkinsa paikalle: "Hyvästi sanon ja Kiitos. Kiitos elämästä ja kyvystä hyväksyä vihdoin se elämä, joka on."
KIPEÄT KOKEMUKSENI - KURITUSVÄKIVALTA
Edithin kärsimysten rinnalla omat kipeät muistoni ovat tuskin mainitsemisen arvoisia. Koska omassa ikäluokassani on paljon niitä, joita on kuritettu fyysisesti, käsittelen asiaa. Useimmille se on jättänyt sieluun jonkinlaisen haavan.
Äitini pieni tukistus ei tuntunut missään, se ei erottanut minua psyykkisesti hänestä. Isäni tukistus tuntui ja se tuli yllättäen. Ei usein, mutta yksikin sellainen tukistus on liikaa. Sain ehkä kolme kertaa remmillä isältä selkään. Käsittelin asiaa keski-iässä. Olin lukenut insestin uhrin kirjoittaman kirjan, jota saa edelleen antikvariaateista. "Hyvästi isä" kirja avasi minulla jotain syvältä. En ollut insestisen väkivallan uhri, mutta olin kuritusväkivallan uhri ja unohdettuja tunteita ja tilanteita pursui mieleeni.
Aloin itse kirjoittaa vihakirjettä - joka on psykologinen työkalua ja jota ei lähetetä - samalla tyylilajilla kuin Jacqueline Spring. Tiedostin vihan, jota tunsin isää kohtaan ja josta äitini minua murrosikäisenä syyllisti. En olisi saanut äidin mielestä vihata isää, enkä olisi missään tapauksessa saanut kertoa sitä kavereilleni. Sen vihakirjeen jälkeen sisäinen isäkuvani muuttui.
Kun kirjoitin runokirjaa "Tunteita ja tarinoita", mietin, mikä olisi olennaisinta isäsuhteessani. Se oli sillä hetkellä hänen kannustuksensa voima, tunsin jatkuvasti kiitollisuutta isää kohtaan. Nyt yllättäen, viime kuukausien aikana, mieleeni on noussut uudelleen tilanne, jolloin sain selkään, jolloin isä hakkasi minua ja jolloin tunsin suurta kipua. Etsiskelen parhaillaan psykologisia työkaluja, joiden avulla voisin hoitaa itseäni. Vihani kuritusväkivallasta olen hoitanut pois. Nyt tunteitani hämmentää isään liittyvä syyllisyys ja tarve pyytää anteeksi. Isä oli kuitenkin tunneihminen. Ehkä hän kärsi antaessaan minulle selkään. Nyt tavoittelen toisenlaisia tunteita: pettymystä, häpeää, haavoittunutta rakkautta.
Sain selkäsaunani alle kouluikäisenä ja luultavasti kolme eri kertaa ja aina ne tulivat kerrostalon pihalta karkaamisesta toisen tai toisten lapsien kanssa. En ole koskaan niistä puhunut aikuisena vanhempieni kanssa, halusin unohtaa, haava kirveli sielussa edelleen. Muistan tilanteen, kun olin ehkä neljävuotias. Olimme kylässä tutun perheen luona ja me kahdeksan lasta leikimme isossa lastenhuoneessa. Yhtäkkiä minua neljä vuotta vanhempi Kaisu kysyi, olenko saanut koskaan selkään. Painajaismainen häpeän tunne valtasi minut, ennakoin tulevaa paljastumistani. Sitten tapahtui jotain. Enne kuin ehdin vastata, joku lapsi alkoi puhua ihan muuta asiaa ja Kaisu unohti koko kysymyksen. Vieläkin muistan sen helpotuksen tunteen, kun pelastuin häpeästä ja muut lapset eivät saaneet tietää selkäsaunoistani.
Kaltoinkohtelu vaikutti minuun, koska muisto niistä on alkanut nousta mieleeni. Olen jo tehnyt oivalluksia siitä, minkälainen myöhäismärkivä haavani on. Minulla siis on posttraumaattinen stressireaktio, joka liittyy kuritusväkivaltaan. Mutta toisaalta olen saanut kokea korjaavia ihmissuhteita enkä ole saanut sen takia kaltoinkohtelun tunnelukkoa. Luotan melkein liiankin herkästi ihmisiin. Monille on kuitenkin jäänyt ruumiillisesta kurituksesta kaltoinkohtelun tunnelukko ja siksi on syytä käsitellä sitä.
KALTOINKOHTELUN SKEEMA (TUNNELUKKO)
Seuraavana on ihmisen ajatuksia ja kokemuksia kuvaavia toteamuksia, joita skeematerapian perustaaja Jeffrey Young käyttää mittamaan ihmisen mahdollista kaltoinkohtelun /epäluottamuksen skeemaa ja sen syvyyttä. Jos kiinnostaa voit tutustua testiin.
Lue jokainen lause ja anna lauseelle arvio sen mukaan kuinka hyvin se mielestäsi kuvaa sinun tilannettasi. Merkitse numero viivalle. Päätä sen mukaan mikä tuntuu sinusta tällä hetkellä oikealta. Älä mieti onko lause 100% totta. Älä juutu pohtimaan. Voit myöhemmin myös muuttaa antamiasi pisteitä. Valitse arviointivaihtoehdoista 1-6 se, miten paljon se kuvaa sinua ja elämääsi eli miten totta lause on omalla kohdallasi. Vastaa sen mukaan, mitä todella ajattelet syvimmiltään itsestäsi ja millaista elämäsi todellisuudessa on ollut, eikä sen mukaan millainen toivoisit olevasi tai mitä toivoisit elämäsi olevan.
ARVIOINTIASTEIKKO: 1 = Ei lainkaan totta 2 = Ei juurikaan totta 3 = Vain vähän totta 4 = Jossain määrin totta 5 = Lähes totta 6 = Täysin totta
27. Ajattelen usein, että ihmiset yrittävät käyttää minua hyödykseen. _____ 28. Minusta tuntuu usein siltä, että minun täytyy varoa toisia ihmisiä.______ 29. Minun täytyy olla varuillani muiden läsnä ollessa, vetäydyn usein, ettei muut pääse loukkaamaan minua.______ 30. Jos joku kohtelee minua oikein ystävällisesti, epäilen että hänellä on taka-ajatuksia. ______ 31. Koska tahansa voin tulla petetyksi. ______ 32. Ihmiset ajattelevat yleensä vain omaa etuaan. ______ 33. Minun on vaikea luottaa muihin ihmisiin.______ 34. Epäilen ihmisten motivaatioita ja tarkoitusperiä.______ 35. Ihmiset ovat harvoin rehellisiä; he eivät ole sitä, mitä esittävät olevansa.______ 36. Olen usein varuillani sen suhteen, mitä ihmiset oikeasti haluavat minulta.______ 37. Jos minusta tuntuu, että joku aikoo loukata minua, yritän loukata häntä ensin.______ 38. Tarkkailen ensin ihmisiä pitempään ja vasta jos he osoittautuvat luottamukseni arvoisiksi, uskallan luottaa heihin. ______ 39. "Testaan" ihmisiä saadakseni tietää, puhuvatko he minulle totta. ______ 40. Kannatan ajatusta: "Käytä valtaa tai joku toinen käyttää valtaa sinuun". _______ 41. Tulen vihaiseksi kun ajattelen, miten muut ovat kohdelleet minua elämäni aikana. ______ 42. Koko elämäni ajan läheiset ihmiset ovat käyttäneet minua omaksi hyödykseen. ______ 43. Jotkut minulle tärkeät ihmiset ovat käyttäneet minua hyväksi fyysisesti, henkisesti tai seksuaalisesti. ______
Numerot 4 - 6 viittaavat siihen, että sinulle ehkä on muodostunut lapsuudenkokemusten takia kaltoinkohtelun, hyväksikäytön/ epäluottamuksen tunnelukko.
KALTOINKOHTELUN TUNNELUKKKO kehittyy epävakaassa perheympäristössä, jossa on ollut on väkivaltaa, purkauksellista käyttäytymistä ja ennustamattomuutta. Lapsen tarpeisiin saatetaan vastata ajoittain, mutta lasta myös laiminlyödään ajoittain. Lapselle muodostuu Perususkomus: Omat läheisyyden tarpeet eivät tule tyydytetyiksi lähisuhteissa.
Voimme yrittää päästä irti kaltoinkohtelun tunnelukosta monin eri tavoin. Koska kaikki edellä kuvatut toteamukset perustuvat virheellisiin uskomuksiin, me voimme ottaa jokaisen sellaisen lauseen, jonka perässä on numerot 4 - 6 ja ensinnä tiedostaa omaavamme virheellistä ajattelua.
Voimme puhua ääneen vihaamme sitä ihmistä kohtaan, joka oli meitä kohdellut kaltoin. Voimme huutaa vihaamme, voimme piirtää ja soittaa sitä, voimme hakata tyynyä, repiä valokuvia, sylkeä jne.
Vihan aikaa ei kannata kuitenkaan jatkaa kovin pitkään.
Voimme aluksi tuoda esiin vihaamme, jonka voimme kohdistaa kaltoinkohtelijaamme. Meidän ei tarvitse jäädä siihen vihaan, vaan voimme alkaa lohduttaa myös haavoittunutta sisäistä lastamme.
Voimme puhua lohdutuspuhetta sisäiselle haavoittuneelle
lapselle, joka oli haavoittunut kuritusväkivallan takia.
Anteeksianto on myös tärkeää. Se ei tarkoita, että hyväksymme tapahtuneen. Etsimme kuitenkin jonkinlaista ymmärrystä pahoinpitelijäämme kohtaan.
Yritän ymmärtää isääni, koska selkäsauna oli siihen aikaan yleinen hyväksi katsottu kasvatusmenetelmä. Tosin vanhempani luopuivat siitä ja päättivät yhdessä, että meillä ei anneta selkään ja nuorempi sisareni säästyi sen laatuiselta kuritusväkivallalta.
JOS TUNNISTAA ITSELLÄÄN OLEVAN KALTOINKOHTELUN TUNNELUKON, KANNATTAA TIETOISESTI MUUTTAA NÄKÖKULMAA
Kannattaa alkaa muuttaa ajatuksia ja alkaa vakuutella itselleen, että ihmiset ovat enimmäkseen luotettavia, eikä heitä tarvitse varoa ja jotkut ovat ihan oikeasti ystävällisiä ilman mitään taka-ajatuksia. Vaikka itseä olisi kohdeltu kaltoin, ei kannata kostaa muille eikä yleistää. Anteeksiantaminen tai vähintään välinpitämättömyys on oman itsen kannalta tärkeää. Ja apuahan on saatavissa jos on haavoittanut muita fyysisesti tai pelkää haavoittavansa.
VOIMALAUSE jonka haluan tarjota kaikille niille, joiden luottamus ihmisiin on syystäkin horjunut, on: Jumalaan voi aina luottaa, hän on sama eilen tänään ja iankaikkisesti. Kaltoinkohteluhan vaikuttaa myös ihmisen jumalakuvaan: Jumala tuntuu kaukaiselta. Jumala voi hylätä. Jumalalla on suosikkeja, itse on sisäpiirin ulkopuolella.
Uskon kuoleman jälkeiseen elämään ja siihen, että taivaassa kaikki kyyneleet on pyyhitty pois. Me saamme siellä kohdata toisemme terveinä, vailla traumojen jättämiä jälkiä. Joskus mietin millainen isän ja minun suhde on täydellisessä maailmassa? Sain tuntea isäni rakkautta jo täällä, mutta siellä siihen ei liity mitään inhimillisiä varjoja, ei mitään mustaa mönjää.
Virressä 511 sanotaan: On koottu sirpaleenikin kämmenen Herran pieninkin... Voin jakaa, minkä itse saan, rohkaista muita kulkemaan. Niin tekivät Viktor Frankl ja Edith. Kiitos siitä heille. Viimeisessä säkeistössä sanotaan: Tie valmis on ja päässä sen vastaus löytyy ikuinen, ja kerran ehjä ihminen ylistää tietä Kristuksen.