KUVIEN KERTOMAA

KUVA KOSKETTAA SIELUA - VALOKUVIEN JA MAALAUKSIEN ÄÄRELLÄ

Viime viikon blogikirjotuksessa fiilistelin lapsuuden kesien valokuvien äärellä. Mieleen tuli sekä myönteisiä että kielteisiä tunteita eväinä entisyydestä. Kaikkein mieluisinta kuvaa en silloin löytänyt. Nyt sen löysin ja ilo läikähtää edelleen mieleeni, kun katselen sitä.

Olin 2-vuotias, kun vietimme kesää Nurmijärvellä yhdessä viisilapsisen papin perheen kanssa. Kuvassa on veljeni ja minun ja papin lasten lisäksi muutama naapurinpoika. Hymyilen kuvassa ylimmällä portaalla, aurinko paistaa kasvoihini. Kuva on isän ottama. Isä ei käskenyt meitä koskaan hymyilemään valokuvissa. Eivätkä kuvan muut lapset hymyile. Veljeni (raidallisessa trikoopaidassa) suorastaan murjottaa. Miksi minä hymyilin? En tiedä. Se hymy kertoo minulle, että suhteeni isään oli ongelmaton, katson kameraan ja isään sen takana. Vielä ei kuritusväkivalta ollut sotkenut välejämme. Isä ei ollut ainakaan antanut selkään. Tukistamisesta en osaa sanoa. Olen vielä onnellinen lapsi. Neljävuotiaana sain ensimmäistä kertaa selkään karattuani kotipihasta kaverini kanssa. Silloin syyllisyys ja häpeä alkoivat värittää lapsuuttani. Olimme vähän aikaa selkäsaunan jälkeen kylässä tuon papin perheen luona ja me kahdeksan vietimme aikaa heidän suuressa lastenhuoneessaan. Aikuiset seurustelivat olohuoneessa. Me kahdeksan lasta saimme aikaan melkoisesti hälyä ja vähän väliä puhuimme yhteen ääneen. Suuresti arvostamani iso tyttö Kaisu, joka istuu valokuvassa alhaalla oikealla, otti puheenvuoron ja henkeni melkein salpautui, kun hän kysyi olinko saanut koskaan selkään. Muistan sen valtavan häpeän tunteen, kun tajusin, että syyllisyyteni tulee julkiseksi, kun nuo kivat lapset saavat sen tietää. Häpeän aalto pyyhkäisi sielussani. En ehtinyt vastaamaan, kun joku toinen lapsi alkoi selittää jotain omaa juttuaan. Voi miten helpottunut olin. Huomio siirtyi pois minusta, eikä asiaan palattu.

Siitä kesästä on elämäni ensimmäiset muistikuvat. Isommat puuhailivat omiaan ja minä olin joukon jatkona. Vietin aikaa myös toisen perheen äidin, Saara-tädin kanssa, kun äitini hoivaili vastasyntynyttä sisartani. Opin Saara-tädin Sylissä kirjasta runon, jonka muistan ulkoa vieläkin, Tosin nyt ymmärrän, että kehotus: "Käännäpä sivua" ei kuulunut runoon vaan se on Saara-tädin kehotus lukutilanteessa:

Lapsi on sairas

ja vuoteessa makaa,

eikä saa nousta

kuin aikojen takaa.

Käännäpä sivua.

Otapa lääkettä

rohtoa nauti,

kohta on kaukana

pipi ja tauti.

Koska emme voi muistaa, mitä meille on varhaisina aikoina tapahtunut, joudumme tekemään ikään kuin salapoliisityötä ja päättelemään eri seikoista, millainen lapsuus oli ja miten tarpeemme tulivat perheessämme tyydytetyiksi.

Papin perheen kuopus oli tottunut olemaan keskipisteenä (istuu edessä) ja äitini kertoi, että minua kaksi vuotta vanhempi Kirsti valitti: Miksei kukaan rakasta minua, miksi kaikki rakastaa vain Anjaa? Olin kesän alussa saanut pikkusiskon, johon äiti keskittyi. Onneksi meillä oli minua rakastava kotiapulainen ja ympärillä iso joukko rakastavia lapsia ja vielä Saara-täti, josta minulla on muutamia mukavia muistikuvia.

Jonkin ajan kuluttua tilanne muuttui. Tämä kuva on otettu luultavasti marraskuussa. Kesästä on pitkä aika. Olen 2,5 - vuotias. 1.5 – 3.0 ikäisenä lapsen psyykeen kehittyy häpeän tunne. Luulen, että uhmaikä on saanut minut käyttäytymään (aikuisten mielestä) huonosti ja olen saanut toruja ja sitä myötä häpeä on hiipinyt tunnevalikoimaan. Kun lapsi häpeää, hän ajattelee, että ansaitsee tulla hylätyksi. Äidillä on pikkusisko sylissä, ja minä olen surullinen. Pikkusiskon syntymisen jälkeen en ole yhdessäkään kymmenistä lapsuudenkuvista äidin sylissä. Kuvan ottohetkellä ei enää ole ollut moneen kuukauteen ympärilläni minua hellivää lapsilaumaa. Saatoin hakea sentään huomiota keittiöstä kotiapulaiselta, Kertulta.

MAALATTUJEN KUVIEN ÄÄRELLÄ

Ääriesimerkki kuvien vaikutuksesta on Psykiatri Magherinin 1989 nimeämä Stehndahl -syndrooma eli Firenzen-syndroma. Siksi nimitetään tilaa, jolloin ihminen on niin hurmioutunut jostain taideteoksesta että voi jopa pyörtyä. Magherini tapasi useita oireyhtymästä kärsiviä potilaita, erityisesti ulkomaisia matkailijoita. Ensimmäisen hurmaantumisen koin 19-vuotiaana Leningradin matkalla vuonna 1962. Kun näin Eremitaasin taidemuseossa Littan madonnan kuvan, jäin naulittuna sen eteen. Se oli mielestäni kaunein taulu, jonka olen nähnyt. Sen uskonnollinen aihe ei sinänsä merkinnyt mitään.

Olen hurmioitunut monen taulun kohdalla, mutta kuitenkin vain kohtuullisesti. Usein hurmio syntyy tauluryhmän äärellä, kun olen löytänyt uuden taiteilijan. Helene Scherfbeck oli lukiolaisena ihastuksen kohteena, mutta kun ajattelin valita häneltä lempityön, mikään yksittäinen työ ei ollutkaan sellainen, että olisin laittanut kuvan siitä seinälleni. Kolmikymppisenä löysin Einar Ilmonin, ja seitsemänkymppisenä (vasta) Anita Snellmanin ja Rafael Wardin keltaisineen. Nyt kahdeksankymppisenä löysin Nanna Suden ja Elga Sesemannin (1922-2007), jonka näyttely on parhaillaan Ateneumissa. Muutama vuosi sitten oli hänen näyttelynsä Kuusisaaressa. Tunnustan häpeäkseni, että en tiennyt hänestä etukäteen mitään, ja hurmaannuin hänen töistään. Odotan, että pääsen näkemään niitä Ateneumissa. Haluan katsoa siellä myös esittelyvideon hänestä.

Sesemannin tauluja on nähtävissä myös verkossa. Hänen sisarentyttärensä ylläpitää kotisivua. (https://www.elgasesemann.com/fi/)

Tänä kesänä olen maalannut enemmän kuin pitkään aikaan. Ensin olin Maria B. Raunion kurssilla ihanassa historiallisessa ympäristössä Tammelan Nahkurin verstaalla (kuva).

Meitä sattui saman pöydän ympärille kolme eläkkeellä olevaa sosiaalialan naista ja juttu luisti. Talven aikana sammunut maalaamisen kipinä roihahti taas liekkiin ja kurssin jälkeen viimeistelin kaksi työtä ja tein kolme uutta työtä Jokioisten Tapulimakasiinin kesänäyttelyyn (kuva alle).

Elokuussa siirsin työskentelyni parvekkeelle. Kuvassa ovat ensimmäiset vedot, eikä minkäänlaista aavistusta siitä, mitä tauluun tulee. Forssalaisen Taideyhdistys Kuhankosken killan kesänäyttely on elokuun loppuun asti Wiksbergin taidevintillä ja siellä voi nähdä työn valmiina ja lisäksi kaksi muuta.

Kesään kuuluu myös aina käynti Iittalassa naivistien näyttelyssä. Aina sieltä tulee iloisella mielellä kotiin.

LIIKE ON LÄÄKE

Forssan naapurissa Jokioisilla on Maaseutu- ja kotieläinpuisto Elonkierto, jota ylläpitää Elonkierron Ystävät ry.

Sieltä olen saanut kimmokkeen perustaa yrttipuutarhan parvekkeelleni. Alla ensimmäinen kuva: Yleisöluento makasiinissa. Aiheena on: "Nainen, ympäristö ja ruokaturva Globaalissa maailmassa." Toinen kuva: Juomme ystäväni Eilan kanssa yrttiluennon jälkeen terveellistä yrttijuomaa. Kolmas kuva: Olemme ukrainalaisten ystävieni kanssa piknikillä puistossa. Neljäs kuva: Kylvöjen siunaaminen keväällä.

Elonkierto on mukana "Interactive gardens" -hankkeessa yhdessä Baltian maiden ja Tanskan kanssa. Minulle tarjottiin mahdollisuutta osallistua tutkimukseen, jossa mm. mitattiin puistossa tehdyn puolentoista tunnin kevyen kävelyn vaikutusta seuraavan yön yöuneen ja ylipäänsä erilaisten hyvinvointitekijöiden vaikutusta palautumiseen. Nykyään on havaittu, että sydämen lyöntien välien pienenpienten erojen vaihtelua = HRV. Kirjoitin Googleen nuo kolme kirjainta, ja Tekoäly vastasi:

Mitä HRV kertoo?

• Autonominen hermosto: Se mittaa kehon tahdosta riippumattoman hermoston toimintaa.
• Korkea HRV: Viittaa hyvään palautumiseen, tasapainoiseen hermostoon ja siihen, että keho sopeutuu hyvin stressiin.
• Matala HRV: Voi kertoa stressistä, väsymyksestä, sairaudesta tai liiallisesta rasituksesta.

Sain tulokset monisteena ja unijakson säännöllisyyteen pitäisi kiinnittää huomiota. Unen määrä on vanhemmiten vähentynyt. Normaali yöuni on kuusi tuntia yhtämittaista unta. Poikkeustapauksissa nukun 3,5 tuntia ja silläkin pärjään ihan hyvin seuraavan päivän. Päiväunia en normaalisti nuku.

Kun minulla syksyllä todettiin kohtalainen nivelrikko oikeassa jalassa, liikuntani oli painottunut kuntouttavaan kuntosalijumppaan. Maksuton nivelpiirin kuntosaliryhmä kokoontui kolmesti viikossa ilman mitään kesätaukoja. Keskikesän kauniina päivinä kuntosalin sijaan jumppasimme ulkona Wahrenin puistossa kerran viikossa.

KUVA

Viime syyskuun kolmantenatoista päivänä juoksulenkiltä palattuani huomasin, että jalka on lähes käyttökelvoton ja jokainen askel tuotti tuskaa. Keväällä kävely alkoi olla ilman lääkkeitä normaalia. Kesän alussa olin yhtenä sunnuntaiaamuna kävelyllä ja päätin kokeilla, pystyisinkö juoksemaan satametriä. Kestäisikö polvi ja riittäisikö kunto. Polvi kesti ja kunto riitti ja jatkoin juoksemista vielä viiden kilometrin verran. Ja sen jälkeen olen juossut joka sunnuntaiaamu viiden kilometrin lenkin. Toistaiseksi on kaikki hyvin, eikä jalka ei kipeydy.

Forssan kesän etuihin kuuluu myös Kansalaisopiston oppilaskunnan sauna Tammelassa, joka lämpiää kaksi kertaa viikossa (keskiviikkoisin ja lauantaisin). Olen vakiokävijä. On täällä kolme muutakin rantasaunaa asukkaiden käytössä. Kyllä meidän kelpaa.