LAPSUUDEN MUISTOJA JA AIKUISEN AJATUKSIA VAPPUNA 2026
Viime sunnuntain Helsingin Sanomissa oli laaja artikkeli vasta ilmestyneestä kirjasta Elämä ilman sinua. Sen ovat kirjoittaneet toimittaja Anna Pihlajaniemi ja näyttelijä, terapeutti Lotta Lehtikari (WSOY, 2026). Pitkän artikkelin yksi kohta sai minut pysähtymään. Siinä sanottiin, että perheessä oli kotiapulainen, joka antoi lapsille hellyyttä. Etsin puhelimesta kirjan. Halusin sen nimenomaan kuunnella enkä lukea, koska lukijana oli Lotta Lehtikari. Kirja kertoo hänen perheensä elämästä. Se oli minulle järisyttävä kuuntelukokemus. Kirja imaisee kuulijan toisaalta tuntemaan syvää myötätuntoa perheen tyttäriä kohtaan, toisaalta se saa pohtimaan omaa lapsuudenperhettään. Lotta oli yksinhuoltaja kuten minäkin ja kirja herätti pohtimaan myös omaa äitirooliani.
Kirja ei ole varsinainen elämäkerta, vaan se kertoo johdonmukaisen tarinan poikkeavasta perheestä. Mukaan on otettu se, mikä on tarinan kannalta tärkeää. Anna Pihlajaniemi on merkitty ensimmäiseksi kirjoittajaksi, hänen osuutensa loistavan kirjan syntymiseen on luultavasti ollut merkittävä. Kirjassa Lotta kirjoittaa kuolleelle sisarelle kirjeitä, jolloin teksti on sinä-muodossa. Osa tekstiä on tavallisessa muistelumuodossa. Ratkaisu luo kirjaan syvyyttä.
Julkaisemassani kirjassa (Vertaistukea valoisaan vanhuuteen, Väyläkirjat, 2026) punaisena lankana kulkee tavoite hyväksyä oma elämäntarina, juuri itselle kaikkein sopivimpana elämänä. Lotta Lehtikari on terapeutti ja hän sai minut pysähtymään sen ajatuksen äärelle, että minun pitäisi myös hyväksyä ajatus, että omat vanhempani olivat myös juuri minulle kaikkein sopivimmat vanhemmat. Kotimme lähellä oli lastenkoti. Joskus olin syvästi kateellinen lastenkodin lapsille siitä, että heillä ei ollut vanhempia. Minusta vanhempani ylittivät rajani, tulivat liian lähelle. Meistä ihan varmasti välitettiin, kun meistä yritettiin kasvattaa kunnon kansalaisia, mutta se ei tuntunut mukavalta.
Kirjassa puhuttiin ylisukupolvisesta häpeästä. Tajusin ensimmäisen kerran, että häpeä ja syyllisyydentunteeni, eivät ehkä olleetkaan äitini tyhjästä luomia. Ne saattoivat todellisuudessa olla peräisin hänen kotoaan.
Äiti kertoi vain vähän omasta lapsuudestaan. Hänelle isä oli ollut tärkeä, mutta koskaan hän ei kertonut siitä, että maanviljelijä ukki oli ollut jossain vaiheessa juoppo. Sain kuulla siitä vasta nyt vanhana. Äitini nuorin sisar siitä kertoi yli 90-vuotiaana. Hän ei tiennyt missä vaiheessa ukki oli tullut uskoon ja raitistunut. Äidinäiti synnytti kymmenen lasta, joista kaksi kuoli pienenä. Hän näytti melko riutuneelta jo keski-ikäisenä.
Kuvassa äitini on toinen oikealta takarivissä. Oliko hän joutunut joskus aikaisemmin häpeämään juoppoa isää kyläyhteisössä. Oliko hän hävennyt äitiään, joka kuvan ottamisen aikoihin oli sairastanut keuhkotautia eli tubia viisi vuotta. - Yksi tyttäristäkin sairastui siihen ja joutui jättämään lukion kesken, mutta hän selvisi. - Äidin äiti kuoli kaksi vuotta kuvan ottamisen jälkeen. Keuhkotauti oli niihin aikoihin vaarallinen sairaus ja niitä perheitä kartettiin, joissa oli sairautta. Keuhkotauti liitettiin usein myös köyhyyteen ja huonoon hygieniaan. En tiedä, oliko äidinäiti koskaan missään parantolassa - luultavasti ei. Tädistäni kuulin, että hän makasi sitkeästi pakkasessa kuistilla ja parani.
Sain tämän vuoden alussa ison määrän lapsuuden perheestä otettujen kuvien negatiiveja. Olen käynyt niitä läpi ja tuntenut niiden parissa monenlaisia tunteita. Meidän perhe oli erilainen kuin Lotan perhe, mutta meilläkin oli äidin mielestä tärkeää, miltä kulissit näyttivät. Meillä oli paljon sääntöjä niin kuin heilläkin. Lotan äiti oli psyykkisesti tasapainoton, itsekäs ja aggressiivinen. Minun äitini oli erittäin lempeä ja uhrautuvainen, eikä hän koskaan raivonnut. Hänen inhimillinen epätäydellisyytensä selvisi minulle vasta keski-iässä, ja se sai minut kirjoittamaan kirjan äidin ja tyttären suhteista (Äiti ja tytär vallan ja rakkauden kehissä, Kirjapaja, 1996). Lotan isä oli alistuva ja lämmin, ja itki riitojen yhteydessä. Oma isäni oli karski ja miehekäs perheenpää, jonka näin itkevän ainoastaan kerran. Se tapahtui silloin, kun seisoimme koko perhe katsomassa Mannerheimin hautajaissaattoa Hietalahdenkadun varrella.
SISARUUDEN MERKITYS
Kirjan ääressä ohjautuu myös pohtimaan omien sisarusten merkitystä. Lotan perheessä sisaruuden merkitys korostui poikkeavasti, koska he muodostivat taisteluparin äidin vallankäyttöä vastaan. Lotalle isosisko Pipsa oli ihailun ja rakkauden kohde ja myöhemmin suuri huolenaihe. Sisaren psyykkiset ongelmat ja psykiatrisen hoidon epäkohdat varjostivat Lotan elämää.
Lotta, oli löytänyt kuusitoistavuotiaana äidin kotoa tajuttomana itsemurhayrityksen takia. Hän joutui myöhemmin pelkäämään että menettäisi masentuneen sisarensa. Niin sitten kävikin. Kirja alkaa poliisien kirjoittamasta tutkintailmoituksen rajusta kuvauksesta asvaltilta löytyneestä sisaren ruumiista.
ISOSISKONA
Yllä on kuva sisarestani ja minusta ensimmäisenä Nastolan kesänä. Perheemme kesämökkiä Vakkaria aloitettiin rakentaa silloin. Olen kuusivuotias ja sisareni on neljävuotias. Meillä on päällä pyhävaatteet. Sääntönä oli, että sunnuntaisin kuului pukeutua pyhävaatteisiin. Oman liivihameeni olin saanut amerikanpaketista. Isäni serkku lähetteli sodan jälkeen meille paketteja, joissa oli amerikkalaislasten ihania vanhoja vaatteita. Nastolassa meillä ei ollut muita tyttökavereita kuin vain toisemme. Meidän oli pakko viettää kolme kuukautta vuodesta mökillä niin kauan, kunnes tulimme ylioppilaiksi. Vasta sitten saimme mennä kesätöihin ja jäädä Helsinkiin.
Meidän sisaruutta kuvaa runo, jonka kirjoitin hänelle. Kun sisar täytti 80-vuotta sitä juhlittiin suvun voimalla pari viikkoa etukäteen.
Runo alkaa tilanteesta, jolloin äiti imetti siskoa, ja kotipulaisemme Kerttu tuli nostamaan minut pois päiväunien jälkeen pinnasängystä.
Kilpasiskot
Kun pieni vauva olit, niin
vanhin muisto oli siin,
et silmät panin kiin.
En voi tuota katsoa sanoin,
ja huomiota itselleni anoin.
Äiti ja Kerttu nauroivat vaan,
Enkä myötätuntoa saanut ollenkaan.
Ensimmäinen kisamme tapahtui vedessä,
kun uimaan oppiminen oli edessä.
Parilla päivällä sentään voitin,
kun parhaani palkkion toivossa koitin.
Vakkarissa korkeutta treenattiin
Ja sinähän hyppelit taivaisiin.
Kilpaurasi alkoi syksyllä juuri
en muista kävikö kisoissa tuuri.
Monessa jutussa sentään voitin,
kun vanhempana kaikkeni koitin.
Yksi kesä kahdestaan Monopolia pelattiin
ja siinähän kävi niin,
että minä voitin aina vain.
kunnes kerran huomata sain.
että konkurssi uhkaa mua,
enkä voikaan voittaa sua.
Ja mitäs tein mä isosisko
katala olin kuin mikäkin lisko.
Pelin siihen lopetin,
elämän karuutta sulle opetin
Onneksi meillä oli Kerttu.
Kun sä pieni herranterttu,
ärjyntää osaksesi sait
- isältä kait,
keittiössä apu tuli.
Siellä paha mieli suli.
Kun sisareni luki omat proosalla kirjoitetut muistelmansa, hän muisteli myös sitä samaa Monopolipeliä mökin vintillä. Omassa muistikuvassani olin vain lähtenyt vintillä omalle puolelleni. Sisar muisti, että olin ensin pyyhkäissyt pelilaudan lattialle ja kaikki "talot" lensi pitkin lattiaa, eikä sitä peliä voinut enää mitenkään jatkaa.
Vähän myöhemmin, kun oli todellinen syntymäpäivä, olin taidekurssilla ja istuin sateessa autossa. Mieleeni tuli poutaa odotellessa muistaa häntä vielä kortilla. Autossa oli vain kuulakärkikynä, ja sillä syntyi oheinen kuva. Mehän vietimme Nastolassa usein iltoja ongella. Sain kuvan perille puhelimella oikeana päivänä päivänsankarille.
KUN MENETIN ÄITINI
Äiti rakasti vauvoja ja olen viime vuodet tiedostanut sen, miten kiitollinen saan olla hänelle siitä perusturvallisuuden tunteesta, jonka äitisuhteeni oli minulle antanut elämän evääksi. Minulle oli syntynyt myös turvallinen kiintymystyyli. Vanhoja kuvia katsellessa seuraava kuva sai minut pysähtymään. Äiti katsoo pikkusisarta iloisena ja ylpeänä, niin kuin hän oli katsonut aikaisemmin minua. Minut on sysätty seisomaan tuolin viereen, ja voi miten surulliselta näytän.
Alla olen kuvassa onnellisena vauvana isoveljen sylissä ja sen alapuolella kaksivuotiaana äitini "menettäneenä".
Ensimmäiset lapsuusmuistoni ovat Nurmijärveltä, kun olimme vuokranneet kesämökin yhdessä toisen perheen kanssa. Heillä oli viisi lasta ja meillä kolme, josta yksi nukkui kopassa jossain muualla. Kuvassa on vielä kolme ylimääräistä poikaa. Näytän onnelliselta kaksivuotiaalta kuvassa ylimpänä, ehkä en edes kaipaa äitiä. Minulla ei ole yhtään muistikuvaa äidistä siltä kesältä, mutta kolme muistikuvaa siitä, kun toisen perheen Kaisu-äiti vietti aikaa kanssani.
Alarapulla istuu toisen perheen kuopus, joka oli neljävuotias. Kaisu-tädin lisäksi sain huomiota ja myös toisen perheen isoilta tytöiltä ja tietysti myös Kertulta, joka oli mukana maalla. Siitä kesästä on kerrottu minulle, että toisen perheen kuopus oli valittanut: "Miksi kaikki tykkää vain Anjasta eikä kukaan tykkää minusta?" Onneksi meillä oli sinä kesänä se yhteinen mökki ja saamani suosio toiselta perheeltä oli korjaava kokemus.
Seuraavassa on luku nyt ilmestyneestä kirjastani, jossa käsittelen Kertun merkitystä. Alla on hänestä Amerikassa otettu kuva.
"LAPSUUDEN SUREMATTOMIA SURUJA
Jouduin kerran keski-ikäisenä ihmettelemään, että hyvän ystäväni Leenan ilmoitus muutosta satojen kilometrien päähän toiselle paikkakunnalle herätti minussa kohtuuttoman voimakkaan tunnereaktion. En voinut käsittää, miksi itkin sitä päivittäin. Olen käsitellyt tunteitani kirjoittamalla runoja ja maalaamalla tauluja. Päätin ihan tietoisesti alkaa etsiä poikkeavaan tunnereaktioon selitystä maalaamalla taulun toivoen, että mieleni tiedostamattomasta kerroksesta nousee vastaus arvoitukseen. Aloitin maalaamalla metsää. Se oli aika ymmärrettävää, koska olimme liikkuneet paljon yhdessä metsässä kaikkina vuodenaikoina. Sitten kankaalle tuli kaksi naista, ja sekin oli ihan ymmärrettävää. Annoin taululle nimen kaipaus. Kun katselin valmista taulua, oivalsin, mistä oli kysymys.
Mieleeni tuli luento koulutustilaisuudesta, jossa kognitiivis-analyyttinen psykologi esitti väitteen, että ihminen elää loppuikänsä uudelleen alle 7-vuotiaana kokemiaan ihmissuhteita. Ihminen sijoittaa aikuisen elämänsä ihmisiin samanlaisia tunteita ja odotuksia, joita hän oli kokenut lapsuudessaan näitä jollain tavalla muistuttaneiden ihmisten kanssa. Vuorovaikutus Leenan kanssa toden totta muistutti vuorovaikutusta lapsuuteni minulle rakkaan kotiapulaisen kanssa. Leena oli esihenkilöni ja olemukseltaan rauhallinen ja empaattinen – samantyylinen kuin Kerttu. Hän oli ollut meillä kotiapulaisena, kun olin ollut 1–5 vuotias. Äiti oli vielä silloin kotiäitinä, mutta minä aloin turvautua Kerttuun. Äitini oli lämmin ihminen ja pienten lasten hellä hoitaja, mutta "menetin" hänet pikkusisaren synnyttyä.
Psykologia puhuu transferenssista, jolla tarkoitetaan aikaisemmissa ihmissuhteissa tunnettujen tunteiden siirtämistä uuteen ihmissuhteeseen sellaisen ihmisen kanssa, joka jollain tavalla muistuttaa aikaisempaa ihmissuhdetta. Tajusin, että Leenan seura oli alun perin viehättänyt minua, koska hän muistutti lapsuuteni Kerttua. Elin uudelleen Kerttu-suhdetta.
Leenan ilmoitus muutosta avasi lapsuuteni haavan. Kertun lähtöä en muista aikoinaan itkeneeni, olin vain ahdistunut. Tunsin syvää häpeää. Ajattelin, että perheessämme oli jotain vikaa, kun Kerttu lähti pois. Selitin kaikille kyselijöille, että Kerttu oli ollut meillä neljä vuotta, ja sillä yritin vakuuttaa, että emme ihan kauhea perhe ollut, kun hän sentään oli ollut meillä neljä vuotta.
Koska yhteys Kerttuun säilyi, vanhemmille ei tullut mieleenkään, että minä suren Kertun lähtöä ja tarvitsisin aikuista kannattelemaan minua surussani. Kerttuhan oli edelleen elämässämme mukana. Hän tuli tarvittaessa lastenvahdiksi, ja hänen kanssaan kävimme lasten elokuvissa ja Linnanmäellä. Hän tuli silloin tällöin syömään päivällistä meille. Kun äiti laittoi ruuaksi kaalikääryleitä, Kerttu kutsuttiin syömään, koska kaalikääryleet olivat hänen herkkuruokaansa. Jouluaaton hän vietti aina kanssamme, kunnes lähti Amerikkaan, kun olin 12-vuotias.
Iso osa ihmisistä on kokenut lapsuudessa vastaavanlaisia erosuruja. Niitä on koettu isovanhempien tai muiden läheisten kuollessa tai avioerotilanteissa. Lapsilla on itsekeskeisen ajattelutapansa takia tapana ajatella, että he ovat vaikuttaneet tilanteeseen ja saattavat tuntea syyllisyyttä ja häpeää. Jos joku aikuinen olisi esittänyt kysymyksen, miltä minusta tuntui Kertun lähtö, voi olla, että olisin päässyt suremaan eroa aikoinaan, eikä minulle olisi jäänyt koteloitunutta surua eli tekemättömän surutyön taakkaa, joka teki myöhemmän menetyksen surusta kohtuuttoman. Jos äiti esimerkiksi olisi ymmärtänyt sanoa, että Kertun lähdön syy oli halu opiskella apuhoitajaksi ja päästä elämässä eteenpäin, lause olisi pelastanut minut häpeäntunteilta ja minun olisi ollut helpompi kohdatta naapuruston uteliaat naiset.
Siihen aikaan lasten huolia ei osattu käsitellä. Jos lapsi itki ja raivosi, ymmärrettiin, että lapsella on jokin hankala tunne ja häntä saatettiin lohduttaa tai kieltää kiukuttelemasta. Jos lapsi suri tai pelkäsi hiljaa tai kantoi isoja huolien taakkoja, hän yleensä jäi vaille lohdutusta. – Kukaan ei tullut kysyneeksi: Miltä sinusta nyt tuntuu, tai miksi olet kovin hiljainen, tai miksi mieliruokakaan ei maistu, tai miksi pelkäät mennä nukkumaan? Joskus aikuisena juttelin äidin kanssa siitä, millaisia huolia minulla oli ollut alle kouluikäisenä. Äiti totesi hämmästyneenä: Mikset sinä kertonut silloin minulle? – Niinpä niin, miksi en kertonut!
Kaipaus-taulua ei enää ole. Se oli tehnyt tehtävänsä. Keväällä maalasin sen päälle uuden taulun. Otin vastaan haasteen maalata kärsimyksestä. Muistelin elämääni ja päätin maalata lapsuuteni trauman: Kertun menettämisen. Taulun nimenä oli kaipaus, syyllisyys ja häpeä. Toinen aikuinen edellisessä taulussa on haalistunut, enhän todellisuudessa ollut surrut häntä. Ahdistunut pieni Anja on tullut kuvaan mukaan. Taivas on osittain musta. Lapsuuteni kodin ikkunasta Töölössä näkyi vastapäinen punakattoinen talo, jonka katolla oli sienenmuotoinen hälytyssireeni, joka oli sodan aikana ulvonut tulevien pommituksien takia. Suhtauduin siihen koko lapsuuden ajan kauhulla, vaikken edes muistanut hälytyksiä tai siirtymistä pommisuojaan. – Tätäkään taulua ei enää ole.
Katselin sitä muutaman kuukauden seinälläni myötäeläen pienen tytön kärsimystä. Alkukesällä muistikuvaan liittynyt lapsen kärsimyksen musta väri tuntui väärältä, ja jatkoin taulun maalaamista valoisammaksi. Lapsi sai kirkkaanvärisen puseron. Aikuisen surua ei taulussa enää ollut.
Tajusin, että keväällä antamassani nimessä sana syyllisyys oli väärä. Todellisuudessa en muista, että Kerttu olisi koskaan syyllistänyt minua mistään. Äiti oli kasvattajana syyllistävä – ei Kerttu eikä myöskään isä. En ajatellut, että olin ollut tuhma ja että siksi Kerttu lähti. Eihän Kerttu ollut koskaan sanonut minua tuhmaksi eikä koskaan ollut rangaissut minua mitenkään. Äiti, jota eräs hänen entinen oppilaansa oli kuvannut "tavattoman lempeäksi", oli sanonut minua tuhmaksi ja mahdottomaksi, tukistanut ja antanut luunappeja – tosin äidin antamia tukkapöllyjä ei voinut sanoa kuritusväkivallaksi kuten isän antamia tukkapöllyjä, eikä hän antanut selkäsaunoja kuten isä.
Taulua katsellessa havahduin, että olin pikkutytölle maalannut suun, joka muistutti Kertun suuta. Hänellä oli jännät ylähampaat, ja tytön huulet muistuttivat Kertun huulia. Mieleeni tuli kysymys: Tuliko tiedostamattomasta kerroksesta minulle viesti, että lapsuudessa minulla olisi ollut fantasia tai toive, että olen oikeasti Kertun lapsi ja hänen näköisensä.
Lapsuuden hankalat tunteet tunkeutuvat joskus aikuisen mieleen, mutta myös onnellisia tunteita voi elää uudelleen.
Meillä on myös onnellisia tunnemuistoja, jotka aktivoituvat laukaisevien tekijöiden vuoksi. Hämmästelin aikoinaan onnellista turvallisuudentunnetta, joka valtasi minut Amerikan matkalla 70-luvulla ollessani Kertun luona. Heräsin ensimmäisenä aamuna aamuyöstä, hiivin olohuoneeseen ja istuin sohvalle. Syvä onnen tunne valtasi minut. Asiaa myöhemmin pohdittuani tajusin, ettei ilo matkasta tai kaunis ympäristö ollut tehnyt minua onnelliseksi, vaan Kertun läheisyyden tunnemuiston aktivoituminen. Olin hyväksytty, olin turvassa, olin onnellinen. Kävimme matkani aikana Kertun kanssa keskusteluja lapsuudestani ja tajusin, miten rakas olin ollut hänelle, joka itse jäi lapsettomaksi. Osaan nyt vanhana olla kiitollinen siitä, että sain äidiltä vauvaikäisenä ja taaperona hyvät eväät ja Kertulta korvaavia myönteisiä kokemuksia kaksivuotiaana ja leikki-ikäisenä."
Kuvittelin eilen tilannetta, että menisin Lotta Lehtikarin luo terapiaan ja hän varmasti ymmärtäisi, mitä Kerttu oli minulle merkinnyt ja miten suuri lapsuudentrauma oli se, kun hän lähti pois. Lotallekin kotiapulaisen lähtö perheestä oli ollut kova kolaus ja hänkin muisteli Tuulikkia aikuiselämän käänteissä. Eilen minä aikuinen itkin taas Kerttu-ikävää.
Löysin vanhoista negatiiveista sellaisen, jossa perheemme viettää joulua. Hämärähkö kuva tuntui erityisen tärkeältä. Kertulla on valkoinen esiliina päällään kuten aina. Esiliina liittyi lähtemättömästi aikaan, jolloin Kerttu oli meillä.
Kuvassa vasemmalla oleva taulu on nyt ajankohtaisen Nelimarkan maalaus. Siinä mies nojaa uuniin pohjalaistuvassa. Minusta se oli lapsena pelottava taulu.
VAPUN KRISTILLINEN TAUSTA
Kun olin nuori, minua harmitti, kun teologi-äitini yritti vääntää vapun merkitystä kristilliseksi. – Ilonpilaaja! Nyt tiedän, että uskovaisetkin voivat viettää hauskaa vappua. En muistanut mitään siitä, kuka Valpuri oli ja miksi hän on saanut nimensä meidän allakkaamme juuri ensimmäiseksi toukokuuta. Arvelin, että hän saattaisi olla jonkun ranskalaisen pyhimystarun päähenkilö.
Minulle selvisi tänään, että hän ei ollut mikään taruhenkilö, vaan mahtava nainen varhaiskeskiajalta. 1.5. on kristikunnan historiassa merkkipäivä, koska sinä päivänä 800-luvulla siirrettiin Valpurin luut nykyiseen säilytyspaikkaansa Eichstättiin Etelä-Saksassa. Alla on tekoälyn piirtämä kuva kryptasta jossa luut ovat.
Valpuri oli syntynyt Englannissa n.710 rikkaaseen, kristittyyn perheeseen. Hänet lähetettiin lapsena luostarikouluun, jossa hän sai hyvän koulutuksen. Hän lähti lähetystyöhön Eurooppaan ja kohosi lopulta ison luostarin johtajaksi. Lisää tietoa löytyy Ortodoksien AAMUN KOITTO -nimisestä lehdestä.
Suomessa on aikaisemmin tapana vietettää pappiloissa vappua. Vappuperinne liittyi kevään alkamiseen, helavalkeisiin ja pappilan rooliin kyläyhteisön keskuksena. Se oli maaseudun hengellinen ja sosiaalinen kevätjuhla, jossa pappilan väki toimi kyläläisten kokoajana.
Muistelen, että kun kirkkoherra Risto Heikkilä asui kirkon vieressä pappilassa, siellä oli joskus vappuna avoimet ovet. Nyt avoimet ovat vappuna seurakuntatalossa. Alussa oleva kuva on vuodelta 2023, jolloin olin ukrainalaisten ystävieni kanssa perhetapahtumassa seurakuntatalolla. Vanha ihminen sotkee joskus asioita ja minä voin muistaa väärin. Joka tapauksessa on varmaa, että seurakuntatalolla oli pikkukappelissa ikoninäyttely, jossa kävin ukrainalaisten ystävieni kanssa. Yhdistän sen muistikuvissa vapputapahtumaan. Perheen äiti tuli kosketetuksi pikkukappelissa. Siellä oli pala hänen kotimaataan. Hän selosti venäjäksi puhelimen kääntäjään tietojaan ikoneista. Suomalaiset olivat maalanneet niiden samojen mallien mukaan kuin ukrainalaiset ja ystäväni nimesi yhden, joka oli samanlainen kuin hänen oma Ukrainaan jäänyt ikoni oli.
Kirkkovuosikalenterissa on vapunpäivälle päivän psalmitekstinä osa psalmista 116, joka alkaa sanoin:.
Minä uskon, ja siksi puhun.
Olin tuhon partaalla.
Hädän hetkellä
minä näin:
ihmisiin ei
ole luottamista.
Kuinka voisin maksaa Herralle sen,
minkä hän on hyväkseni tehnyt?
Kirkkovuosi kulkee kulkuaan ja ensi sunnuntaina on aiheena "Taivaan kansalaisena maailmassa." Vanhan testamentin teksti on Jesajan kirjasta. Minulle sillä kirjalla on ihan erityismerkityksensä. Kuuntelen sitä mielelläni puhelimesta iltaisin ennen nukahtamista.
Ensimmäisen kerran kuulin Jesajasta rippikoululeirillä. Siellä oli vierailijana toimittaja, taiteilija Osmo Visuri, joka piti meille raamattutunnin vanhan testamentin ennustuksista, jotka toteutuivat uudessa testamentissa tai myöhemmin. Istuin viimeisellä penkkirivillä, nojasin seinään ja piirtelin. Koko olemus viestitti, että "Ei vois vähempää kiinnostaa." Sitten sana ennustus havahdutti minut. Aloin seurata luentoa ja käännellä raamatunlehtiä. Ateistinen elämänkatsomukseni alkoi murentua.
Silloin elettiin hyvin turvatonta aikaa, koska Neuvostoliitto oli puhunut kolmannen maailmansodan aloittamisesta, jos USA nousee Libanonissa maihin. Sinä samana päivänä (15.7.1958) USA:n armeija oli noussut Libanonissa maihin. Tieto siitä tuli illalla meille tyttöleirille ja kova pelko levisi. Siihen pelkoon tuli lääkkeeksi psalmi 91 ja ateismini päättyi. Jumalan olemassaoloa en sen jälkeen ole epäillyt, mutta uskoon tulin vasta -74. Silloin ymmärsin, mitä tarkoitta se, että olemme jo maan päällä myös Taivaan valtakunnan kansalaisia.
Rippikoululeirilläni oli isäntänä Kalevi Lehtinen. Kun tapasin hänet uskoontuloni jälkeen, kyselin häneltä, kuka se luennoitsija oli ollut. Niin tärkeä minulle oli ollut se luento ja tieto sen pitäjästä.
Vapun ajan lauluista tulee eittämättä ensimmäisenä mieleen "rullaati rullaati rullaati rullaa". Olen kahden maan kansalainen ja täällä toisessa maassa voin laulaa rullaati rullaata. Mieluummin kuitenkin laulan Taivaan valtakunnan kansalaisen lauluja. Ensi sunnuntain aiheeseen sopii Pekka Simojoen laulamana hänen oma kappaleensa "Kahden maan kansalainen."
