KYNNELLE KYKENEVIEN KOHTAAMINEN
Kokoonnuimme entisten koulutovereiden tutulla
joukolla muutama päivä sitten niin kuin olemme kokoontuneet kolme kertaa
vuodessa yli kymmenen vuoden ajan. Koronakausi
oli poikkeus, vaikka tapasimme siltikin jonkun kerran ja pahimpana aikana matkustin
Helsinkiin tapaamaan omaishoitajana toimivaa ystävääni ulkoilmassa. Nyt joku
tuli tapaamiseen Kuopiosta, joku Mikkelistä, joku Sysmästä ja minä Forssasta. Tamperelainen
ei voinut tulla, kun työtehtävät estivät. Muut asuivat Helsingissä, meidän
kotikaupungissamme. Kutsussa oli toivottu kaikkien "kynnelle kykenevien"
tulevan. Monet eivät olleet kyenneet. Meitä
oli koolla seitsemän entistä tyttöä ja kolme entistä poikaa - nykyisiä "seniorihenkilöitä".
Olimme vuoden 1962 ylioppilaita rakkaasta koulustamme Alppilan yhteislyseosta.
Olimme olleet koulun ensimmäisiä ylioppilaita ja tunteneet itsemme koulussa aina
tärkeiksi asemamme tähden.
Päivittelimme maailman muuttumista, muistelimme menneitä ja päivitimme tietomme siitä, ketkä ovat kuolleet, ketkä vielä sinnittelivät sairaina mutta hengissä. Edellisen kokoontumisen jälkeen taas muutama kutsu oli palautunut ilmoituksella " I'm sorry to have to inform you that your message could not be delivered to one or more recipients. It's attached below." Ilmoitus oli surullinen, vuosia toimineen osoitelistan osoitteet olivat varmasti oikein kirjoitettuja, mutta luultavimmin jotain surullista oli kohteelle tapahtunut. Joku saattoi tietääkin - mitä. Jollekin oli uutinen jonkun kuolema, vaikka siitä oli jo moneen kertaan kerrottu. Aina ei muisti toimi. Kun kerroimme kuulumisia, minun piti kertoa porukalle, että pari viikkoa sitten minulla oli todettu kaihi molemmissa silmissä. Mutta ei se ollutkaan niin yksinkertaista. En muistanut sanaa kaihi ja jouduin kysymään "Mikä on se silmäsairaus, joka on yleinen vanhoilla ihmisillä?" Sain vastauksen ja myös kertomuksia heidän omista tai läheistensä leikkauksista.
Meidän ikäluokkamme keskusteluissa vilahtavat sanat edunvalvontavaltuutus - melkein kaikilla oli se tehtynä - hoitotahto ja testamentti. Omaishoitajuus puhututtaa. Joku tutuistamme oli joutunut omaishoitajaksi, joku toinen kohteeksi. Kumpikin tilanne järkytti. Iloitsimme siitä, että erään porukkamme omaishoitajan mies oli saanut hoitopaikan viikoksi kuukaudessa. Nyt ystävämme sai nauttia vanhan ihmisen vapaudesta edes viikon kuukaudessa. Hän kertoi, mitä on käytännössä toistella jatkuvasti, missä he olivat, mikä maa, mikä kaupunki, mikä rakennus. Hän oli kehittänyt toimivan tavan selviytyä, kun he olivat autolla liikenteessä. Mies ei karannut kotoa, mutta sen ulkopuolella se oli vaarana. Keski-iän suuri rakkaus ja sielunkumppani oli nyt hoivakohde - mutta onneksi kiltti. Laivamatkatkaan hänen kanssaan eivät ole mitään rentoutumista. Niitä oli kuitenkin tehtävä omaisten tapaamisen takia. Viime kesänä ystävä oli herännyt hytissä yöllä ja huomannut, että mies oli poissa. Hän oli rynnännyt käytävään. Siellä mies vilahti käytävän päässä kalsareissaan ja vaipoissaan matkalla yökerhoon. Onneksi mies oli tosiaan kiltti ja suostui palaamaan takaisin hyttiin.
ANTAMINEN TEKEE ILOISEKSI
Olimme ylioppilaaksitulon 60-vuotismuistoa juhliessamme viime keväänä keränneet rahaa yli 800 euroa ja halusimme antaa stipendejä kevään ylioppilaille. Ajattelin, että koulumme vahvuus oli oppilaiden luovuuden ja aloitekyvyn kannustaminen, enkä olisi antanut stipendiä kenellekään hikipingolle. Ilokseni totesin, että kohteen valitsijat olivat olleet samoissa ajatuksissa. Sadan euron stipendeistä kaksi meni musiikin harrastajille ja yksi kuvaamataidon harrastamisen tukemiseen. Valintaperustekirje oli luettu lakkiaisissa ja kun asian puuhamies ja porukan professori luki sen meille, olimme kaikki tyytyväisiä ja tunsimme taas itsemme merkityksellisiksi.
VERTAISTUKEA VANHENEMISEEN
Elämä on muuttunut monella näiden vuosien aikana. Me ymmärrämme, miltä vanheneminen tuntuu, kukaan ei välty negatiivisilta muutoksilta. Olin itse vanhenemisen asiantuntija, olin jopa tehnyt psykologian gradun siitä aiheesta. Olin opettanut hoitoalan henkilökuntaa ja luennoinut vanhusten yhdistyksissä. Kun oma vanhuuteni alkoi, kirjoitin runon:
VANHUUDEN ALUSSA
Tiesinhän tapasi vanhuus.
Teoriassa.
Kuitenkin yllätit.
Sinä uusi matkatoveri,
et kysynyt lupaa tulla
ja aloit vaatia elämästäni
osan osalta itsellesi.
Ehkä huomenna tai viikkojen päästä
on luovuttava jostain,
tänään tärkeästä.
Eikä sekään riitä.
Uudelleen ja uudelleen
tulet osaasi vaatimaan.
Kunnes kaikki on sinun.
Ja minulle jää vain kysymys:
Kuka minä olen?
Olin asiantuntija, mutta en vielä kokemusasiantuntija. Olin jäänyt eläkkeelle ja sen alussa minulla oli kriisi. Tiesin että on yleistä masentua eläkkeelle siirtymisen jälkeen. Monet joutuvat tekemään surutyötä ennekuin elämä jatkuu normaalina ja paluu aikaisempaan tunneilmastoon on tapahtunut. En tuntenut itseäni masentuneeksi, enkä ajatellut, että ne uskomukset, joita minulla oli itsestäni ja toimintakyvystäni, olivat virheellisiä ja oireita kriisistä. Siinä tapauksessahan ne olisivat olleet tilapäisiä, kunnes kriisityöskentely olisi suoritettu loppuun. Luulin, että tila olisi pysyvä. En voinut silloin kuvitellakaan, että minusta tulisi elämääni tyytyväinen eläkeläinen, joka näkee itsensä ja elämänsä valoisampana kuin vanhuuden alussa huolimatta siitä, että niitä luopumisia on tullut jatkuvasti lisää.
Virheellinen uskomukseni oli, että vanhuudessa älylliset suoritukset romahtavat niin minulta kuin muiltakin. Uskoin etten pysty riittävän hyviin suorituksiin eivätkä muutkaan ikätoverini. Ihmettelin sitä, kuinka eläkeläisjärjestöt pystyvät toimimaan ikääntyvien ihmisten vetämänä ja vielä enemmän olin huolestunut siitä, että presidenttinä oli ikätoveri. Olin opiskeluaikana lukenut siitä kuinka Adenauer johti Saksan liittotasavaltaa taitavasti pitkälti yli 80-vuotiaana ja Edison oli aktiivinen toimija yli 80-vuotiaana. Mutta masentuneen ajattelulle on tyypillistä hylätä todisteet, jotka osoittavat hänen pessimistisen ajattelun olevan virheellistä. Minua ei lainkaan helpottanut tieto Adenauerin toimintakyvystä. Suorastaan ärsyynnyin moisesta erinomaisuudesta ja jatkoin omien menetettyjen kykyjeni suremista, kunnes kriisi oli käsitelty loppuun.
Runoni viimeinen lause: "Kuka minä olen?" on viiltävän surullinen. Sitä toisteli television dokumenttiohjelmassa tuskaisena hoivaosaston sängyn reunalla alusvaatteissaan istuva lähes 100-vuotias nainen. Olin tuntenut hänet vuosikymmeniä aikaisemmin. Hän oli ollut olemukseltaan harvinaisen ylväs ja temperamenttinen kielten opettaja, jota hänen oppilaansa muistelivat englanniksi: "Good morning said N, and the great N-show begins"
Ohjelman lopussa kiitettiin hänen omaisiaan. Vaikka olen tarjonnut osan itsestäni julkisuuteen toivoen sen hyödyttävän muita, antavan vertaistukea, toivon ettei tyttäreni sallisi minua näytettävän niin järkyttävänä esimerkkinä siitä, miten ihmistä riisutaan.
OPETTAJAA MUISTELLAAN
Nuoruus tunteineen on melko tarkkana mielissä, viimeaikaiset tapahtumat eivät niinkään. Joku harmitteli edelleen, että ei ollut lukenut tarpeeksi oikeustieteellisen sisäänpääsykokeeseen. Oli kirjoittanut ylioppilaaksikin ihan korvakuulolta. Porukkamme professori oli tuonut mukanaan koulun vuosikertomuksen vuodelta 1962 ja totesi, ettei me oltu kovin häävisti pärjätty ylioppilaskirjoituksissa. Poikkeuksena oli huomattava äidinkielen ällien määrä. - Kiitos Terttu Tupalan.
Olimme joihinkin aikaisempien vuosikymmenien kokoontumisiin kutsuneet mukaan opettajia. Seurasimme myös heidän elämänkuluaan. Elokuun lopussa 2013 joku kertoi, että ihana äidinkielen opettajamme Terttu Tupala oli kesällä kuollut. Eräs toinen lisäsi siihen, että hänen joku tuttunsa, vaikka hän ei nyt muista kuka, oli ollut hautajaisissakin ja siellä oli ollut paljon väkeä.
Asia oli minulle uusi. Olin aikoinaan lopettanut Helsingin Sanomien tilaamisen eläkkeelle jäämisen jälkeen. Ajattelin, että minulle riittää Forssan lehti. Päätin, että sen verran täytyy Helsinginkin asioita seurata, että edes tietää, kuka tutuista ihmisistä on elossa, kuka kuollut. Tilasin vähän tapaamisen jälkeen Hesarin. Tunsin jälleennäkemisen iloa, kun kaivoin postilaatikosta paksun sunnuntainumeron. Olinhan tottunut heräilemään Hesarin kanssa päiviini lähes 70 vuoden ajan. Kun avasin lehden ja aloin lukea kuolinilmoituksia, siellä oli Terttu Tupalan kuolinilmoitus. Hän oli kuollut 10.9. 2013 - siis kokoontumisemme jälkeen. Joku oli muistanut väärin ja niin joku toinenkin. Näitähän sattuu.
Terttu Tupala oli ollut minulle tärkeä ihminen. Hän oli ollut taitava johdattelija kirjallisuuden rikkaaseen maailmaan. Kun tapasimme 90-luvulla kustantajani tapahtumassa, hän ensimmäisenä muisti, miten ahkera kirjallisuuspiiriläinen olin ollut. Hän ei kehunut kirjoitustaitojani. Olinhan ollut seiskan ainekirjoittaja. Keskikoulun todistusten vakioyhdeksikkö oli muuttunut lukiossa seitsemäksi, mitä isäni jatkuvasti päivitteli. Ylioppilastodistukseen sain sentään kahdeksikon, kun aineesta oli tullut ällä. Olin saanut kirjoittaa kirjallisuudenharrastajalle sopivasta aiheesta: "Mitä olen vuosien varrella etsinyt ja löytänyt kirjallisuudesta." Havaitsin joskus yllätyksekseni myöhemmin, että sen ensimmäisen kappaleen Tupala oli laittanut esimerkiksi julkaisemaansa ainekirjoitusoppaaseensa. Tupala oli kitsas antaessaan numeroita, mutta samalla hän oli kuitenkin kannustava. Hän luki luokan edessä aineitani ja kehui, hymyili ja kehui. Minulle jäi tunne, että osaan kirjoittaa myös asia-aineita, mutta hyvien numeroiden saaminen edellyttäisi myös pilkkusääntöjen hallitsemista. On helpottavaa, että nyt vanhuudessa pilkkuja saa käyttää varsin luovasti. - Tietäisipä Tupala!
Kun etsin Hesarin aikakoneelta tietoja Tupalasta, löysin Seppo Heikinheimon arvion hänen muistelmistaan. Seppo oli ollut edellisessä koulussa Tupalan lempioppilas. Superälykäs Heikinheimo oli mielestään löytänyt kirjasta kielioppivirheen. Oho! Miten se oli mahdollista, mutta ei se ollutkaan. Pian ilmestyi jonkun kieli-ihmisen vastine ja selitys.
Aionpa hankkia itselleni nuo muistelmat Antikvariaatti.fi
myy hyväkuntoisen kuudella eurolla.
Tupalalla ei ollut omaa perhettä ja ehkä hän sen takia suhtautui meihin hoivaavasti. Abiturienttivuoden lopputentissä hän jakoi kaikille appelsiinit ja muistutti oikean ravinnon tärkeydestä, että jaksaisimme lukea. A-luokan pojat kertoivat joskus jutun, mitä tapahtui eräällä kevätretkellä jossain meren äärellä. Tupala oli kutsuttu mukaan valvojaksi, vaikka hän ei ollut luokanvalvoja. Osa retkeläisistä jäi Tupalan kanssa rannalle ja osa lähti purjeveneellä merelle. Nousi kova myrsky ja pojat pelastautuivat jollekin saarelle, mutta sitähän ei Tupala tiennyt. Hän soitteli poikien koteihin illan mittaan. Kännyköitähän ei siihen aikaan ollut. Viimein hän sai kuulla, että pojat olivat palanneet Helsinkiin koteihinsa. Kun seuraava koulupäivä koitti, Tupala oli tullut kertomaan luokkaan tunnelmistaan myrskyiltana. Tiedän, että uskovaisena ihmisenä hän oli varmasti rukoillut, mutta siitä eivät pojat muistaneet mainita, ehkä ei Tupalakaan ollut siitä kertonut. Mutta se tuntui pojista hienolta, että opettaja oli illan mittaan luvannut (uskoakseni Jumalalle), että jos pojat selviytyvät, hän lahjoittaa isomman summan rahaa Pyhämaan uhrikirkolle. Niin oli sitten tapahtunutkin. Kirkko sijaitsee Uudessa kaupungissa ja siitä kerrotaan seurakunnan sivulla: " Pyhämaan uhrikirkko on kautta historiansa tullut tunnetuksi nimenomaan kirkkona, jonka kautta Jumala auttaa. Kirkolle on tullut lahjoituksia ja esirukouspyyntöjä kiitollisilta ja apua tarvitsevilta ihmisiltä. Näin tapahtuu edelleen. Kertyneet varat menevät puoliksi lähetystyöhön ja kirkon hyväksi."
Viime sunnuntaina lauloimme kirkossa virttä 484: "Totuuden henki". Se toi mieleeni koulujen aamuhartaudet, ne keskikoulun ahdistavat seisomiset juhlasalissa ja tunnelman yhdistäminen siihen, että olin valehdellut koulussa ja kotona jatkuvasti ja sitten on olemassa joku Totuuden henki, joka paljastaa vielä kaiken ja jään kiinni valheistani.
Kuuntelin äsken taas youtubesta sanoja ja tajusin, että koulumaailma oli muinoin jättänyt sieluuni ja minäkuvaan ja jopa Jumalakuvaan haavan. Sanat ovat hienot. Jospa saisin vielä käsiteltyä keskikouluaikani negatiiviset muistot, etteivät ne aktivoituisi väärissä paikoissa, kuten viime sunnuntaina kirkon penkissä.
Tuskin se johtui kouluistani, mutta Jumalan armosta en ollut tajunnut yhtään mitään. Kävin läpi koulun ja rippikoulun oppimatta sitä, miten ihminen pelastuu. No, onneksi sekin on elämän varrella selvinnyt - ennen kuin on liian myöhäistä.
Olin saanut lukiosta sieluuni evääksi paljon hyvää, enkä muista edes valehdelleeni siellä kertaakaan opettajille. Edelleen olen kiitollinen Terttu Tupalasta ja muista myönteisen jäljen sieluuni jättäneistä. R.I.P.