KUVIEN KERTOMAA

KUVA KOSKETTAA SIELUA 

Viime viikon blogikirjotuksessa fiilistelin lapsuuden kesien valokuvien äärellä. Mieleen tuli sekä myönteisiä että kielteisiä tunteita eväinä entisyydestä. Kaikkein mieluisinta kuvaa en silloin löytänyt. Nyt sen löysin ja ilo läikähtää edelleen mieleeni, kun katselen sitä.

Olin 2-vuotias, kun vietimme kesää Nurmijärvellä yhdessä viisilapsisen papin perheen kanssa. Kuvassa on veljeni ja minun ja papin lasten lisäksi muutama naapurinpoika. Hymyilen kuvassa ylimmällä portaalla, aurinko paistaa kasvoihini. Kuva on isän ottama. Isä ei käskenyt meitä koskaan hymyilemään valokuvissa. Eivätkä kuvan muut lapset hymyile. Veljeni (raidallisessa trikoopaidassa kolmannella rapulla) suorastaan murjottaa. Miksi minä hymyilin? En tiedä. Vieno hymy kertoo minulle, että suhteeni isään oli ongelmaton, katson kameraan ja isään sen takana. Vielä ei kuritusväkivalta ollut sotkenut välejämme. Isä ei ollut ainakaan antanut selkään. Tukistamisesta en osaa sanoa. Olen vielä onnellinen lapsi. 

Neljävuotiaana sain ensimmäistä kertaa selkään karattuani kotipihasta kaverini kanssa. Silloin syyllisyys ja häpeä alkoivat värittää lapsuuttani. Olimme jonkin aikaa selkäsaunan jälkeen kylässä tuon papin perheen luona, ja me kahdeksan vietimme aikaa heidän suuressa lastenhuoneessaan. Aikuiset seurustelivat olohuoneessa. Me lapset saimme aikaan melkoisesti hälyä ja vähän väliä puhuimme toistemme päälle. Suuresti arvostamani iso tyttö Kaisu, joka istuu valokuvassa alhaalla oikealla, otti puheenvuoron ja henkeni melkein salpautui, kun hän kysyi olinko saanut koskaan selkään. Muistan sen valtavan häpeän tunteen, kun tajusin, että syyllisyyteni tulee julkiseksi, kun nuo kivat lapset saavat sen tietää. Häpeän aalto pyyhkäisi sielussani. En ehtinyt vastaamaan, kun joku toinen lapsi alkoi selittää jotain omaa juttuaan. - Voi miten helpottunut olin. Huomio siirtyi pois minusta, eikä asiaan palattu.

Siitä kesästä on elämäni ensimmäiset muistikuvat. Isommat puuhailivat omiaan ja minä olin joukon jatkona. Vietin aikaa myös toisen perheen äidin, Saara-tädin kanssa, kun äitini hoivaili vastasyntynyttä sisartani. Opin Saara-tädin sylissä jostain kirjasta runon, jonka muistan ulkoa vieläkin, Tosin nyt ymmärrän, että kehotus: "Käännäpä sivua" ei kuulunut runoon, vaan se oli Saara-tädin kehotus lukutilanteessa:

Lapsi on sairas

ja vuoteessa makaa,

eikä saa nousta

kuin aikojen takaa.

Käännäpä sivua.

Otapa lääkettä

rohtoa nauti,

kohta on kaukana

pipi ja tauti.

Koska emme voi muistaa, mitä meille on varhaisina aikoina tapahtunut, joudumme tekemään ikään kuin salapoliisityötä ja päättelemään eri seikoista, millainen lapsuus oli ja miten tarpeemme tulivat perheessämme eri ikävaiheissa tyydytetyiksi.

Papin perheen kuopus Kirsti oli tottunut olemaan keskipisteenä (istuu edessä) ja äitini kertoi, että minua kaksi vuotta vanhempi Kirsti valitti: "Miksei kukaan rakasta minua, miksi kaikki rakastaa vain Anjaa?" Olin kesän alussa saanut pikkusiskon, johon äiti keskittyi. Onneksi meillä oli minua rakastava kotiapulainen ja ympärillä iso joukko rakastavia lapsia ja vielä Saara-täti, josta minulla on muutamia mukavia muistikuvia. Kun katson alla olevaa kuvaa, kyyneleet tulevat edelleen simiin. Siinä näen hylätyn pienen Anjan.

Tilanteeni oli muuttunut. Kuva on otettu luultavasti marraskuussa. Kesästä on pitkä aika. Olen 2,5 - vuotias. 1.5 – 3.0 ikäisenä lapsen psyykeen kehittyy häpeän tunne. Luulen, että uhmaikä on saanut minut käyttäytymään (aikuisten mielestä) huonosti ja olen saanut toruja ja sitä myötä liikaa häpeää on hiipinyt tunnevalikoimaan. Kun lapsi häpeää, hän ajattelee, että ansaitsee tulla hylätyksi. Äidillä on pikkusisko sylissä, ja minä olen surullinen. Pikkusiskon syntymisen jälkeen en ole yhdessäkään kymmenistä lapsuudenkuvista äidin sylissä. Kuvan ottohetkellä ei enää ole ollut moneen kuukauteen ympärilläni minua hellivää lapsilaumaa. Saatoin hakea sentään huomiota keittiöstä kotiapulaiselta, Kertulta.

MAALAUSTEN ÄÄRELLÄ

Ääriesimerkki kuvien vaikutuksesta on Psykiatri Magherinin 1989 nimeämä Stehndahl -syndrooma eli Firenzen-syndroma. Siksi nimitetään tilaa, jolloin ihminen on niin hurmioutunut jostain taideteoksesta että voi jopa pyörtyä. Magherini tapasi useita oireyhtymästä kärsiviä potilaita, erityisesti ulkomaisia matkailijoita. 

Ensimmäisen hurmaantumisen koin 19-vuotiaana Leningradin matkalla vuonna 1962. Kun näin Eremitaasin taidemuseossa Leonardo da Vincin maalaaman Littan madonnan, jäin naulittuna sen eteen. Se oli mielestäni kaunein taulu, jonka olin koskaan nähnyt. Sen uskonnollinen aihe ei sinänsä merkinnyt mitään.

Olen hurmioitunut monen taulun kohdalla, mutta kuitenkin vain kohtuullisesti. Usein hurmio syntyy tauluryhmän äärellä, kun olen löytänyt uuden taiteilijan. Helene Scherfbeck oli lukiolaisena ihastuksen kohteena, mutta kun ajattelin valita häneltä lempityön, mikään yksittäinen työ ei ollutkaan sellainen, että olisin laittanut kuvan siitä seinälleni. 

Kolmikymppisenä löysin Einar Ilmonin, ja seitsemänkymppisenä (vasta) Anita Snellmanin ja Rafael Wardin keltaisineen. Nyt kahdeksankymppisenä löysin Nanna Suden ja Elga Sesemannin (1922-2007). Muutama vuosi sitten oli hänen näyttelynsä Kuusisaaressa. Tunnustan häpeäkseni, että en tiennyt hänestä etukäteen mitään.  

Sesemannin tauluja on nähtävissä Ateneumissa koko talven ja jatkuvasti myös verkossa. Hänen sisarentyttärensä ylläpitää kotisivua. (https://www.elgasesemann.com/fi/)

MINÄ HARRASTAJAMAALARI

Kaksi vuotta sitten oli Syysnäyttelyn aiheena Taiteilijakuvia. Taulun nimi on Vanha nainen ja kultaköynnös. Olin leikannut vanhoista valokuvista lasteni kuvia, ja ne olivat samennettuna köynnöksen kukkien keskellä.

Tänä kesänä olen maalannut enemmän kuin pitkään aikaan. Ensin olin Maria B. Raunion kurssilla ihanassa historiallisessa ympäristössä Tammelan Nahkurin verstaalla. (Kuvat alla)

Meitä sattui saman pöydän ympärille kolme eläkkeellä olevaa sosiaalialan naista (kuva yllä)  ja juttu luisti. Talven aikana sammunut maalaamisen kipinä roihahti taas liekkiin ja kurssin jälkeen viimeistelin kaksi siellä tekemääni työtä, ja tein kolme uutta työtä Jokioisten Tapulimakasiinin kesänäyttelyyn (kuva alla).

Kuhankosken killan näyttelyistä otetaan kuvia. En ole löytänyt valokuvaajan nimeä. Minulta on valittu kuvattavaksi yllä olevista töistä kaksi:

Elokuussa siirsin työskentelyni parvekkeelle. Kuvassa ovat ensimmäiset vedot, eikä minkäänlaista aavistusta siitä, mitä tauluun tulee. Toisesssa kuvassa se on forssalaisen taideyhdistys Kuhankosken killan kesänäyttelyssä, joka on avoinna elokuun loppuun asti Wiksbergin taidevintillä klo 11.00 - 17.00.

Olin uskoontuloni jälkeen alkanut maalata Jeesuksen kuvia. Minulla oli mielessäni Dorenin Perheraamatun Jeesus. Nettiä ei vielä ollut ja ajattelin, että haluaisin nähdä muiden tekemiä Jeesuksen kuvia. Vähän sen jäkeen menin tyttäreni kanssa Forssassa olleeseen maatalousnäyttelyyn ja ostin tyttärelle arvan. Hän voitti Ison Raamatun, jonka kuvituksena oli eri taiteilijoiden piirroksia tai maalauksia Jeesuksesta. Niitä sitten tutkiskelin ja oman sisäisen kuvani säilytin edelleen.

Oli aika korkea kynnys viedä näyttelyyn ensimmäisen kerran kuva Jeesuksesta. Sen nimi oli: "Minä Olen tie ja totuus ja elämä." Jollekin olen sen taulun lahjoitttanut. Meillä ihmisillä on erilaisia käsityksiä siitä, miltä Jeesus näyttää. Jotkut ovat tunnistaneet jostakin taulusta "oman Jeesuksen", ja olen sitten lahjoittanut sen taulun heille. ("Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi myös antakaa", Matt.10:8)

Tauluja maalatessani kuuntelen yleensä hengellistä musiikkia. Tänä kesänä minulla on soinut CD, jonka ensimmäisenä lauluna on Kristallivirta. KUUNTELE>>>

Olin juhannuksen jälkeen Psalmi-kurssilla, ja siellä eräs nainen tuli luokseni ja kertoi, että oli ollut jollain tunnelukkokurssillani. Hän sanoi, että tärkein kokemus hänelle oli kurssilla ollut Jeesuksen kuva. Olin sen aikoinaan maalannut ja kuvankäsittelyohjelmalla lisännyt mustekorostusta. Etsin Power Point -esityksen viimeisen kuvan ja lähetin sen hänelle. Se kuva oli koskettanut hänen sieluaan. Myös alkuperäisen maalauksen omistaja pitää sitä parhaimpana Jeesuksen kuvana.